Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta

by Frans Eemil Sillanpää

II

Sukulaisten hoivissa

Niinkuin kirkas aurinko nousee yksityisen hallayön jälkeen niin nousi kevät 1868 aikaisena ja ihanana, nousi raivonneen ja yhä raivoavan surman yli. Tai eihän se silloin raivonnut, ei sen ääni kuulunut. Pienistä ryhmistä se silloin tällöin jätti jonkun loppuun kuihtuneen miehen kinoksen poimuun aidan viereen tai vähensi miehestään jääneen vaimon vaikeuksia jossain salotöllissä sammuttamalla hennon viimeisen lapsen elämän. Ei sielläkään, missä tätä kamppailevaa laumaa oli kaksikintoistatuhatta sielua samassa aherruksessa, kurjuus tiettävästi aiheuttanut mitään meteliä. Pitkin Salpausselän hiekkaista rinnettä rakensi semmoinen lauma silloin valtasuonta joka oli johtava idän suureen ihmispesään Pietariin. Toiset kaivoivat ja toiset odottivat heidän takanaan, koska kuolema luovuttaisi kuokan odottajalle. Ja kuolema koetti olla tasapuolinen, se päästi monta tuhatta odottajaa kuokan varteen ja jälleen siitä pois, ja teräväsilmäisille arviomiehille valmistui hauska kepponen: tuo rautainen valtimo tuli ajan ahdingosta huolimatta maksamaan puolta miljoonaa vähemmän kuin he olivat laskeneet.

Hiljaisesti siellä kuoltiin, ja ne tuhannet vainajat, jotka siellä makaavat hietaisissa haudoissaan, varmaan ihmettelivät, kun he täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kuulivat tuon rakentamansa rautasuonen sykinnästä sanat "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on" — ja virkkoivat: "Vastako se nyt on kukkuroillaan? Oli se melkoisen täynnä jo silloinkin."

* * * * *

Uusi hyvä-enteinen kevät paisteli entisen pienen Nikkilän Jussinkin yli hänen nykyisessä olinpaikassaan. Kun hänet kerran oli taloon otettu, niin ei hänen enää tarvinnut nälkää kärsiä. Tuorilan talossa ei koko tuona vaikeana aikana tarvinnut leipään sekoittaa sivuaineita enempää kolmannesta ja sekin vain pahimpana talvena pariin leipomukseen. Tuorilan isäntä toimi näet paikkakunnalla yleisten avustusten jakajana, ja kun hänestä alkoi liikkua syyttäviä huhuja, täytyi tuohon sekoitustemppuun ryhtyä. Mutta ihka selvääkin leipää löytyi aina Tuorilassa ja sitä paitsi saatiin runsaasti lehmänantia. Tuorila oli kaikin puolin toisenlainen talo kuin Nikkilä, ja vaikeata oli uskoa, että isäntä Kalle oli Maija-vainaan veli. Kalle oli kookas, kyömynenäinen, isäntämäinen mies ja hän vieroi vaistomaisesti kuluneen näköistä sisartaan. Sen huomasi Jussikin niillä molemmilla kerroilla, kun hän oli läsnä äidin ja enon kohdatessa. Äiti oli suorastaan nöyrä enolle; hän lähti empimättä talosta heti toisena päivänä, iloiten vain siitä, että poika sai jäädä; ja kun hän parin kuukauden päästä palasi, teki hän sen ikäänkuin siihen vedoten, että poikkesi vain tuttuun paikkaan kuolemaan. Ja varmaa on, että veljen sydämessä tuntui kevyemmältä, kun Maija niin pian loppui.

Jussi oli pitkät ajat lievän hämmennyksen vallassa. Talossa oli väljät siistit huoneet, oli monta semmoista huonetta, joihin ei hän ollut ollenkaan päässyt. Hyvää ruokaa sai kyllikseen, mutta kahvia, jota kotona oli saanut monesti päivässä, ei täällä annettu ollenkaan, vaikka kyllä keitettiin. Hänen kuihtunut ruumiinsa tästä vahveni hyvin nopeasti, mutta mieli oli aina niinkuin puutunut, omituinen vastenmielisen terve uneliaisuus painosti koko olemusta. Silmät pyrkivät tylsästi harittamaan ja usein hän ei ollenkaan oivaltanut, kun häntä jonnekin käskettiin. Ja kun sitten oli lähdettävä jotakin käskyä tekemään, niin pyrki väkisin itku silmään; kaikki paikat olivat outoja eikä mitään neuvottu, käskettiin mennä vain. Kysyä ei uskaltanut, ja niin hän joskus seisoi pihalla, kunnes emäntä sisällä kyllästyi odottamiseen ja tuli rivakasti katsomaan, "kuinka kauan se nyt sitä kiulua hakee". Niin kovin mielellään Jussi olisi juoksujalkaa hakenut emännälle kiulun, jos olisi osannut ja ymmärtänyt emännän käskyn. Näiltä päiviltä alkaen seurasi häntä se mainesana, että hän oli saamaton nahjus ja hiukan typerä.

Hän vaistosi sen itse ja sen näki sivultakin, ettei hän osannut ottaa ainoatakaan asentoa eikä askelta, joka olisi luontunut muuhun ympäristöön, kun hän nuhjaili Tuorilan avarassa pakarissa emännän käskettävänä. Kaikki täällä oli niin peräti toista kuin entisessä Nikkilässä. Isäntä — josta äiti oli puhunut Jussille enona, mutta jota hän ei koskaan joutunut sanomaan muuksi kuin isännäksi — se oli aivan käsittämätön olento. Se pysyi aina talon piirissä, oli aina totisen näköinen, ei ollut koskaan juovuksissa eikä koskaan, ei ihmeeksikään haukkunut emäntää, puhumattakaan siitä, että olisi niskaan hyökännyt. Emännällä ei ollut niin minkäänlaista pelkoa isännän tähden. Omituinen vieroittava tasapaino ja sopusointu vallitsi isännän ja emännän välillä, ei voinut asettua toisen puolelle toista vastaan. Kun ilta tuli, ei tullut kysymykseenkään, että olisi lähtenyt juoksentelemaan talon piiristä minnekään. Rengeistä ja piioista ei Jussi tullut paljoa tietämään. Ne nukkuivat pirtissä, hän nukkui pakarissa ja isäntä ja emäntä kamarissa. Illalla oli aina samaan aikaan mentävä siistiin ikävään vuoteeseen jatkamaan päivän epämukavuutta. Varttuvissa lihaksissa tuntui unisenakin jännittelyn tarve, ja tahmea kylläisyys lisäsi orjuuden tunnetta.

Tuorilaankin poikkeili kerjäläisiä, mutta ne olivat eri väkeä kuin ne, joita Nikkilään oli poikennut. Nämä seisoivat nöyrästi ovipielessä tai istuskelivat pirtissä ja vastailivat itkevällä äänellä emännän kysymyksiin. Kerran oli emäntä yhdeltä naiselta kysynyt hänen nimeään, ja kun hän sattui olemaan emännän kaima, oli emäntä hänelle antanut jotakin. Mutta samana päivänä tuli vielä toinen ja sanoi pyytäessään kysymättä, että hänenkin nimensä on Emma. Emäntä päästi naurun ja antoi tällekin, mutta käski hänen samalla sanoa toisille Emmoille, ettei se konsti tästä puoleen enää auta.

Tämän paikkakunnan kerjäläisiä Jussi omituisesti arkaili, ei mitenkään rohjennut niitä lähennellä. Se johtui siitä, että hän itse oli joutunut kylläisten puolelle. Myöhemmin oli kerjäläisten joukossa tuttujakin, Sikomäen isommat lapset, vanhat leikkikumppanit. Jussi tunsi ikäänkuin häpeevänsä heitä ja puheet olivat kovin väkinäisiä molemmin puolin. Pojat kertoivat kysymättä, että ollilaiset nyt häärivät Nikkilässä ja että kuppari oli sairaana, mutta nuo uutiset koskettivat Jussin mieltä vain kaukaa ja laimeasti. Ja kun lapset taas menivät menojaan, tuntui Jussista kevyeltä.

Tuli suvi, tuli ruoho maahan ja lehti puuhun. Etäisillä laitumilla kolisivat lehmien kuparikellot, ja kevättoukoja tehtiin suotuisain säitten vallitessa kruunun hankkimalla siemenellä. Ihmisten tylsistyneet aivot virkistyivät ja alkoivat kaivata uusia ajatuksia. Karhin perässä asteleva mies aprikoi kiinteästi kuluneita kauhun vuosia, jotta mieli olisi sitä avoimempi nykyisyyden paistavalle päivälle ja varttuvalle vihannalle. Ja vaikkei ajatus vielä osannutkaan täsmällisesti arvostella kestettyä koettelemusta, niin nautti mies jo vaistomaisesti siitä tunteesta, että uusi aika oli pian kirkastava jonkun uuden puuttuvan perusaatteen, jota myöten elämä oli saava uuden suunnan ja laajuuden. Ja kun hän saran päässä seisahtuessaan näki tiellä noita onnettomia kulkijoita, niin häntä kevyesti ärsytti, että vanha aika vieläkin noin sumensi uuden ajan syntymähetkiä.

Entiselle Nikkilän Jussille, jota nyt sanottiin Tuorilan Jussiksi, oli tämä ja seuraavatkin suvet hänen nuoruutensa merkillisintä aikaa, sillä hän oli tällöin eniten yksinänsä.

Maat, joilla hän Tuorilan karjan kanssa liikkui, olivat vaihtelevia, entisten aikain kaskimaita. Runsas lehtimetsä oli vallitsevana, mutta sen uumenista aukeili niittyjä aitoineen ja pienine latoineen. Mahtavarinteisen jatkuvan uoman pohjalla juoksi vain pienen pieni vähävetinen puro, joka siellä syvällä seurasi omia mutkiaan. Ylhäällä äyräitten äärillä riiputtelivat koivut sylenmittaisia ritvojaan kuumalta tuoksuvien muurahaispesien yli, keskipäivän auringon paistaessa uoman suuntaan ja karjan maatessa päivämakuutaan. Kun Jussi oli päässyt selville paikallisuuksista, kelpasi hänen täällä kuoria vispilänvarpuja ja tehdä kirjokeppejä. Täällä ei ollut sitä ainaista osaamattomuuden painostusta, joka kotona talossa yhä teki elämän tukalaksi. Eikä täällä ollut takana ketään käskijää; täällä sai mielensä mukaan vallita karjaa.

Päivän ajatukset kävivät sen mukaan, mimmoisia olivat olleet aamu ja edellinen ilta. Saattoi käydä niin, että mieli koko päivän oli kiintyneenä nykyiseen oloon, näihin maisemiin ja tuohon karjaan, luoden tulevaisuuden kuvia, joiden tavallisena keskuksena oli Tuorila isäntineen, emäntineen ja muine oloineen. Täällä on hyvä olla, ei hän täältä koskaan mene minnekään. Isä ja äiti ja koko entinen Nikkilän maailma olivat tälle täkäläiselle kaukaisia ja vieraita, ne olivat onnellisesti pyyhkiytyneet jonnekin pois. Tällainen päivänpaiste ei ollut niitä varten. Täältä aurinkoiselta rinteeltä käsin tuntui niin luonnolliselta, etteivät isäntä ja emäntä koskaan riidelleet… Ehtoo tulee, on mieluisaa palata kotiin karjoineen.

Mutta joskus ovat ilta ja aamu taas tavallista raskaampia ja seuraavana päivänä on taivaalla jylhät pilvet. Päivällisen jälkeen räjähtää salama aivan lähellä, ja nuori Jussi juoksee peloissaan ladon turviin. Hänen päällensä on yhtäkkiä saapunut Jumala, se tulee suoraan Harjakankaalta vuosien takaa. Tuorila on jossain hyvin kaukana ja mitättömänä, isä Penjami on löytänyt karanneen Jussin ja on nyt vanhassa vallassaan. Salama välähtää niinkuin koko kuolleen entisyyden kiukkuinen katse, räjähtää kovimmin, ja ääneensä huutaen on Jussi heittäytyvinään Maijan syliin. Verestä on poistunut täkäläinen tahma, sateinen tuttu maisema on nyt uhkaavan vieras. Penjamin, isän, jylhä tylyys ja äidin hento hempeys ovat vapisevan sydämen kalleimmat aarteet täällä etäisellä vieraalla aholla vaaran hetkellä.

Eikä tule tänään vapautusta vielä rajuilman tauottuakaan. Kaksi lehmää on poissa. Jussin hengitys vavahtelee vielä äskeisen itkun jäljiltä, ja sitä helpommin purkautuu nyt uusi itkun puuska: kuinka hänen käy, jos lehmät ovat hukkuneet? Kellokas ilmestyy ahon laitaan, mutta se on villin näköinen ja pakenee kun sitä lähestyy. Susia! Itkien ja palavasti Jumalaa rukoillen lähtee Jussi, iso poika, henkensä takaa juoksemaan kastuneita polkuja kotiin päin, luullen joka hetki kuulevansa kuinka susi raatelee kanaa. Illan kajanteessa kuulee Jussin menon muuan salomökin äijä ja lähtee tavoittamaan Tuorilan laidunmaita kohden. Hän löytää yhden lehmän suohon uupuneena ja kellokkaan, joka möristen laukkaa sen ympärillä. Hän ymmärtää asian ja nähdessään, ettei ole vaaraa, palaa kotiin köyttä hakemaan…

Noilla samoilla laidunmailla Jussi vietti monta sataa aamua, päivää ja iltaa eivätkä ne koskaan olleet ihan samanlaisia. Seitsemänkymmenluvun paimenpoika ei kyennyt tietoisesti havaitsemaan niiden tekemää vaikutusta, joka oli siinä, että häneen syöpyi vaistomainen irrallisuuden tunne: entisyys oli kuollut pois, niinkuin joku viikkojentakainen unennäkö, ja mitään kiinnittävää nykyisyyttä ei ollut. Hän ei ollut renki eikä poika, hänen ei sallittu olla pirtissä eikä kamareissa, vaan yhä pakarissa.

Tuli sitten se ilta, jonka jälkeisenä aamuna oli lähdettävä rippikouluun. Peloittavaan jännitykseen liittyi myös surunvoittoisen onnellista viehätystä, sillä tämähän merkitsi askelta uuteen vaiheeseen. Iltahämyssä Jussi omin lupinsa hiipi renkipirttiin, jossa ei vielä ollut ketään. Siellä hän istui hyräillen jotain isojen miesten laulua, jonka raa'at säkeet omituisesti hivelivät mieltä. Hän istui siellä vielä sittenkin kun miehet saapuivat työstä. Isäntä itse tuli häntä hakemaan ja hänen äänessään oli outo töykeys, kun hän sanoi Jussille: "Mitä sinä täällä teet?" Siinä tuntui jo sen uuden vaiheen aavistelua, joka huomenna oli alkava.

Tasatukkaiset pojat istuvat kirkon penkeissä ja näyttävät kuuntelevan rovastin selitystä pyhästä kolminaisuudesta. Rovasti puhuu harvaan ja selkeällä äänellä, lauseet ovat korkeata kirkollista tyyliä, jolla ei ole mitään yhteyttä poikien rasvasaappaitten ja sarsitakkien kanssa. Hänen sanojensa täsmällinen, vuosikymmenien vakiinnuttama muoto liikkuu kaukana poikien luontaisen pirtti-älyn ulkopuolella, mutta äänen väri ja poljento herättävät sen sijaan vahvan tunnelman, jolle mieli näin polvesta polveen on perinnäisesti altis. Eivät järky myöskään alkuperäiset käsitykset isästä, pojasta ja linnun näköisestä pyhästä hengestä. Ne kaikki ovat kuvattuina katkismuksen monikiemuraisten alkukirjainten yläpuolella.

Monella noista pojista on joskus ollut hädän hetki, jona he palavasti ovat huutaneet Jumalan nimeä. Se Jumala kulkee myös polvesta polveen, mutta se ei kulje opettajien suun kautta, vaan se kulkee suurten koettelemusten kautta kansan elämän pimennoissa. Se sylkyttää isän suonissa, kun hän sanan saatuaan kiiruhtaa ruohoista salotietä mökillensä ehtiäkseen vielä saada kuolevan lapsen syliinsä. Ja kun vanha vaari viikon juotuansa vihdoin myrähtää viimeisen kerran, saapuu se siihenkin sovittavana. Ja pienet lapset seisovat lattialla totisesti katsellen ja näkevät sen Jumalan lähestyvän aikuisia ja tallettavat sen tuleville polville. Hyvin usein on Jumalalla mielikuvituksessa samoja piirteitä kuin isällä: vanha, tyly, kunnioitettava.

Mutta tämä Jumala ei saavu rippikoulupoikien joukkohenkeen. Kouluaikana on täällä niin paljon muuta; on opittava läksyt katkismuksesta, jos ei mieli jäädä tai päästä "parannusten päälle"; on huolehdittava eväistään; on katsottava, ettei muuten joudu joukossa häpeään. Kun kortteeritalon isäntä sattuu olemaan poissa, lähdetään ehtoolla kylän raitille pahaa tekemään. Jos ei muuta keksitä, niin survitaan toisiaan, siitä päästään joskus suuttumisen alkuun ja lopulta ilmi tappeluun. Muodostuu jonakin iltana semmoinen tilanne, että Tuorilan Jussi murjottaa erillään toisten ilakoivasta joukosta, kun rovasti itse sattumalta menee ohi. Näkyy selvästi, että rovastin epäluulot kohdistuvat siihen, joka on yksinään, vaikkei hän mitään sano. Ja kun rovasti on päässyt näkymättömiin, niin silloin vasta on Jussi ahtaalla.

— Oliko isäs Penjami? Oliko isäs Penjami? rähisevät toiset. Ja kun rovasti seuraavana päivänä saa Jussin kiinni kasteen sakramentin käsittämättömyydestä, niin hän sanoo: "Sinä Johan Benjaminin poika, kuinkas käytät ehtoohetkes. Sinä käyskentelet kujilla etkäs etsiskele Herran pyhiä asioita. Minä sanon sinulle: ota vaari tästä nuhteesta."

Toisten poikien vahingoniloiset katseet seurasivat rovastia ja Jussia.

Rippikouluaika sisälsi Jussille alusta loppuun pientä ja suurta pettymystä, eikä mitään siitä, mitä oli sisältynyt siihen kaihomieliseen pirttihyräilyyn silloin lähdön edellisenä iltana. Samanlaista hyräilyhetkeä hän kyllä tavoitteli täälläkin, kun jonain iltana sattui yksinään kortteeripaikkansa pirttiin. Nuori hintelä mieli oli sillä asteella, että se pyrki luomaan nähdystä maailmasta haaveellista yleiskuvaa. Mutta siinä olivat valta-asemassa Tuorila ja tämä kirkonkylä ja ikäänkuin niiden kannatuksilla tämä sekava koulutunnelma. Elämäntunne laajeni, ja pojan oli ikäänkuin vastahakoisesti seurattava sen laajenemisen mukana; oli kuin aukeamassa suuri tila, joka pojan oli täytettävä. Entiset Nikkilän aikaiset muistot rippikoulukuvitelmineen eivät ollenkaan tänne sopineet, ne ikäänkuin kutistuivat sen sijaan että olisi tarvinnut laajentua. Oli hiukan epämukavaa ja avutonta täällä suuressa siistissä pirtissä, jonka ikkunoista näkyi kirkonkylän katot, päädyt ja puistot hämärtyvässä illassa. Koko tämä olo sisälsi aina vain jotain semmoista, jota oli tehtävä, mikään laiminlyönti ei täällä tuntunut suloiselta. Ja sitten pelko siitä, ettei osaa oikein tehdä sitä mitä on tehtävä.

Tämä avuttomuuden tunne nousi korkeimmilleen siinä kun hän juuri oli saamassa sakramenttia. Siinä olisi tarvinnut ajatella Jumalaa, mutta Jumala pysyi poissa; oli vain se lievä hurma, jonka öylätin ja viinin outous aiheuttivat. Rovasti, pastori ja kaikki toiset pojat olivat sen näköisiä, kuin ei Jumala juuri tähän hetkeen olisi kuulunutkaan. Vallitsevana oli vain se tosiasia, että oli juhlallinen tämänvuotisten rippilasten "edespääsyn" hetki.

* * * * *

Syyspuolen sunnuntai-iltana asuu varakkaan kylän ilmapiirissä kylläisen lepäilyn henki. Huomenna alkaa Tuorilassa rukiin leikkuu.

Palvelusväki on kaikki poissa kotoa, muut paitsi Jussi, jolla ei ole palvelijan vapauksia. Hän on kyllä jo ripillä käypä mies — kuinka paljon tuohon käsitteeseen sisältyikään silloin, kun se vielä oli kokematta, ja kuinka vähän se toteutuessaan on tuonut mukanaan! Eihän häntä ole kielletty mistään, ei hänelle juuri puhuta muuta kuin käskyjä tai moitteita, mutta hän on tämän talon vallitsevan hengen kahlehtima. Sen paino on entisistä painonpäivistä paljon lisääntynyt, etenkin ripillepääsyn jälkeen se on tullut yhä tuntuvammaksi. Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun isäntä häntä viimeksi löi heinäniitulla. Kun hän sen jälkeen puoleksi itkien kiroili toisille miehille ja uhkaili, ettei hän enää jää tähän taloon tämän vuoden perästä, sanoi muuan torppari: "Vai ei se Jussi enää meinaa ottaa pestiä tulevaksi vuodeksi."

— En perkeles otakaan, nyyhkytti Jussi.

— Taitaa olla vielä tämänvuotinenkin pestis saamatta, jatkoi torppari, ja Jussi vaistosi, että hänen uhkauksistaan tehtiin penseätä pilaa, että hänen asemassaan oli jotakin erikoista, josta hän ei ollut selvillä. Tänä sunnuntaina, hiljaisena jälkipuolisen hetkenä, hän sitten sattui olemaan karjapiian kanssa kahden pirtissä. Piika, joka muuten oli ainainen avosuu, puheli siinä päätään kammatessaan vallan sävyisästi Jussin kanssa, vaikkei hän ulkona työjoukossa Jussille, pahanpäiväiselle kyörtille, viitsinyt vastailla muuta kuin ylimielisiä rivouksia. Nyt tämän kahdenkeskisen leppeyden liikuttamana Jussi uskalsi kysyä häneltä yhä arempia asioita; muun muassa hän kysyi, mitä ne miehet silloin siellä niityllä olivat tarkoittaneet. Eikö hänkin saisi muuttaa talosta, niinkuin Manta itsekin aikoo muuttaa?

— Kyllä-mar sen tiedät, ettet sinä mihinkään mene, sanoi Manta ja katseli päivää vasten, oliko kampa tuonut mitään mukanaan. — Isäntä on sun köyhänä vuonna ottanut, eikä sulla ole mitään sanomista, ennenkun lailliseksi tulet.

— Koska minä sitte lailliseksi tulen?

— Höh, silloin kun muutkin ihmiset, yhdenkolmatta vanhana. Ei ripillepääsy siis ollutkaan mitään, piti vielä tulla lailliseksi.

Jussin mieli sumeni. Hän sanoi Mantalle:

— Älkää muuttako tekään, Manta.

— Kyl-lä. Tää plikka ei maistele enää Tuorilan Kallen jouluräättejä, sanoi Manta jälleen tavallisekseen muuttuen ja lähti pystypäin pirtistä ulos kylälle sunnuntain vapauteen. Jussi jäi yksin pirttiin ja tunsi olonsa täysin samanlaiseksi kuin ensi viikkoina tähän taloon tultuaan. Ripillepääsyn ilo oli lopullisesti pilalla, ahdistava lapsuuden tunne täytti mielen, kaipasi taas Nikkilän oloja. Yhdenkolmatta … vasta kuudentoista. Kuinka pian olivatkaan kuluneet tähänastiset ihanat ajat.

Jussi hätkähti, kun isäntä avasi pirtin oven.

— Mihinkä Manta meni?

— En minä tiedä.

— No saat sinä sitten lähteä Töllinperään viemään leikkuusanoja. — Isäntä luetteli täsmällisesti kaikki ne etäisen torppakulman asumukset, joihin hänen oli poikettava. — Mutta kulje kauniisti.

Tuorilan talon henki ei ulotu kauaksi. Siitä ei ole enää jälkeäkään sillä hiekkaisella tiellä, jota myöten Jussi vaeltaa tyvenen sunnuntai-illan lähestyessä. Jalka nousee kevyesti, huuli tavoittelee vihellystä ja mielessä viihtyy vapaan renkiyden harhakuva. Tekisi mieli hiukan hoilata, mutta männynlatvojen kauas katsova valaistus estää siitä. Vasta sitten kun sumu alkaa nousta soista ja yölintu narskuttaa…

Näin onnellista matkaa ei Jussi ole tehnyt sitten kun hän Tuorilaan tuli. Siistin mäntymetsän monet iltavaikutelmat yhä pehmentävät vapautunutta mieltä. Onhan hän täysi renki, ripillä käypä mies. Mitä siitä vaikkei voisikaan muualle muuttaa, paikkakunnan paraita talojahan Tuorila onkin. — Minä makaan jo pirtissä; kun saisin jostain itselleni kaapin… Mutta isäntähän on minun enoni, äiti-vainaan veli; minähän olen sukulaistalossa, minä olen parempi kuin renki, minun ei tarvitse muuttaa pois. Jos renkiä ei pidetä, niin sen on muutettava… Kumminkin on hyvä, että saan maata pirtissä, ja kaapinkin minä vielä saan, minä saan sen niin ja niin…

Kallioiselle mäelle näkyy yhtäkkiä laaja töllikulma peltoineen, aitoineen, asumuksineen. Oikealla kädellä, etäisimmän metsänrannan kohdalla on yksinänsä punainen aurinko luoden raukeata valoa yli paikkakunnan, jonka ilma tänne mäenpäälle asti on täynnä onnea ja vapautta. On mahdotonta kuvitella, että kukaan tuolla tiuskaisi toistaan, jokainen saa pyhäiltana lähteä minne tahtoo, lapsetkin. Täällä on semmoisia torppia, jotka pitävät renkiä; kun pääsisi tänne. Nyt hän ainakin viipyy täällä niin myöhäiseen kuin suinkin.

Roukossa näytään leikattavan, on väkeä kolmessa sarassa. Vähän päästä aina joku kohoo kumaroistaan ja heittää päänsä yli karttuneen kourauksen. Äijä tarjoo sahtia, muutamat ovat selvästi päissään. — Jos tulee tappelu, jos minua lyödään…

Useimmat käskettävänsä Jussi tapasi Roukon talkoopellolla. Hän kävi hiukan arastellen jokaisen tykönä ja sanoi sanottavansa niinkuin jonkin läksyn. Jonkun äijän silmät harittivat pahasti, parta oli märkänä ja suu omituisessa kureessa, kun kuunteli Jussin puhetta.

— Joko Kallen ruis varisee? kysyi äijä tiuskaavalla äänellä.

— Ei se vielä varise, mutta — vastasi Jussi ujoillen ja hiukan peläten. Kukaan ei kumminkaan ruvennut häntä kiusaamaan. Hän palasi takaisin tielle ja jatkoi matkaansa niiden luo, joita ei ollut täällä tavannut.

On viileä ilta-yö, Roukossa on leikkuutanssit ja Tuorilan Jussikin on siellä vielä. Perimmäisestä asumuksesta, jonne hän vei leikkuusanaa, lähti hänen mukaansa rippikoulutoveri ja se poikkeutti hänet Roukkoon. Pirtti on täynnä hämärää humua ja sahdin samentamaa puhetta, siellä on jossain nurkassa ihana olla sen, joka odottamattaan on ensi kerran eläissään tanssiin joutunut. Roukolla on suuri pirtti, siellä sujuu tanssi hyvin ja kuuluu komealta viulun ääni. Paljon on maailmassa sentään semmoista, joka on korkeammalla ja suurempaa kuin Tuorilan talon henki. Mikä olisi Tuorilan isäntä tai emäntä täällä tässä tanssijoukossa? Täysin soveltumaton, melkein hullunkurinen ilmiö. Mutta Jussilta sujuu täällä ihmeellisen hyvin. Hän on monta kertaa käynyt pihamaalla eikä kukaan ole kiusannut, onpa häneltä kyseltykin, keitä kaikkia Tuorilaan tulee leikkaamaan. Hän on saanut sahtia kuten muutkin, hän on yhden pojan kanssa ollut lattiallakin polkkaa koettamassa ja aikoo mennä vieläkin. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että hän viipyy näin kauan sananvientimatkalla. On ihana yö, ihanampi kuin mikään entinen.

Kumminkin täytyy Jussin tavan takaa pistäytyä ulkosalle ja siellä itselleen vakuuttaa, että hän tarkalleen on toimittanut perille kaikki isännän käskyt. Siinä seisoessaan hän näkee hämyisen yön läpi sen mäen, jolta hän kauan sitten iltapäivällä katseli tänne alas. Tuorilassa nukutaan jo, ei isäntä tiedä, milloin hän palaa, eikä voi häntä torua. Mantahan on myös täällä, hän menee vasta Mantan kanssa. Nyt hän palaa pirttiin ja pyrkii vielä sahtihaarikalle. Hän on ripillä käypä mies, jumaliste, mitä Tuorilan äijän häneen tulee?

Sentään hän nyt jo lähtisikin, mutta eihän hän yksin voi lähteä pitkälle metsämatkalle ja Manta tanssii vielä kuumimmillaan. Näyttää siltä kuin ei Manta hänen kanssansa oikein aikoisikaan. Kun hän on hiipinyt sen lähelle ja jotain yrittänyt puhua, niin ei ole kuulevinaan. Se istuu poikien sylissäkin. Tuleekohan siitä jonkun ämmä?

* * * * *

Puolenyön aikaan kulkee Jussi sitä samaa hiekkaista männikkötietä taas takaisin Tuorilaa kohden. Mutta nyt hän ei ole yksin. Joukossa on Manta ja eräs toinen kylän tyttö ja viisi miestä. Hän, Jussi, on kuudentena, mutta hän tuntee selvästi, ettei hän vielä ole mies. Kun miehet kiusoittelevat tyttöjä ja Jussikin yhtyy kiusaamaan Mantaa, niin tämä sanoo äreästi: "Älä siinä häristele; sin-olet iso imemään ja pieni muuten vieressä makaamaan." Jussi tuntee olevansa hienoksi vaivaksi koko joukolle ja vain siksi, ettei hän mitään käsitä, sallitaan hänen siinä kieppua.

Mutta ei Jussi ihan niin käsittämätön ole. Tänä tanssiyönä hän on päässyt paljon lähemmäksi monia asioita, joita hän usein unta odotellessaan on ajatellut. Hän käsittää, että entiset Sikomäen leikit olivat ellottavaa lapsellisuutta.

Jo tullaan aukeaan kylään. Jussin sydän sykähtää pahasti, hän huomaa, että tämä joukko on jotenkin Tuorilan isäntäväkeä vastaan. Talon henki alkaa taas tuntua, se kohoo ja käy pelottavaksi, samalla kun äskeisen tanssin kuva käy mitättömäksi ja vetäytyy etäälle, niinkuin pakenisi. Nyt vasta Jussi huomaa, että hän on juonut siellä sahtiakin, sen vaikutus on jo haihtumassa. Jos hän nyt saisi valita, niin tahtoisi hän mieluimmin olla nukuksissa pirtin sängyssä, ehtoolla aikoinaan kotiin palanneena. Yön viileys, uni ja nälkäkin tuntuvat, ja tämä seura on hänelle, klopille, melkein vihamielinen. Ei hän enää mene tanssiin.

Mutta kun koko joukko suuntaa kulkunsa Tuorilan luhtien eteen, niin ei Jussikaan osaa siitä erota; ei sittenkään, vaikka Manta jokseenkin karkeasti käskee hänen mennä tiehensä. Miehet telmivät tyttöjen kanssa, ja kun yksi yrittää nostaa paikoiltaan luhdin solaan johtavat portaat, niin ne putoavatkin alas niin, että koko kartano kajahtaa. Miehet livistävät mikä minnekin, sillä pakarin ovelta näkyy Tuorilan isännän hahmo. Hän syöksyy luhdin eteen pamppu kädessä. Manta yksin on jäänyt paikoilleen, miehet ovat tiessään ja Jussi on päässyt rehuaitan alle. Isäntä huusi kiukkuisesti hänen nimeään, mutta ei lähtenyt perässä. Jussi kuulee isännän ja Mantan ottelun.

— Talon on arkiomet ja työt, mutta minun on pyhät ja yöt, sanoo Manta komeasti.

Kun Jussi piilopaikkaansa kuuli, että isäntä jo oli poistunut ja Manta kiivennyt luhtiinsa, lähti hänkin hiipimään pirttiä kohden. Mutta yhtäkkiä seisoi isäntä hänen edessään sama pamppu vielä kourassa.

— Vai sillä lailla — ne olivat isännän ainoat sanat, kun hän otti Jussia niskasta ja löi pari kertaa pakaroihin. Äskeiset miehet kuulivat vielä Jussin parahduksen ja tunsivat sisuksissaan vastenmielisen väänteen. Eivät he Jussia säälineet, mutta heitä tympäisi se, ettei heissä ollut miestä sitä estämään. He aikoivat kumminkin vähän päästä yrittää toisen kerran Mantan luhtiin.

Jussi puri pirtin sängyssä hammastaan, ettei enää nyyhkyttäisi. Häpeän vihlaus kävi läpi luonnon aina kun pampun jäljet tuntuivat. Mielessä survoi sekaisin entistä Nikkilän aikaa, tätä Tuorilassa oloa, ripilläkäynnin mietteitä ja äskeistä tanssia. — Mihin minä lopulta oikein joudun?

Lähinnä hän joutuu seuraavana päivänä leikkuupellolle sitelemään ja sai pitkin päivää kuulla kiusottavia viittauksia viimeöiseen. Leikkuun loputtua hän joutui riihelle, sitten kyntämään, sitten rankoja keräämään ja niin edelleen. Pian olivat käsillä talviset päivät, hakojen hakkuu ja sonnan teko. — Mihin hän lopulta oikein joutuu? tämä Jussin elämän peruskysymys heräsi aina silloin tällöin, kun hän oli kolhaissut jonkun olemuksensa särmän johonkin ympäristön esteeseen ja sen jälkeen yksinään murjotti.

Maailman elämä meni eteenpäin, Tuorila edellä muita taloja. Kaukana oli jo Tuorilan pirtti-elämä esimerkiksi entisestä Nikkilän pirtti-elämästä. Tuorilassa oli kaksi asuinriviä; toisessa väkipirtti ja sen ohessa tupa, kyökki ja kaksi kamaria, joissa asui vanha emäntä naimattoman tyttärensä kanssa; toisessa taas pakari, isännän ja emännän kamari ja niitten takana joitain yhä hienompia huoneita, joihin papit ja muut sen kaltaiset vietiin. Sekä pirtissä että pakarissa loisti jo iltaisin öljylamppu tasaisella valollaan karkoittaen entisajan pikku henget etäisemmiltäkin nurkkahyllyiltä. Taloon on yöpynyt kulkukauppias, omituisen ovela äijä, jolta ei vahingossakaan pääse aivan suoraa sanaa. Hänen laukussaan on koreanuppisia neuloja ja arkkilauluja. Ei ole asiaa, josta hän ei osaisi sanoa lukitsevaa sanaa, itseensä nähden hän on kiusoittavan salaperäinen. Renki Taavetti, joka kanssa tavallisen hyvin tietää että tämä maailma seisoo metkujen varassa, haluaa kukistaa äijän ylemmyyden koskettamalla sivumennen hänelle itselleen ylen tuttuihin Pietarinradan työmaihin, johonkin silloiseen "varttesmanniin".

— Jaa Vänttistä meinaat, sanoo äijä oitis.

Ja siitä alkaa niinkuin hiljainen kilpailu Taavetin ja äijän välillä, kumpi on paremmin perillä kaikista hätätalven työmaalla vallinneista juonista ja etenkin Vänttisestä, joka piti kuolleitakin palkanmaksukirjoissa.

Taavetin ja äijän puheista kuultaa laajemman maailman tuntuja. Kun sattumalta tulee äänettömyys, on kuin kuuluisi pirtin ulkopuolelta uuden ajan nouseva havina. Pirttiväki lähtee pakariin ehtoolliselle, ja heidän mielialassaan on niinkuin jotain itsetietoisuuden itua, Taavetti on olevinaan suurempi kuin isäntä. Mutta kun he tulevat pakariin, näkevät he kuinka isäntä viereisessä huoneessa laskee kädestään aviisin; näkyy se lukukin, joka on jokaisen aviisin yläreunassa: Suometar.

Isäntä on vielä salaperäisempi mies kuin kauppaäijä ja sittenkin enempi kuin Taavetti. Kukaan ei käsitä, miksei se myy metsäänsä, vaikka ostajia käy yhtämittaa. Kun Tavelakin myi ja sai toistatuhatta markkaa — toista tuhatta… Ja kumminkin Tuorila ahdistaa torppareita metsänpitelystä. Voiko siis metsästä vielä saada enemmänkin kuin toistatuhatta?

Isäntä on ruvennut pitämään Jussia hiukan höllemmällä; hän saa olla melkein niinkuin muutkin rengit. Ruumis varttuu ja sitkistyy, mutta mieli pysyy entisellään. Hän osaa jo jotenkin ne tavalliset toimet, joihin häntä käsketään. Kumminkin hän aina vainuaa, että isäntä häntä vieroo. Kun hänen ensimmäinen kiulun teelmänsä menee pesään, niin isäntä ei siitä suutu, vaan nauraa happamesti. Ja kun Jussia satutaan ehdottamaan johonkin vaativampaan tehtävään, niin isäntä hymähtää. Isäntä vieroo Jussissa oman sukunsa heikkoutta. Tämä suhde saattaa Jussin vielä surullisemmaksi kuin aikaisempi ankaruus. Hän vaistoo joka hetki, että hänen suotaisiin lähtevän Tuorilasta; mutta minne hän menisi?

Isäntäväen välinpitämättömyys tekee hänet entistä varovaisemmaksi; hän koettaa olla niin huomaamaton kuin suinkin. Vaikeinta on pyhäisin, kun ei oikein tiedä, olisiko lupa lähteä kylälle, ja kotonakin on liiaksi silmissä. Kun suurus on syöty ja arkisaappaat tervattu, lähtevät kaikki muut miehet kylälle ja Jussi jää yksin sunnuntailakeaan pirttiin; joskus nukkuu muuripenkillä pitäjää kiertävä ruotivaivainen. Joku lapsuuden aikainen näperrys tulee mieleen, Jussi alkaa yritellä sitä, vaikkei se näissä oloissa enää vähääkään huvita. Emäntä nousee isolta puolelta pirttiin päin. Hän tulee tarkastamaan, onko pirtti siivottu, onko sängyissä puhtaat raidit. Poistuessaan hän laimeasti käskee Jussia lukemaan; tekee sen jonnekin muualle katsoen, vain jotain sanoakseen.

Kun joulu on hyvin lähellä, tietää Jussi, ettei häntä enää tänä vuonna karkoiteta. Joulunpyhät ovat pitkän pitkät. Eräänä pikkupyhänä on kirkonkylässä ylioppilaitten seuranäytelmät, Tuorilan isäntä ja emäntäkin lähtevät sinne kilisevin kelloin. Silloin Jussi laulahtaa pirtissä ja tavoittelee polkan askelia. Sitten hän arkailematta lähtee naapuritaloon kyläilemään, taskussaan muutamia luumunkiviä, joita hän tavan takaa imee suussaan. Naapuritalo on pieni ja vanhanaikainen, hiukan entisen Nikkilän tapainen. Pirtin seinät ja katto ovat täällä vielä vanhaan tapaan jouluksi vuoratut valkoisilla päreillä, pöydässä on liina, siankinkku, leipäkori ja sahtituoppi ja niitten yläpuolella himmeli. Isäntä on leppeä hyvänpuhelias äijä, joka sanoo Jussia Juhaksi ja kohtelee häntä niinkuin kylänmiestä ainakin. Ulkona tiellä helähtävät tavan takaa iloiset joulukellot, ja lämmin sahti antaa Jussille taas pitkästä aikaa hiukan elämäniloa ja varmuutta.

Ei Jussia vielä karkoitettu Tuorilasta joulun jälkeenkään, ei kevään kuluessa eikä kesän tullessa. Vasta lähempänä syksyä se tapahtui.

Tuorila ei myynyt metsäänsä ajattelemattomasti, kuten niin monet talolliset siihen aikaan. Hän vertaili vasta kaadettua Tavelan metsää omaan metsäänsä, tarkasteli Tavelan puut vielä jäälläkin, kun ne suuriin läjiin telattuina odottivat jäitten lähtöä. Tietysti hänkin metsänsä myy, mutta hän malttaa mielensä. Seurauksena tästä oli, että Tuorilan metsästä tuli kauppa vasta sitten kun useimmat paikkakunnan metsät jo olivat ensikertaan kaadetut. Tuorilan saama hinta hämmästytti kaikkia ja kiinnitti kuntalaisten huomion tuohon viisaaseen mieheen. Voi sanoa, että tuosta ensimmäisestä metsäkaupasta alkoi Kalle eli Karle Tuorilan nousu myös yhteiskunnan luottamusmiehenä.

Yhtenä metsäkaupan seurauksena oli tavallaan myös Jussin joutuminen pois Tuorilasta.

Tuorilan isännässä ja emännässä tapahtui näihin aikoihin suuri sisällinenkin nousu. Heidän varallisuutensa oli köyhistä vuosista alkaen nopeasti kasvanut ja nyt viimeksi onnellisen metsäkaupan johdosta lisääntynyt kaksinkertaiseksi. Rikastuminenhan on kuin onkin maallisen onnen huomattavin muoto ja onni merkitsee aina myös koettelemusta. Kysytään, onko sinussa miestä kestämään onnea. Tuorilan pariskuntaa alettiin yhä enemmän vetää pitäjän parempaan seurapiiriin, jossa heräävän suomalaisuuden aate parhaillaan kohoili. Tuorilaiset tajusivat tämän aatteen koko valtavuuden ja merkityksen, sen avaama tulevaisuuden kuva nostatti vaistomaista arvokkuutta. Sen aatteen valossa saivat metsien hinnatkin merkityksensä, se ikäänkuin jalosti rikastumisen. Koko tämä aika oli Tuorilan pariskunnalle hiljaisen hillittävän riemun aikaa.

Semmoinen tunne vaatii jonkinlaista purkautumista, on vain varottava että purkautuminenkin tapahtuu arvokkaasti. Monena pariskunnan kahdenkeskisenä hetkenä sitä asiaa valmistettiin, kunnes syyspuolessa sitten päätettiin pitää Tuorilassa pidot, joihin, paitsi vertaisia, myös kutsutaan ne herrasväet, jotka tämmöisiin pitoihin yleensä olivat mahdolliset. Pitäjässä asuskeli näet muutamia semmoisia vaikeanimisiä ja vihaisen näköisiä umpiruotsikkoja herrasväkiä, joita ei milloinkaan oltu talonpoikain pidoissa nähty. Pitokelpoisistakin muutamat kyllä olivat ruotsinmielisiä, mutta siksi vilkkaita ja hyväluontoisia, että mielellään tulivat pitoihin totia juomaan ja fennomanien kanssa väittelemään.

Tänä kohtalokkaana päivänä oltiin Tuorilassa riihellä, mutta Jussin käskettiin päivällisen jälkeen pysyä kotona ja siistiytyä, ollakseen ottamassa vastaan vieraitten hevosia ja niitä edelleen hoitamassa.

Oli puoli-pilvinen hiukan epämääräinen sää. Jussi oleili pihan piirissä ja odotti, tuntien taas pitkästä aikaa tuota aito tuorilaista epämukavuuden ja osaamattomuuden tunnetta. Hänellä ei vielä ollut selvää käsitystä siitä, mitä hänen tänä iltapäivänä oikeastaan pitäisi toimittaa; sen hän vain tiesi, että tämä hänen lievä tukaluutensa aiheutui Tuorilan isännän aivoituksista. Jussi tuli taas ajatelleeksi, että isäntä oli hänen enonsa, hänen äitinsä veli. Se oli yhä useammin tullut hänen mieleensä näinä aikoina, kun tuo tuorilaisten nousu aamusta iltaan vallitsi koko talon ilmapiiriä. Oli niinkuin isäntä olisi tehnyt tuota nousuaan jollakin tavoin luvattomasti, katsomatta milloinkaan Jussia silmiin, vaikka Jussi oli hänen sisarensa poika. Jussi oli tänä suvena jo kerran mennyt niin pitkälle, että jossain käänteessä miesmäisesti pyrki ottamaan puheeksi isännän hyvät metsäkaupat. Isäntä loi häneen silloin hyvin avoimen, melkein lempeän katseen, joka vaikutti pahemmin kuin korvapuusti. Nyt oli isäntä järjestänyt tämmöiset pidot ja pannut Jussinkin muuttamaan vaatteita keskellä päivää. Isäntä itse liikuskeli parta ajettuna ja sortuuki yllä ja oli Jussin sivuuttaessaan sen näköinen kuin olisi jo ennakolta estänyt Jussia ryhtymästä näistä pidoista puhelemaan.

Ensimmäisenä saapui valkoisine kauluksineen ja silkkihattuineen kirkkoväärti ja hänen emäntänsä. Heidän kärryjensä takaistuimelta ilmestyi herra Konanteri, pitäjää kiertelevä maisteri, joka nyt sattui olemaan selväpäisempi ja puolella väkisellä viinan toivossa oli vääntäytynyt kirkkoväärtin rattaille. Samaan satoon tuli myös kappeliseurakunnan pastori, pikilakkinen äreän näköinen vanhus yllään ikikulunut vaateparsi; hän oli nainut piikansa eikä sen vuoksi tuonut vaimoaan pitoihin. Tuli myös susivouti, ruotsia oppinut talonpoika, jota köyhä kansa pelkäsi ja vihasi. Tuli vähitellen suurin osa noista henkilöistä, jotka pitäjän vanhempi väki vieläkin niin hyvin muistaa ja joitten erikoisia luonteenpiirteitä se mielellään kuvailee.

Jussi hoiteli hevosia, kanniskeli niille silloin tällöin heiniä ja vettä, tarkasteli ajopelejä ja vertaili niitä toisiinsa tuntien koko ajan, että tämä hänen toimiskelunsa on perin tylsää ja ettei se vastaa sitä, mikä kaiketi olisi tarkoitus. Vasta hämärän tullessa ja pitoäänien kiihtyessä hänen mielialansa hiukan vapautui, varsinkin kun katsojaväkeä alkoi hiiviskellä nurkissa. Tuli tuttuja poikia Töllinperästä, olipa mukana kaukaisen metsämökin, Toivolan poika, Kustaa, yksi Jussin rippikoulutovereita. Varovasti tirskuen he seurasivat kuinka herra Konanteri tuotiin väkisin ulos ison puolen pääovesta ja jäi sitten nyyhkyttämään kuopan seinustalle. Lopulta tuli siihen joku herra ja nuhteli Konanteria ruotsin kielellä. Konanteri porasi ja sanoi suomeksi, ettei kukaan herroista kelpaa Snellmanin saappaita blankkaamaan. Pojat kuuntelivat ja ihmettelivät, sillä he eivät tunteneet pitäjässä ketään Nelmanni-nimistä herraa.

Jussi ei ollut nauttinut mitään sitten päivällisen, nälkä ja uneliaisuus olivat jo pahasti häntä vaivanneet, mutta tuossa takapihan joukossa ne pian unohtuivat. Jussi oli siellä talon miehenä ainakin samanarvoinen kuin muutkin pojat, ja se seikka toi illan kuluessa jotakin uutta ennen kokematonta viehätystä. Tässä Tuorilan pito-yön humussa hän seitsemäntoistavuotiaana ensi kerran eläissään koki yksilöllisen itsenäisyyden tunnetta. Jostain käsittämättömästä syystä hänessä siinä toverien telmiessä sykähti sellainen ajatus, että hän jo tulee maailmassa itse toimeen. Hän on ollut Tuorilassa niin-ja-niin monta vuotta, kokenut silloin ja silloin sellaista ja sellaista; nyt on tämmöiset pidot eikä hänellä ole mitään yhteistä noitten kanssa, jotka tuolla pitävät pitoja, mutta näitten kanssa täällä on. Lievä ilkeys ja outo pelottomuus tulvahteli mieleen, kun hän siellä takapihalla piti kujetta katsojapoikien kanssa. Hän oli riehakampi ja puheliaampi kuin koskaan.

Välillä hän Toivolan Kustaan kanssa lähti pirttiin. Sielläkin heidän silmänsä etsi häijyn kurin mahdollisuutta, mutta he hätkähtivät hiukan, kun näkivät Jussin sängyssä herra Konanterin uneen uupuneena. He hiipivät lähemmäksi saadakseen kerran oikein arkailematta tarkastella mimmoinen herra on; sillä täysi herrahan Konanteri on, vaikka joskus on vähän sekapäinen, kun se on juonut maisterin-virkansa. Mutta se on enempi lukenut kuin vallesmanni, melkein yhtä paljon kuin rovasti. Kas nyt se aukoo silmiään. Pojat hiipivät taas ulos pirtistä, livahtavat rinnatusten turvalliselle takapihalle, josta muut katsojapojat jo ovat hävinneet. Pojat ovat tulleet ystäviksi. Toivolan Kustaan ruskeat silmät kiiluvat hatun röydän alta, ja tuleva Toivolan Jussi kyselee häneltä tuttavallisesti kaikenlaista. Piakkoin aletaan raivata tietä Tuorilan metsään ensitalvista tukinajoa varten, Kustaakin menee siihen työhön. Jussia hurmaa Kustaasta uhoova vapauden henki ja hän utelisi mielellänsä enemmän, mutta Kustaa tahtoo vaistomaisesti lisätä omaa tärkeyttään ja etsiskelee uusia kujeita. Hän katselee kärryjen pyöriä, mulkoilee hattunsa alta ja kysyy vihdoin Jussilta:

— Tiedätkös missä ruuviavain on?

— Tien kyllä.

Kun avain oli haettu, ryhtyi Kustaa vääntämään auki pyörien muttereita. Hän ei vääntänyt niitä ihan irti, vaan jätti ne täperälleen akseliin kiinni, ja vain toisen pyörän kustakin rattaista, toisen jätti vallan kajoamatta. Jussi katseli ja sanoi: "Älä helvetissä." Mutta Kustaa ei puhunut mitään, väänteli vain, ja kun oli saanut kaikki väänneltyä, niin heitti avaimen menemään ja hävisi äkkiä itsekin.

Jussi ei oikein sulautunut tähän Kustaan kepposeen. Hän ymmärsi, mitä siitä seuraisi, pelkäsi ja epäröi, lähteäkö heti pakoon Kustaan perässä. Sentään hän meni ja etsi avaimen ja rupesi hätäisesti ja välillä aina kuulostellen vääntämään muttereita takaisin kiinni. Hän ehtikin jo hiukan pyöräyttää useimpia, mutta kaksi pyörää oli vielä auttamatta, kun hänen täytyi kiireesti livistää, sillä ensimmäiset pitovieraat kuuluivat jo tulevan hevosilleen.

Hän pääsi huomaamatta pirttiin, jossa Konanteri yhä nukkui hänen sängyssään. Hänen oli mentävä muurin taakse piikojen tyhjään sänkyyn. Sinne hän kyyristyi ja pamppailevaa sydäntään kuunnellen odotti mitä pian oli tapahtuva, niinkuin odotetaan valtavaa räjähdystä. Mutta aika kului kulumistaan eikä muuta kuulunut kuin kellon käynti ja Konanterin hengitys — Konanterin, joka taannoin oli porannut jonkun tuntemattoman Nelmannin tähden.

Vihdoin viimein kuuluvat isännän askeleet, ovi aukeaa ja kysytään: —
Onko Taavetti siellä?

Ei kuulu vastausta; Taavetti on omilla matkoillaan. Isäntä tulee kumminkin pirttiin niin pitkälle, että näkee Jussin, jolle hillityn kiihkeästi pui nyrkkiään ja puraisee hammastaan. Sitten hän poistuu ja Jussi jää edelleen kyyryynsä odottamaan. Pakosalle yrittäminen ei pälkähdä hänen päähänsä.

Puoli tuntia kului ennenkuin isäntä tuli. Hän tuli ja kävi Jussin tukkaan kiinni ja tempasi pojan sängystä lattialle. Kun Jussi yritti haparoida kiinni hänen käsivarteensa, sanoi hän:

— Vai vielä iestellään.

Isäntä oli niin kiukkuinen, että hän melkein itki. Tämä surkea loppu ei ennustanut hyvää hänen sydämensä salatuille unelmille, jotka tästä pito-illasta tavan takaa olivat vilahtaneet ensituleviin valtiopäivämiesvaaleihin. Suoraman mutkassa oli rovastin kärrynpyörä irtaantunut ja rovastia itseään pahanpäiväisesti sattunut. Kirkkoväärtin pyörä oli irtaantunut jo ennenkuin hän pääsi rattaille, ja siitä huomattiin ajoissa tarkastaa jahtivoudin pyörä. Tuorilan juhlayö oli äkkiä muuttunut mitä tuskallisimmaksi arkiaamuksi. Syy oli Jussin, tuon ilkeän tomppelin, jota isäntä oli täällä vuosia holhonnut oman entisen alhaisuutensa muistuttajana ja jonka tylsä hahmo aina oli ollut ikäänkuin näkymättömänä salaisena harana hänen, täysivoimaisen ikämiehen tiellä.

Konanterikin heräsi isännän ja Jussin otteluun.

— Älkääs huoliko, minä taidan olla sen pojan sängyssä, supisi
Konanteri uneliaan hyvänsuovasti.

— Konanteri makaa siinä vaan, ei sitä sänkyä nyt tarvita, sanoi isäntä ja työntäen Jussin ulos ovesta jatkoi: — Kas tuota tietä noin, sinne mistä olet tullutkin.

Oli jo selvää aamua, kun Jussi lähestyi Toivolaa, etäistä korpimaan asumusta. Paljastuneet, korkealle jääneet kuusten juuret ulottuivat sylimittaisina poikki pehmeäpohjaisen tien, jolle aurinko jo runkojen välistä lähetteli aikaisia aamusoilujaan. Saatu selkäsauna ei tällä kertaa tuntunut ollenkaan niin katkeralta kuin viime suvena silloin tanssin jälkeen. Hän vain hoki mielessään, Tuorilaa ajatellen: "Kyllä minä sinulle vielä näytän — vielä minä näytän." Semmoinen hokeminen piti mieltä vireessä, vaikkei hänellä ollutkaan mitään selvää aietta, mitä hän Tuorilalle "näyttäisi". Nälkä ja mielenliikutus laimensivat sisua ja pyrkivät heruttamaan kyyneliä seitsemäntoistavuotiaan kiroilevan miehen silmään. Hiukan usvainen korpimaisema paljasteli aikaisena aamuhetkenä joitakin pieniä vivahduksia lapsuuden ajoilta.

Hän oli siinä kehityksensä vaiheessa, että se, joka hänet oli nähnyt lapsena, olisi hänet vielä tässä tuntenut, ja se, joka hänet näki hänen elämänsä viime vuosina, olisi ehkä myös tuntenut hänet tästä aamunäkemästä. Nämä olivat ikäänkuin hänen ensimmäiset selvät askeleensa hyvin kaukana odottavaa kohtaloa kohden.