V

Kuolema panee parastansa

Mätäkuun päivä on helteinen ja pitkä. Semmoisen päivän luonne tuntuu paraiten kaksipenikulmaisella kankaalla, joka leviää kahden viljavan pitäjän välillä ja jonka halki kaartoilee ylimuistoisesti tunnettu maantie, Pohjanmaan tie. Sitä tietä yksin kulkeissaan ovat miehet sukupolvesta toiseen tunteneet veressään lieviä erämaankauhun värähdyksiä, kaupungista palaten rattailla istuessaan ovat he, sumea katse sisäänpäin kääntyneenä, noiden pitkien virstojen kuluessa tarkastelleet viinan paljastamaa omaa lapsellista perusolemustaan, ovat kertailleet entisyyttään ja suunnitelleet tulevaisuuttaan ja vihdoin ensimmäisen kylän häämöttäessä vapautuksesta mylväisseet. Siellä keskikankaalla on pienillä ahteen nykämilläkin omat nimensä, jotka hyvin tunnetaan toisissa kolmansissa pitäjissä; niitten ahteitten perusteella on niin monta kertaa matkan kulua arvioitu, niitä kiiveten on ajateltu kuinka asiat ovat kotona, on salaa nöyrrytty suuren tuntemattoman paineen alla. Molemmin puolin tietä leviää alati saman kokoinen ja näköinen mäntymetsä, jota ei osaa kuvitella kenenkään omaksi. Siellä ei liverrä lintu eikä pyrähdä jänis. Yhteen paikkaan on kerran maailmassa yritetty tehdä tölliä, lienee jo asuttukin, mutta ei ole pitkälle jaksettu. Akkunoitten umpinainen laudoitus on jo sekin harmaantunut.

Vain paarmat seuraavat suvisena aikana pitäjästä toiseen koko tuon matkan kuumenevan hevosen ympärillä kiehäten.

On sydänpäivä. Eräässä vississä kangastien kohdassa istuu pientarella helteen uuvuttama Toivolan Juha. Silloin hän oli Tuorilassa, siitä on jo kappale kolmatta vuorokautta kun hän lähti, ja nyt hän on vasta tässä. Hitaasti on kulunut matka. Hän on ollut yötä Tampereella tutussa kauppiaan kortterituvassa, hän on aamulla torilta ostanut rievän ja syönyt sen. Hän on myös ostanut puolen kiloa kahvia ja saman verran sokeria ja rahapussissaan hänellä on kahdeksan markkaa ja viisi penniä ja kolme penniä. Sen verran hänellä on jäljellä siitä kymmenestä markasta, minkä nuori Tuorila antoi. On kiusallista ratkaista, mihin sen käyttäisi. Väkiainetta olisi kyllä hiukan tehnyt mieli, mutta ei ollut sittenkään voimia mennä viinapuotiin. Ne markat olivat tämän juhlallisen matkan tulos ja sen vuoksi kolminkertaisessa arvossa. Ne polttivat ja ärsyttivät. Kotona odotti kaksikymmentä kohtaa, joihin ne välttämättä olisi ollut pantava, ja useimpiin niistä ne eivät riittäneet. Ei niillä mitään hevosta osteta — ja sitäpaitsi: hevonen, hm. Se ajatus päättyi aina katkeraan hymähdykseen.

Kankaan syvässä rauhassa voi Juha antaa mielensä apeudelle täyden vallan. Täällä ei tarvitse kenellekään ärtyillä eikä olla olevinaan salaviisas. Hän on lähestymässä kotipitäjäänsä pitkän matkan jälkeen — ylihuomenaamuna tulee lähdöstä viikko — ja sellaisen paluun tunnelma on aina lienteän surunvoittoinen, oli matka sitten ollut vaikka kuinka nolo. Ja varsinkin jos matka on nolo ollut, pyrkii vanhaa miestä melkein itkettämään, kun hän taas lähestyy tuttua, kurjaa kotoaan. Ja nyt on Toivolan Juha jo vanha. Hän vaistoaa, että tämä matka, hänen pisin matkansa vuosikymmeniin, on ollut ikäänkuin semmoinen salakavala kynnys, jonka toisella puolella on niin syvä askel, että äkkinäinen siitä astuessaan pahasti hetkahtaa. Toivolan Jussi on hetkahtanut vanhuuteen. Hän tuntee sen nyt siinä istuessaan, palattuaan niiltä mailta, missä hän kerran lapsuuden päättyessä näki äitinsä kuolevan.

Vanhuus on nyt tullut ja yksi sen liittolaisia, itsetutkistelun paholainen, on ensi kerran oikein rautakourin tarrautunut turvattomaan Jussiin. Tämä viisipäiväinen matka on ikäänkuin lyhyt yhteenveto koko hänen elämänsä aivoituksista ja aherruksista; se siirtyy ikäänkuin kauemmaksi, hänen oikein nähtäväkseen, ja siihen johtuvat kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet elämän pienoisseikat, jotka eivät koskaan perimmiltään ole olleet myönteisiä. Niitä on niin, niin, niin paljon, että kun ne kaikki yhtaikaa pyrkivät aivoihin ajateltaviksi, niin ruumis vaistomaisesti väännähtää ja tahtoisi lähteä jatkamaan matkaa, kuten niin monesti ennen. Mutta nyt pitää paholainen puolensa. — Sinä olet väsynyt, päivä on kuuma, matkaa on vielä pitkältä ja kotona odottaa sinua se, minkä hyvin tiedät; istu sinä vain, sukulaisissa kävijä.

Muistaessaan sen kakaramaisen toivorikkauden, jonka vallassa hän lähti, hän sylkäisee. Päivätyö jäi tekemättä tältä viikolta; kuinka mones rästipäivä se jo onkaan? Hevospäivät on tekemättä keväästä asti; minä myin hevoseni, minä siis tosiaan myin sen ja vasta nyt jymähtää mieleni pohjaan asti se totuus, etten enää saa uutta. Niistä rahoista on jäljellä nuo apteekista saadut kolme penniä, jotka ovat jääneet tuonne pussin pohjalle. Tähän liittyy välittömästi yhä katkerampi ajatussarja: Riina — sen minä silloin nain — se on se sama ihminen — sen kanssa minä olen kaikki nämä vuodet vaeltanut ja sen vieressä yöni maannut… Koko Riina-käsite humahtaa myös niinkuin jokin upo-uusi, valtava seikka Juhan tajuntaan … hän näkee kaikki Riinan vastenmieliset puolet suunnattomana, peruuttamattomana tosiasiana, johon hän on käsittämättömästi kiintynyt. Riina ei riipu hänestä eikä hän Riinasta; he riippuvat rinnatusten elämästä. Näkymättömiä johteita myöten he vuosikymmenien tukaluuksissa huomaamattaan ovat imeneet itseensä toinen toisensa happamen olemuksen; kun he toisilleen riitelevät, riitelevät he itselleen. Joka suvi he käyvät yhdessä rippikirkossa, eivätkä he osaa yötänsä maata muualla kuin saman peiton alla, enää mitään toisilleen puhumatta, yskien, käännellen ja huokaillen.

Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt se luonnonilmiö, prosessi, jota sanotaan elämänkatsomuksen muodostumiseksi. Tuo kaljupäinen laiha Jussi kyllä oppisi paljon, paljon helpommin lentämään kuin noita mainittuja sanoja ja niiden merkitystä käsittämään, mutta sittenkin itse ilmiö hänessäkin vaan aikanaan alkaa, aivan kuin syksyllä lehti putoo puusta, vaikkei puu tunnekaan siihen kuuluvaa kasviopillista prosessia. Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niinkuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee —

Kuolemanajatus ponnauttaa Juhan ylös maantien pientarelta ja saa hänet jotenkin nopsasti astumaan eteenpäin. Hän on vanha, viidenkymmenen ikäinen; kuinka ja koska hän kuolee? Häneen ei tahdo pystyä ajatus, että jollakin lailla murtuisi se laaja yhdistelmä, jonka muodostavat hän ja hänen väkensä ja kaikki siihen kuuluvat suuret ja pienet seikat hamasta — mistä? — maailman alusta; muuten sitä ei voi sanoa, niin kaikkikäsittävä asia se on. Tuo yhdistelmähän on yhtä kuin maailma. Toiset ihmiset, joita ympärillä elää ja kuolee, ne ovat niitä yhdistelmään kuuluvia seikkoja. — Mutta minä kumminkin kuolen. Mimmoinen on hengenlähtö? Jumala? Tässä on nyt se aukko, johon Jumala kuuluu. Nyt minä vasta käsitän Jumalan. Se panee minun kuolemani sujumaan hyvin, se tasoittaa siinä jollakin lailla niin, ettei tämä käsittämätön, tylsä, suuri ja välttämätön maailma eli elämä siihen luhistu, kun minä kuolen.

Juhan alkuperäistä mielenkäyntiä on mahdoton sanoilla tulkita. Hän on yksinänsä palaamassa tuolta typerältä ja tuorilaisille niin tuiki käsittämättömältä matkalta, jonka perillä hänen salaviisailta aikeiltaan niin tyynni paloi siivet. Ja kun hän yksin ajatuksissaan vaeltaa, tuntee hän järkkymättä olevansa tämän tajuamansa elämän keskus, aivan niinkuin hän alati on taivaan kuvun keskuksessa. Hän on yksin ja maailma on hänen ympärillään; tämä päivä on niinkuin aren ja juhlan sekoitus, kun hän peräti uupuneena ja muuten toivotonna laahustaa jo tuttuja, kotoisia maita. Oma pirttikin on niinkuin toisenlainen, niinkuin sekin olisi sillaikaa jotain ajatellut. Ehkä siellä vielä on hiukan leipää ja ainakin sitä saa nyt kahdeksalla markalla ison joukon. Olenpa päässyt kotiin. Ihmeen oudolta vaan tuntuu.

Viimeisillä voimillaan Juha nousee kuistin kaksi porrasta, pääsee porstuaan, avaa oven ja saa nenäänsä tutun, ummehtuneen lahopuun lemun. Riina istuu peräpenkillä ja laittelee jotakin outoa valkoista vaatetta, eikä kysy mitään (tervehdyssanoja ei oman väen kesken käytetä). Villeä ei näy.

Pirtin outo ulkonäkö paisuttaa yhä jo tiellä alkanutta vaikutelmaansa. Ville on sillä aikaa loppunut. Juha panee koirannahkareppunsa ovipieleen naulaan. Odotellaan kumpi ensin alkaisi puhua. Lapsetkin ovat ääneti. Monien kyselyjen kautta, joissa on ikäänkuin hillittyä ärtymystä, lähestytään vähitellen pääasiaa, jolloin Juha yksin joutuu kyselijäksi.

Juha on riisunut saappaat jalastaan ja takin yltään ja istuu illan viiletessä pirtin kuistilla. Pyhäpäivänsekainen tunnelma jatkuu vielä, mutta hänen alussaan oleva elämänkatsomuksensa on saanut kolauksen ja uhkaa horjua. Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä äkiltään tahdo jaksaa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua, niin että vielä voisi sukeltautua tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.

Tuorilan-matkakin alkoi saada uutta väriä. Kymmenen markkaa kuudessa päivässä, eihän se niin huonoa ollut eikä se muu nolous enää tänne asti tunnu. Saadaan poika hautaan — mutta entäs sitten? Oli, oli elämällä vanhaa ärsytystä jäljellä, ei se pitkälle huojentanut.

Mutta joka tapauksessa oli kuolema tehnyt sen, että Juha siinä portaalla istuessaan oli paljon entistään virkeämpi. Sen kuuli siitäkin, että hän niin terhakasti ärjähteli pihassa telmiville nuoremmille lapsille.

* * * * *

Mutta luonto kallistuu taas hitaasti syksyä kohden. Keskellä kesää syksy jo hiipii korpimaiden Vehmaihin lehvistöihin ja alakuloisiin laihopeltoihin. Paitahihasillaan vielä tarjetaan ja paidan repeämästä uhoo vanhakin iho vielä lämmintä ruskeutta. Lämmin on haravanvarsi, jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu on niinkuin virkeämpää ja viileämpää. Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät sen tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.

Metsätöllin alueillakin on kesäkauden elämällä samat ulkonaiset vaiheet kuin keskipitäjän aukeilla. Täälläkin toistuvat niinkuin heikkona kaikuna suurempien alojen voimaperäiset kynnöt, kylvöt ja leikkuut. Se on ihmislasten osa, että heidän on niitä heikkoinakin yritettävä. Eikä tarmottominkaan voi niitä tykkänään laiminlyödä. Raskaan työkauden kuluessa hän on ilta illalta yhä väsyneempi, ja kun vuodet vierivät, väsyy hän enemmän myös kesä kesältä.

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin — ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hiukan pyhäistä hohdetta. Itse Juha tuntui äreämmältä sen vuoksi, että hän oli harvasanaisempi. Hänen jäljellä olevat niskahiuksensa näyttivät nousevan entistä enemmän harilleen ja hänen pienissä silmissään oli omituinen haperan tuikea ilme. Hän yritti taas käydä säännöllisesti talossa päivätöissä. Isäntä antoi hänen käydä eikä enää häntä hevospäivistä ahdistellut. Kun talon pihamaalla loikoiltiin päivällislepoa ja puhelu jostain asiasta kävi kiihkeämmäksi, veti vanha Toivola esiin Jumalan ja piti pitkän esitelmän, jossa kyllä ilmeni tuo "hapan" elämänkatsomus, mutta samalla jonkinlaista paasaavaa tiukkailua, joka isäntään ja miehiin teki kylmentävän vaikutuksen. Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan tänä suvena, paljon vanhentunut.

Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan, ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niinkuin Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niinkuin paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä pyrähdellä. Suurin osa noista tavallisista tyhjänaikaisista ihmisistä ei ole ikinä ajatellut Jumalasta muuta kuin nimen, ja sen vuoksi pitää niille puheen tullen joskus ihan kivahtaa.

Kun Juha tuttua aidanvierutietä palaa talosta Toivolaan, ei hänen mielessään tänä syyssuvena enää temmo mitään ärtyneitä suunnitelmia eikä häntä kiusaa entisten suunnitelmien pettyminen. Tuorilasta palattua on ollut niinkuin jotain väliaikaa, jotain hienoa odotusta. Villen kuolema kyllä oli jo, mutta tuntuu ihan selvästi, että elämä vieläkin hakee jotakin uutta suuntaa. Onhan paljon avoimia asioita; täytyyhän tämän asumuksen suhteenkin jotain uutta eteensä ottaa, kun ei hevosta ole. Ajatus vain on kummallisen haluton sitä kysymystä pohtimaan. On vain isännälle kiitollinen joka kerrasta, kun se ei ota sitä puheeksi. Tässä on ikäänkuin jotain muuta ensin järjestettävä, mutta mitä se on, siitä ei ajatus pääse selville. Odotellaan vain paikoillaan päivästä päivään.

Väsymys on Toivolassa vuosien kuluessa ollut hyvin tavallinen olotila. Riinalla, vaimolla, oli synnynnäisesti veltto ja tarmoton luonne, jota eivät suolavesi, perunat ja piimä kypsimmälläkään iällä saaneet terästymään. Lapsi sylissä istuessaan hän usein oli aprikoinut sen typerän halun olemusta, joka piiankin ajaa naimisiin, koetti oikein avoimesti mennä itseensä ja muistutella omaa silloista mielenjohtoaan. Piian olossa on se suuri ihanuus, ettei siinä ehtoolla maatapannessaan tarvitse ajatella mitä huomenna tehdään ja mitä tänään on jäänyt tekemättä. Ne ovat piialle olemattomia kysymyksiä, mutta töllin ämmälle ne ovat jatkuvana piinana. Mutta lapsen saamisessa ovat taas asiat päinvastoin. Lapsen saaminen on nyt itsessään semmoinen seikka kuin se on, mutta piialle se merkitsee hulttiomuuden ilmitulemista, kun se taas ämmälle merkitsee vain ylimalkaista elämän harmautta, johon sivulta päin suhtaudutaan melkein osanotolla. Ja kun elämän harmaus siinä kohden kumminkin on ja pysyy vaimoväen kannettavana, niin pyrkii siis piikakin aina naimisiin. Emännän haukkumiset ehkä myöskin siihen kannustavat — vapauteen mukamas — mutta sille järjenjuoksulle on Toivolan Riinakin monta kertaa katkerasti hymähtänyt muistellessaan piikuutensa irrallisia päiviä. Niitä on mukava muistella silloin kun äijä on poissa kotoa, pesän edessä kahvipannun kiehumista odottaessa.

Riinaa väsytti. Viimeisen synnytyksen jälkeen oli häneen hänen vaimollisissa menoissaan tullut semmoista vikaa, jota ei ilennyt eikä julennut toisillekaan ämmille puhua, vielä vähemmän Juhalle. Tänä suvena se oli tullut erityisen pahaksi, se väsytti ja masensi, ruohoja kantaessa joskus pyrki pyörryttämään. Kun ei siitä voinut mitään puhua, aiheutti se monenlaista muutakin tukaluutta. Täytyi saada äijä toiseen sänkyyn makaamaan. Riina esitti asian niinkuin jonkin selvän ennakkopäätöksen, hiukan ärtyisästi ja sen enempi selittämättä. Äijä katsoi pitkään ja taipui, arvaten asian omalla tavallaan; äijä oli kanssa viime aikoina muuttunut.

Vaikeampaa oli väsymys ja hiljainen heikkeneminen. Nyt täytyi jo pakostakin tehdä pieniä laiminlyöntejä yhtä mittaa. Yhä useammin tuli äijän poissa ollessa heittäydyttyä sängylle kyljelleen ja siinä viivyttyä. Hiltu oli kyllä erinomainen lapsi yrittämään, oli vallan niinkuin vierasta verta, mutta se ei sittenkään tahtonut saada askareita sujumaan, vaikka olikin jo ripillä käypä. Eikä sitä aina jaksanut toruakaan, kun se oli niinkuin enkelin varjo ja kanssa heikko voimiltaan. Mistään pahuudesta sitä ei ollut tarvinnut milloinkaan piiskata; jos uhkasikin, niin se jo pallahti haikeasti poraamaan, vielä tuolla iällä kun monet jo hyppäävät poikanulikoitten perässä. Hiltu oli niin hentoinen ja näihin oloihin sopimaton, että jos se olisi kuollut, niin tuskin Riina olisi kyyneltä heruttanut. Ei Riina häntä aina viitsinyt käskeä; teki huononakin itse tai lykkäsi toistaiseksi.

Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin ponnistamaan. Juha yritti ja Riinakin jotakin yritti. Juha yritti myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi häätö-ajatuksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salattavan tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikäänkuin semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näe sen taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on yksinkertainen kuolema. Ei muuta.

Oli sitten eräs lauantai-ehtoo, jolloin saunassa oli tavallista makeampi löyly. Makeata se oli ja runsaasti sitä oli, mutta siinä taisi sittenkin olla salaista häkää, sillä kun Riina palasi saunasta, oli hänen mentävä suoraan makuulle, töin tuskin jaksoi vielä sen verran sängyssä istua, että sai paidan yllensä. Mitään puhumatta hän sitten makasi ja huohotti; ei jaksanut vielä pyhä-aamunakaan nousta. Toivolan Riina oli siis nyt oikein asiallisesti sairaana. Seuraavana päivänä tapahtui jo kylän töllikulmalla tämmöinen keskustelu:

— Toivolan Riinakin kuuluu tulleen kipeeksi.

— Vai neh — no koska?

— No se oli ollu saunasa lauantai-ehtoona ja sielä sitä oli ruvennu niin kovasti polttaan, ettei enää meinannu pirttiin päästä. Juha oli meillä tänäpäivänä troppia hakemassa.

— Saiko?

— Oli mulla vähän prisinteerattuja ja sydämenvahvistusta; mutta ei siihen sisälliseen polttoon tahdo mikään auttaa.

Tästä jatkui keskustelu kaikkiin niihin tauteihin, joita eri akat olivat sairastelleet.

Riinan kipu koveni nopeasti, ja hänen vaivojaan vielä lisäsi sen äärimmäinen arkaluontoisuus — se veriin syöpynyt käsitys, että tämmöinen tauti on saastaista ja häpeällistä. Tulihan se kuitenkin luonnon pakosta ennen pitkää oman perheen jäsenten tietoon. Juha ymmärsi minkä vuoksi Riina oli vaatinut hänet toiseen sänkyyn. Hiltukin pääsi selville äidin kivun laadusta, mutta hänen mielessään säilyi vain muisto tuosta määrätystä saunaillasta, joka oli äidin sänkyyn saattanut. Siitä hän aina laski, kuinka monta viikkoa ja päivää äidin kipu jo oli kestänyt, ja koetti samalla arvella, kuinka pian äiti paranisi. Äidin kuolemaa eivät lapset vielä tulleet ajatelleeksi. Nuoremmille — kaksivuotiaalle Martille ja neljännellä olevalle Lempille — oli äidin sairaus juhlallista poikkeusaikaa, kuten oli ollut Villen kuoleman aika; Martti ei tainnut ajatella vielä mitään. Päivällä he oleskelivat enemmän ulkosalla ja yöllä he eivät heränneet Riinan valitteluihin.

Juhalle oli Riinan sairaus niinkuin jotain tulevaa. Muutamille valituille ihmisille hän kylällä kulkiessaan puhua paasasi siitä mielellään ja kotona hän oli asiallinen ja toimekas. Kun hän oli kantanut Riinalle kaikki tuttavien roppivarat eikä niistä ollut apua, rupesi hän suunnittelemaan apteekkiin menoa. Lehmä lypsi sen verran, että siitä pusertamalla saatiin pari kiloa voita kaupungissa kävijäin mukaan. Siitä saadut rahat eivät kyllä riittäneet apteekkarin antamiin lääkkeisiin, mutta apteekkari oli pohjaltaan hyvänlainen mies ja lupasi odottaa loppua. Pieni juhlallisuuden väre oli siinäkin, kun Juha palasi koko päivän kestäneeltä apteekkimatkaltaan. Lempi ja Martti pyrkivät riitelemään pullon koreasta paperihatusta, ja äiti virkistyi niin paljon, että hän huohotuksensa välissä vallan lempeästi nuhteli lapsia.

Kipu oli luonnollista, muu elämän meno oli yhtä luonnollista. Sen Juha hyvin käsitti, eikä hänen sen vuoksi ollut ollenkaan vaikeata jättää Riinaa päiväkausiksi lasten hoiviin, kun hän itse liikkui kylällä asioillaan. Sitä liikkumista oli nyt entistä enemmän, kun ei enää ollut itsellä hevosta. Pellosta saadut jyvän vähät täytyi saada jauhoiksi. Ne oli nyt käsirattailla kiskottava matkojen päässä olevaan kyläkunnan myllyyn ja sielläkin oli nykyään tietämistä, koska vuoron sai, kun oli kiirein jauhatuksen aika ja talollisetkin pyrkivät vuoroista riitelemään. Myllymatkalla lähestyi jo puoliyö, kun Juha vihdoin oli palaamassa pitkää korpitietään, nälkiintyneenä ja tavan takaa kaljua päälakeaan pyyhkien. Nämä jauhot olivat nyt kumminkin olevinaan entistä arvokkaampia, sillä pakostakin tuli mieleen se lohduttava seikka, etteivät ne nyt hänen tietämättään minnekään kävele. Kotona odotti sama tuttu olo — ja haju, joka näin yöilmasta tullen pisti nenään entistä ilkeämpänä. Lapset eivät heränneet, vanhat aviopuolisot vain silmäsivät toisiinsa väsyneesti ja alistuneesti, mitään sanomatta.

Näkymätön syöpä teki työtään, ja inhottava mädän haju kävi pirtissä yhä sakeammaksi. Pikkulasten nenät siihen jotenkin tottuivat, kun heidän pitkällisten syyssateiden vuoksi oli yhtä mittaa oltava pirtissä. Hiltu sen paremmin tuli tuntemaan. Hentoine jäsenineen hän totisena kuin kuva liikkui kaikissa äidin entisissä askareissa. Äidille hän ei koskaan puhunut, teki vain sen mitä äiti pyysi. Äidin oli vaikea puhua, eikä hän sen vuoksi paljoa kysellyt askareitten menoa. Hiltu ei hänen huohottavaa muminaansa aina ymmärtänytkään; joskus erotti jotain semmoista että: "mitä — minä — niistä — huolin — Jeesus — auta —" Viimeiset sanat tekivät Hiltuun kaamean vaikutuksen. Hän seisahti ja katsoi suurin silmin äitiä. — Joko kuolema tulee? Äiti huohotti taas liikkumattomana silmät kiinni. Hiltu lähti lypsämään mielessä outo vierauden tunne äitiä kohtaan. Hän oli lapsen mielellä joutunut aikuisen osaan.

Kerran kun Juha taas viipyi myöhäiseen poissa ja nuoremmat lapset jo olivat nukkuneet, nukahti Hiltukin iltahämyssä isän sijalle. Hän näki jotain herkkää unta ja kuuli selvästi kuinka äiti huusi häntä nimeltä monta kertaa. Hänen sydämensä seisahti, kun hän heräsi ja huomasi, että äiti todella huusi häntä. Pirtti oli melkein pimeä: mitä oli tapahtunut? Hän ei uskalla vastata; äiti huutaa vielä kerran. — Mitä? kuuluu Hiltun hätäinen ääni. — Ota lamppuun valkea. Hiltu tottelee ajatellen koko ajan sitä kauheata tosiasiaa, ettei isä ole kotona. Äiti kuolee nyt, ja mihin hän joutuu täällä metsässä! Joko hän herättäisi Lempin ja Martin? Hän ehtii nähdä niiden laihat kasvot sängyssä vieretysten, ennenkuin kääntyy äitiin päin. Äidin tuskastunut ilme viittaa Hiltua luoksensa. Hiltu menee semmoisen tunteen vallassa kuin hän olisi jo yksinään täällä metsän sydämessä. Kumminkin äiti elää vielä ja pyytää häntä johonkin. Pyytää auttamaan, ensi kerran koko sairautensa aikana… Hiltu näkee sairaan kaikki peitetyt asiat, tuntee kostean lämpöisen löyhkän. Häntä annattaa ylön, mutta samalla hän tuntee jotakin ennen kokematonta, läheistä tunnetta äitiä kohtaan, niinkuin he äidin kanssa olisivat samanikäiset. Hän huomaa nyt vasta äidin kellastuneen ihon ja suuren laihuuden, joka on muuttanut äidin ilmeen vallan toisenlaiseksi, ikäänkuin puhtaammaksi. Tällä hetkellä ei häntä kauhistaisi, vaikka äiti siihen kuolisikin.

Riina ei kumminkaan vielä sinä yönä kuollut. Juha oli viipynyt sen vuoksi, että oli poikennut Pirjolan vanhan isännän puheille. Hänen aikeensa oli ollut pyytää vaarilta rahaa lainaksi, mutta vaari oli osannut johdatella puhetta niin mukavasti, ettei Juha mitenkään saanut asiaansa puhutuksi. Sen sijaan oli vaari suurella osanotolla kuunnellut hänen kuvailujaan Riinan sairaudesta, eikä ollut ollenkaan väistänyt semmoisiakaan puheita, joissa Jumalankin nimi tuli mainituksi. Lopuksi oli hän seikkaperäisesti selittänyt sen lääkkeen, jonka hän kokemustensa perusteella luuli olevan Riinan taudille kaikkein soveliaimman. Juha ilmaisi tästä niin hyvää mieltä, että hän melkein itsekin uskoi vain sille asialle poikenneensa. Hän saapui kotiin juuri sillä hetkellä, kun Hiltu oli auttelemassa äitiään. Tämän tilanteen outous ja Riinan uusi ilme kyllä nostattivat Juhan tajunnan pohjalle semmoisen varmuuden, ettei Riina enää tarvitse mitään lääkitystä, mutta sitä suuremmalla syyllä oli hänen omasta puolestaan sitä yritettävä. Hän vain harkitsi lähtisikö nyt heti yöllä tarvittavia aineksia etsimään, vai jättäisikö aamuun. Riina näytti hiukan rauhoittuvan, sulki silmänsä ja makasi hiljaa. Juha ja Hiltu menivät myös makuulle, mutta lamppuun jätettiin täksi yöksi tuli.

Kaikki sujui hyvin aamuun asti. Heti päivän valjettua lähti Juha etsimään lääkeaineitaan, jotka eivät sen kummempia olleet kuin tuomipuun kuoria. Niistä oli keitettävä väkevää lientä ja sitä annettava sairaalle hiukan haaleana. Kun aine oli sangen karvasta, sopi ryyppäysten välillä antaa sokeripalasen.

Aamulla oli Riina niin huono, että Juhan oli hänet nostettava lääkettä nauttimaan. Sairas ei tahtonut mitenkään siitä huolia, mutta kiihkeällä houkutuksella sai Juha hänet sentään nielemään kolme aimo suullista. Silloin antoi sairas kaikki ylön ja tapahtui se semmoisella voimalla, että oli ihme, kun ei jo siihen henki sammunut. Hellä tunne kaiveli Juhan mielen pohjalla, melkein niinkuin olisi tullut rääkänneeksi jotain avutonta pikku eläintä. Siihen menivät hänen lääkitsemisvaivansa. Sairas haparoi kädellään sinne päin, missä kipu asui, Juha nosti peittoa ja näki, että sairaalle oli tullut tavaton verenvuodon kohtaus. Juha yritti ryhtyä joihinkin toimiin, mutta sairas äänsi rukoilevan vaisulla äänellä: "antakaa olla". Juha nosti peiton takaisin.

Ne olivat Riinan viimeiset sanat. Sen jälkeen ei hän enää ollut tajuissaan, vaikka elämä kyllä jatkui ehtoopuoleen. Ränstyneessä pirtissä odotteli isä kolmen lapsensa kanssa äidin hengen lähtöä tuntikausia. Välillä joku aina liikahti, istahti ja taas tuli sängyn viereen. Vihdoin viimeinkin saapui viimeinen hengenveto. Toivolan Riina nukkui kuolon uneen, tuo naisolento, joka eläissään oli ollut huono piika ja ehkä vielä huonompi töllinvaimo, mutta joka kumminkin oli joutunut tuohon vaativaan asemaan ja saanut tehtäväkseen useitten uusien ihmislasten maailmaan saattamisen. Hän oli ikänsä ollut tyhjänpäiväinen olento, mutta hänen kuollessaan itkivät hänen lapsensa häntä nyyhkytykseen asti.

Juhakin oli liikutettu. Tämä tapaus muistutti jotenkin hänen äitinsä kuolemaa siellä kaukana vieraalla paikkakunnalla. Tuo vieraan paikkakunnan tunne vihlaisi Juhan muistissa kautta koko hänen aikaisemman elämänsä ja hän tunsi siinä nyyhkivien lastensa läheisyydessä, että tämä oli hänen kotinsa. Silmä pyrki väkisin kostumaan ja nenän kärkeen ilmestyi kirkas pisara.

Vaimon kuolema, varsinkin pitemmän avioliiton jälkeen, tuntuu miehestä siltä kuin revittäisiin hänen olemuksestaan joitakin näkymättömiä, syvälle syöpyneitä juuria. Se tekee voimakkaan vaikutuksen, riippumatta ollenkaan siitä, minkä laatuisia nuo juuret ovat olleet. Hyvin monessa tapauksessa on avioelämä molemmille raskasta vaellusta, usein tiedottomasti raskasta. Tällöin merkitsee siis puolison kuolema taakasta vapautumista, ja jos eloon jäänyt on raaka luonteeltaan, niin ei hän sitä peittelekään. Mutta moni tuntee vapautumisen ohella myös haikeata kaipausta, mieliala on surunvoittoisen onnellinen. Niihin aukkoihin, joita poisrevityt juuret ovat jättäneet, pyrkii semmoinen ihminen silloin vaistomaisesti kiinnittämään lapsiaan; niiden juurruttaminen ei tuo mukanaan mitään taakan tuntua, vaan kevyen ja puhtaan korvauksen. Niin muodostui tämä kohta Toivolan Juhallekin.

Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että hän saa Riinan. Hän ei ärjynyt lapsille, vaan hääri niitten kanssa, niinkuin joku vanha äidillinen lintu. Nyt elämä vasta juhlaa oli. Kaikki sekaiset torpan asiat ja muut semmoiset olivat pyyhkiytyneet vallan pois. Nyt hänet olisi saanut vaikka häätää, se olisi ollut ihan saman arvoinen tapaus kuin oli se, että varis lensi pellolla silloin kun ruumiille veisattiin. Jos nyt hävisikin torpasta semmoinen mies, jolta oli kuollut vaimo ja jäänyt pieniä lapsia, niin sehän oli pikemmin niinkuin juhlallista, semmoista pehmeämpää kohtalonlaatua, joka ei herätä lähimmäisten raateluhalua, kuten kovempi kohtalo usein tekee. Se luonnollinen arkailu, jota Juha laiminlyötyjen päivätöiden tähden tunsi isäntää kohtaan, oli sekin niin tyystin unohtunut, että hän vallan vapaana miehenä meni puhumaan isännälle huolensa: ei ollut rahaa, että olisi saanut ruumiin hautaan. Ja isäntä antoi — sitä ei Juha ollut epäillytkään — tottakai nyt miehelle, jolta vaimo juuri oli kuollut. Kaikkihan nyt hyvin sujui. Mitä hän nyt sillä hevosellakaan sitten olisi tehnyt? Lehmä oli juuri paraiksi; siitä tuli särvintä ihan riittävästi ja leipäkin nyt riitti, kun yksi syöjä — ja myöjä — oli mennyt pois. Ja varmaan siitä pian menee Hiltukin jonnekin. Juha jää kahden Lempin ja Martin kanssa. Kyllä kaikki hyvin käy. Kaukana oli nyt Juhasta se ahdistus, joka silloin suvella siellä kangastiellä oli vaivannut. Välistä pyrki hyräilyttämään virren värssyä.

Pienissäkin asioissa muutos tuntui. Kun etäisten naapurien ämmiä ennen kävi Toivolassa, näyttäytyi Juha heille yrmeänä, sillä hän vainusi heissä taloutensa hävittäjiä: mitä ne muuta kuin joivat kahvia ja kuljettelivat salapusseja. Nyt oli niitä samoja ämmiä pyydettävä hoitamaan Riina-vainaata arkkuun, ja oli oikein mukavaa kun ne tulivat. Ensin ne olivat totisia, mutta kun kaikki oli ohi ja ruumis riihessä, niin irtosi ämmien kieli väkisinkin siteistään ja sitä vaille, etteivät he jo ruvenneet puhemiehiksi Juhalle. Ämmien lähdettyä tuntui vähän aikaa niinkuin tyhjemmältä. Saisi vaan ruumiin hautaan, ei nyt muuta…

Juhan oli yhä helpompi soveltaa puheensa niin, että ne silloin tällöin sivusivat Jumalan sanaa. Semmoiseen puheeseen, joka nojautuu Jumalan sanaan, on harvalla ihmisellä mitään vastaan sanomista. Kun Juha oli pitänyt huutokaupan, myynyt vanhoja hevosenkaluja ynnä muuta, ilmestyi hän pyhä-aamuna talon kyökkiin. Kun hän oli vähän aikaa siinä puhellut emännän kanssa, tuli isäntä ja käski hänet kamariin, mikä ei Juhalle ollut tapahtunut sitten kun äijävainaan aikana silloin torppaan tullessa. Juha maksoi nyt huutokaupparahoista isännälle velkansa. Itsestään tulivat siinä sitten puheeksi torpanasiat. Isäntä ensin jäykästi huomautti, että Juhalta oli jäänyt iso joukko päiviä rästiin, jonka Juha lempeällä äänellä myönsi, huomauttaen puolestaan, että hänen elämänsä oli tänä suvena ollut kaikin puolin huonoa. Sen isäntä hyvin ymmärsi eikä tahtonut häntä kovia, mutta nyt oli asiat kumminkin selvitettävä. Eihän Juha hevosettomana voinut torpan maita pitää. — Tässä Juha hiukan sävähti ja yritti toimittaa, että ehkä hän vielä —

— Kyllä se on teidän saamatta, sanoi isäntä taas sillä jäykällä tavallaan. — Eikä teistä ole siellä juuri muutenkaan; imette maita ja kähmitte metsää —

— En minä vaan omin lupini — yritti Juha.

— Koskas te saitte luvan sinne Kinnasniitun syrjään? tokaisi isäntä ja katsoi vihaisesti silmiin.

— En minä —

— Kyllä minä tiedän.

Juhan mieli synkkeni. Häätö-ajatus, kun se tuli tätä tietä, oli hirveä ajatus. Selvästi se nyt aikoo häätää, kun se tuolla lailla. Juha ei ollut tätä nuorta isäntää ikänä nähnyt tuommoisena, ei se koskaan ollut semmoisista mitään puhunut.

Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli aina tuntunut hänestä jollakin lailla ärsyttävältä ja tuosta hienosta ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niinkuin liian tuttu, niinkuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä johtui isännän outo tiukkuus.

Pyhäinen aamupäivä kului regulaattorikellon naksuttaessa, Juha oli isännän kamarissa hiukan kuumilla hiilillä. Kun asiat vähitellen rupesivat kääntymään parempaan päin, muuttui Juhan tuskastuminen hillityksi uhoksi, lämpöiseksi myöntelyksi. Lopullisesti sovittiin niin, että Juha luovutti Toivolan maat talon haltuun paitsi yhtä tynnyrinalaista tilkkua. Hän sai edelleen asua pirtissä, lehmä sai käydä metsässä, ja maassa olevista puista hän sai koota kaksi uutta syltä vuodessa. Näistä eduista oli hänen tehtävä kolmekymmentä päivää omin ruuin ja kymmenen päivää talon ruoassa. Ja jona päivänä hän kajoo luvattomasti metsään, niin silloin tietää mitä seuraa.

Rengit olivat jo kyökissä päivällisellä, kun Juha posket punoittaen meni siitä ohi ulos. — No nyt oli ruumis maassa ja torpan asia selvitetty. Juha kaipasi ja kiiruhti kotiin syömään lastensa kanssa.

* * * * *

Puolukoitten poiminta-aika on parhaillaan.

Juha on Hiltun kanssa marjassa vanhoilla hyvillä paikoilla, joilta ennenkin on Toivolaan rahoja ansaittu. Entisten marjarahojen laita oli kuitenkin hiukan niin ja näin, sillä Juha itse oli marja-aikana sidottu syystöihin eikä voinut seurata noiden rahojen tuloa eikä menoa. Nyt eivät olleet syystyöt tiellä, nyt oli Juhankin hauska täysin innoin antautua tuohon sievään ja viehättävään ansioon. Marjain poiminta on aivan läpeensä toisenlaista työtä kuin esimerkiksi töllin asuminen. Kun käy tyhjentämässä poiminta-astiansa isompaan koppaan, näkee aina niin somasti kuinka niitä karttuu. Ja se on niin tyystin kaikki puhdasta ansiota, siinä ei tule kysymykseen kontrahdit eikä taksvärkit, ei lumen eikä veden makuut. Torpan asuminen ja muu semmoinen resuaminen ei ole oikeastaan mitään ansiota, se on vain semmoista täytettä, jota elämän on sisällettävä ja johon erottamattomasti kuuluvat akka, mukulat, kivulloisuus ja muu hankaluus. Siinä on Juhakin aikansa ollut, mutta nyt tuntuu vihdoinkin pääsevän ansaitsemaan. Kyllä niitä ansioita aina ilmestyy. Parkin luistaminen ei suju enää tänä vuonna, mutta annas kun ensi suvi tulee, silloin otetaan siitäkin sievät markat.

Toiminnan piiri pienenee ja käy samalla tiiviimmäksi ja herttaisemmaksi. Lapset jäävät kolmestaan kotiin, kun Juha menee puolukoita myymään. Jäävätpä Lempi ja Martti vallan kahdenkin, kun Hiltu jo menee uusia marjoja poimimaan. Ville on poissa ja äiti on poissa, kuuma suvi on poissa; on syksy — "tytky", kuten Martti sanoo Lempin perässä. On raukea hiljaisuus, monen monessa pirtissä päivä liukuu säteettömänä aamusta iltaan.

Tuttu Toivolan Juha mittaa puolukoita erään huvilan portilla. Hinnasta on jo sovittu ja Juha on itsetietoisen näköinen, sillä hän tietää jo suunnilleen paljonko hän tulee saamaan rahaa. Roteva huvilan röökynä seuraa mittausta, ja kun se on päättynyt, antaa hän setelin ja kysyy antaessaan:

— Eikös Juhalla ole siellä kotona semmoinen ripillä käypä tyttö?

Juha keskeyttää vaivalloisen päässälaskunsa ja vastaa, että on kyllä,
Hiltu.

— Jaa. Minun tätini rehtorska vaan tarvitsisi semmoista palvelustyttöä ja hän ottaisi mieluummin maalta, kun hän on vanha ja vakavahenkinen leski-ihminen. Eikös teidän tyttö ole semmoinen yksivakainen?

Juhan on yhä puolukoitten hinta laskuerissä. Hän vastailee hajamielisesti ja höpisee hermostuneesti. Saa vihdoin summan selville ja pussiaan kaivaessaan tokaisee:

— Kyllä Hiltu semmoinen on, ettei se siitä parane. Jaa mikä se on se röökynän täti?

Päivä on samea mutta niin hiljainen, että kukon laulu kuuluu etäisestä talosta. Kylien halki vaeltaa Juha maantietä pitkin korpeaan kohden tyhjä koppa selässä ja rahat taskussa. Hiltu pääsee terehtörskän tykö piiaksi. Yhä jatkuu vapautuminen ja kohoaminen. Sitä tietä Hiltu vielä nousee. Minunkin likkani kelpaa herrasväkeen piiaksi. Aina se sieltä voi jotain hivuttaa Lempille ja Martillekin. Yhä vähemmän tarvitaan elämiseen, kun Hiltukin vielä menee pois. Kyllä minä lehmän hoidan. Niinä päivinä on huonompaa, kun minä olen talossa, mutta kyllä se menee. Juha alkaa laskea ja suunnitella olojansa, jotka nyt tuntuvat melkein liian valoisilta. Täysin tyvenessä, kosteassa ilmassa kuuluu yhä kukkojen laulua. Pyrkii väkisin mieleen, ettei tämä rauha tiedä hyvää.

Hiltu nyt kumminkin menee piiaksi. Asian kuultuaan hän itkee hiukan, jostain syystä tulee äiti-vainaa taas mieleen. Hän ei sentään pane vastaan, vaan elää jo itsekin yhtämittaisessa menon ajatuksessa. Hän puhelee ja häärii entistä enemmän pikkulasten kanssa, käy uudestaan läpi monia pieniä näperryksiä, joita hän pikkuisten kanssa yhdessä on näperrellyt. Siinä kuuluu: "mikä te huvila on? mikä te telettöltkä on?" Ja välillä itkee Hiltu äitivainaata, sillä lauantai on jo ylihuomenna.

Omituinen sisäisen puhtauden tunnelma täyttää Toivolan asumuksen Hiltun lähdön edellä. Valmistuksissa ei tule mitään kiirettä, odottamalla odotetaan lähtöhetkeä. Ja vihdoinkin nousee se aamu, jona asumuksen väet herätessään muistavat, että tänäänhän Hiltu lähtee.

Päivä paistaa sinä päivänä. Se paistaa Hiltun uusiin rasvanahkakenkiin ja valkoiseen lettinauhaan. Lähtökunnossaan hän on ihmeellisen hento olento, joka jo kauan sitten on näistä toisista eronnut. Kun hän nyt menee sinne kauaksi ja semmoisiin oloihin, eikä täällä kotona enää ole äitiäkään, niin vaistotaan selvästi, että hän eroo iäksi. Se seikka antaa hänen olemukseensa tuon oudon hohteen. Pikkulapset ovat totisia. Heidät suljetaan pirttiin siksi aikaa kun isä on Hiltua saattamassa. Nyt ne jo menevät navetan edessä. Kaksi pientä päätä painuu pirtin ikkunaan niin lähelle kuin suinkin, mutta niiden silmät eivät näe lähtijöitä muuta kuin kolmen neljän sylen matkan; viimeisenä näkyy Hiltun kantapää, niinkuin jokin erillinen pikku sävähdys, joka nopeasti kierähtää ruudussa olevaan nystyrään. Lapset viipyvät vielä nenä ruudussa. Sitten he pudottautuvat penkiltä alas tyhjään pirttiin, jossa vielä tuntuu iäksi kadotetun Hiltun haikea henki. Sitten alkaa pitkällinen isän-odotus lukittujen ovien takana.

* * * * *

Suuri tai ainakin ennenkuulumaton asia on tapahtunut. Torppari Johan
Toivolalle on postissa tullut jotakin. On tullut kirje ja sanomalehtiä.
Ne ovat viikkokauden maanneet talon kyökin ikkunalla, kun Juha työhön
tullessaan saa ne kyökkipiialta.

— Toivolasta on kanssa tullut temokraatti, pilailee isäntä, kun näkee Juhan Kansan Lehdet. Juha on ihmeissään, kun hänelle sanomia on ruvennut tulemaan. Kirje on kaiketi Hiltulta — vaikka Juhalle sekin ajatus oli kovin outo. — Lue sinä Iita.

— No antakaa tänne vaan, kyllä minä luen.

— Älkää antako, sanoo isäntä taas, ei sitä tiedä vaikka olisi morsiamilta.

— Lue nyt vaan, höpähtää Juha.

— Tää on Kallelta — Kaarlo Toivola on tossa noin alla, sanoo Iita.

— No lue nyt vaan, että-mä kuulen ennenkun-ma menen.

Päällä oli ensin "rakas isäni, siiskoni ja veljeni" ja sitten oli asiaan kuuluvat alkulauseet lumivalkoisesta paperista, kynästä kylmästä ja kädestä lämpöisestä, joka ei nyt ulottunut tervehdykseen tällä erällä, vaan oli kuitattava pännän terällä. Kirjoittaja ilmoitti voivansa hyvin ja toivovansa samaa herran lahjaa "teitillekkin". — Ja minä olen nyt täällä ajurina elikkä vosikkana, niinkuin te maanmoukat sanotte, mutta me sanomme issikka ja voin hyvin ja tienaan enemmän kuin te siellä kun te olette talonjussin nyljettävinä ja minä lähetän teille Kansan Lehden että vähän tulette tietämään noista köyhälistön asioista…

Kirjoittaja tiesi myös, että Hiltu nyt on täällä Tampereella, taikkei se Tampereella ole, mutta on Pyynikillä siellä huvilassa ja se on hienompi elikkä viinimpi rouva kuin on koko teidän pitäjässä ja minä olen sitä kyyttinyt monta kertaa kaupungista ja olen ollut Hiltun tykönä jo kerran kahvillakin…

Ja äitikin on kuollut, minä kuulin sen pirsissä Pirjolan isännältä ja se on aina raatajan kohtalo että kuolla ja Vilho poika on kanssa siellä kuollut…

Koko talon väki oli kuunnellut kirjettä, ja lukemisen loputtua sanoi isäntä:

— Kuuluupa sillä pojalla olevan pännä yhtä hyvällä paikalla kuin suukin.

Kirje ja sanomat herättivät Juhassa sekavia tunteita. Kalle oli jo melkein unohtunut, ja jostain syystä tuntui tämä saatu elonmerkkikin nyt Juhasta vieraalta. Tuntui niinkuin Kalle ei olisi ollut oikein hyvillä jäljillä, ja samassa heräsi myös epäilyksiä Hiltun suhteen. Olihan asia päältä katsoen kylläkin niin, että molemmat lapset olivat menestyneet yli kaikkien odotusten, päässeet semmoisiin asemiin, ettei olisi luullut Juhan ja Riinan lasten ikänä sillä lailla menestyvän. Kaupunkilaista vormuniekka vosikkaa piti Juha melkein herrana; olihan se suurinta, mitä töllin poika saattoi ajatella, ettei tarvinnut pelloilla eikä metsissä henkensä edestä raataa, ei muuta kuin istua vaan kuskipukilla. Mutta Juhalla oli hienoa epäilystä, ettei Kalle oikein kunniallisesti semmoiseen kykene, olisi melkein turvallisempaa tietää sen olevan renkinä jossain pirtin sopessa; kun ei olisi valetta koko kirje. Hiltun oli toista; se ikäänkuin paremmin ansaitsi nykyisen onnensa, sen, ettei tarvinnut lehmänsonnassa rypeä, vaan sai hienojen kamarien tomuja pyyhkiä. Se oli lapsesta asti ollut nöyrä ja hentomielinen. Mutta nyt tuntui siltä kuin Kalle olisi viemässä Hiltuakin huonoon päin.

Kun siis Juha tänä iltana kuutamossa kulki talosta kotiinsa, oli hänen mielensä oudon tyhjä. Viime viikkojen haaveileva sopusointu oli poissa, ajatus ei nyt kurkottanut edeltä päin sinne pirtin lämpöön lasten luo, vaan askaroi jossain etäällä Kallen vosikkana olossa. Oli oudostaan kovin arkista, vaikka kuukin paistoi; melkein teki taas mieli näräillä jonkun kanssa. — Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee, ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos lähettänyt penniäkään, vosikka…

Vanha Juha vaistosi sen tosiasian, että hän oli tässä maailmassa huonosti katsonut eteensä; oli jäänyt alakynteen omasta juonikkasta pojastaan. Se käsitys, että elämä oli hapanta ja tylsää, uhkasi taas tänä iltana ruveta elpymään; viime viikkojen sopusointu pyrki vetäytymään niitten suvellisten Tuorila-haaveitten rinnalle ja saamaan saman värin. Oli taas niinkuin joltakin nololta matkalta palatessa: eikä ollut edes vaimoa kotona. Kuun valossa näytti tölli entisaikojen kuolleelta jätteeltä. Olisi ollut edes Hiltu kotona.

Mitään selvää syytä ei Juhalla tähän närämieleen ollut, mutta kun hän sitten lampun ääressä yksinään katseli sanomia, niin oli kuin niitten jututkin olisivat häntä vaan enemmän harmittaneet. Hän tunsi jääneensä jäljelle, kylmäävään yksinäisyyteen. Tuolla sängyssä nukkuu kaksi pientä huonoa, jotka on elämään saatettu, mutta ei muuta… Ja tässä istuu hän tänä syysehtoona korven sydämessä, kuudennella kymmenellä.

Sanomia tuli sitten joka postissa. Juha luki niitä ehtoisin ja mieli pysyi yhä apeana ja närään taipuvaisena. Sanomien jutut eivät suurestikaan hänen mieltänsä kiinnittäneet; niissä oli samanlainen ärsyttävä sävy kuin Kallen kirjeessä oli ollut. Ne puhuivat köyhyydestä jonkinmoisella ylpeydellä niinkuin huutittomat kyörtit, tai sitten imelällä hempeydellä, joka ellotti Juhaa. Ei Juha niistä jutuista innostunut. Hän luki niitä vain uhalla, niinkuin oman näränsä ylläpidoksi, kun eläminen nyt taas oli tämmöiseksi vierähtänyt.

Kahden taitamattoman lapsen kanssa tuli olo sittenkin vaikeaksi. Lehmän pito kävi vanhalta mieheltä heikosti, maitojen kanssa vähtääminen ei tahtonut sujua. Oli sittenkin typerää päästää Hiltu menemään sinne kauaksi vieraaseen. Mutta paha sitä oli sieltä takaisinkin tahtoa; millä sen ruokkii ja vaatettaa? Tuntui yhtäkkiä toivottomalta Lempin ja Martinkin olo. — Jos minulle täällä tulee jokin tulema, niin mikä nuo taitamattomat silloin perii? Ja jos minä pahasti vanhenen ennenkuin ne kykenevät minnekään? Juha kaipasi vaimo-vainaataan. Sillä oli vikojensa ohella sentään ollut hyviäkin puolia. Oli ennen sen terveenä ollessa edes yön uni oikeata, nyt oli sekin niinkuin olisi vieraalla vuoteella nukkunut. Paremmin oli elämä sujunut vielä sittenkin kun Hiltu oli kotona.

Hiltua kaipasi Juha yhä enemmän ja monta kertaa jo tuskastuneena päätti, että hän sittenkin ottaa sen takaisin. Tämä ärtymys oli nyt vielä paljon sietämättömämpää kuin se oli ollut ennen vaimo-vainaan aikana. Tämä ulottui leveämmälle, sinne Kalleen ja Hiltuun asti, ja siihen liittyi uusi tekijä: uhkaava, turvaton vanhuus.

Kunnes vielä tuli yksi ratkaisu — ennen viimeistä ratkaisua.

Taas nousi yksi päivä ja sinä päivänä oli Juhan taas mentävä taloon työhön. Oli jo toisenmoista aikaa kuin ennen muinoin: vasta kuudelta mentiin työhön. Työ oli jotain helppoa hemputtelua, taittiin olla koneriihellä. Kahdeltatoista antoi isäntä höyrypillin viheltää ja mentiin päivälliselle. Talon miehet menivät kyökkiin, mutta Toivola ja eräs toinen omaruokainen menivät pirttiin eväilleen. Näin oli aina ennenkin tapahtunut.

Mutta kun Juha tänäpänä oli muutaman kerran maitopulloaan kallistanut, tuli Iita pirttiin tuomaan hänelle sanomia ja sanoi samalla:

— Taas tuli Toivolalle preivi.

Kirje oli ihan tuore, posti oli äsken juuri sen tuonut. Taas sai Iita lukea sen, ja kun hän avasi sen, tipahti sieltä kymmenen markan raha. Mitäs se merkitsi? Taas oli siinä samat alkulauseet hyvän voinnin ilmoituksineen ja toivotuksineen — ja saan tietä antaa sen surusanoman että rakas tyttärenne Hiltu on täällä onnettomasti kuollut, toissailtana se meni järveen, kun oli juuri kirkas kuutamo ja rouva oli poissa kotoa. Sen rouvan poika oli kyllä kotona, mutta se oli yläkerrassa ja makuulle menossa eikä tiennyt mitään, ennenkuin aamulla ja silloin se oli jo myöhäistä.

Ja Hiltu haudataan ylihuomenna jos tahdotte tulla ja se rouva sen kustantaa hautaan, mutta ei se sanonut mitään palkkaa antavansa kun Hiltu oli niin vähän aikaa että se menee kaikki hautaukseen ja minä panen tähän tämän kymmenen markkaa, että saatte jotain ostaa itsellenne ja keskiviikon Kansan Lehdessä on ilmoitus Hiltun kuolemasta se maksoi kaksi markkaa ja sisällä lehdessä on uutinen ja kyllä teitiä nyt on kuolema koetellut, mutta se on köyhälistön osa että kuolla ja taistelkaa tekin köyhälistön puolesta kun olette raataja ja älkää antako kapitaalin itseänne riistää, Kaarlo Toivola.

Vanhan Juhan ajatus seisahti, niin ettei hän kotvaan huomannut mitä ympärillä tapahtui: kuinka emäntä vihaisena tuli hakemaan Iitaa, joka vielä oli ruvennut sanomasta lukemaan Hiltu-vainaan kuolemanilmoituksia, ja tiuskaisi: "mihinkä sinä työstäs hyppelet — eikä semmoisia sanomia tartte meidän huoneissa levitellä". Siitähän olisi Juhankin sopinut ottaa itseensä, mutta Juha tuskin huomasi emäntää ollenkaan.

Nyt on siis Hiltukin jo kuollut. Eikös se ollut ihan selvää jo silloin kun se lähti? Eikös se ole ollut selvää sen lapsuudesta asti? Kun Hiltun kuvia etäisemmiltäkin ajoilta nyt tulee Juhan mieleen, on hän aina näkevinään sen menossa kuolemaansa kohti. Juhan tajuntaan painuu lähtemättömäksi semmoinen harhakäsitys, että Hiltun kuoleman on aiheuttanut jokin ulkonainen tapaturma.

Muuten jättää uutinen Juhaan kolean jäljen. Ei tule tällä kertaa mitään surunvoittoista vapautuksen nousua. Päivällisen jälkeen hän menee työhön niinkuin muutkin miehet. Toivolan Hiltun kuolema on väen kesken kuitattu sillä, että se on kuultu, työmaalla ei semmoinen sovi puheen aineeksi. Siellä on miesmäisempää juttua, varsinkin kun isäntäkin on mukana. Hyvin syvällä juttujen pohjalla tuntuu jo "yhteiskunnallinen kysymys". Isäntä saa kuulla sinne päin tähtääviä hienoja letkauksia. Isäntä paasaa viisaamman ylemmyydellä omaa järkeänsä. Työn teko tällöin aina vaistomaisesti hiukan kiihtyy. Vanha Toivola sanoo lopulta jotain niin häijyä, että toiset miehet vetävät suutansa nauruun. Isäntä ihan selvästi hillitsee tulistumistaan, kun hän sanoo:

— Pian se temokraatti näkyy menevän vanhaankin jäärään; niinkuin vosikalla ajais vaan.

Näin kireälle ei jousta vielä ennen oltu tämän talon työmaalla jännitettykään. Koko ehtooruokavälin oli mieliala jäykkä. Oli niinkuin käsillä oleva työ olisi eristäytynyt omaksi itsekseen, niin että oli siis kolme jäykkää kohtaa: isäntä, miehet ja tehtävä työ. Tuo kolmikko muodosti ikäänkuin suljetun voimakehän, joka oli niin suunnattomasti suurempi, raaempi, miesmäisempi seikka kuin minkään Hiltun kuolema, että niitten rinnastaminen samaan ajatukseen tuntuu tympeän luonnottomalta.

Ei tullut surunvoittoisen vapautuksen tunnetta tästä kuolemasta. Ei ollut mitään revittyjen juurten jälkiä, ei mitään korvauksen kaipuuta. Juhan mieli oli tylyssä vireessä, kun hän tänä iltana kulki korpitietään. Kuu paistoi, mutta sen oikea reuna oli jo kutistunut ja sen valo lankesi koleana pirttirähjän yli. Pirtistä ei nyt lähtenyt mitään haaveellisen entisyyden kajoa, se oli täysin tämänpäiväinen. Se ikäänkuin kiiruhti ilmaisemaan, että se on pahasti ränstynyt, että se on vihamielisen miehen maalla ja sen oma ja että sen sisällä on kaksi ihmislasta, joiden olemassaololla ei juuri olisi väliä.

Tie on selvä eteenpäin.