III
Miehuutta kohden
Jussi ei ollut niin varsin tervetullut vieras Toivolaan. Aamu oli siksi aikainen, että siellä vielä maattiin, ja kun Tuorilan Jussi ensin tunnettiin, niin luultiin että on jokin hätä. Jussi sai moneen kertaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. "No mitä sinä sitten tulit?" — "Muuten vaan", vastasi Jussi nolosti hymyillen eikä osannut sen enempää. Miina oli vetänyt hameen yllensä ja pyrki jo kiusaantumaan. Kustaa oli ollut ehtoolla Tuorilassa päin — Miina silmäsi epäilevästi sänkyyn, jossa poika nukkui aamu-unisessa asennossa. — Mitähän te kyörtit taas olette tehneet? sanoi Miina. Toivola oli Tuorilan maalla; oli vähän arkaa talon vuoksi.
Asumuksen mies, vanhan ja heikon näköinen äijän kessu, katseli vain sängystään eikä nähtävästi aikonutkaan tähän asiaan muulla tavoin puuttua. Miina jatkoi ällistelyään, Jussi kiemurteli ja hymyili, mutta ei saanut sen paremmin selitetyksi. Häntä ärsytti Miinan terhakka hämmästys; miksei hän saanut olla niinkuin kotonaan? Sitenhän tästä paraiten olisi päästy. Vihdoin Miina sanoi:
— Oikase nyt tuohon äijän viereen, tulet mistä hyvänsä; — ja rupesi itse pukeutumaan.
Jussi riisui saappaansa ja takkinsa ja meni sijalle, jolta Miina äsken oli noussut. Siinä hän nyt makasi tuon puhumattoman äijän vieressä tässä tuparähjässä, jossa hän vain joskus oli poikennut jotain sanaa tuoden, niinkuin ylempää, Tuorilasta käsin. Valvotun yön ja monien voimakkaitten elämysten jälkeen oli hänen tajunnassaan omituisen vieras vire, äkkiä muodostunut pakollinen suhde tähän asumukseen tuntui vastenmieliseltä, melkein — niin, melkein kadutti. Juuri unen tullessa väreili mielessä kotoinen Nikkilä ihan elävänä ja entisellään. Raukeat aivot loivat tuon harhakuvan omaksi levokseen ja vapauttaakseen hetkiseksi tiedottomasti kamppailevan sielun viime aikojen ja viime vuosien pakkosuhteista, joissa se oli katkeamatta ollut siitä asti, kun kelkkakuormaa tehtiin Nikkilän pirtin edessä eräänä aamuna suurena kuolontalvena. Niin kauan siitä oli aikaa. Jussi nukkuu, syvempää unta kuin seitsemään vuoteen. Hetken päästä hän ei enää "näe" mitään unia, mutta hyvin syvällä uni-tajunnankin alapuolella liikkuvat haikeat virrat nykyisyydestä silloisuuteen. Niinkuin syvin olemus etenisi selkä edellä tulevaisuutta kohden.
Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niinkuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä… Hän nukkuu yhtä mittaa iltaan asti. Kun hän hiljalleen heräili, huomasi hän ensin olevansa puolipukeissaan ja sitten, että hänen ympärillään vallitsi omituinen luonnoton olo; ei ollut aamu. Asumuksen salaperäinen äijä istui muuripenkillä ja Miina hääräsi ja puhui jotakin pitkää juttua. Pojat, nuorempi Kustaa ja vanhempi Iisakki söivät, olivat nähtävästi juuri palanneet jostain. Heti tunsi Jussi taas oudon suhteensa tämän asumuksen väkeen ja oloon: että hänen näinkin pientä oloa oli katseltava alhaalta päin. Hän oli herännyt niin hiljaa, ettei sitä oltu huomattu, ja niin hän vaistomaisesti teki uneliaan liikkeen ja oli nukkuvinaan takaisin. Miina puheli väelleen hyvin luottavaisella äänellä:
"… Siellä se nyt on meillä — minä sanoin — mutta minä tulin ottaan asioista selvän — minä meinasin — etten minä rupee sillä lailla hyysään kenenkään renkiä minä sanoin —"
— No mitä Tuorilan äijä sanoi? kysyi Iisakki pää piimätuopissa.
— Ei se muuta kun meinasi vaan, ettei hän pidä väliä, missä semmoinen iileskotti on, mutta minä sanoin, että ette suinkaan nyt omaa sukulaistanne sillä lailla aja maantielle, ettei muuta ole kuin yhdet rääsyt päällä — minä sanoin — kai sillä nyt jotakin muitakin vaaterenkaleita on, jos hän niinkun työtäkin sais — minä sanoin — enkä minäkään sitä vallan ilman rupee pitään — minä sanoin — ei se nyt ainakaan tänäpänä meiltäkään lähde, niin että kyllä minä vien jos on jotakin — minä meinasin…
Tämä papatus viihdytti Jussia, kun hän huomasi, että Miina oli käynyt Tuorilassa; se jännityshän oli nyt poissa. Olipa Miina tuonut hänen vaatteitaankin. Mutta siitä mutterien kiertämisestä ei Miina puhunut mitään. Kustaa vain söi.
Iisakki kysyi:
— Eikö tuo yhtään rahaa antanut?
Jussi piti silmänsä kiinni, mutta hän tunsi, kuinka Miina ensin silmäsi sänkyyn päin ja sitten vastasi hiukan muuttuneella äänellä:
— No minä sanoin isännälle sitten, että kai sille nyt sentään on sopivaa joku penni rahaakin antaa. Isäntä meinasi siihen, että saa Jussi itte tulla palkoillensa, mutta minä sanoin siihen, että se on siltä pojalta tulematta — minä sanoin — ja emäntä meni sitte ja toi tän kakskymmentä markkaa, muttei sitä tartte sille —
Miina huitasi päällänsä sänkyyn päin ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas entisellä äänellään:
— Mutta eikö sekin ole, että mennä ja aukoa kymmenistä rattaista kaikki mutterit — mikä pitää mieleenkin tuoman — kun mies on muuten niinkun nukkuneen rukous, ettei luulisi semmosta huomaavankaan. Olitko sinä poika siellä eilen ehtoolla? Jona päivänä sinä vaan semmosiin rupeet, niin —
— En minä ole kenenkään muttereita aukonut, vastasi Kustaa töykeällä äänellä.
Jussi rupesi nyt teeskentelemään heräämistä, kiskoitteli, ähisi ja massutti suutaan. Miina katseli sänkyyn päin kasvoilla ilme, joka ei ollenkaan sopinut hänen äskeiseen puheeseensa.
— Ähä, jopa mutterimestarikin huomaa päivän.
Miinan äskeiset puheet, jotka Jussi oli päässyt kuulemaan, olivat omansa jatkamaan sitä vierauden tunnetta, jota hän tätä väkeä kohtaan tunsi. Tuorilassa vietetyt seitsemän vuotta olivat kaikesta huolimatta jättäneet häneen jälkensä. Nämä olivat köyhiä, hiukan kavalia ihmisiä. Kustaatakin Jussi nyt vieroi, ja näytti siltä kuin ei Kustaakaan olisi Jussista tänne välittänyt. Kun osaisi täältä jonnekin lähteä. — Mutta Miinalla on Tuorilan antama kaksikymmentä markkaa.
Jussille annettiin kahvia ja sitten hän sai yksinänsä syödä ehtoollista. Hän oli ollut syömättä toista vuorokautta, mutta sittenkin tahtoivat palat takellella kurkussa. Makuusija tehtiin nyt penkille sivuakkunan alle. Se oli kova ja kapea, ei sopinut nytkään riisuutua. Kokopäiväisestä makaamisesta oli hän kumminkin niin raukea, että heti nukkui uudelleen. Mutta kun hän sitten yöllä putosi penkiltä lattialle, sai hän valvoa pitkät ajat, katsella syys-yön himmeätä taivasta ja kuunnella toisten hengitystä, jossa siinäkin oli vieras, kyllästyttävä sävy. Niinä valvomishetkinä oli kumminkin helppo nyt vasta luoda itselleen selvä käsitys siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Toivola oli yksinäinen asumus sen laajan metsäkappaleen keskellä, jonka Tuorila nyt oli niin edullisesti myynyt. Jo ennen joulua oli hakkuun määrä alkaa. Toivolassa odotettiin hartaasti sitä alkua siitä koituvan ansion ja myös elämän vilkastumisen vuoksi. Miinaa vain salaa harmitti se, että hän oli liian vanha — olisipa hän niin-ja-niin paljon nuorempi… Mutta kyllä hän nytkin tulee mutkansa muistamaan.
Jussin sallittiin edelleen oleilla asumuksessa. Pihan piirissä oli tekeillä uusi pirtti, siinä oli jo vesikatto ja muuri, ikkunat ja permannot puuttuivat. Nyt syksyllä oli Iisakki ryhtynyt hiljaisiin toimiin pirtin valmistamiseksi ja siinä sai Jussikin olla apuna. Sulavapuheinen Miina antoi hänen kumminkin ymmärtää, etteivät semmoiset näpertelyt mitenkään riittäneet hänen ylläpidostaan, mutta koska tässä nyt on piakkoin toiveita paremmistakin työmaista, niin antoi hän Jussille etukäteen. Saisi sitten ensimmäisistä palkoistaan hyvittää tätäkin aikaa. Jussi kuunteli puheita ja ikävöi, makasi yönsä penkillä ja ikävöi.
Tuomiosunnuntaina kirkonajan jälkeen sitten tapahtui jyrkkä muutos Toivolan elämässä. Parin tunnin aikana saapui asumukseen lähemmä viisikymmentä miestä eväineen, sahoineen, kirveineen. Pihalta kuului äänekästä melua, kun toistakymmentä hevosta hyvin varustettuine kuormineen piti saada väliaikaisesti sijoitetuksi asumuksen nurkkiin. Jossain heitettiin joitakin tiellä olevia kamppeita loitommaksi, outoa murretta kuului. Sisään astui lyhyt ja tuores tukkipäällikkö, joka jo ovissa huusi niin lujasti, että ikihiljainen Toivolan äijäkin hätkähti ja höpähti jonkun kuulumattoman sanan.
— No onkos se mamman kahvipannu kuumana, täältä tulloo vieraita?
— En minä ainakaan tiedä täksi päiväksi vieraita käskeneeni, tokaisee Miina siihen tapaan kuin hän todellakin olisi kahtakymmentä vuotta nuorempi.
— Käskemättä ne parhaat vieraat aina tullookin.
Ennen iltaa oli Toivolasta tyystin hävinnyt asumuksen oma henki. Vaikka Miina olikin heti ensi hetkistä asettunut miehiin nähden omituisen nyreälle kannalle, niin ei se mitään merkinnyt. Miina hukkui joukkoon ja hänen puhetulvansa, joka tavallisissa oloissa aina virtasi ylinnä, kuivui nyt melkein kuulumattomiin. Nämä eivät ottaneet selkoa mistään vakiintuneista tavoista. Tuntui oudolta kuulla, kuinka joku äänekkäästi ja eloisasti huusi jotain asumuksen "papalle", tuolle hiljaiselle kyhkylälle, jota ei tavallisesti kukaan koskaan puhutellut. Kun Miina ehtoolla epäilevästi pälyili nurkkiaan, sanottiin hänelle suoraan, että tässä joukossa ei kellään ole tuumankaan mittaisia kynsiä, pitemmistä puhumattakaan, ja jos ne jollekin kasvavat, niin ne pian leikataan, oli hän kuka hyvänsä.
Ensimmäinen yö oli vaikea; sekä pirtti että sauna olivat pakaten täynnä.
— Onhan tässä vähän ahdasta, sanoi päällikkö oikaistessaan oljille, mutta onpa hyvä pirtti tekopuolissa.
Aamulla ensi töiksi nähtiinkin ihmeitä. Koko miehistö pantiin valmistamaan uutta pirttiä. Joku tiesi, että vanhat kirkonlasit olivat korjauksen jälkeen myytävinä, ja niin päällikkö — jonka nimi muuten kuului olevan Keinonen — lähti siitä paikasta niitä noutamaan ja ennen iltaa lämpisi Toivolan uusi pirtti ensi kertaa ja seuraavan yön makasi suurin osa miehistä siellä.
Maanantaiaamuna lähdettiin miehissä katselemaan, "mimmoisia mäntyjä se Tuorilan pappa oli Ruusenlöövin papalle kasvattanut". Pirtissä oli Miina äkäisesti tiuskannut Jussille päällikön kuullen:
— No etkö sinä meinaa työhön pyrkiä, vai luuletko että sinua kumarrellaan — kun on jo viikkokausia tässä toistaisen päälle ruokittu.
— Puun juurelle vaan, kuka kävelemään pääsee, sanoi siihen päällikkö lyöden kintaitaan yhteen. Pihassa mennessä kysyi hän Jussilta:
— Mikäs sen nuoren miehen nimi onkaan?
Jussi ei ensin älynnyt ketä nuorta miestä päällikkö tarkoitti ja vastasi ensin: "Jaa minkä?" Päällikkö kävi häntä käsivarresta ja sanoi: "Ei kun hänen nimensä." Tämä oli kiusallisen juhlallista: nuori mies, hän — ja täytyi vielä nimensä sanoa, oikein ääneen.
— Entäs liikanimi?
Siinä oli uusi pulma. Jussi ei ollut koskaan tarvinnut mitään liikanimeä eikä ollut ihan varma, merkitsikö se hänen toista ristinimeään.
— Mikä on kodin nimi? kysyi päällikkö.
Jussi katsahti ympärilleen ja sanoi: "Toivola."
Näin tuli entisestä Nikkilän, sittemmin Tuorilan Jussista Johan Toivola. Sennimisenä hän kävi ensimmäisen raha-ansionsa ensimmäistä jännittävää päivää alkamaan. Monta hankaluutta ilmestyi. Jussilla ei ollut kintaita, ne täytyi ottaa palkkaa vastaan päällikön varastosta. Ei ollut petkeltä eikä kirvestäkään. Ensimmäinen päivä oli pitkä; tuli monesti mieleen, ettei hänellä ole sen parempaa kotia kuin Toivola.
Talvi eteni joulua kohden ja työmaan olot vakiintuivat. Suurin osa miehistä asui edelleen uudessa pirtissä, jota kirkonlasiensa vuoksi oli ruvettu kutsumaan Temppeliksi. Iltaisin siellä pelattiin korttia ja pidettiin muutenkin aika humua. Joskus siellä kävi kaupustelijoita ja kerrottiin jo käyneen tyttöjäkin. Jussi asui vanhassa pirtissä ikämiesten kanssa. Häntä vaivasi yhäti jokin nimetön avuttomuus. Toivolan Miina säilytti alussa omaksumansa ärtyisän tavan kaikkiakin miehiä kohtaan, mutta Jussia hän tuntui suorastaan vihaavan. Jussi oli Iisakin parina kaatamassa, Iisakki otti heidän yhteisen viikkotilinsä ja kahdesta ensimmäisestä tilistä ei Jussi nähnyt penniäkään. Hän oli Toivolan ruuissa, mutta sanallakaan ei oltu sovittu maksusta. Hän ymmärsi ansaitsevansa saman kuin Iisakkikin ja Iisakilla oli rahaa hyvästi, samoin Kustaalla, joka oli hevosmiehenä. Jussi yritti kerran ihmetellä tätä asiaa Kustaalle.
— Iikka on voittanut korttipelissä, sanoi Kustaa asiantuntijan äänellä. Kustaakin oli alun pitäin asettunut Jussiin nähden jonkinlaisen kylmän ylemmyyden kannalle. Siitä Tuorilan pitoyöstäkään ei ollut tietävinään, ja kun Jussi niinkuin siihen yhteiseen viitaten tässä nykyisessä sähinässä yritti häntä lähennellä, niin muuttui hän tylyksi. Nytkin kun Jussi valitti rahattomuuttaan, sanoi Kustaa:
— Mitäs sinä rahalla teet? Ja äiti ottaa kanssa siitä kun sinä olit meillä niin kauan.
— Niin mutta teidän saatiin isännältä kakskymmentä markkaa, sanoo
Jussi hiukan kiihtyen.
Siihen pamauttaa Kustaa käsittämättömän raa'asti:
— Mitä sinä mökötät!
On niinkuin koko työmaa miehineen päällikköineen olisi Kustaan takana ja Jussi vallan yksin, juuri selkäänsä saamaisillaan.
Päällikkö on leikkisä mies, nimestään alkaen. Tuskin on kuultu hänen milloinkaan sanovan mitään suoraan ja vakavasti. Mutta tämä piirre on hänellä vain verho, johon on kätkettynä muita ominaisuuksia, semmoisia vähemmän näkyviä, joita ei ole ainoallakaan hänen alaisellaan. Ei osaa sanoa mitä se on — se on vain sitä, että hän on päällikkö ja toiset ovat miehiä. Miehet ovat hänen kanssaan kylläkin läheisiä, mutta jos he ryhtyisivät tutkimaan, kuka on läheisin, niin eivät he siitä pääsisi selville. He luultavasti huomaisivat ettei sittenkään kukaan ole häntä lähellä.
Kaikkein läheisin luulee olevansa Toivolan Miina; hän on Keinosen kanssa sakeimmat sutkaukset vaihtanut. Keinonen tietää hyvin Miinan metkut ja Miina luulee tietävänsä Keinosen metkut. Mutta on eräs metku, jota Miina harjoittaa ikäänkuin Keinoselta salaa ja se vivahtaa siltä kuin hän luulisi pystyvänsä Keinosta paremmaksi. Ja semmoiset luulot Keinonen sievästi aikanansa hälventää.
Jossain tilaisuudessa Keinonen siis huomaa, ettei Jussilla ole rahaa, vaikka tili on maksettu aivan äsken eikä Jussi ole voinut mihinkään tuhlata.
— Ei meidän metsässä saa vallan rahatonna olla olleskaan, sanoo hän leikillisen ankarasti Jussille. Mutta seuraavassa palkanmaksussa hän sanoo, että hän selvyyden vuoksi maksaa nyt kullekin osansa, eikä parittain kuten tähän asti. Niin saa Jussikin rahat käteensä, kahdeksatta markkaa.
Mutta kun Jussi tili-iltana hiukan myöhemmin saapuu pirttiin, on siellä ukkonen ilmassa, sillä Iisakki on jo tullut edeltäpäin, Iisakki ja Kustaa ovat jo syömässä ja Jussikin aikoo käskyä odottamatta istua pöytään kuten ennenkin. Mutta siellä ei ole lusikkaa, ja kun Jussi sitä kysyy, sanoo Miina, vielä itseään hilliten:
— Kun on omat rahat, niin saa olla omat lusikatkin.
Jussi menee itse sitä hyllyltä kopeloimaan, mutta Miina, joka on mielettömän sähinän vallassa, lyö häntä kauhalla sormiin ja sanoo:
— Sepä nyt pirullista rahtaamista on, kun ei enää saa ollenkaan paikkojansa varjeltua, kun minä sen sanon, että — Siitä lähti tulva vyörymään. Tulvan pääsisällys oli se, että Jussia on täällä ruokittu monta pitkää viikkoa sen jälkeen kun hänet hylkynä ihmisistä karkoitettiin eikä ole maksanut pennin pyöriäistä siltä ajalta — ja niin edelleen. Keinonen on parhaalla tuulellaan, kun hän samassa saapuu pirttiin, ja herttaisimmalla Savon kielellään hän alkaa Miinan perinpohjaisen nujertamisen.
— Mittee se mamma nyt omalle pojulleen niin älmentää? on ensimmäinen kavala kysymys. Sitten hän omalla tavallaan saa Miinan vaihtamaan puhetulvansa ähkimiseksi ja ottaa selvän, kuinka kauan Jussi on täällä ollut. Sitten hän kysyy, paljonko "sen tämän nuoren miehen" on päivältä maksettava. — "Minä otan mitä minä tahdon, ja siihen ei tule kenenkään mitään, ja minä sanon ettei meidän koppiin tartte tulla kenenkään käräjiä pitään…" Toiset miehet katsovat jo nauraen Keinoseen, niinkuin olisi tämä joutumassa alakynteen.
— No elkeehän nyt emäntä muistuttoo sitä koppiasiaa; ettekö työ muista kuinka vinhaan myö tässä taanoin saatiin teillekin koppi. Pian myö mokoma rottelo tehään alusta pitäin. — Sitten hän päättää, että Miinalle saa "tästäi nuoresta miehestä" riittää se minkä hän itsekin maksaa ja kysyy Jussilta, paljonko tämä jo on maksanut. Jussi selittää että hänen kaksi tiliänsä on mennyt, ja sitä paitsi Miina sai Tuorilasta kaksikymmentä… Silloin Miina räjähtää ja se räjähdys on ankarampi kuin mikään edellinen, hän huutaa, vapisee ja itkee. Keinonenkin punastuu ja vihdoin tiuskaa semmoisella äänellä, ettei sitä vielä ole tällä työmaalla kuultu:
— Ellei työ nyt paa suuta suipolleen, niin tässä tulloo tupen rapinat.
Seurasi vihainen vaitiolo. Keinonen kääntyi hitaasti ympäri ja loi toisiinkin läsnäolijoihin jyrkän, pyöreän katseen, vaikkeivät nämä olleet sanaakaan hiiskuneet.
Jussin elämässä ei ollut eikä tullut toista tapausta, jolloin hän näin selvästi olisi saanut oikeutta. Juttu päättyi niin, että Jussi sai pitää kaikki rahansa ja Keinonen lupasi huolehtia, että Miina tästä puoleen sai mitä hänelle kuului. Myös lupasi hän ottaa selon siitä kahdestakymmenestä markasta. Miina oli masennettu, hänen voimaton kiukkunsa ilmeni vain ähkimisenä ja hillittynä paiskomisena. Makuusijansa sai Jussi muuttaa Temppeliin.
Jussi meni pihamaalle, hypisteli kasvun alussa olevaa partaansa ja kuunteli hevosten hörähdyksiä ja miesten puheen juminaa. Ensi kerran eläissään hänellä oli omaa rahaa taskussaan; ne olivat riepuun käärittyinä ja hän piteli niitä tavan takaa. Siinä yksin seisoessaan hän tunsi suuren työmaan koko valtavuuden. Tukkimetsä — se käsite jatkuu jonnekin ylhäälle päin, siellä on suuria ja yhä suurempia herroja; siellä on rahaa, niin paljon rahaa, ettei se lopu koskaan. Peloittaa olla sen kanssa näin tekemisissä, melkein ahdistaa. Raha on outoa, se ikäänkuin vaatii häneltä jotain.
Hän menee Temppeliin, jossa hänen nyt ensi yö on maattava. Siellä käy korttipeli ja iloinen rähinä. Huomenna on sunnuntai ja silloin lähdetään taas miehissä kirkkoon. Edessä oleva lepopäivä tekee miehet leppeän hyväntahtoisiksi ja raukean leikillisiksi. Monilta paikkakunnilta saapuneet miehet kertovat kummitusjuttuja ja susiseikkailuja. Puhelu veltostuu vähitellen, kunnes muuan Jämijärven äijä alkaa jokailtaisen vale-epistolansa, jota toiset puolirivoilla sukkeluuksilla ikäänkuin tuuppivat eteenpäin. Joku muistaa siinä Jussinkin jupakan ja vähän aikaa on hän pilailun esineenä. Jussi suhtautuu pilaan kankeasti ja vähän äreästi, mutta kukaan ei sentään viitsi ruveta häntä pahemmin kiusaamaan. Jussi on oikeastaan suurikasvuinen mukula, joka suotta täällä rähjää.
Lopulta miehet painuivat oljille. Joukon yhteismieliala on tänä lauantai-iltana erikoisen hempeä. Äijämiehet ajattelevat itsekseen ansioitaan ja mitä niillä tekevät sitten kun taas kotiin asettuvat, nuoret miehet ajattelevat huomista kirkkomatkaa. Työmaan henki elää romanttista aikaansa.
Jussi ajattelee muuttunutta suhdettaan Toivolan Miinaan ja sitä, ettei hänellä ole kotia. Muistaa myös äitiään semmoisena, kuin se oli silloin kun yhdessä Tuorilaan vaellettiin. Muistaa vielä sen kuolinyön, joka on kuin yksinäinen, kaikista muista ajoista erillinen kohta hänen maailmankuvassaan. Tuleeko vielä kyyneliä silmiin?
Jussi tunsi Keinosta kohtaan ennenaikaista ja liiallista luottamusta. Kun hän ajattelemattomana ja tottumattomana oli kortilla pelannut rahansa toisille miehille ja sitten ihan tosissaan melkein poru suussa rupesi tahtomaan niitä takaisin, niin ei Keinonen enää käyttänytkään arvovaltaansa hänen hyväkseen, vaan yhtyi laskemaan pilaa hänen häviöstään. Semmoista oli maailma; siinä jäi lopultakin aina yksin. Jussi unohti vähitellen ne haaveelliset iltakuvitelmansa, jotka kohdistuivat äitivainaaseen, entiseen Sikomäkeen ja Nikkilän aikoihin. Talvi taittui jo, reenjälki kiilsi ja kaadettu mänty tuoksahti keväälle. Rataskelillä hän oli lähtenyt Tuorilasta, edessä ollut talvi, jonka pituutta ei ajatus silloin ollut edes yrittänyt arvioida, se oli nyt jo poistumassa. Mikä tästä taakse jääneestä ajasta oikeastaan oli ollut sitä pitkäätalvea?
Jäällä lenkitettiin jo lautan puomeja. Viikoista katosi niiden entinen jämeä sävy; uittokausi lähestyi. Tuorila oli jäävä tänne isäntineen, emäntineen ja saatuine rahoineen. Komeista puista oli metsässä jäljellä vain kannot ja latvat, oksat ja kaarnanlastut, aina samassa järjestyksessä, niin että ne maan pintaan muodostivat kevyen kuvan hävinneen puun kohtalosta. Yhä kirkastuvien päivien perästä tuli vihdoin se päivä, jona Toivolan Temppelissä oli talven tapauksista jäljellä vain tunkkainen äänetön ilma. Tunsipa Miinakin sinä kirkkaana päivänä olonsa hiukan surunvoittoiseksi.
Suuri osa kaatomiehistä ryhtyi edelleen uittotöihin, muiden mukana myös Jussi — Johan Toivola. Hän sai aivan vapaasti ja itsenäisesti ostaa uudet saappaat, sai itse ryhtyä hankkimaan ruokansa rantakylien taloista. Yhä lisääntyvä miehuuden tunne täytti mielen. Se oli kyllä arvokas tunne, mutta samalla se ikäänkuin hiukan painosti. Hallussa oleva raha teki levottomaksi; sitä olisi pitänyt aina johonkin käyttää.
Hitaasti eteni laaja lautta pitkin lounaisen vesistön selkiä pyrkien Kokemäenjokea kohden. Ponttoolla palaa tuli kahvipannun alla ja majakan seinällä pelaavat miehet korttia. Hevonen jatkaa iänikuista kiertoaan vorokkikehyksessä, Keinonen rasvaa pieksujaan.
— Kastaja, lähdes reisuun! sanoo Jussille se mies, jonka kanssa hänen on vuoro soutaa maihin eväitä hakemaan. Jonkun kommelluksen vuoksi sai hän kerran nimen Johannes Kastaja ja senjälkeen sanotaan häntä lyhyesti vain Kastajaksi. Ja kun jollekin vastatulleelle kerrotaan juttuja Toivolan terhakasta Miinasta ja hän kysyy kuka se oli, niin sanotaan: — Se oli tuon Kastajan äiti.
Jussi menee maihin, tänään taas uuteen taloon. Kokemus aina laajenee. Miehen ja vaimoihmisen välinen suhde, josta hänen tietonsa sitten Sikomäen aikojen eivät juuri olleet varmistuneet, selviää hänelle tänä uittosuvena perin pohjin. Myös kokee hän ensimmäisen humalansa, tuon ihmiselle ominaisen, polvesta polveen käytetyn olotilan, johon aina sisältyy kaksi niin erilaista puolta.
Elämä on laajaa ja päältä katsoen huoletonta, mutta pohjalla on kumminkin lievä turvattomuuden tunne. Kun tämä loppuu, niin mihin sitten?
* * * * *
Ei Jussi uittokauden loputtuakaan tuuliajolle joutunut. Hän pysyi yhtä mittaa Keinosen miehenä. Nyt oli ostettavissa metsissä jo puut luettava ennen kaupan tekoa, sillä yksi ja toinen talollinen rohkeni jo määrätä metsästään niin huimat hinnat, ettei aina voinut luvata umpimähkään. Jussi pääsi siis metsänlukijaksi ja kun se työ päättyi, niin kohta taas jo alkoi hakkuu; Satakunnan äijien metsiä ohenneltiin. Se murto uuteen aikaan, jota nälkiintynyt kylvömies jo 1868 kauniina kevännä oli unelmoinut, oli nyt parhaillaan käsillä ja — kuten aina tämmöisissä tapauksissa — vallan toisenlaisena kuin unelmissa.
Jussi varttui mieheksi niinä vuosina, joina hän oli "puulaakin" palveluksessa. Hän oli sattumalta joutunut kulkumieheksi, eikä hän koskaan siihen asemaan oikein vakiintunut. Kun ensimmäinen vuosi oli kulunut ja taas oltiin kaatotöissä jonkun metsätorpan vaiheilla, tunsi hän jo tukkimiehen elämän eivätkä seuraavat vuodet enää hänen "kehitykseensä" suuria vaikuttaneet. Hän olisi mielellään ruvennut rengiksi, mutta paikkakunta oli kaikkialla yhtä outoa ja Tuorilan paikkeille hän ei halunnut. Vaikka hän luonteeltaan oli tullut hiukan umpinaiseksi, kaipasi hän kumminkin Toivolan ajoilta asti tätä tuttua piiriä, jossa eivät koskaan kaikki miehet yhtaikaa vaihtuneet. Jos hänen ajatuksensa nyt ehtoisin palasi menneisyyteen, niin se kohdistui aina lopuksi ensimmäisiin Toivolan-aikoihin, kun ei metsätyö vielä ollut alkanut. Sitä hän ajatteli niinkuin jotain vaaran paikkaa, josta tietämättään oli pelastunut. Täytyi ihan itselleen vakuuttaa, ettei hänen enää tarvinnut sinne mennä, ettei todellakaan ollut mitään sellaista unohtunutta seikkaa, joka olisi pakottanut hänet vielä siihen tilaan palaamaan. Ei hän ollut jäänyt sinne mitään velkaa, ei ollut ottanut mitään mukaansa? Ei — ei sieltä voitu hänelle mitään.
Tuorilan-ajat olivat jo niin etäisiä, ettei ajatus niihin enää ollenkaan pystynyt. Talon kuva kyllä joskus saattoi tulla mieleen sattumalta, mutta se ei herättänyt niin minkäänlaista tunnetta. Tuorilan isäntä, emäntä ja lapset olivat hänelle kaikkein etäisimpiä, melkein kuin olemattomia. Se aika ja ne olot: pakarissa seisoskelu ja siisti vuode, ne olivat hänen tajunnastaan pois pyyhkiytyneet. Elämä alkoi siitä, kun hän tuli Toivolaan, ja tämän nykyisen elämän koko sisällys oli siinä, ettei hänen tarvinnut sinne enää palata.
Kunnes tämäkin mielentila kävi harvinaiseksi.
Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja — sitten kun kuluva aika on ne kullannut — hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin. Lepohetkenään hän totesi kuinka tämäkin lautta taas lipui tämän vesistön selkiä ja mimmoisia taloja oli rantakylissä. Korkeintaan tuli mieleen, missä päin viime suvena tähän aikaan kuljettiin, ja että hän nyt jo täydellisesti osaa tämän tukkityön. Hänen ympärillään on miehiä monenlaisia. Jotkut käyvät yksinään salavihkaa maissa, omilla asioillaan. Jussi ei osaisi lähteä yksinään. Maissa on tyttöjä, mutta ne ovat kaikki ikäänkuin häntä itseään isompia. Ei hän osaa tyttöjä käsitellä muualla kuin omissa kaipauksissaan. Ei hän osaa niistä edes rivoilla niin sujuvasti kuin muut miehet, puhumattakaan siitä, että voisi yöllä yksinään hiipiä niiden luhteihin, niinkuin tiesi toisten tekevän.
Mutta kesät kumminkin kuluvat. Ja silloisissa kesissä oli niin kauniita kohtia, että vaikka Jussi ei ollut erikoisen altis kauneuksille, niin ne kumminkin häneenkin vaikuttivat. Kolminaisuuden sunnuntain ihanana aamuna etenee höyrylaiva — valkee-paatti — kaupungista maaseutua kohden, mukanaan soittokunta, joka täysin äänin puhaltaa vanhaa lapsuudesta tuttua säveltä. Hiljaisena värinänä käy liikutus ja hartaus läpi miesten mielen, yksi ja toinen yrittää hyräillä ihmeellisesti vääristyneitä sanoja, joista ei mitään ymmärrä eikä kaipaakaan ymmärtävänsä:
"… ja asemma rei ja rannalle toi ja tonavasta keisari maljoja joi. … sälöt tuhkaa ja poroa ja kalvalle kii…"
Juhlallinen liikutus on tarttunut kaikkiin. Keinonen sanoo: "Nyt pojat kaikki samaan vormuun, lähtään kirkkoon."
Puulaakin vaatevarasto on kuormastoveneessä. Kaikki miehet saavat yllensä punaisen takin, valkoiset housut, kiiltävän vyön ja lippalakin; sitten veneisiin ja kohden hempeän viheriäistä kirkkorantaa. Vain vanha kivulloinen töllinäijä, hevosmies, jää yksinään lautalle. Laiva on jo ehtinyt saarten taa, kun miesten venekunta on puolimatkassa. Jussikin soutaa yhtä airoa. Hetki on yltäkylläisen sopusointuinen, maat ja metsät ilmaisevat, että niiden hengessä elää kansa onnellisimpia vuosiaan. Tuhanten rantain partahilla loiskuttelevat laineet salaisia sanojaan, joita jossain tämän maan kohdassa kuuntelee suuri lempeä runoilija. Nuo punatakkiset miehet, jotka nyt veneistään nousevat ruohoiselle rannalle, eivät tiedä mikä runoilija on, mutta heidän tiedottomaan tajuntaansa osuvat laineitten sanat lapsellisen helposti. He ovat jo puulaakin miehiä ja osaavat sakeasti rivoilla, mutta hyvin ohut on vielä se kuori, jonka alta löytyy se hempeän puhtoinen väärentämätön sielu, jota suuri runoilija oli ihaillut, milloin oli sattunut heidänlaistensa ohi astelemaan.
Juhlamieli ailahteli Jussissakin, kun hän toisten mukana milloin nousi seisomaan milloin painoi otsansa kirjalautaan. Kirkon korkea tunnelma hellitteli sitä selittämätöntä jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä elämänsä näinä vuosina oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi. Sen mitä vuodet ovat koonneet, voi yksi hetki vapauttaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka olivat saapuneet sinne kotoansa ja joilla kirkosta palattua oli edessänsä oma pihamaa viihtyisänä pyhäiltapäivänä. Noita ihmisiä ja heidän kotiin jääneitä pihamaitaan tuntui lähentelevän kirkon aurinkoisessa ilmassa laajasti aaltoileva veisuu ja Jumalan sana. Itse Keinonenkin tuntui täällä omituisen kutistuneelta ja mahtinsa menettäneeltä. Hänen paras kompansa ei olisi täällä ollut mitään sen helähdyksen rinnalla, joka syntyi kun suntio vaihtoi numeroita mustaan kullattuun tauluunsa ja sitten käänsi sen seurakunnan nähtäväksi. Nämä punaiset takithan olivat Keinosta, ja ainakin Jussi häpesi omaa takkiansa. Oli niinkuin olisi pakotettu puhumaan siihen tapaan kuin Keinonen: "mittee työ…?"
Tähän suuntaan Jussin ajatus kulki koko saarnan ajan. Hän muisti sitä kivulloista töllinäijää, joka oli jäänyt ponttoolle, muisti sen semmoisena kuin se työnsi tilirahojaan nauhaniekkaan massiinsa, paperin ja hopeat sekaisin. Vaikka kirkossa oli niin juhlallista, tuntui se äijä kumminkin Jussille läheisemmältä kuin Keinonen ja nämä muut tukkimiehet. Se kuului noihin, jotka täältä menevät kotiinsa; joilla on virsikirjat ja nenäliinat.
Saarna kesti kauan ja Jussi sai rauhassa kehittää sellaista harhakuvaa, että hänkin täältä menee kotiin kirkkomurkinalle vellin ja perunakeiton ääreen. Ei missään ihmisen mielikuvitus, kankeampikin, niin helposti antaudu kuin suvisessa kirkossa saarnan aikana. Tuntui vastahakoiselta kirkonmenon päätyttyä taas palata veneelle. Sinne kumminkin oli palattava, mutta tästä kirkkomatkasta alkaen sai kuluva kesä Jussin tajunnassa uuden sisällyksen.
Syksyllä vei Keinonen miehensä Jussin synnyinpitäjään, vieläpä lukemaan hänen synnyintalonsa Nikkilän komeata ja koskematonta metsää. Kuinka monissa metsissä Jussi jo olikaan Keinosen kanssa saapastellut, kaukaisen Tuorilan metsistä alkaen. Mutta nyt tapahtui yhtenä aamuna, ettei Keinonen enää noussut. Hänen kuolemaansa ei ollut kukaan nähnyt, siinä oli hiven salaperäisyyttä niinkuin hänen elämässäänkin. Työ oli tällöin jo melkein lopussa, ja kun uusi päällikkö saapui, olivat miehet valmiit lähtemään muualle, sillä hakkuuta ei täällä vielä sopinut aloittaa. Jussi yksin jäi; sanoi jäävänsä talvitöitä odottamaan, mutta itsekin hän aavisti, ettei hän enää tämän perästä tukkitöihin rupea. Se ei ollut mikään täsmällinen suunnitelma, monet pienet seikat sen yhdessä vaikuttivat. Hän oli jo neljänkolmatta vuotias, mutta tunsi miesjoukossa yhä olevansa jonkinlaisessa poikasen asemassa. Se mielentila, jonka hän voimakkaimmin oli kokenut silloin kirkossa saarnan aikana, oli kesän kuluessa usein uudistunut, ja niinkuin siitä johtuen oli hänelle ruvennut karttumaan rahoja säästöön. Kun sitten Keinonen kuoli, oli se Jussille merkki että hänen nyt oli tästä joukosta jäätävä. Jotain merkitsi sekin, että sattui olemaan syntymämaallaan, jossa vielä siellä täällä oli ihmisiä, jotka hän muodolta tunsi, vaikka niistä, samoin kuin maisemistakin, oli tyystin kadonnut se entinen nälkävuotten takainen henki. Ei ollut Ollilan pappaa, ei Penjamia, ei Nikkilän vanhaa pirttiä eikä Sikomäen pirttiä. Mutta jossain oli vanha vaimo, joka kahvipannua hämmentäessään liikutettuna kyseli, mimmoinen loppu Maija-vainaalla oli ollut.
Vierasta täällä oli ja ensin tuntui vielä turvattomammalta kuin puulaakin miehenä; rahojen kuluminenkin täällä ärsytti. Kumminkaan hän ei voinut lähteä toisten mukana. Mikä sitten lieneekin pääsyynä ollut, sillä kolminaisuuspyhän kotihaaveita nämä olot eivät ollenkaan vastanneet.
Entinen Nikkilän pikku Jussi on nyt isona renkinä Pirjolassa, jonkun matkan päässä synnyinkylästään. 80-luku on alussaan.