Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta

by Frans Eemil Sillanpää

IV

Elämän helle

Kun maailmaa kiertänyt mies palaa kotiseudulleen, pitää hänen olla vähän niinkuin muita parempi. Hänellä pitää olla hyvät vaatteet, rahaa ja komeahko käytös. Hänen pitää osata tanssia ja nauratella tyttöjä. Jos hän nämä kaikki ehdot täyttää, niin hän menestyy; hän voi päästä voudiksi taloon, saada tyttären vaimokseen, hyvän torpan asuakseen ja miehuutensa loppupäässä ostaa talon, jossa osavasti ponnistellen vihdoin pääsee veloistaan. Niin voi käydä ja on monesti käynyt; eivät olevat olot sitä ollenkaan estä. Mutta kuinka mahdottomalta tuntuukaan semmoinen ajatussarja tämän Juhan yhteydessä — (Jussista on kotiseudullaan tullut Juha).

Hänen entinen kotitalonsa Nikkilä on nyt sen kylän paras talo, tai ainakin Ollilan veroinen. Siellä on nyt uusi komea päärakennus, jossa terhakan emäntänsä kanssa asuu Ollilan pappa-vainaan poika Anttoo. Emäntä on komeata sukua ja kerrotaan, ettei hän suostunut jalallaan astumaan Nikkilän entiseen tunkkaiseen pirttiin. Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä siihen aikaan kun Anttoo otti talon haltuunsa, sai rakentajia ruokapalkalla; pohjalaisia kirvesmiehiä tunkeutumalla tunki rakennukselle, sitä vaille, etteivät pääsystä tapelleet. Sillä leipä ei loppunut Ollilan sukukunnasta; Ollilan pappa seisoi tiellä ja, poikansa työmaata katsellen, lausui: "Kyl stää sentän niin kauan kelpaa ko leipää ja rahhaa piisaa." Ennen syksyä oli päärakennus valmis ja karjahuoneet korjatut, vieläpä laaja tonttimaa pellon puolelta ympäröity muhkealla kiviaidalla. Jouluksi tuli emäntä. Ja kun tämän jälkeen muisteli Nikkilän entistä oloa, niin tuntui siltä kuin olisi vanha Penjami väkinensä jostain häpeällisestä syystä täältä karkoitettu, niinkuin hän olisi vääryydellä saanut täällä aikoinaan tepastella. Elämä oli nyt suurta ja puhdasta. Ei ollut yksikään renki nähnyt nykyistä emäntää paitasillaan niinkuin oli nähnyt Maija-vainaan joka ilta. Vanhin poika kävi kirkolla kansakoulua. Penjamin aikainen metsä myytiin nyt vasta ensi kerran. Entisestä resuisesta Nikkilästä oli tullut paikkakunnan väkevimpiä taloja.

Pieniä olivat Juhan maailman-kokemukset tämmöisien asioitten rinnalla.
On itsestään selvää, ettei hänestä muuta tullut kuin Pirjolan renki
Juha. Pirjola oli pieni vanhanaikainen talo; hän oli ainoa renki. Yksi
piika oli.

Pyhäehtoopäivällä Juha kävelee pitkin tietä, kävelee vaistomaisesti Harjakankaalle päin ja katselee näitä uusia oloja. Hänellä on jalassa uudet narisevat saappaat ja taskussa kolmattakymmentä markkaa. Hän muistaa ikänsä ja toteaa sen yhteydessä, että hän on täysi mies. Entinen Nikkilän pikku Jussi täysi mies; niin ne ajat kuluvat. Kun hän taas näkee Nikkilän uudistetun pihamaan, niin hän ajattelee: "Olet sinä muuttunut, mutta olen minäkin muuttunut." Vanha Penjami ei ole kuluneina vuosina tullut hänen mieleensä, mutta nyt se tulee, ja tapahtuu se kumma, että Juha tuntee myötätuntoa isävainaansa muistoa kohtaan. Kun hän astelee tietä Nikkilästä Ollilaan päin, tulee hänen käyntiinsä ja ilmeisiinsä vaistomaisesti Penjami-vainaan valtioiva sävy. Mielessä värähtää pientä uhman tunnetta Nikkilän ja Ollilan nykyisiä isäntiä kohtaan. Semmoisetkin miehet tässä leveilevät ja myyvät metsää, vaikkeivät tiedä tukkitöistä mitään. On tässä nähty metsiä — ja Nikkilän metsän omisti koskemattomana Penjami, Juhan isä. Ja tämä sen nyt myi niinkuin omansa. Juha kävelee niinkuin olisi itse äskettäin myynyt Nikkilän metsän. On sanomaton nautinto, että hänellä on niinkin paljon rahoja taskussa. Miehestä ei näe päältäpäin kuinka paljon sillä on rahaa.

Juha viipyy retkellänsä iltamyöhään ja palaa pienessä humalassa samaa tietä. Ollilan ja Nikkilän välillä hän tavoittelee huudahdusta: "Ollilan nälkäiset!" Hän on Nikkilän Penjamin poika, että sen tiette! Mutta hän ei huuda lujaa; sen kuulee vain hänen oma tajuntansa, jonka viina on ikäänkuin alastomaksi riisunut; se on sieltä sisuksista katselevinaan häntä, kun hän siinä mennessään syvästi ihailee isäänsä Penjamia. Se vain katselee eikä sitä voi karkoittaa. — Penjami omisti kyllä metsät, mutta hän on ne peruuttamattomasti menettänyt. Ehkä se sinua ärsyttää, mutta se on kumminkin tapahtunut vallan laillisesti. Sinä uumoilet semmoista, että sinä olet sen miehen poika, joka omisti talon ja metsät ja että sinä muka — äh — Katso, tämä on eri talo nyt, ei tällä ole mitään tekemistä sinun isäsi kanssa, tämä on Ollilan Anttoon talo; ymmärrätkös? Anttoo on pappavainaan poika ja pappavainaa tuli Kokemäeltä. Sillä lailla se asia on johdettava; niin sinä sen paremmin ymmärrät. Sinä menet nyt Pirjolan pirttiin maata, mutta huomaa! — taskussasi on kolmattakymmentä markkaa. Ajattele siitä eteenpäin. Katso muita ihmisiä, kuinka ne asuvat tätä maailmaa, joka on ympärilläsi.

Tämmöistä puheli juopumuksen takainen tajunta, vaikka ei se mitään sanoja käyttänyt.

Ja Juha meni Pirjolan pirttiin maata tänä pyhäehtoona ja sen jälkeen vielä monena sekä pyhä- että arkiehtoona. Hän oli rauhallinen renkimies, jonka sukujuuren vanhemmat ihmiset vielä hyvin tiesivät; se ikäänkuin hymyili hänen pienistä silmistäänkin, niissä ilmeni selvästi Penjami-vainaa, vaikka luonto tuntuikin olevan enemmän Maija-vainaalta saatu. Muutamia omituisuuksia hänellä oli, mutta ne olivat niin vähäpätöisiä, ettei häntä niiden tähden mainittu. Hänen suhteensa rahaankin oli omituinen. Hän otti isännältä palkkansa hyvin tarkoin ja isäntä piti häntä sen vuoksi tuhlarina. Mutta hän ei nykyään tuhlannut, hän vain tahtoi pitää rahat omassa hallussaan. Se ei ollut säästäväisyyttä, sillä säästäväinen renki antaa palkkansa olla nostamatta niin kauan kuin mahdollista.

Hän oli vuoden Pirjolassa. Palveluskumppanina oli hänellä muuan iäkäs piika, joka sitten vuoden lopulla meni naimisiin. "Se riippuu tontista, kuinka piiat naidaan", sanoi Pirjolan isäntä ja uudisti tämän lauseen vielä kahden vuoden päästä, kun Juha — jälleen Pirjolaan palattuaan — joutui naima-asioihin silloisen piian Riinan kanssa.

* * * * *

Rengin ja piian voimakkaimmat sisälliset elämykset sattuvat aina sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamun välillä. Se on siinä säädyssä kohtalokasta aikaa, siinä on monet vaarat vaanimassa. Hetkellinen vapaudentunne on silloin korkeimmillaan, illan tullen se yhä vahvistuu ja voi yön kuluessa vietellä unohtamaan asiallisen elämän seikat ja suhteet. Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen hempeänä alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen "todellisuuden" purtaviksi. Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä näköisiä ne ovat olleet tyttöinä — onko tuon näköisistä koskaan voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä; sillä suden suussa ei enää kukaan rakasta lähimmäistään. Nuo pienet hetket pyhäaamuisin mökin pihamaalla paitahihasillaan, ne ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä voi ottaa lukuun. Ei mikään ole, silloinkaan, niin etäistä ja vierasta kuin tuo muuan maanantain vastainen yö, josta kaikki tämä alkoi. On aina surunvoittoista nähdä piian ja rengin vakavin kasvoin ryhtyvän jäljittelemään semmoista, mikä jotakin sisältääkseen vaatii vallan toisenlaisia edellytyksiä.

Juhallahan piti olla jokseenkin selvä kokemus tuon pyhäiltapäivän vapaudentunteen petollisuudesta. Olihan se hänelle muinoin Tuorilassa tuottanut kelpo selkäsaunan isännän pampusta. Mutta kaikkien paheitten yhteisenä ominaisuutena on, että ne ratkaisevalla hetkellä saavat ihmisen tyystin unohtamaan aikaisemmin koetut seuraukset; niin on myös vapaudennauttimispaheen. Eikä Juhan kehityskannalta sopinut vaatiakaan, että hän olisi tuommoisista selkäsaunoista tai maanantaiaamujen väsymyksestä ruvennut onkimaan elämän totuuksia ja niitä ohjeekseen ottamaan. Joka pyhäiltapäivä etenkin suviseen aikaan hän lähti kylälle kuljeskelemaan. Hän kävi tansseissa, vaikkei osannut polkan askeltakaan. Joskus hän myös joutui osalliseksi pieneen ryyppyyn. Näistä ei hänelle koitunut sen kummempia seurauksia. Monta kertaa hän oli läsnä kun tapeltiin, mutta ei koskaan joutunut itse saamisiin. Väkevien suhteenkin hän pysyi hyvin kohtuullisena, sillä jostakin syystä hän arkaili ottaa rahallisesti osaa viinan hankintaan. Se ei ollut säästäväisyyttä, hän muuten vain pelkäsi semmoista osuutta. Mutta kun ei hänestä kenellekään ollut harmia, niin tarjottiin hänelle usein ryyppy muutenkin.

Ei Juhalle pyhäehtoisista retkistään mitään koitunut. Ei ollut koituvinaan. Mutta kohtalo olikin hänen kohdalleen järjestänyt nuo "seuraukset" tavallista ovelammin. Yhdestä semmoisesta retkestä oli kuin olikin aivan ratkaiseva seuraus, joka sitten vuosikymmenien riutuessa johti hänen tähän asti jokseenkin värittömän elämänsä semmoisille tolille, että se siellä omissa uumenissaan valtavasti kuvastaa inhimillisen elämän erästä puolta.

Vaikka Juha täällä yksinäisenä renkinä oli olevinaan hyvinkin viisas ja maailmaa kokenut, niin oli hänellä kumminkin muuan kiusallinen aukko: hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista kokemusta vaimoväestä. Joukossa hän kyllä näytti vallan toista; laski joskus harvakantaan jonkin osavan rivouden ja antoi hyväntahtoisille akoille aihetta sanoa: "Ei Juha ole niin hullu, että se naimisiin menisi." Tämmöisestä lauseesta Juha sanomattomasti nautti ja esiintyi yhä varmemmin semmoisena, kuin olisi maailmassa saanut tarpeensa niistä asioista. Mutta kun hän palasi yksinäiselle vuoteelleen ja kuuli muurin takaa Riinan, piian hengityksen, niin silloin oli toista. Hän ei ollut naiseen koskenut, siinäpä se oli. Ja vaikka Riina oli semmoinen kuin oli, niin olisi Juha antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut sen rohkeuden, että olisi voinut hiipiä yli pirtin Riinan sänkyyn. Yhtenä yönä, kun muurin takana oli hyvin hiljaista, niinkuin Riina olisi valvonut, Juha jo hiipi sinnepäin, ryki ja hiipi, mutta huomasi sitten, ettei Riinaa ollutkaan sängyssään. Juha oikaisi silloin Riinan tyhjään sänkyyn ja viipyi siellä vähän aikaa. Mutta kun Riina palasi kylältä, oli Juha jo omassa sängyssään, nukkuvinaan.

Riina oli kahdenkolmatta ikäinen, hiukan irrallinen ja löyhäluontoinen piika. Hän ei ollut tämän paikan synnynnäisiä; isäntä oli hänet pestannut Kauppalan markkinoilla puolipiloillaan, kun oli tullut itseään tarjoamaan. Hän teki työnsä ilottomasti ja karkasi yökulkuun niin usein kuin sopi. Pirjolan pirttiin eivät yöpojat uskaltaneet tulla, mutta ei heidän Riinan tähden tarvinnutkaan. Paikkakunnan outous ei Riinalle alunkaan tuottanut esteitä. Jo ensimmäisenä pyhäiltana hän pirtissä laulaa ynisi omia piirilaulujaan, hävisi myöhemmin kylälle ja palasi vasta puolen yön jälkeen. Vallan olosuhteiden vuoksi hänestä tuli Juhan salaisten kaipausten esine. Hän ei Juhasta näyttänyt paljon piittaavan; ynisi laulujaan ja kysyessä vastasi jotain yhtäkaikkista. Mutta Juhan mielikuvitus teki työtään.

Se kohtalokas pyhäehtoo tuli sitten heinä- ja leikkuuajan vaihteessa. Juhan elämäntuntu kohosi sinä iltana korkeimmilleen, siihen ikäänkuin kasaantui kaikkea semmoista, mikä sai Juhan alitajunnasta tavantakaa nousemaan sanattoman kysymyksen: minäkö se olen? nyt minä elän täyttä miehuutta? Sinä iltana hän ryyppäsi omaa viinaansa; oli kolmeen mieheen tuotettu yksi kannu. Sitten mentiin juovuksissa tanssiin, eikä sielläkään käynyt huonosti. Kävi niin, että joku mies tarttui Juhaa rinnuksiin ja Juha painoi sen miehen sänkyyn selälleen. Se oli pelkkää leikkiä, mutta Juha oli kuitenkin painanut miehen hartioilleen. Pois lähdettäessä Juha pimeässä porstuassa haparoi tyttöjä, ja kun hän sitten yksinään tulla puhki Pirjolaa kohden, läikkyi hänen mielessään vahva tunne siitä, että hän jo kauan on ollut tasapäinen tämän paikkakunnan muun väen kanssa ja yleensä kaikkien ihmisten kanssa.

Hän tulee hämärään pirttiin ja menee heti rohkeasti katsomaan, joko Riina on kotona. — Ei ole vielä, sanoo tyhjä sänky. Juha kävelee varovasti ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan. Aivot eivät omasta puolestaan tee mitään, ne vain ikäänkuin katselevat mitä eteen tuodaan. Juopumisen sisäinen kuva näyttäytyy, näyttäytyy koko tämän elämisen salainen olemus, mutta niin lyhyinä välkähdyksinä, ettei niistä mitenkään saa kiinni tuommoinen Juha. Ruumiin puolella annattaa hiukan ylön, mutta sielu ei siitä liikahdakaan.

Hämyisellä tiellä tulee Riina seurassaan kaksi miestä. Humalansa takaa
Juha nauttii siitä tiedosta, että nuo miehet eivät tule pirttiin, mutta
Riina tulee. Juha on ikkunan ääressä siihen asti kunnes Riina avaa
oven. Silloin hän lähtee liikehtimään Riinaa kohden.

Ensi kertaa eläissään Johan Penjaminpoika nyt seitsemättäkolmattavuotiaana pitelee vaimoihmistä koko käsivarsillaan. Hän tekee sen juopumuksensa ja tämän illan aikaisempien elämysten turvista; sen tekee tämänkin ruumis omin neuvoin, aivot vain toteavat, mitä tapahtuu. Miehen koko olemus ikäänkuin irtautuu entisyyden kiinteydestä ja nousee ilmaan. Vaimoihminen ei sanottavasti vastustele, hän on yhtäkaikkisen laiskahko. Lopulta hän sanoo: "Mikä vanhan jäärän nyt niin on virkistänyt?" Niissä sanoissa on Juhalle autuus. Ne antavat pohjaa hänen olemukselleen, kun se nyt liehuu ilmassa.

Mutta kun hän myöhemmin makaa omassa sängyssään, on humala täysin haihtunut. Hän kokee yhden suurimmista pettymyksistä, mitä miehinen ihminen, parempikin, täällä maanpäällä saa kokea. Hän on raukean tyhjyyden vallassa, mutta siitä huolimatta näyttää elämällä ja maailmalla olevan aivan uudet kasvot katsellessaan häntä siihen makuulle. Yksi lyhyt tapaus on taas ikäänkuin kahmaissut noiden kuluneiden renkivuosien lukemattomat pikku seikat ja tapaukset yhdeksi kokonaisuudeksi; mies on elämänsä kiipeilyssä joutunut uudelle astimelle, ei voi sanoa ylemmäksikö vai alemmaksi. Ennenkuin uni tulee, kuvittelee hän jo ehkä itseään tulevana töllinäijänä. Nekin kuvittelut voivat vielä tällä asteella olla varsin viehättäviä.

Oli tärkeä sattuma, että Juhan lähentelyt olivat piialle, Riinalle, niin otollisia. Elämässä muodostuu joskus niin hivelevän sopusointuisia sattumia. Riina oli aivan yksinäinen olento tämän taivaan alla ja epäili sen lisäksi olevansa raskaana miehestä, jota hän ei missään tapauksessa tulisi omaksensa saamaan. Sillä vaikka joskus onkin sattunut, että talon perillinen on nainut piian, niin ymmärsi Riina, ettei hän ole niitä piikoja, joista emäntiä tehdään, eikä missään tapauksessa nyt enää, kun näin on käynyt. Juhaa kohtaan oli hänen suhteensa näihin asti ollut täysin puolueeton; tässä ei siis esiintynyt mitään sielullisia vastahakoisuuksia, joiden tämmöisessä tapauksessa joskus sanotaan tehneen naisesta marttyyrin. Riina kävi edelleenkin tansseissa, mutta pysyi ehdottoman uskollisena Juhallensa. Lievä julkeuden vivahdus oli tullut hänen olemukseensa, ikäänkuin siltä varalta, että ihmiset alkaisivat nähdä hänestä vaivaa.

Sattuneen tapauksen jälkeen oli Juhalle naimisiinmeno sellainen selviö, jossa ei ollut hituistakaan enempää arvelemista. Hänen koko sisäinen ja osaksi ulkonainenkin elämänsä järjestyi siitä hetkestä alkaen sille perustalle. Mieluisa tuskastuminen vallitsi hänen ajatustaan, kun hän kiinteästi suunnitteli ja arvioi tulevaisuutta. Hänen tästä puolin joka-iltaiset käyntinsä Riinan luona muurin toisella puolella olivat vain pientä sivuasiaa, jota siinä tärkeämmän ohessa myös oli hoidettava. Riina ei ollut hänelle mitään muuta kuin se vaimoihminen, jonka kanssa hänen oli mentävä yhteen. Hän ei tiennyt Riinan suvusta eikä synnystä niin mitään (vasta seuraavana suvena, kun he jo olivat naimisissa, ilmestyi muuan akka, joka oli kuin vanha rastas ja jonka Juha ymmärsi Riinan äidiksi) — eivätkä he yhdessä maatessaan milloinkaan puhelleet naimisiin menosta. Mitäpä siinä oli puhumista. Juha oli jotenkin hajamielinen ja Riina oli yhtäkaikkinen, eikä mitään järkyttäviä kohtauksia sattunut. Juha teki työnsä tavallista tunnollisemmin. Isäntä, jolla oli hyvä vainu, pääsi pian asiasta selville, ja kun hän oli ihmistuntija ja lautamies, ei hän hätäillyt. Kumminkin johti hän niin, että asia tuli Juhan kanssa puheeksi, ja kun se kerran puheeksi tuli, niin puhuttiin se loppuun asti. Isäntä sai selville Juhan rahavarat ja suunnitelmat: Juha olisi halunnut torpan paikkaa Pirjolan maalta. Isäntä katseli rauhallisena toisaalle, niinkuin olisi jäänyt asiaa miettimään. Ei hän sitä kumminkaan hetkeäkään miettinyt. Hän näki edessään Juhan, Riinan ja rahat, nuo kolme seikkaa, jotka nyt lapsekkaasti kuvastelivat yhdessä muodostavansa muka hyvinkin lupaavan elämänperusteen, mutta joiden kestämättömyyden tuo iäkäs isäntämies pettymättömästi vaistosi. Hän tunsi hyväntahtoisuutta, sääliä ja vastenmielisyyttä tätä asiaa kohtaan, mutta minkäänlaisiin tekemisiin hän ei voinut antautua. Hän ei siis antanut Juhan torppatoiveisiin mitään selvää vastausta, mutta itse naimisasialle hän osoitti sitä suurempaa myötätuntoa ja harrastusta. Hän soi Juhalle muutamia isällisen miehekkäitä kehoituksia, eikä Juha suinkaan tästä keskustelusta masentunut vaan päinvastoin yhä kohosi. Pirjolan vanha isäntä pysyi Juhan koko eliniän hänen myötätuntoisessa muistissaan. Joskus myöhemminkin, isännän jo ollessa vaarina, Juha vaikeina aikoinaan häntä lähestyi ja sai aina osakseen niin ylivoimaista hyväntahtoisuutta, että itse asia useimmiten jäi vallan puhumatta. Juhan elämä oli pelkkää nousua koko sen ajan, minkä hän viipyi Pirjolassa — häihin asti, jotka isäntä yksin kustansi.

Naimisiin menon otti Riina ensin puheeksi, teki sen tuttavallisen tylyillä sanoilla ja ilmaisi siinä niinkuin sivumennen, kuinka hänen asiansa olivat. Eihän siinä ollut mitään odottamatonta, pitihän Juhan se käsittää, mutta kumminkin kihahti tuskan hiki hänen päähänsä. Kaukana oli senikäinen Juha entisestä tukkimiehestä. Ajatus takoi kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita yhtaikaa. Naimisasia sai nyt tykkänään uuden sisällön; nyt vasta se oli peruuttamaton ja sitä paitsi määrätyn ajan sisään toteutettava. Minne mennä asumaan? Jonkun nurkkaan hyyrylle — se oli kauhistava ajatus. Jos isäntä antaisikin torpanmaan, niin eihän sinne siihen mennessä ehtisi saada edes kolminurkkaista koppia. Ei Juhan rahat semmoisiin riitä osiksikaan. Eikä hän itse osaa edes rakennusta hakata. Juha ähki ja kääntyili Riinan sängyssä. Riina vain makasi laiskassa asennossa niinkuin olisi nautiskellut Juhan levottomuudesta.

Päivällä Juha teki työtä yhä uutterammin, niinkuin olisi siten yrittänyt ylläpitää torppatoiveitaan, vaikka mahdollisuudet ajan lyhentyessä yhä vähenivät. Riinan raskaus näkyi jo selvästi ja herätti Juhassa kummallisen kiusallisia mielialoja. Se oli niinkuin jokin vieras seikka joka saapuu; jonka kanssa hänellä ei tunnu olevan mitään tekemistä, mutta joka kumminkin vetoaa häneen. Juhan tietoisuuteen ei koskaan kohonnut edes selvää epäilystä tästä hänen isyydestään, eikä tämä juttu kylän ämmienkään kesken päässyt kuiskausta suurempaan vauhtiin ja unohtui pian kokonaan, kun Juha ja Riina olivat vakiintuneet tavallisiksi tölliläisiksi. Mutta Juhalle pysyi tämä hänen ensimmäinen lapsensa aina salaperäisen vieraana ja Riina pyrki alati näräilemään sen puolesta, ihan aiheettomastikin.

Tölliläisiä heistä siis tuli, mutta ei Pirjolan alustalaisia, vaan Yrjölän. Ihan viime tingassa, kun kuulutuskirja jo oli otettu, antoi isäntä lopullisen vastauksensa: ettei hänellä ollut sopivaa töllinpaikkaa — "ja ethän sinä nyt tällä kertaa uuteen tölliin pystyisikään, mutta meneppäs tuon Yrjölän äijän puheille, sillä on vallan mahona se Kräpsälä, suuri asumus ja hyvät maat, kun vaan asuu. On huoneetkin reilassa ja minä luulen, että kyllä se sinut ottaa." Ei Pirjola vaan pahoittanut Juhan mieltä; hän oli Juhan tietämättä jo valmistellut asiaa.

Niinpä siis Juha eräänä sunnuntaina istui monta tuntia Yrjölän äijän kamarissa. Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan, yski ja meni tavan takaa piippuhyllynsä ääreen lataamaan piippuaan. Juhalle hän ei tarjonnut. Juha punoitti ja hieroi hikoilevia kämmeniään. Jonkinlainen kauppa kumminkin syntyi. Kun ei Juha nyt vielä voinut ottaa haltuunsa torpan kaikkia maita, niin ei osattu tehdä minkäänlaista kontrahtiakaan. "Kylläs siellä ainakin minun aikani olla saat, kun vaan kunniallisesti elät ja työtä teet", sanoi Yrjölä. Toistaiseksi oli Juhan tehtävä päivä viikossa omin ruuin.

Juhan mielessä riitelivät vapautuksen ja takertumisen tunteet, kun hän palasi Pirjolaan. Oli niinkuin olisi kymmenen eri läpeä jo imenyt hänen vähiä rahojaan. Mutta eteenpäin oltiin kumminkin menossa.

Sattui niin, että isäntä, Riina ja Juha joutuivat kolmisin, kun Juha palasi uutisineen Yrjölästä. Muodostui hiukan juhlallinen hetki, johon isäntä vuodatti ainaisen toivorikkautensa ilmoittamalla, että hän kustantaa häät, koska heiltä nyt kerran aina piika naidaan. "Sinä Juha olet ollut uskollinen palvelija, pysy vaan yhtäläisenä omallakin pellollasi, kyllä Herra sinua siunaa", sanoi isäntä ja päätti tämän hetken leikillisesti virkkoen:

— Niinkuin varis vuovaa toiselta vainiolta toiselle vainiolle, niin nyt siis Juha ja Riinakin vuovaavat Pirjolasta Yrjölään.

Sisäisen tyydytyksen tunne kuvastui isännän koko olemuksesta.

Häät vietettiin sitten piakkoin Pirjolan pirtissä. Niiden huminaan hukkui tyystin melkein kaikki tähänastinen; ainoa mikä ei hukkunut oli Riinan siunattu tila. Se ilmaisi itsensä tunnista tuntiin, huminan jo väsähtäessäkin. Pihamaalla kuokkaväen kesken tapeltiin kelpolailla, mutta sulhanen ei siitä mitään tiennyt; hän oli juopuneena nukkunut pakarikamarin sänkyyn. Mies nukkui, mutta korvat olivat avoinna ja niiden kautta saapuivat humunsekaiset viulunsävelet hänen unitajuntaansa ja pitivät siellä yllä semmoista poikkeuksellista onnentilaa, joka ei milloinkaan valveilla, eikä toista kertaa unessakaan, auennut tämän elämänvaeltajan tajuttavaksi.

Mutta Riina kokosi yön kuluessa neljättäkymmentä markkaa häälahjoja, puolta enemmän kuin Pirjolan edellinen piika oli saanut. Hän kävi pihalla hillitsemässä tappelijoitakin, joista reippaimmat seurasivat häntä pirttiin tanssimaan ja antoivat nekin monta markkaa.

Torppa oli kaukana salolla talon metsäkappaleen keskellä. Se oli pitkät ajat ollut autiona ja niin perusteellisesti rappeutunut, ettei tavallisessa puheessa enää muistettu sen oikeata nimeä. Sitä sanottiin kyllä Kräpsäläksi, mutta kuulihan sen outokin, ettei semmoinen voinut olla oikea nimi. Hävinneet asukkaat olivat olleet hiukan sekaista väkeä ja hankkineet itselleen haukkumanimen. Juhan ja Riinan sinne muutettua ruvettiin asumusta Juhan liiannimen mukaan sanomaan Toivolaksi. Ainoastaan talon isäntä, kiusatessaan Juhaa myöhästymisestä tai muusta semmoisesta, puhutteli häntäkin vielä Kräpsälän isännäksi.

Nuori pari muutti uuteen omaan kotiinsa pyhäinpäiväviikolla. Sää ja keli olivat omansa vapauttamaan Juhan turhista haaveista; Juha sai nähdä tulevan "taksvärkki"-tiensä sen luonteenomaisimmassa kunnossa. Pyörät vajosivat toisin paikoin kappoihin asti, ja hevonen ponnisti kaula pitkällä ja tuskastunein ilmein niinkuin olisi pelännyt maan päältä häviävänsä. Pariskunnan kaikki irtain omaisuus oli elorattailla. Siinä oli Juhan kaappi — hänen Tuorilan aikainen unelmansa — ja Riinan pohjalaismallinen kirstu koreine kukkasineen. Oli siinä sänky, jonka kehä oli maannut kymmenen vuotta Pirjolan pirtin alla, mutta pohjalaudat sen sijaan olivat uutuuden valkoiset. Se oli tullut maksamaan yhden hopeaisen markan ja oli samaan kauppaan saatu vielä yksi lyhde olkiakin. Oli siinä jonkinlainen saavi, ämpäri ja kiulukin, oli malminen jalkapannu, kivivati ja neljä lusikkaa; kalustossa oli siis jotakin yli tarpeenkin. Kaikki tämä oli lievän kiihtymyksen vallassa haettu ja hankittu. Oli mukana kaikkia niitä raaka-aineitakin, joita aloittelevat tölliläiset ruokapöytäänsä tarvitsevat: oli viisi naulaa silakoita, leiviskä leipää, kaksi nelikkoa perunoita ja kaksi naulaa suolaa. Ne oli kaikki rahalla ostettu ja jäljellä oli vielä niin paljon, että varmasti tiesi selkiävänsä kyytimiehen palkasta. Alku oli siis verraten lupaava, sillä monen moneen asumukseen on Suomen maassa menty paljon heikommilla edellytyksillä ja on vallan hyvin menestytty.

Eikä tältä parilta näyttänyt puuttuvan sitä sisäistä vireyttäkään, joka tämmöisessä yrityksessä on pääasia. Äänestä soinnahti hillittävä uho, kun he katkaisematta pitivät yllä puhelua kyytimiehen kanssa. Etenkin Riina tyhjensi kaikki piikuuden aikaiset sutkauksensa, kun hän mukana ponnistellen hyppi pahimpien kuilujen yli, niin että hänen korkea kumpunsa arveluttavasti heilahteli. Jo vihdoinkin näkyi matkan määrä, harmaa malkakattoinen huoneryhmä alakuloisen salon keskellä. Sitä lähestyttiin ja lähestyttiin, kunnes seisottiin suojattoman oviaukon edessä. Mitäs muuta kuin säppäleet sisälle vaan. Ensimmäinen ajattelemattomuus tuli ilmi: Juha oli kyllä käynyt kokoomassa puita metsään, mutta ei ollut huomannut tuoda sylystäkään "kotiin"; ei hankittu saada kyytimiehelle kahvia. Sattui sentään olemaan vanhaa aidan risua lähettyvillä. Suurella vaivalla saatiin se lopulta pesän suussa syttymään. Vaisu päivä osoitti jo silloin hämyn merkkejä.

Kyytimiehen mentyä humahti heidän tajuntaansa hävinneen asumuksen raaka rauha. Riinaa pyrki jo itkettämään, kun hänen mieleensä tulivat äsken jääneen onnellisen piikuuden ajat. Näin hänen tiensä siis on häntä johtanut! Juha taas liikkui ja katseli ympärilleen, nähden joka askeleella suunnattoman määrän kaikenlaisia puuttuvaisuuksia. Hän hätkähti joka kerta kun hän muisti heidän ruokavaransa. Ne riittivät siihen ja siihen asti — entä sitten? Nyt ei talvisydännä saa työtä talollisiltakaan.

Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen ja sisällisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiinsa ryhdistä. Jo ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa leipiä kahviin. Ainoakaan päivä ei mennyt ilman sananväännettä, joskus riideltiin; se oli niinsanottua elämän sisällystä, joka kullekin päivälle antoi pienen erilaisuuden, mutta ennen kaikkea vahvan ja jämeän yhtäläisyyden. Joskus kävi Juha kylän taloissa töissä, ja kun hän sieltä palasi, taskussaan päiväpalkka kuusikymmentä penniä, oli hän erityisen ärtyisä. Hän oli syönyt talossa ehtoollista, eikä hänen siis enää sopinut syödä kotona, vaikka nälkä olikin. Kahvia hän joi ja siinä ohessa näräili Riinan laiminlyönneistä. Riinalla oli hänen siunattu tilansa hyvänä tukena; sen toten hän nyt alussa antautui veteläksi, ja siitä jäi tämä ominaisuus häneen pysyvästi. Sillä kun lapsi oli syntynyt, niin oli siinä hoitamista, ja kun se hiukan varttui, niin oli toinen tulossa ja äidillä sama oikeus vetelyyteen ja laiminlyönteihin.

Ensi aikoina näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja kuvittelevat nousevansa. Tukkiliike, joka on niin paljon siunausta Suomenmaan kaikille säädyille tuottanut, tuli vielä kerran Toivolan Juhankin avuksi. Noin neljän virstan päässä oli tänä talvena hakkuupaikka ja siellä kävi Juha yhtä mittaa kolmatta kuukautta. Siellä hän oli silloinkin kun Riina ypöyksin synnytti maailmaan ensimmäisen lapsensa, pojan, jonka nimeksi sittemmin pantiin Kalle Johannes.

Sinä ehtoona kotiin tullessaan Juha säikähti niin, ettei hän tullut ajatelleeksi pojan luonnottoman aikaista syntymistä. Nähtyään ettei mitään hätää ollut, toipui hän kyllä säikähdyksestä, mutta jäljelle jäi omituinen autiuden tunne, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Oli niinkuin jokin näkymätön seikka olisi seisahtunut hänen eteensä ja kysynyt: "Kuka sinä olet?" — Nyt on minulla jo lapsikin ruokittavanani. — Taas valtasi Juhan ankara hetkellinen ahdistus. Taas hän muisti rahaa — jota hänellä nytkin oli jonkin verran olevinaan, mutta joka ei kumminkaan mihinkään riittäisi.

Matala talvipäivä muuttui ensin väihkyväksi hämyksi ja sitten yöksi. Toivolan pirtissä makasi kolme olentoa, jotka tänä yönä tiedottomasti vieroivat toisiaan. Lapsikaan ei tahtonut oppia imemään; se itki tavan takaa.

Kuitenkin oli tuo helmikuun ilta vain semmoinen yksinäinen elämänkohta, kun kehittymätönkin sielu syvyydessään liikahtaa. Elämä piti päätöksensä ja antoi Toivolan pariskunnan tehdä nousua. Tästä noususta saapui sanomia myös Yrjölän vanhan äijän korviin, vaikka Juha olikin vain kartellen hänelle oloistaan viittaillut. Isäntä tiesi jo että Toivolassa on lehmä, ei tosin oma vaan ruokkolehmä. Hevonen, pääsiäismarkkinoilta tuotu kama, sen sijaan oli oma. Lehmälle oli isäntä itse myöntänyt laidunluvankin viittätoista apupäivää vastaan, mutta hevosen laitumen oli Juha ilmoittanut vuokranneensa muualta. Nämä tiedot herättivät kumminkin isännässä epäluulonsekaisia ajatuksia, ja kun kesä oli ehtinyt kauneimpaan kukkaansa, nähtiin hänen lähtevän talostansa korpea kohden. Huonon rintansa uhallakin hän päätti itse käydä tarkastamassa uuden torpparinsa toimia.

Isäntä ei mennyt suoraan asumukseen, vaan kääntyi vähän ennen veräjää vasemmalle ja tuli pellon reunalle vasta etäämmällä semmoisesta metsän kohdasta, josta ei häntä ollut helppo huomata. — Hei pirkele, pääsi tuolta vanhalta läähättävältä mieheltä varsin nuorekkaasti, kun hän näki uuden torpparinsa aivoitukset. — Vai sillä lailla täällä maailmaa asutaan, niinkuin laivan perää! Hänen mielialansa ei ollut pelkkää suuttumusta, siinä oli jotain muutakin, joka omituisesti ravisti vanhaa sielua. Niinkuin olisi Juha jo ollut salavihkaa pyrkimässä hänen kanssaan tasaväkiseksi. — Vai sillä lailla — no katsotaanpas!

Juhalla oli viljelyksessä hyvinkin toista tynnyrinalaa maata, vaikka puhe oli tähän asti ollut korkeintaan viidestätoista kapanalasta. Ohra näytti siinä kasvavan hämmästyttävän hyvin, vaikka maa oli ollut kauan mahona. Mutta Juha oli huomannut vanhalta Kräpsälältä jääneen mädänneen tunkion ja laahannut sen pellolle ja paikoitellen vielä kattanut, nähtävästi hevoslannan sekaisilla pahnoilla. Niinpä niin — mutta kun isäntä katsoi Juhan uutta aitaa, niin ei hän tiennyt pitikö hänen nauraa vaiko kirota. Uusi pintainen aita poikki pellon rajoittamassa viljeltyä peltoa viljelemättömästä! Aidakset, seipäät ja vitsakset parhaasta lähimmästä kuusikosta! Ja aidan takana vanhalla pellolla seisoi rauhallisena hevonen makaavan lehmän vieressä. Vai siinä se oli se muualta vuokrattu hevosenlaidun! Suuttumuksesta virkein mielin alkoi isäntä hitaasti kävellä pihamaata kohden.

Asumuksessa säikähdettiin kauheasti. Juhan silmät olivat kuin harmaat napit ja Riina yritti salavihkaa siivoilla pirttiä vielä kun isäntä jo seisoi pihassa. Isäntä huomasi säikähdyksen ja leppyi sen johdosta melkoisesti. Kumminkin hän piti ankaran saarnan ja antoi Juhan ja Riinan ensin tulla siihen käsitykseen, että nyt on torpasta lähdettävä. Isännällä ei kumminkaan ollut kiirettä ja se oli hyvä merkki. Lopulta istui portaalla ja alkoi leppeämmällä äänellä puhua toiseen suuntaan. Kun Juhalla nyt kerran oli hevonen ja jo lehmänkin alku, niin saattoihan hän ottaa haltuunsa torpan kaikki maat ja tehdä niistä esimerkiksi niin-ja-niin monta hevospäivää, niin-ja-niin monta jalkapäivää ja niin-ja-niin monta apupäivää, tuoden taloon niin-ja-niin paljon marjoja, niin-ja-niin monta kiulua, ämpäriä ja saavia ja Riina kehrätä niin-ja-niin paljon pellavia…

Tästä päivästä, joka jo oli uhannut päättyä surullisesti, tulikin melkein juhlapäivä. Ennen lähtöään tuli isäntä vielä pirttiinkin ja joi siellä kahvia. Isännän lähdettyä vallitsi pirtissä hiljainen, kohonnut tunnelma. Juhasta oli tuleva semmoinen "vahva" torppari, joka saattaa kilpailla heikon talon kanssa.

Juhan ei ollut päähänkään pistänyt ruveta millään lailla arvioimaan isännän tarjousta. Kun oli jo niin pelästynyt sen häätöuhkaa! Ei nyt muuta kuin työhön kiinni vaan ja aita uuteen paikkaan. Oli sekin järkeä, kun se jo siihen tuli taottua. Ei sitä isäntä suotta haukkunut.

Juhasta oli tullut suuri torppari; häntä ruvettiin vähitellen sanomaankin Janneksi.

* * * * *

On suvinen sunnuntai. Janne istuu paitahihasillaan pihamaalla ja haaveilee elämänsä yleistä paranemista. Se oli niinkuin jotain tautia. Hän katseli ulospullistuvaa lahoa pirtin nurkkaa ja ajatus ponnisteli. Hänen täytyi myöntää itselleen se varmuus, ettei hän enää eläissään tule uudessa pirtissä asumaan. Tukka on lähtenyt päästä ja hampaat kuluvat salaisesti. Akka on tuolla pirtissä ja lapsia, ja niitä tulee vielä lisää. Mutta huono on tuo pirtti, eikä kannata esitelläkään, että talon metsästä saisi uuden tehdä. — Ja millä minä sen teettäisin? Siinä olisi joka ainoa sauma vieraalla teetettävä. Se oli Jannen tietoisuuden arimpia kohtia, ettei hän osannut rakennustyötä; semmoinen hiljainen elämän perusonnettomuus.

Mutta jos ajaisi alas tuon vanhan pirttiromelon ja koettaisi siitä koota uuden vähän pienemmän? Sitä ei talokaan voisi panna vastaan, kun ei tarvitsisi metsään kajota. Samalla se olisi niinkuin pientä nousua ja voisi päästä varmempiin väleihin talon kanssa. — Minä ansaitsen talvella paperinajossa … oli se sentään onni etten myynyt hevostani, rahat olisivat menneet ja sitten minun olisi hukka perinyt. Kyllä tästä täytyy ruveta paremmin menemään, ja akkaa täytyy kanssa ruveta vähän opastamaan. Ei se muuta kuin leimehtii mukuloitten kanssa ja kaikki on aina päin seiniä kun kotiin tulee.

Janne lähtee kävelemään hakaan päin. Herännyt toivorikkaus kaipaa nähdäkseen sitä hevosta, jolla tulevana talvena paperia ajetaan. Siinähän se seisoo veräjän lähettyvillä laihana ja yrmeän näköisenä kärpäsiä huiskien. Se vilauttaa ilkeämielisesti silmiään ikäänkuin tahtoisi sanoa, että tässä minä olen, toteuta sinä vaan haaveesi.

Siinä se on hevonen ja tuolla on tölli ja töllissä monihenkinen elämä, joka menee menoaan päivästä päivään, oli asiat sitten hyvin tai huonosti. Sitä menoa ei voi katkaista, ei siitä vapautua. Kun uusi lapsi tulee maailmaan, niin se meno vain laajenee ja hänen, Jannen, on oltava mukana. Ja siihen kuuluu vielä talo ja isäntäkin ja se ettei ole niin kontrahdin lappuakaan. Kokonainen sarja voimia, jotka näennäisesti eripuraisina kumminkin hetki hetkeltä vetävät jotakin jonnekin päin.

Ruis tuleentuu. Sitä olisi oikeastaan pitänyt tänä pyhäehtoona leikata, kun huomenna ja ylihuomenna on oltava talossa, mutta Jannen mielessä on kumma haluttomuus. Eikä se nyt vielä keskiviikkoon mennessä varise; saa sitte alkaa aamusta. Kaikki sopii aina paremmin alkaa aamusta.

Kello on puoli kolme, koillinen taivaanranta punertaa aamua, mutta päivää ei sieltä vielä kuulu tuntikauteen. Toivolan pirtissä makaa akka suu raollaan kuorsaten ja siellä täällä parittain muutamia hänen synnyttämiään lapsia; näkyy paljaita pakaroita ja käsivarsia. Janne yksin on ylhäällä. Hän liikkuu varovaisesti, ettei herättäisi joukkoaan. Hän kirookin vain hiljaa sähisten, kun hän haistaa maitoleiliään. Sitä ei ole pesty sitten viime kerran ja nyt sieltä lemahtaa saastainen ellottava haju. Hän luo uudelleen katseensa nukkuvaan akkaan. Ei taas muistanut ehtoolla käskeä pesemään, ja sanomatta se (akka) ei sitä ikinä muista. Janne hymähtää tuskastuneesti ja lähtee täyttämään leiliä. Ei löydä suppiloa ja ilman ei leiliin voi kaataa. Nyt hän on jo poissa pirtistä ja voi kirota ääneen. Likaisella kahvikupilla hän sitten vaivalloisesti täyttää leilin.

Sitten leipiä konttiin. Vasten tahtoaan Janne nytkin tekee sen havainnon, että leipävarasto on huvennut liian pian: siitä on kävellyt niitä muuallekin kuin suuhun. Kaikkea menee läpi kätten, ei se siitä parane vaikka mimmoista meteliä pitäisi. Siellä se kuorsaa akka mukuloinensa pirtissä ja tässä minä hankin taloon leikkaamaan. Missähän minun sirppini on? ja sekin on tahkoamaton; talossa pitää tahkota. Kun Janne sitten mennessään näkee kaipaamansa suppilon pirtin nurkalla lasten leikkipaikalla, niin on se toki viimeinen kotiharmi tänä aamuna. Hän menee jo aamun kosteata polkua ja nauttii mielessään siitä, ettei kannettava työkalu tällä kertaa ole sen raskaampi. Taakse jäävä nukkuva töllikin saa jo täältä etäältä osakseen melkein myötätuntoisen ajatuksen. Haaveet alkavat; tämä aamuinen taloonmeno tuo aina jonkun hyvän ajatuksen.

Työhön mennään neljältä ja matka kestää tunnin. Mutta nyt pitää hiukan kiiruhtaa kun on sirppi tahkottava. Sattuu kumminkin niin, että isäntä tämmöisenä tärkeänä päivänä soittaa aamukellon jo neljännestä aikaisemmin ja väki on jo menossa kun Janne saapuu. Isäntä seisoo pihassa suu muikeassa hymyssä.

— Aina sen Kräpsälän isännän vaan makaa ämmä paidan liepeen päällä, kun ei pääse aikanansa liikkeelle, sanoo isäntä, yskii ja kääntyy toisaalle. Janne vie eväänsä pirtin portaalle ja kiiruhtaa mukaan; sirppi jää tahkoamatta, mennessä hiukan yrittää kovasimella hieroa.

Epäilemättä oli Suomen torpparilaitoksessa jo siihenkin aikaan yhtä ja toista epäkohtaa. Toivolan Janne ei tosin vielä tuntenut koko epäkohta-sanaa eikä käsitettä; hän vain yritti ja harmitteli. Tänäkin päivänä oli vasta viitisen tuntia leikattu, kun siinä kymmenen korvissa rupesi satamaan ja satoi niin, että isäntä lakkautti leikkuun. "Tulette sitten huomenaamuna jos ilmaa on", sanoi isäntä. Haluttoman näköisinä torpparit ja muut päiväläiset ottivat eväänsä ja lähtivät sateessa talsimaan kukin taholleen kotia kohden, jossa pahantuulisina torailivat ämmiensä ja mukuloittensa kanssa lopun päivää. Ja katso, seuraavana päivänä oli kuin olikin "ilmaa". Taas kuljettiin virstojen mittaiset taipaleet leiliä, konttia ja sirppiä kantaen ja — saatiin leikata vain neljä tuntia, kun jo satoi ja alkoi taas sama vaellus takaisin niljaantuneita teitä pitkin. Työpäivän pituus oli siihen aikaan viisitoista tuntia, joista näin kahtena päivänä vasta yhdeksän oli tullut tehtyä. Loppuviikossa tuli sitten poutia, jolloin torpparien rukiit hiljallensa varisivat, kun äijien oli välttämättä oltava talossa. Sunnuntaina sitten täytyi yrittää. Täytyi vaikka ripilläkäyntikin lykätä syksymmäksi, niin harmillista kuin se täältä pahan tien takaa silloin olikin.

Silloin sen pahan tien todella tuli tuntemaan, kun oli mentävä taloon syyskyntöön. Silloin ei kyllä tarvinnut Jannenkaan nousta ennen kolmea, mutta siinä oli tietämistä kuinka löysi ruskean hevosensa: valkoisen kanssa olisi kyllä kelvannut. Mutta jos ruskea sattui seisomaan niin, ettei kello helähtänyt, niin silloin sitä ei pimeässä erottanut muusta kuin huokauksesta. Sitten oli edessä se paha tie, jossa pyörät painuivat kappojaan myöten. Rattailla oli aura ja kiinteä aisavehje kakkuloineen sekä eväät. Se oli hankala kuorma, joka pahoissa paikoissa pyrki herahtamaan pois.

Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle. Isäntä oli silloin itse pellolla melkein koko päivän; hän oli elämänsä aikana viisastunut torpparien suhteen, sillä jos ei isäntää pellolla ollut, niin tuskin siellä silloin tuppi heilui. Torpparien toten venyttelivät vielä talon omatkin miehet. Isäntä käveli pellolla keppi kädessä, käveli ja yski kosteassa ilmassa. Hän seisoi saralla ja katseli kuinka Toivolan Jussi kiroten ja kiljuen tempoi hevostaan. Mutta hän vainusi, että sen hoputtaminen oli näennäistä ja kun hevonen hänen kohdallaan taas huohottaen ja suupieliään venytellen pysähtyi, niin antoi isäntä sanaa sanomatta sille kelpo läimäyksen kepistään. Ja kyllä se silloin pääsi. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä useammin täytyi isännän heristellä sille keppiään, ja sittenkin se päivän mittaan jäi aikalailla jälelle talon hevosista. Harmillisia olivat torpparien päivätyöt, etenkin hevospäivät, niin isännälle kuin torpparille.

Tuota aikaista aamukaahimista koettivat muutamat torpparit välttää siten, että tulivat vehkeineen taloon jo illalla. Mutta Toivolan Jannea se ei auttanut; hän oli kerran yrittänyt, kun aamulla oli mentävä jo kahdelta pellavasaunaan, mutta ei ollut nukkunut yhtään ja oli jo puoli yhden aikaan noussut ja harmissaan vienyt kelloa puolitoista tuntia eteenpäin ja sitten herättänyt toiset miehet. Luonnonvoimia vastaan ovat näet väkevämmätkin heikkoja ja Jannessa nyt vaikutti semmoinen luonnonvoima, ettei hän saanut unen päästä kiinni muualla kuin kotona Riinan vieressä. Kaikesta yhteiselämän hankaluudesta, kaikista torailuista ja mököttelyistä huolimatta tapahtui näet joka ilta yhä vielä se pieni asia, että Janne laski kätensä Riinan kaulalle. Hän laski sen sinne ja taputteli muutaman kerran hartioihin, pusersi ja taas taputti — niin-niin, se on totta, niin hän teki ja sitten hän vasta nukkui. Eikä enää lähtenyt toista kertaa taloon yöksi, vaan nousi pellavasauna-aamuinakin mieluummin kello yhdeltä, otti raskaan loukun olkapäällensä ja pilkkopimeänä syysyönä ponnisteli tuon kuraisen taipaleen.

Tämmöinen pellavapäivä oli muuten vuoden ankarimpia työpäiviä. Loukutuksessa pyrki aina tulemaan kilpailua ja sitä kesti kello kahdesta päivänsaloon asti; yhdet ryypyt saatiin välillä. Sitten syötiin aamiainen ja mentiin eväitten kanssa metsään rankoja kokoomaan. Siellä oltiin iltapimeään asti.

Siihen tapaan tehtiin työtä noina kansamme onnellisimpina vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys täällä pohjan perilläkin otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa, joka pelkäsi Jumalaa ja vilpittömästi rakasti suurta lempeätä hallitsijaansa.

Toivolan Jannen paperinajosta tuli seuraavana talvena täysi tosi. Siitä sai rahaa, saattoi olla pussissa toistakymmentä markkaa kun tuli kotiin kahden päivän matkalta. Ei se ollut kaikki paperista saatua, siinä oli voirahaa myös. Ja sillä rahalla oli semmoinen ominaisuus, ettei siitä tiennyt, mihin se joutui. Ei osannut sanoa, että olisi juuri entistä paremmin elettykään. Paperinajon varjopuolet sensijaan olivat selvät, vaikkei Toivolan Janne niitä tahtonut huomata. Hevonen laihtui ja laiskiintui, niin että kun oli talossa päivätöissä, saattoi isännän keppi jo läimähtää sen lautasille muulloinkin kuin kyntöpellolla. Sonta sattui kanssa usein jäämään navettaan ja lehmää kuivattiin oljilla, kun ei ehditty hakoja hakata.

Semmoista se oli, mutta kymmenmarkkanen vietteli aina uusille paperimatkoille. Yhä useammin sattui noita aikaisia aamuja, kun Tampereelle hankittiin, ja myöhäisiä iltoja, kun sieltä palattiin. Ehtipä joku jo ristiä Toivolan Paperi-Janneksi, kun hänet hevosineen ainakin pari kertaa viikossa nähtiin Kuuskosken tehtaan paperivarastolla. Ja kun Jannen kotokulmalla jotain tarvittiin, niin sanottiin:

— Pitää mennä Toivolaan; kyllä Janne tuo Tampereelta, kun menee paperia viemään.

Mutta sitten tuli se kohtalokas paperimatka.

Janne oli ostanut kaksi ja puoli litraa viinaa ja se puoli litraa oli hänen omaansa. Oli kylmä, jalkoja ja kasvoja palelsi, hevonen oli hyyrteessä. Puolimatkassa Janne otti ensimmäisen ryypyn ja niin alkoi toteutua sananlasku siitä, kuinka käy jos antaa pikkusormensa. Janne oli kelpo humalassa kun hän saapui kotokulmalle ja poikkesi antamaan toisille viinantuottajille heidän osuuttaan. Kun Jannella jo oli hyvä alku, niin jatkettiin, eikä Jannella ollut kiirettä. Hän viipyi lähimmässä naapurissa liki puoleen yöhön, riiteli vähän ja sopi taas. Mutta riidan aikana oli asumuksen ämmä häntä pistellyt Riinan salaisista leivänmyynneistä. Jannellahan oli niistä kyllä vihiä, mutta kumminkin hän kuohahti, ja kun ei oikein tiennyt, millä olisi tuota pystynokkaista ämmää masentanut, niin keksi ikkunan keskipuusta naapurin taskukellon ja rupesi vaatimaan sitä ostaakseen. Mitäs naapuri sillä väliä piti, kun vain hinnoista sovittiin. Niistä sovittiin ja Janne lähti taskussaan kello ja vähän toista markkaa rahaa. Mutta mielessä meuroi entinen Nikkilän Penjami.

Ähisten hän ajoi pihaan, riisui horjuvan hevosensa ja sitten — sitten meni pirttiin. Siellä maattiin. Janne otti tulen lamppuun ja sanoi hiljaa mutta uhkaavalla äänellä: "Vai tällä lailla täällä maataan." Hän riisuu takkinsa, ei herätä. Hän riisuu liivinsä, lyö sen olan takaa permantoon kiljaisten: "Ylös hulttiomet!" Riina, Kalle ja Hiltu pöykähtävät ylös kuin iskun saaneina ja vähältä pitää, etteivät he saakin, sillä Janne on siepannut pesän edestä makkarahalon ja juoksee huutaen ja kiroten ympäri pirttiä. Akka ja lapset pelastuvat puolipukeissa ovesta pihalle talviseen yöhön. Ei ole ennen tämmöistä tämän perheen keskuudessa tapahtunut.

Janne ähkii yksin pirtissä. Ei hän aivan yksin ole; sängyssä makaa valveillaan liikkumattomana pikku Ville, joka ennen oli kaikkein ketterin. Sen liikkumattomuus on outoa; Janne lähestyy sitä, humala alkaa haihtua. Poika parkaisee, mutta ei nouse. — Loukkasinko minä sinua äsken? Ei vastausta muuta kuin vapiseva katse. Janne on onneton ja neuvoton, hän katselee ympärilleen, näkee lattialla liivinsä ja kellon sirpaleita. Kumartuu katsomaan: hajalla on Topiaan ankkuri. Janne muistaa kaikki ja luhistuu kokoon. Hänhän on äsken palannut Tampereelta paperia viemästä.

Raivo on asettunut ja sijaan tullut tylsä mykkyys. Riina ja lapset hiipivät kangistuneina ja itkien pirttiin. Kalle on erikoisesti peloissaan. Mutta ei isä mitään huomaa, hän istuu ja tuijottaa yhteen kohtaan. Sitten hän alkaa torkahdella; pääsee omin neuvoin sänkyyn, jonne puolipukeissaan nukkuu.

Kylläpä tämä nyt on aikaa. Riinalta pääsee vapiseva, itkunsekainen huokaus. Ei ole Janne vielä päässyt selville, mitä täällä sen poissa ollessa on tapahtunut; muista asioista se raivosi. Riina vetää hameen ylleen, mennäkseen tarkastamaan rekeä ja hevosta. Hän näkee Kallen luihun katseen. Kalle löi eilen Villeä kalikalla selkärankaan, niin että siitä taitaa tulla vaivainen. Vastenmielisen tuskan aalto läikähtää Riinan mielessä: juuri äsken hän selvemmin kuin koskaan näki Kallen muodossa sen isän, sen todellisen isän, piirteitä. Tympeä, jalostumaton katkeruus puristaa Riinaa.

Taas oli elämä järkähtänyt uudelle asteelle. Huomenis olisi Jannen ollut mentävä hevosineen taloon päivätöihin, mutta siihen ei pystynyt hevonen, eikä kunnolla mieskään. Päivä sai jäädä rästiin. Janne ajoi sontaa navetasta pihaan, kun lehmän säki hankki jo hipaista navetan kattoa. Sonta oli tänä talvena jäänyt ajamatta pellolle paperin ajon vuoksi. Ja tähänastisesta paperin ajosta oli nyt yhteistuloksena vähän toista markkaa rahaa — ja pirtin lattialla taskukellon sirpaleita. Ja sängyssään makasi yhä Ville selkä kipeänä.

Sanomattoman apea oli tämä päivä. Eivät voineet nuo onnettomat edes toisiaan haukkua, kun kaikilla oli suuria syitä. Kalle-pojan elämä tuli kuitenkin tästä puoleen niin tukalaksi, että Riina salavihkaa toimitti hänelle palveluspaikan kauaksi kylälle. Sitä tietä Kalle hävisi kotoaan. Vanhimmaksi lapseksi jäi silloin Hiltu, kalpea ja vaitelias tyttö. Mutta Riina oli paraillaan raskaana ja siitä syntyi myös tyttö, Lempi. Sen jälkeenkin vielä tuli poika, Martti. Niin niitä tuli.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria, kertakaikkisia romahduksia, niinkuin kehittyneemmissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle. Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Ville taisi ensin vähän toipua kivustaan, se jo liikkui, söi ja nukkui. Mutta sitten alkoi selkä taas vihoitella ja rupesi lopulta mätänemään. Silloin oli jo aikaa unohdettu ne monet tärisyttävät seikat, jotka sattuivat siihen aikaan kun Villekin sai alun kipuunsa. Elettiin vain ja asuttiin yhä riutuvaa asumusta. Höllyttiin; saatettiin tehdä niinkin ajattelematon teko, että myytiin hevonen.

Niin kuluvat vuodet ja täyttyvät vuosikymmenet.

Toivolan Juhan — häntä sopii jo taas sanoa Juhaksi — elämänkaari on loivasti laskenut, keski-iän kiinteämpi elämänote on lientynyt. Kun puolueettomasti katselee hänen nykyistä elämäänsä, on siitä jo löytävinään semmoista pitkän, syvän huokauksen tunnelmaa, joka käy hyvin ansaitun unen edellä. Mutta kun paikkoja särkee, niin uni ei tule; saa huomata monta semmoista huokausta, ennenkuin pää kallistuu. Ehtii monesti katkeroitua ja jälleen leppyä, ennenkuin suuri vapauttava uni saapuu.

Juha myi hevosensa ja rahat on tullut kulutettua. Viimeiset menivät apteekkiin Villen lääkkeistä, takaisin tuli vain pennin rahoja. Nyt on jo moniviikkoiset hevospäivät rästissä ja vähän on tullut tehtyä apupäiviäkin; vasta kaksitoista, ja kesä on puolessa. Hän on koettanut puhua isännälle, ettei vielä ole löytänyt soveliasta hevosta ostaakseen. Isäntä ei ole puhunut mitään.

Vanha Yrjölä on kuollut jo. Tämä on hänen poikansa Taavetti, joka nyt on isäntänä. Se on käynyt maamieskoulunkin. Se on sanonut, etteivät isänaikaiset töllinkaupat sido häntä, poikaa; hänen ei niitä tarvitse tuntea jollei tahdo. Hän on saanut talon ostokaupalla, eikä hän ole kiinnekirjoissa huomannut mitään tölleistä puhuttavan. Näin se sanoi isännäksi tullessaan, mutta on se sentään näihin asti kaikki torpparinsa "tuntenut".

Kuinka nyt sitten vanhan Toivolan ruvennee käymään niitten hevospäivien tähden?

On tyven, helteinen sunnuntaipäivä, kolmen aika. Toivolan Juha istuu pirtin kynnyksellä paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Ulkonaisesti on lämmin ja suloinen olla, ja niinpä melkein on sisäisestikin. Ei jaksa, ei aina jaksa miettiä sitä hevosasiaakaan, mutta ei vielä juuri tahdo päästää täyteen tietoisuuteen sitäkään varmuutta, ettei enää omaa hevosta saisi. On seisahdus niinkuin tuulten kääntyessä. Lienteä ikämiehen mieliala, joka ei ole kaukana kyynelistä.

Avoimesta pirtinovesta kuuluu silloin tällöin kipeän Villen heikko uikutus. Riina menee kysymään, ottaisiko se häppää. Muuta ei sille enää osata kuin suun kastinta antaa. Ei sen syömisestä ole enää aikoihin mitään tullut. Lääkkeet loppuivat. Vaikkeivät ne mitään auttaneet, niin tahtoisi niitä kumminkin olevaksi nyt kun loppu lähenee. On niin masentavaa, kun ei edes niitä ole. Ei muuta kuin suun kastinta, jota lapsi aina nöyrästi ottaa.

Mitä kauemmin Juha siinä istuu, sitä useamman uikutuksen ja häpäntarjouksen hän kuulee. Maailmalla oleva Kalle, tämän kivun alkusyy, ei sattumaltakaan tule hänen mieleensä. Eikä hän tällä hetkellä ole vihainen Riinallekaan. Riina on veltto, mutta tämän ristinsä se kantaa nurkumatta.

Tämmöinen pehminnyt murhe luo Juhaan omituisen sopusoinnun tunteen. Päivän uuvuttava ihanuus saa Juhan silmissä saman väreen, ja kun taas tulee mieleen se hevoskysymys, tuntuu se nyt helpommalta. Villen uikutus on niinkuin siunaus sille asialle; niinkuin pyytäisi Villekin hevosta. Niinkuin Ville kärsimyksillänsä sitä juuri ansaitsisi.

Juha nousee, ei hän nyt juuri sillekään asialle aio lähteä, muuten hän vain vetää saappaat jalkaansa ja takin yllensä ja lähtee kävelemään. Kumminkin hän kävelee yhä pitemmälle kylää kohden ja tietää kävelevänsä aina Pirjolaan asti. Siellä hän vasta päättää, puhuuko hän vanhalle isännälle mitään tästä asiasta. Ehkä hän näkee vanhan isännän jossain ulkosalla, niin että voi luontevasti puhua muista asioista, jos ei siitä isosta asiasta viitsisikään.

Ja Pirjolan vaari onkin tupakkimaallansa ja he puhuvat varsin mukavasti muista asioista. Kysyypä vaari leppeällä äänellänsä kuinka poika jaksaa, eikö vielä ole loppunut. Ei ole vielä. — Jaa, kauan sitäkin laps'parkaa koetellaan. Vaari lähtee sisälle päin ja sanoo: — Etkös poikkee tupakille? — En minä nyt taida, pitäisi tästä käydä vähän etäämmällä, vastaa Juha ja nielaisee tyhjän palan.

Ja hän kävelee edelleen päättämättä mitään. Ruumis aistimineen etenee pitkin kaartoilevaa tietä, mutta mieli ei ota osaa siihen etenemiseen. Ja niin hän pyhäisenä ehtoona kävelee sisään semmoisen talon ovista, joka koko paikkakunnalla on hänelle vieraimpia. Hän tulee Harjakankaan Nikkilän uusiin huoneisiin. Ja kun hän kerran on vieraitten ihmisten katon alle tullut, on hänen puhuttava asiansa, muuten häntä luultaisiin hulluksi. Hän puhuu asiansa entiselle Ollilan Anttoolle, joka nyt on keski-ikäinen mies. Eikä asia tunnu Anttoosta ollenkaan vastenmieliseltä. Hänen puheensa on yhtä äänekäs kuin huutaisi hän tallin luo rengille, mitkä valjaat tämän on otettava. Juha puhuu sydämellisimmällä äänellään Villen pitkälliset kivut, lääkkeitten hinnat ja kaikki tyynni. Kaiken lopuksi sanoo Anttoo:

— Ko mää sen suoraan sanon, nin mää tiän sen niin nuukasti, etten mää ikänä sais takasin penniäkkään, ja mää oon semmonen miäs, etten mää heitä rahojani kaevoon.

Hän liikehtii nuorekkaasti pitkin huonetta, hakee jotakin ja poistuu sitten. Juhakin nousee ja lähtee eikä ole vähääkään murtunut. Mutta kyökin kautta ei hän enää rohkene mennä; hän hiipii isolle kuistille, jonka monet pienet lasit ovien käydessä vihaisesti helisevät. Kun on päässyt pihan halki ulos raitille, tuntuu vapaalta ja turvalliselta. — Tulipa hän kulkeneeksi kauas kotoa tänä pyhäehtoona. Ilma jo viilenee ja siinä väreilee hieno puunto pitkän onnellisen päivän jälkeen.

Kylän viljat tekevät terää ja korpeen päästyä tuoksuu mättäinen maa kostealta. Näin vaeltaen ei kurjinkaan ihminen ajattele pelkkiä arkiasioita. Ei ajattele Juhakaan alkavan viikon töitä, ei ajattele enää edes hevosasiaansa. Hänen ympärillään leyhyy tyvenen kesäyön kaihoisa tuntu, johon tiedottomasti sisältyy pieniä muistoja pitkän elämän etäisimmistä kohdista. Luonnoton onnen aavistus pitää häntä valheellisessa vireessään. Kotona pirtissä maataan jo; on Villekin saanut levon risaisella vuoteellaan. Riina hiukan herää, kun Juha oikaisee hänen viereensä, mutta nukkuu heti takaisin; tahtoo tyystin käyttää tämän ajan, kun Villekin nukkuu.

Onnellinen on Suomen suviyö. Kun luonto arkisella puolellaan on vuosikymmenien kuluessa miehen valmiiksi pehmittänyt, lykännyt ja vetänyt häntä myötä- ja vastoinkäymisten harhauttavalla tiellä, vetää se jonain kesäyönä ikämiehen tajunnasta kaikki päivälliset koetuskivensä pois ja antaa tajunnan valua haaveellisen maisemansa kosteaan rauhaan… Nikkilässä käynti oli vain paisuttanut Juhan omituista mielentilaa. Mikään ei olisi mahdottomampaa kuin ruveta nyt kuvittelemaan töitä ja ponnistuksia. Toista tietä nyt on onni tuleva. Ville hengittää sängyssään; ei Juha toivo sen kuolemaa, mutta ei hän suinkaan kuvittele sen paranevankaan; ei se sitä ole… Juha ei saa unta tuntikauteen, ei hän yritäkään. Ajatus löytää lopulta varman suunnan. Hän ei mene enää Pirjolaan eikä Nikkiläänkään, vaan hän lähtee Tuorilaan, sinne Tampereen taakse. Siellähän on sukua. Ei hän ajattele hevosen hintaa eikä mitään täsmällistä, muuten hänen vain on sinne nyt lähdettävä, tänä suvena. Kun ajatus on tämän löydön tehnyt, niin se tyyntyy. Hän nousee sängystä, käväisee paitasillaan rappusilla ja palaa pian takaisin, niinkuin pelkäisi öisen taivaan hävittävän hänen kypsyneen ajatuksensa. Sitten hän nukkuu.

Mutta aamulla hän herää ja todellakin lähtee tuolle pitkälle taipaleelle. Hän selittää Riinalle Tuorilan oloja ja tekee salaperäisiä viittauksia, ettei hän tältä matkalta tyhjänä palaa. Riina mutisee jotain apupäivistä, kipeästä pojasta ja muista semmoisista, mutta sitten hän antautuu yhtäkaikkisesti ja Juha saa lähteä tuolle unissakävijä-retkelleen, josta hän lopullisesti heräsi vasta Tuorilassa.

Tämmöinen omituinen vaihe kävi uuden kauden edellä, joka tuon kauan kestävän Juhan vielä oli läpäistävä.

Juhan eno K. Tuorila oli kuollut mainehikkaana talollisena ja jättänyt taloon valistuneen, kohonneen hengen, johon ei ollenkaan sopinut hämäräperäisen Juhan vierailu. Talo oli nuorten perillisten hallussa. Nuori isäntä tunsi pian Juhan ja vei kyökistä kamariin paraati-eteisen läpi. Juuri sillä hetkellä kilisi eteisessä telefooni, jota konetta ei Juha ollut näin läheltä ikänä nähnyt. Puhumaan tuli muuan roteva nuori herra, joka oli isännän nuorempi veli. Se puhui kyllä suomenkieltä, mutta ei Juha siitä mitään ymmärtänyt, vaikka kuuli joka sanan, kun ovet olivat auki: "… kansanrunot … vepsäläiset…" — Käske täälläkin käymään, huusi isäntämies kamarista.

Sen saman herran kanssa Juha sitten paraasta päästä joutui olemaankin ja oli se hänelle kovin hyväntahtoinen. Se vain ahdisti häneltäkin "kansanrunoja", joista Juha ei tiennyt mitä ne olivat. "Tarinan" hän nyt juuri aavisti ja kihelmöi mielessään, kun ei ponnistamallakaan sattunut yhtään "tarinaa" muistamaan, ei vaikka sun pahus olisi. Sen sijaan johdatti hän huulensa puhumaan kotioloistaan ja niitäkin herra kuunteli sanoen usein: jaha. Lopuksi antoi hänelle kymmenen markkaa ja johdatti hänet siihen huoneeseen, johon hänelle oli sija valmistettu. Sitten poistui ja sanoi: "Hyvää yötä!" — Sama toivo, vastasi Juha.

Juha jäi yksin huoneeseen, jossa oli huumaavan raitis ilma ja tavaton puhtauden haju. Juhan koko tännetulo-matka näyttäytyi nyt täältä puhtauden keskeltä jonain ihmeellisenä seikkana, jota hän itse ei ollut ollenkaan johtanut. Juha tutki sängyn ihmeellistä raitijärjestelmää. Raidit olivat ohutta, kovin valkoista liinaa ja niitä oli kaksi, toinen oli käsittämättömästi takerrettu peittoon. Juha irroitti sen ja levitti allensa, muisti vielä kymmenmarkkasensa ja oikaisi sitten sänkyyn.

Jostain hyvin kaukaa oli kuuluvinaan Villen uikutus, siten että hän vasta hetken päästä huomasi, että se oli ollut sitä. Äkillinen haikea kaipaus valtasi koko olemuksen. Hänen mielensä heräsi pitkästä harhastaan, mutta uupunut ruumis nukahti ylivoimaiseen puhtauden tuoksuun.