Hurskas kurjuus: Päättynyt suomalainen elämäkerta

by Frans Eemil Sillanpää

VI

Kapinoitsija

Eipä voisi juuri keksiä keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin: mikä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansallisten kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet. Toivolan Juhan kärsimykset eivät siihen aikaan olleet juuri entistään kummempia eikä hän siinä maailmassa, jossa hän liikkui, muuallakaan nähnyt mitään erinomaisia kärsimyksiä. Talon isäntä nyt ainakaan ei kärsinyt, sillä hän vaurastui vaurastumistaan; hänen karjakantansa kohosi noina vuosina kahdestatoista lypsävästä kahdeksaantoista ja hevosten lukukin lisääntyi kahdella. Hänen suhteensa miehiin oli tullut suljetummaksi ja samalla äreämmäksi — patruunimaiseksi, kuten miehet sanoivat.

Ei isäntä kärsinyt, eikä sanottavammin Juhakaan. Alkoi kyllä juuri niihin aikoihin ikäänkuin kuultaa läpi hänen asemansa epävarmuus; hänellä kun ei ollut kontrahtia ja talon paras metsämaa ympäröi hänen tiluksiaan. Mutta eräitä huojennuksiakin oli. Työpäivä oli lyhentynyt viisitoistatuntisesta kaksitoistatuntiseen ja itse työnteko muuttunut paljon laimeammaksi; entinen käsin kierrettävä puimakone oli ensin muuttunut hevoskierroksi ja lopulta höyrykierroksi, ja viikatetta tarvittiin talossa enää vain sarkojen päitä aukoessa. Tosin eräs koneista, separaattori, myös laimensi ruokapöydän sisällystä loihtimalla entisen vahvan piimän "kurnaaliksi" ja entisen kotoisen voin tympeäksi "kasvis"-voiksi, jota väen kesken leikillisesti kutsuttiin kukkaseksi.

Juhan tapainen väki ei parhaalla tahdollaankaan olisi päässyt selville, mikä Suomen "kansan" asemassa nyt yhtäkkiä olisi ollut niin erinomaisen synkkää. Kun talolliset selvästi yhä vain pullistuivat eikä pitäjän herroissakaan näkynyt mitään köyhtymisen eikä laihtumisen merkkejä, niin oli alhaiselle kansalle käsittämätön se hätä ja hämminki, joka sielläpäin vallitsi. — Taitaa olla niitten virat jollakin lailla vaarassa. Pantiin toimeen kotikouluja ja ne olivat kyllä hauskoja. Siellä istui ikämiehiä, jotka osoittivat huomattavaa lahjakkuutta Europan kartan oppimisessa, mutta oli semmoisia poikasiakin, jotka tirskuivat tyttöjen kanssa, kun nuori vaalea maisteri poru silmässä esitteli "isänmaan" historiaa. Pian kotikoulut sitten kuivivatkin kokoon, mutta monet aivot olivat siellä saaneet kelpo sysäyksen ja alkoivat sen jälkeen aprikoida yhtä ja toista.

Juha ei kuulunut edes niihin, joihin kotikoulut vaikuttivat. Kyllä hänkin niistä juuri jotakin vihiä sai — omassa kylässäkin oli yksi koulu — mutta hänen tajunnassaan ne saivat saman värin kuin monet muutkin tämänaikaiset ilmiöt ja esitelmät, joitten kaikkien pohjalla, olkoot vaikka kuinka ovelasti järjestetyt, kumminkin aina piili se yksi ja ainoa: rahan kieruaminen. Juha oli vakuutettu siitä, että kotikouluissakin lopulta jonkinlaiset "piljetit" oli lunastettava — milläs semmoiset maisterit simsettiänsä tärkkäyttäisivät. Ja hän tunsi hiljaista itsekylläisyyttä todetessaan, ettei hän milloinkaan ollut semmoisiin mielitellyt, itseään nenästä vedättänyt. Eihän hän kylläkään ollut osannut varoihinsa päästä, mutta niin lapsellinen hän ei sentään koskaan ollut, että olisi mennyt piljettejä ostelemaan.

Tämä oli Toivolan Juhan suhde sortovuosien isänmaallisuuteen; tuntuu todellakin keinotekoiselta siitä ollenkaan puhua. Se oli jotain semmoista kuin kirkonkylän nuorison-"yhtiöt", joka kanssa omalla tavallaan kierusi rahaa hervottomilta renkipojilta ja piikatytöiltä.

Näin ollen jäi myös ensimmäinen iso-lakko häneltä vallan elämättä ja koko sen sisällys täysin käsittämättä. Kuulihan hän sen tapauksista puhuttavan — mihin siitä olisi korvansa pannut? — mutta niissä puheissa oli Juhalle jotakin ärsyttävää. Että semmoisen homman perustana oli jotain kierää, siitä oli Juha vakuutettu, ja ne sanat, jotka Rinne sanoi suurlakon jälkeen, jäivät pysyvästi hänen mieleensä. Rinne sanoi: "työväki kuurasi herrojen napit".

Saavuttamalleen äänioikeudelle ei Juha antanut sen suurempaa arvoa eikä ensimmäisissä vaaleissa äänestänytkään. Niihin aikoihin oli hänen yksityinen elämänsä juuri vaikeimmillaan, vuotta ennen kuolemantapauksia. — Harrastakoot ne, joitten asiat ovat paremmalla kannalla. Ei niistä kumminkaan leipä lisäänny.

Suurlakon jälkeenhän työväenliike pääsi Suomessa suureen vauhtiin; innokkaat agitaattorit lähtivät liikkeelle, yhdistyksiä perustettiin ja sanomalehdet liehtoivat. Kolme vuotta suurlakon jälkeen tiedettiin Toivolan Juhakin jo selväksi "temokraatiksi" ja niin kai hän olikin, mutta — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — ei suurlakko, eivät agitaattorit eivätkä sanomalehdet olleet siihen asiaan hiventäkään vaikuttaneet; ne eivät pystyneet tasatukkaiseen, kaljupäiseen Juhaan. Hän ei viitsinyt etäisestä asumuksestaan lähteä tallustelemaan agitaattorien kokouksiin. Sanomalehti hänelle tuli ja ensimmältä hän sitä lueskelikin, umpimähkään nylkemisjuttuja ja naimailmoituksia, mutta Hiltun kuoleman jälkeen hän ei enää niitä viitsinyt tavailla; eikä hän koskaan ollut semmoisille taruille pannut täyttä arvoa.

Sinä päivänä jona Hiltun kuoleman sanoma oli saapunut, ei Juha ehtoolla sänkyyn mentyänsä heti saanut unta. Ensin hän muisteli Hiltun lähtöä ja omaa osuuttaan siihen — itse kuolemantapaus ei juuri hänen ajatustaan askaroittanut. Himmeä kuuvalo täytti pirtin, Lempin ja Martin hento hengitys kuului. Tämmöisenä hetkenä, kun ajan ja paikallisuuden vaikutus heikkenee, tekevät laihemmatkin aivot hyvin kevyesti laajoja katselmuksia. Kuudennellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa ja ennen kaikkea jäljelläolevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee juomaan ja oikaisee taas sänkyynsä. On niinkuin makaisi tuulisessa autiossa huoneessa; uni ei tule. Nuo kaksi lasta noin nukkuvina tässä hiljaisuudessa ovat hänelle hirvittävän vieraat; ne ovat semmoisia lapsia, jotka ovat tulleet maailmaan sattumalta, joiden syntymisestä ei ole iloittu; jotka äiti pois mennessään on tänne jättänyt.

Kun töllin äijällä on vaimo, vaikka huonokin, ja kasvavia lapsia, toisin sanoen perhe ja "huusholli", niin saa hänen taakkansa olla kuinka raskas tahansa, hänen elämänsä on kumminkin täyttä sitkeätä elämistä, tasaista, köyhää ja ajatuksetonta. Hän ikäänkuin laskee taakkansa maahan eikä yritäkään sitä sen kauemmaksi. Ja niin kuluu vuosia. Mutta sitten se tulee se uneton yö, jona hän huomaa ettei hänellä enää ole edes taakkaa. Kuolema on viime aikoina runsaalla kädellä jakanut huojennusta. Mutta nyt tuleekin huojennus taakaksi. On tyhjyys, kolea vapautumisen tuoma tyhjyys, johon pakkoajatukset omin valloin virtailevat; ja sellainen on tottumattomalle tukala vaiva. Kun huushollin suuri tunne on poissa, tulee lukemattomien sivuasioitten huono tila alastomammin näkyviin. Tulivathan ne huonot asiat kyllä ennenkin mieleen etäämmällä yksin kulkiessa, mutta kaikkien niitten yläpuolella oli se mitä siellä kotona oli: vaimo, lapset, lehmä, sanalla sanoen huusholli. Se oli semmoinen olemisen ja elämisen keskus, jota eivät mitkään huonot asiat voineet olemattomaksi tehdä. Siihen kurjaan seikkaan kaikki perheen jäsenet tiedottomasti turvautuivat; siihen kuului silloin Jumalakin. Nyt ei ole sitä elämän keskusta, laakea muu-maailma on noussut minän tasalle; nuo kaksi nukkuvaa lasta ovat niinkuin tiellä, sivuasioista on tullut pääasioita.

Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan palaa Hiltukaan…

Niin aletaan Toivolan Juhassa näihin aikoihin huomata semmoinen uusi piirre, että hän viivyttelee kylässä, poikkee tuttuihin asumuksiin, istuu ja puhua paasaa tuntikausia. Hän arvostelee tämän maailman olikkeita, ääni tulee kimeäksi, melkein vihaiseksi. Esityksellä on kauttaaltaan semmoinen sävy, että hän on sen itse niin tutkinut ja harkinnut, ei hän ole mikään semmoinen tavallinen temokraatti, jommoisia muut miehet ovat. Puheesta kuuluu vielä joskus semmoisetkin sanat, että "niinkuin Vapahtaja sanoo" —

— Vanha Toivola taas profeteerasi puolen päivää, sanovat akat hänen lähdettyään.

Semmoisen pitkän paasauksen jälkeen on Juhalle kotiinpaluu entistä kolkompaa. Metsäteitä mennessään hänestä tuntuu, niinkuin hänellä olisi noitten vieraitten ihmisten asioita ajettavanaan, niinkuin olisi antautunut johonkin pitkälliseen toimeen niitten hyväksi. Se tunne tympäisee, sillä hänen perusluontonsahan ei ole milloinkaan rakastanut ihmisiä. Hän on niitä sietänyt, sillä hänen on ollut niitä siedettävä hamasta lapsuudesta. Mutta milloinkaan eivät ihmiset — semmoisena kokonaisuutena kuin ne tätä maailmaa asuvat — ole hänelle ehjästi mitään hyvää suoneet, eivät köyhät eivätkä rikkaat.

Oikeastaan on siis minkäänlaisen aatteen (Juha sanoo: aarteen) harrastaminen Juhalle luonnon vastaista. Mutta luonnossa on ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin tapahtumiin nojautuva voima ajaa hänet nyt tätä "temokraatin aarretta" asumuksissa paasaamaan. Se voima ikäänkuin seisoo jossain rinnatusten sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä. Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin. Ei hän näissä aatteellisissa keskusteluissaan milloinkaan ole täysin yksimielinen kenenkään kanssa. Vaikka hänelle sanoisi kuinka selvän temokraattisen tosiasian, niin ei hän siihen nyökkää, vaan on hänen siihen keksittävä jotakin, usein sangen hämäriä perusteluja, joita toinen ei ole käsittänyt, vaikka onkin löyhästi lausunut tosiasian. Vanhan Toivolan täytyy saada "profeteerata".

Ja hän "profeteeraa", ikäänkuin polkee yksillä jalan sijoilla, monina vuosina, joina suomalainen työväenliike nuorien tärkkikauluksisten etumiestensä ajamana edistyy ja kehittyy. Nuo tärkkikaulaiset ovat hänelle vieraita, melkein vastenmielisiä, sillä hän ei pääse siitä vanhasta epäluulosta, että ne ainakin jonkun verran kieruavat rahaa myös omaan pussiinsa. Joku tärkkikaulainen taas, jos sattuu Juhan paasausta kuulemaan, katselee häntä tylsin, vaivautunein ilmein. Niin kuluvat vuodet.

Kunnes tuli maailmaan se suuri sota, jonka kärsimysten kautta ihmiskunnan oli käytävä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtäviä toteuttamaan. Ihmiset, jotka olivat perineet yhdeksännentoista vuosisadan sielun, istuivat loppukesän iltoina sanomalehtiensä ääressä koettaen arvella, mikä puoli tässä nyt voittaa ja eläen siinä uskossa, että sitten sitä taas jatketaan niinkuin ennenkin; on hauska elää tämmöinen maailmansensatsioni. He uskoivat sodan loppuvan ensimmäiseksi jouluksi, mutta kun se ei loppunut vielä toiseksikaan, niin he alkoivat tuntea ahdistusta, sillä he tiedottomasti aavistivat, että tästä ei ollenkaan päästäkään aseellisella voitolla, vaan on sen jälkeen edessä jokin pitkällisempi piina. Jatkuva aseitten kalske muodostui tällöin niinkuin armon ajaksi ja tuli ilmi sellainen uskomaton seikka, että ihmiset hirvittävän teurastuksen aikana olivat vähemmän vakavia kuin rauhan oloissa, he elivät vedenpaisumuksen aikana niinkuin heidän ennen sanottiin eläneen sen edellä. Ne aatteet ja ihanteet, joita viime vuosisadan jälkipuolisko oli afääriensä lomassa kokoon näperrellyt, osoittautuivat olevan paperia ja mustetta. Sääli oli nähdä ikämiehiä istumassa romahtaneiden ihanteittensa ääressä, sääli sen vuoksi, että he todellakin näyttivät niihin uskoneen. Nuoriso oli onnellisempaa, sillä se ei ollut aikaakaan niihin enää uskonut. Se kuljeskeli maanteillä ja tanssi yhdistyksissään ja muutamat hävisivät salaperäisellä tavalla. Yleensä elettiin päivästä toiseen.

Kunnes idässä romahti. Siinä romahduksessa oli monelle suomalaiselle, kaikessa hiljaisuudessa, pettymyksen ilkeä sivumaku. Mitäs nyt tehdään, kun tähän asti oli tehty afäärejä ja vallitöitä? Hiukan toivuttuaan riensi kansa osoittamaan, että se oli erinomaisen uskollinen valtakunnan kokonaisuudelle. Uskollisuuden merkiksi saatiin ja annettiin erinäisiä suuteloita ja allekirjoituksia, joita vastaan ei muistutuksia tehty, vaikka sananvapaus vallitsi. Valitettiin salaperäisesti kadonneita nuorukaisia, joiden teko Suomenkin perustuslakien mukaan oli maanpetos. Tätä uskollisuutta kesti bolshevikkien esiintymiseen asti, joka ensin oli valtiorikos, mutta muuttui sitten tunnustetuksi valtioteoksi. Siihen aikaan alettiin Suomessa yleisemmin puhua itsenäisyysmiehistä…

Siellä syvyydessään eräässä Suomenmaan kohdassa elää vielä Toivolan Juhakin; onpa hän tällä hetkellä varsin kiinteästi tekemässä kansallensa historiaa.

On ihana aamu toukokuun lopussa, maa ja maan kasvut tuoksuvat, siellä täällä ojanteissa näkyy keltaista väriä. Toivolan Juhan karvaisista kasvoista kiiluvat pienet silmät virkeinä ja touhukkaina, kun hän lämmenneestä korvestansa lähestyy kylän maita. Hän on nuorekkaamman näköinen kuin kymmenen vuotta takaperin, elämä tuntuu turvalliselta näin kesää vastaan — ja muutenkin. On hauska taas mennä aukeille maille koko päiväksi. Hän ei mene nyt päivätöihin, vaan Rinnelle.

Kävi niin tässä aikaisemmin keväällä, että Juha sattui olemaan kirkolla juuri sinä päivänä, jona vallankumoussankarien hautajaisia vietettiin. Kansaa tuli kaikilta suunnilta pitkissä jonoissa ja punaisia lippuja oli aina siellä täällä jonon keskelläkin. Juha osui Kuuskosken tienhaaraan juuri samaan aikaan kuin tehtaalaisten jono saapui. Jonosta käskettiin tiukanpuoleisella äänellä Juhaakin yhtymään riviin. Juha sanoi: "kyllä minä paikkani tie'n", ja yhtyi riviin. Hän katseli sitten sitä punaniskaista nuorta miestä, joka häntä oli komentanut, ja ajatteli, että mikä sinä luulet olevasi. Mentiin nuorisoseuran talolle ja ruvettiin siellä pitämään kokousta. Muutamat kirkonkylän herrat olivat nostaneet sinivalkoisen lipun; nyt keskusteltiin mitä niille olisi tehtävä. Vieläkin ärtyneenä siitä, että häntä oli niin tylysti riviin komennettu, käytti Juha puheenvuoron, ensimmäisen eläissään. Häntä katseltiin ja outoiltiin ja siitä Juha nautti. Hänen puheensa oli lyhyt eikä ollenkaan koskenut koko lippuasiaa, mutta siitä oli kumminkin se seuraus, että hänet valittiin siihen komiteaan, joka lähti vaatimaan lippuja poistettaviksi. Komitean johtavana miehenä oli se sama kuuskoskelainen punaniskainen, mutta Juha katsoi asiakseen vanhimpana miehenä kanssa sanoa sanansa. Ja Juhan puheet eivät olleetkaan mitään lipsutuksia. Kun herrat myöhemmin keskenään juttelivat päivän tapauksista, sanoivat he:

— Kuka se takkunaamainen äijä oli? Se nyt vasta aika risa oli.

Niin Toivolan Juha varsinaisesti joutui ajan paisuvaan huminaan ja pysyi siinä uskollisena lähes loppuun asti. Kun hän sinä päivänä palasi kirkolta, täytti hänen mielensä vielä korpitielläkin ankara uho. Hän oli vieläkin näkevinään kaikki ne vieraat kasvot, jotka päivän kuluessa olivat häneen tuijottaneet ensin kokoushuoneessa ja sitten herrojen tykönä. Hänellä oli sama, hiukan näräinen tunne kaikkia noita kasvoja kohtaan. Ei hän tarvinnut kenenkään ohjausta, kyllä hän tiesi mitä tekee.

— Ei semmoset miehet tie' temokraatista mitään — en minä tarvitte neuvoja.

Pirtti tuli taas näkyviin, niinkuin tuhannesti ennen. — Ajakaas vielä minä pois tästä asumuksesta, ajatteli Juha, ja pitkästä aikaa vierähti mieleen taas tulevaisuuden suunnitelmia. — Onpa talvi ohitse…

Kun Juha sitten seuraavan kerran oli talossa, paasasi hän työmaalla niin pitkälle, että isännän täytyi kiroten tiuskata: "Suu kiinni! se olen minä, joka täällä mökötän." — "Kyllähän vielä nähdään", sanoi Juha hiljempää.

Ja pian se sitten nähtiinkin, sillä tänä alkusuven aamuna ei Toivolan Juha olekaan menossa päivätöihin vaan Rinnelle. Nyt on suuret lakot tässä pitäjässä. Meijeri on saanut käydä näihin asti, mutta nyt pannaan sekin toppiin. Saa nähdä tuleeko sinne talollisia vastarintaa yrittämään. Juha menee kuin kirkkoon, hän on paraassa kunnossaan niin sisältä kuin ulkoa. Miehevä turvallisuuden tunne täyttää mielen. Kun hän kylän aukealla katselee vainioita ja muistaa niitten kunkin omistajaa, niin häntä pyrkii hymyilyttämään. Eilen hän oli joukon mukana silmäilemässä rikkureita ja tänään on vainioilla jokin uusi sävy. Ennen toi varttuva laiho mieleen isännän ja hänen lukitut aittansa; nyt se tuo vain tämän käynnissä olevan työväen homman tänä keväisenä päivänä. Koko lakeuden rikkaus on niinkuin yhtä rikkautta.

Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin, yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.

Tämmöiset pienet sisäiset tapaukset ikäänkuin kumpuilevat ihmisistä kaikkialla ja yhtyvät siksi jännittyneeksi paineeksi, joka täyttää ilman tänä vallankumoussuven päivänä. Se paine muovautuu ja purkautuu niissä joukkonäytelmissä, joita esitetään meijerin pihalla. Sieltä kuuluu huutoja ja pitempi puhe, isomman joukon puolelta näkyy jännittyneitä alaleukoja ja katseita, pienemmän joukon puolelta kiukustuneita. Siellä ollaan puoleen päivään asti ja sitten hajaannutaan; tämän päivän näytelmä on tällä paikalla ohi. Illan tullessa keskustellaan siitä monessa ihmisasumuksessa. Ei enää puhuta siitä, kenellä on oikeus tai onko kenelläkään, vaan selostellaan omituisen eloisasti vastapuolen liikkeitä ja menettelyjä. Ja kun päivä laskee, sulkevat talolliset visusti ovensa ja asettuvat nukkumaan vuoratuissa ja maalatuissa päärakennuksissaan. Noissa suurissa huoneriveissä ja ruohoisilla pihamailla on vielä jäljellä vanhan kotirauhan varmuutta.

Mutta maantiellä kylän raittilla liikuskelee hämäriä olentoja. Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru. Yhtäältä lähestyy kolme piikatyttöä kaikilla samanlaiset hohtavan valkoiset pumpuliliinat päässä. Heihin yhtyvät nuo miehiset olennot ja he menevät kaikin pieneen tönöön, jossa joskus on myyty vehnästä ja limonaatia. Heitä on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.

Se on sitä joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa epäluuloille eikä saivarteluille, ei hän näinä päivinä enää ole profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan. Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.

Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa kautta maan, aina Helsingistä ruveten. On Suomen köyhälistön ihanin kesä. On viikkokausia, joina ei tarvitse nähdä kulmaakaan porvarillisista herraslehdistä, jotka aina vetelevät ja venyttelevät koettaessaan ponnistella työväen totuutta vastaan. Ei merkitse mitään leikkuupellolla, vaikka isäntä on mukana ja vihapäissään yksin pystyttelee kolmen saran elon. On melkein nautinto nähdä hänen voimatonta kiukkuaan, kun miehet istuvat toista tuntia sirppejään hiomassa. Entisaikain kilpaleikkuusta ei näy jälkeäkään. Köyhälistön kesä 1917. Vapaana ja pystypäin kulki sorea sälli kesäisiä teitä, torpparille kävivät torpan maat rakkaammiksi, niistä henki iloista lupausta…

Mutta Suomen kansan kaikkienkin kerrosten vaiheissa on tähän asti tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa. Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan totta tarkoittanut.

On talvi, on tammikuu. On pyryä ja pakkasta, on kirkkaita tähti-iltoja, joina pysähtynyt aika hiljaisissa metsissä näyttää kuuntelevan vuosikymmenien takaisia asioita ja lumen tupsahdus oksalta alas on kuin syvä häiritsemätön henkäys hartauden keskellä. Semmoisina ovat vuosikymmenien talvet uudistuneet ja kapeilla talviteillä lumisten puitten varjossa on liikkunut ihmisiä, joita perinnäinen luonto on vetänyt tuon hartauden osallisuuteen.

Niin on ollut; ei nyt.

Tuskin nyt kukaan huomaa, että talvi on tullutkaan; äskenhän juuri oli marraskuu, kun lahtarikaarti masennettiin. Vasta on kolme viikkoa oltu verolakossa. On myös päätetty olla maksamatta kirkollisia maksuja. Töllinäijien aika ei kulu kotona. Kotona yksinäisessä pirtissä vaanii hämyisinä päivinä entisaikainen unelias hiljaisuus, ja se ei sovi nyt. Tiedottomasti sitä kartetaan. Kuinkahan eduskunnassa käy? Aikovatko porvarit laillistuttaa lahtarikaartin? Silloin on meidän poikien kanssa aika nousta. Mitä se on se eduskunta? Me hävisimme vaaleissa — no hävittiin sitten, jumalauta, se on pieni asia. Koko eduskunta on akkamainen asia; porvarit siellä kumminkin aina mukana kieruavat, jos hävittiin tai voitettiin. Vaikka työväellä olisi mimmoinen enemmistö eduskunnassa, niin on se samantekevä niin kauan kun porvareita kerran on ja aittojen avaimet riippuvat heidän kamariensa seinissä. Me emme perusta semmoisista eduskunnista emmekä enemmistöistä. Kyllä me näytämme kellä enemmistö on. Meitä on vissiin enemmän, sitten kun tosi tulee.

Aivan niin kuin reimaa sälliä jossain nimipäivätanssissa alkavat ällöttää kahvipöydät ja muut sievät laitokset. Hän hihkaisee ja lyö.

Toivolan Juhalla ei enää ole sanottavia kotihuolia, sillä Lempi on jo neljäntoistavuotias ja hoitaa kyllä lehmän, vallankin nyt, kun se ei lypsä. On siis jo kulunut kymmenen vuotta siitä suuresta kuoleman suvesta, jolloin tuo sama Juha kävi Tuorilassa sukulaisissaan. Se oli niitä vanhanaikaisia suvia, kun sihisevillä poudilla ei tahtonut olla loppua ollenkaan… Ei Toivolan Juha enää muistele niitä vainaita, enempää kuin suuria sukujaankaan, ne eivät kuulu tähän tämänaikaiseen. Nyt on torppari-asia kysymyksessä, siitä nyt puhutaan, ja lahtarikaarteista. Juha istuu tutussa asumuksessa ja paasaa kimeällä äänellä. Ehtoolla hän menee kotiin, haukottelee ja ajattelee tuskin mitään. Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä työhön otettujen tilapäisten sällien kalsea rivous. Sitä voisi pitää kuvitteluna, jollei sitä vahvistaisi silminnäkyvä tosiseikka: täi. Se on jo Toivolassakin. Ja siinä sängyssä, missä täi on, siinä eivät viihdy haaveelliset ilta-ajatukset. Täi ei ole tolkuton eikä satunnainen eläin, ei sen viihtyminen riipu likaisuudesta, vaikka niin uskotellaan. Se voi pysyä poissa ränstyneimmästä tönöstä, mutta se ilmestyy aina hitaana ja varmana sinne, missä niinsanottu ihmisyys värjöttelee viimeisillään, kuten sotarintamien juoksuhautoihin, renkipirtteihin ja muihin suojiin, joissa työväkeä säilytetään.

Toivolassa on nyt sekä puute että kurjuus. Juha ei päässyt syksyllä kenenkään ruokakuntaan, korttileipä on haettava kirkolta, jonne on toista penikulmaa. Toivolassa nähdään usein päiväkausia selvää nälkää, ei ole muuta kuin perunoita ja silakan suolavettä. Lempi ja Martti sitä useimmiten syövät kahdestaan, sillä Juha on melkein aina poissa; onpa joskus poissa öitäkin. Nuo kaksi hoikkakaulaista, kuoppasilmäistä olentoa ovat säilyttäneet henkensä. Siellä ne lämmöttömien ryysyjen seassa ovat harmaina ja laimealiikkeisinä, niinkuin kaksi aineellistunutta puutteenkäsitettä. Eivät ne käy kansakoulua, eivät edes elämän koulua.

Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen puhuteltava yhtä ja toista "toveriaan" — hänen täytyy pyytää rahaa lainaksi. Rinne — kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja kavala villitsijä, mutta — kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouraan jonkin markan. Rinnellä on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin, kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne on sentään parempi kuin yksikään isäntä.

Mutta kun ihmisen asiat ovat ahtaalla, tulevat ne usein vielä ahtaammalle ja ovat lopulta ahtaimmillaan. Sinä keskiviikkona oli Toivolassa asiat niin, että päivä oli oltu leivättä, lehmältä olivat viimeiset heinänrippeet loppuneet, eikä Juha enää nähnyt mitään pelastuksen mahdollisuutta. Lehmä poiki viiden viikon päästä; sitä oli surkea pitää pelkillä lepänkerpuilla. Mutta Rinnellekin tuntui vaikealta taas näin pian mennä. Ja mistä se heiniä antaisi? Lapset kastavat perunaansa suolaveteen ja nieleskelevät raskaita nielauksia. Juha kumminkin lähtee kylälle, poikkeaa vain muuten Rinnelle, ei puhu mitään. Lapset alkavat nyyhkyttää, sillä he arvaavat, että isä on taas yön poissa, kun se näin iltapuolella lähtee.

Vanha Toivola lähestyy Rinneä niinkuin jotain parempaansa ainakin — viime viikkojen asiat ovat hänestä paljastaneet saman piirteen, joka hänet kerran vei Tuorilaan. Mutta kun hän astuu Rinnen pirttiin, tuntee hän heti, että hän on tullut kovin sopimattomaan aikaan. Ei Rinne nyt kerkiä Juhaa muistamaan. Ääni kuuluu kamarin puolelta, siellä on useita muitakin miehiä ja puheesta kuuluu, ettei siellä keskustella kauniista ilmasta, ei olla koossa sattumalta. Rinneska vie sinne kahvia ja Rinne käväisee pirtissä katsomassa, kuka tuli. Hän vastaa Juhan hyvään päivään teennäisen ystävällisesti ja menee sitten kamariin takaisin. Kun Rinneska palaa kahvia viemästä, sanoo hän Juhalle:

— Menkää vaan Toivola tekin kamarin puolelle, siell' on toisiakin miehiä.

— Passaako sinne mennä?

— Kyllä-mar — eikös Toivola saa tulla? huutaa hän kamarin puolelle.
Sieltä ei kuulu oikein selvää vastausta, mutta Rinneska sanoo: —
Menkää sinne vaan.

Juha tulee ja istuu kamarin ovipuoleen. On ihan niinkuin olisi talossa päässyt kamarin puolelle isäntien seuraan. Täälläkin on paperossit ja kahvikupit, on liinat pöydässä ja tauluja seinässä. Juha ei aavista, miksi kaikki paikkakunnan johtomiehet näin arkipäivänä ovat noin juhlallisesti kokoontuneet, paremmissa vaatteissaan ja pitkävarsisaappaissaan. Onko jokin kokous?

Juhan ei auttaisi näin istua. Jos nyt kotona olisi leipää ja heiniä, niin olisi Juhan tässä erinomaisen viihtyisä olla. Malttamattomana hän koettaa kanssa ottaa osaa keskusteluun, jonka perustaa hän ei vielä tiedä. Puhutaan Kuuskosken harjusta, mimmoinen se on miltäkin kohdaltaan. Kyllä Juha sen harjun hyvin tietää.

— Kyllä-mar se vaan hyvä puolustuspaikka on, sanoo Juha. —
Meinataanko sitä sitten semmoiseen tarvita?

— Tiedä, vaikka jo tarvittaisiin, sanoo yksi miehistä.

Ja niin Juha, sopivassa tilaisuudessa aina kysäisten, lopulta pääsee asiasta selville. Sota on alkanut. Sota — sitä sanaa ei sanota, se on niinkuin suuri, liian peloittava yhteissumma joistakin edellä käyneistä seikoista. Sota — onko se todellakin sotaa, kun punakaarti ja lahtarit ottavat yhteen. Eikö se ole vain jotain semmoista kuin suvella meijerin tykönä, mielenosoitusta. Eihän mielenosoittajille kukaan mitään voi, niitähän on niin paljon. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että semmoiseen sakkiin ruvettaisiin ampumaan.

Pirttiin tulee uusia miehiä ja Rinne menee vastaan. Sillaikaa koettaa Juha kamariin jääneiltä udella tätä asiaa, melkein kuiskaten, ikäänkuin ei olisi rohjennut Rinnen aikana. Juhalla on kotona vähän huonosti asiat, kuinkahan tässä käy?

Pirttiin on tullut kuusi miestä, sieltä näkyy jo haulikon piippuja. Tähän asti oli kamariseura keskuksena, nyt se hajoo. Keskus siirtyy pirttiin, jossa on joukossa tavallisia nuoria sällejäkin. On linnassa olleitakin, joita Juha tähän asti on vaistomaisesti pitänyt parempiin asioihin kelpaamattomina. Mutta nyt on ilmassa semmoinen suuri henki, joka pyyhkii pois entisyydet. Paperossin savu sakenee. Joukko on jo siksi suuri, että yksilö ja hänen erikoisuutensa katoaa. Tämän päivän tuntu kohoo, ei ole eilistä eikä huomista. Kun parikin uutta miestä saapuu, kasvaa joukkohenki aina kaksinkertaisesti. Suunnitellaan jo vahtivuoroja yöksi. Ihan kuin itsestään, kenenkään pyytämättä, jää Toivolan Juhakin Rinnelle yöksi. Jossain hyvin kaukana on se iltapäivä, kun hän lähti sieltä kotoa, kun ei ollut leipää eikä heiniä. Noilla miehillä on kaikilla vielä äsken ollut samanlaisia asioita. Nyt ei niitä ole.

Tämän paikkakunnan "punainen aika" on alkanut. Aamulla on jo Rinnen pihassa miehiä riveissä, jotka sitten etenevät eri suunnille aseita ottamaan. Iltapäivällä on jo ensimmäinen talollinen saanut pakkomääräyksen, hän tuo olkia — kasarmille; se sana on ilmestynyt käytäntöön päivän kuluessa. Miehet palaavat pyssymatkoiltaan, heitä on jo paljon, ei enää osaa sanoa, milloin kukin on tänne ilmestynyt. Tupakin savun seassa käy puheen porina, muistellaan mitä kussakin talossa tapahtui. On jo joukossa semmoisiakin sällejä, joita ei Toivolan Juha ollenkaan tunne. Rinne oleskelee eilisen seuransa kanssa taas kamarissa; se on esikunta. Kasarmi ja esikunta — niiden ympärillä leviää muu paikkakunta vieraantuneen näköisenä. Tuolla on Toikka, tuolla on Paitula. Mitähän kirkonkylässä on tapahtunut?

Toivolan Juhalla on yksi pieni painajainen, joka häntä melkein ärsyttää: on jo toista vuorokautta siitä, kun hän läksi kotoa. Tämä humina on herkistänyt hänen tuntonsa. Hän ymmärtää, ettei hänen vielä tämänkään päivän kuluessa käy lähteminen! Syödessään voileipää ja perunakeittoa hän koettaa ratkaista kysymystä, kestävätkö lapset ja lehmä vielä tämän päivän. Tämän yhden iltapäivän ja tulevan yön.

Vaikka vyöry kasvaisi kuinka nopeasti, niin vaatii se kumminkin aikansa. Ja Juhan asian menestyminen edellytti jo vyöryssä melkoista suuruutta. Vasta kolmannen päivän iltapuolella se tapahtui.

Silloin kuului jo hyräilynä, vihellyksenä, äänekkäänä lauluna, lasten kimityksenä ja naisten hoilotuksena, kuului maanteiltä hevosjonoista, sivuteiltä ja karjapihoista, että

raakaa sortovaltaa vastaan nousee maasta armeijasta jalon kansan parhaat voimat taistohon;

silloin tiedettiin jo mikä oli hallitus ja tunnettiin mitä merkitsi vapaus. Vapaudentunne karmi vilunväreinä vanhan Jussinkin koko olemusta, ohut ääni vapisi laulua tavoitellessa, kun pitkän kiusauksen jälkeen vihdoin hänenkin yksityinen vapautuksensa koitti; kun Pirjolasta vietiin Toivolaan heinäkuorma niin että heilahti vaan ja Juha itse kantoi Rinneltä runsaan taakan elintarpeita lapsille, jotka nälästä ja itkemisestä olivat puolipökerryksissä. Lopultakin saattoi Juha häiritsemättä antautua laajemman, aatteellisen vapautuksen asialle.

Silloin oli kaikki jo niinkuin perästäkin. Seuraavana yönä Juha näki Rinnellä Kalle-poikansakin, lihavan ja punakan tamperelaisen vosikan; se oli komppanian päällikkö. Mitään isän ja pojan suhdetta ei heidän välillään ollut; ei ollut sen edellytystä: Juhan äreätä isänvaltaa. Kalle puheli Juhalle niinkuin muillekin miehille. Aamulla hän lähti Kuuskoskelle päin.

Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa. Semmoisista ei paljoa puheltu. Puheltiin eri talollisten asioista ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa piirteitä. Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi. Paikkakunnan olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty olotila muuttui pian vakinaiseksi. Tällä uudella olotilalla ei paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin. Vasta valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.

* * * * *

Tätä sotaa tulee jo kestäneeksi seitsemän viikkoa. Ensimmäisten päivien kohonnut jännitys on jo aikoja lauhtunut monissa välinpitämättömissä sieluissa; kyydit, pakkoluovutukset ja lupaliput ovat jo totuttua tapaa, vain hiukan sävähdetään, kun hevonen nousee taloon ja reestä näkyy kiväärinpiipun tuttu pää lataustikkuineen ja punaisine ruususolmuineen. Mutta tulijoita puhutellaan tuttavallisesti ja heidän määräyksensä luvataan täyttää: tuttuja oman paikan miehiä, mikäs siinä… Ja sitten reki jo taas etenee pihasta. Kohta kai jo tulevat maidonottajatkin rintamalta päin.

Elämä on melkein yksitoikkoista. Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta, toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita. Kaikesta puhutaan hymyillen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen. Pidetään mahdottomana lahtarien etenemistä tänne — muuta nimitystä kuin lahtarit ei kukaan käytä. Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja jakaa sitä toisille. Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään Rinnellä neljästi vuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään. Joku sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee sille hyvää. Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa. Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet. Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri niinkuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen malttamattomuutta. Pikemmin vain lävitse kaikki. Hän tietää, ettei kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon. Sillä kaiken voiton ensimmäinen edellytys on se, että voittaa itsensä.

Näin joku pinnan alla pysyttelevä salainen sivullinen aprikoi, ja nyt hän jo alkaa hermoissaan tuntea, että asiat edistyvät. Elämä karttaa pitkällistä yksitoikkoisuutta, elämällä on yleensä hiukan intohimoinen luonne.

Tässä jatkuvassa huminassa Toivolan Juhakin yhä mennä rehjuaa. Koko sodan aika hänet on nähty näillä tienoin punaisine nauhoineen ja killisilmineen. Häntäkin on ollut nyt toteltava monen talollisen, joka ennen ei ole antanut hänelle edes tavallisen sosialistin arvoa. Juha on mielellään läsnä kaikissa tärkeämmissä tilaisuuksissa silmät pystyssä ja suu ankarassa kureessa. Mielellään hän myös lähtee pakkoluovutuksille, vaikka oman talon isäntä jo lähetti esikuntaan semmoista sanaa, että "eikö teillä nyt siellä parempaa miestä ole kuin Toivolan Jussi". Moni antaisi mieluummin puolen taloaan jollekin toiselle, kun ei nyt sentään tarvitsisi vanhan Jussin käskettävänä olla. Jussi on jostain käsittämättömistä syistä erikoisen sietämätön ja vihattu talollisten kesken.

Juha ei omasta puolestaan niin kovasti vihaa talollisia. Ei hän muuta, kuin että he nyt näkisivät sen mitä hän on aina sanonut: että kansa on kaikkivaltias ja että toisten työn tuloksilla eläminen kerran loppuu. Ei ne sitä ennen kuunnelleet, ja jos hän meni kyökkiin, niin tuskin istumaan käskettiin. Ja vaikka hän olisi kuinka hevelin puheen antanut, niin ei muuta kuin ynähdettiin ja suunnattiin huomio muualle. Ja kyllä Juha on nyt sodan aikanakin huomannut, kuinka niitten sisällä kiehuu, kun hän menee määräystä viemään.

Semmoista se on ollut poloisen Jussin kohdalta. Tänään on jo moni salainen korva puhelimessa kuunnellen saanut aavistaa, mitä pian tulee tapahtumaan, mutta Juha ajelee vielä Niemisen Kallen kanssa pitkin kylää vällyjä keräämässä. Juhan näivettyneet aivot eivät ole kaivanneet mitään selkoa asiain tilasta. Hänellä on jo säästössä hyvän joukon kuudettasataa markkaa. Onhan siinä rahaa, mutta enemmän hän oikeastansa on ajatellut sitä tulevan nyt, kun kerran näin ruvettiin. Sillä vaikka hän nyt kyllä sen töllinkin saa taloksi metsineen päivineen, niin tarvitsisi hän silti rahaa paljon enemmän. Rupeaa vähän niinkuin pitkästyttämään. Hän on kyllä uutterasti toiminut tähän asti ja toimii vieläkin, mutta vähän hitaasti tämä toimi käy. Rinne taitaa kanssa vähän katsoa omaa etuaan, sillä kun on aina isot rahat takanaan.

Näistä hän vähin puheli rinnallaan istuvalle Niemisen Kallelle. Mutta Kalle kuunteli häntä vain toisin korvin, vastaili haluttomasti, hyräili ja katseli eteensä. Ei missään eikä kenestäkään Juha ollut koko elämänsä aikana tavannut oikeata toveria…

On jo ehtoohämy, kun Juha saapuu saaliineen esikuntaan. Hän tulee ovesta sisään, partaisissa kasvoissaan äreä uhon ilme: hän on vanha mies, mutta hän sentään kulkee ja toimii — kyllä tässä hukka tulis, jos kaikki vaan täällä venyttelis. Toimia nyt täytyy, kun on toimen aika. Ei ole yhtään liikaa, vaikka Rinneska pyytääkin Juhaa kyökin puolelle kahville.

Kun Juha näin ryystää kahvia ja nauttii olostaan, on hänellä tavallisesti samanlainen tunnelma kuin ennen maailmassa semmoisena iltana, kun oli päivällä jostain saanut rahoja ja setelit näin kahvia juodessa suloisesti vaivasivat mieltä. Säännöllisen sujuvan toiminnan viehätys yhtaikaa sekä hivelee että vaivaa. Täällä on turvallista, täällä on aina miehiä, lämpöä, ruokaa, kahvia, toimintaa. Aina täältä johonkin lähdetään, puhutaan televoonissa ja kaikki sujuu. Onko kyökissä puita tuotuna? Näkyvät olevan vähissä, Juhan pitää mennä hakemaan. Moniviikkoinen pauhina Kuuskosken rintamalta on sekin jo tuttua ja sujuvaa, se on tähän kuuluvaa, ilman sitä ei tämä olisikaan tämmöistä. Monisataiset hevosjonot tuolla jäällä liikkuvat kuin itsestänsä, kenenkään lähettämättä; joskus tulee sana, että joku tämän paikan poika on kaatunut, ja se lisää omituisesti turvallisuuden tunnetta. Juha ei tahtoisikaan talolliseksi, näin on paljon mukavampaa. Juha ikäänkuin kääriytyy tähän tapausten humuun; mikään ei olisi luonnottomampaa kuin että hänen aivonsa ryhtyisivät laajemmalti arvioimaan tämän menon merkitystä ja seurauksia. Hänen on siinä sinänsä hyvä olla ja hän tuntee siihen joka tapauksessa turvallisesti hukkuvansa, kävi kuinka tahansa. Sillä mitä hän merkitsee tuhansien miesten joukossa, kuka häntä siinä voisi huomata? Hän menee noutamaan puita kyökkiin.

Toivolan Juha on toimelias, ja toiset esikunnan miehet katselevat ja puhuttelevat häntä aina suopeasti hymyillen. Juha huomaa sen ja ottaa suopeuden hiukan äreän näköisenä vastaan. Nytkin hän vasta äsken palattuaan jo menee puita noutamaan. Pirtin puolella loikovat miehet sängyillä, yksi istuu keinutuolissa ja lukee sanomaa.

Mutta nyt Juhan silmät omituisesti pyrkivät tarkastamaan esikuntamiehiä, hänessä herää ilkeä aavistus, että heidän rauhallisuutensa on teennäistä. Se oli semmoista jo äsken, kun Juha tuli vällymatkalta. Seinältä katselee jäykkänä naapuritalosta tuotu televooni, ja katosta riippuu pakolla laitettu sähkölamppu. Kukaan miehistä ei kiinnitä huomiota Juhan toimeliaisuuteen, on ikäänkuin he olisivat saaneet tarpeensa hänen typerästä ahertelustaan. Siinä ulos mennessään Juha tulee ajatelleeksi, että tätä tilannetta jo on kestänyt seitsemän viikkoa.

Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit… Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa. Tuommoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.

Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen hiljaisuus.

Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä ulospäin. Rinne on ruvennut häntä taas kuulustelemaan. Juha menee taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkäyttäen. Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken kuulemaansa:

— Kyllä kapitaali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei se mitään tee, vaikka yks herra hiukan käveleekin.

Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän sukulaisen sopimaton esilletulo. Rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi herralle, että "te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa, mutta siinä te erehdytte". Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden samalla kärsimättömän liikkeen:

— No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan terveellisempää. Saatte mennä.

— Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja
lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan
Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut.
Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.

— Halloo — on — ei ole — en tiedä, lähti juuri äsken — no kuinka niin — eikö turkulaiset ole — lähteneet! mihinkä? — se on helvetin vale —

Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.

— Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.

Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt. Rinne tuli sisälle.

— Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse pesästänsä, sanoi hän Juhalle.

— Jaa kuka?

— Se joka äsken lähti. Onko soitettu? kysyi hän toisilta.

— Kyllä.

— Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.

— Tottakai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.

Toivolan Juha lähtee nyt Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän sitä vielä itse tiedä. On ehtimässä lopulleen kuusikymmenvuotinen elämä, joka kerran Mikonpäivän aikaisena yönä alkoi niin kaukaisessa entisyydessä, ettei uskoisi sillä olevan mitään elävää yhteyttä tämän sotaisen nykyisyyden kanssa. Siellähän silloin loimotti pärevalkea, siellä Nikkilän vanha Penjami röttimekkoineen vietti päiviään omakeittoisen viinan juopumuksessa, pieksi kolmatta vaimoaan ja hallitsi taloaan, ja taivaan ja maan vahvuudesta huokui syvä talonpoikainen rauha. Siitä pojasta, joka siellä silloin syntyi — kaikki muut sen talon silloiset ihmiset ovat jo rauhaansa nukkuneet — siitä pojasta tuli tuo sosialisti, joka tuossa vaeltaa. Hänen aivonsa olivat yksinkertaisinta lajia ja hänen tietoisuutensa oli kovin näivettynyt, mutta hän on kumminkin jaksanut läpäistä tuon kuusikymmenvuotisen elämänkauden, jonka tiedämme olevan vaihe- ja kehitysrikkaimpia kansamme historiassa.

Kun hän nyt tuossa menee pimeällä talvitiellä partoineen, silmineen, kivääreineen, niin näyttää siltä, kuin ihmiskunnan kehityksen menninkäinen olisi istahtanut hänen laihoille hartioilleen, työntänyt kielen suustaan ja kovasti tempoen ja riuhtoen olisi ratsastavinaan Toivolan Jussilla. Ja näin katsoen ei Jussi ole niinkään vastenmielinen yksilö, vaan herättää pikemminkin leikillistä myötätuntoa. Sillä kuinka monesti onkaan sama menninkäinen asianomaisen aavistamatta koomillisesti virnaillut semmoistenkin yksilöitten olkapäillä, jotka kulkevat tietänsä korkea otsa syvän viisauden kurtuissa.

Jonkinlaista yksinäisen avuttomuuden tuntua on Toivolan Jussin mielessä, kun hän siinä saapastaa Paitulaa kohden. Tärkeitä asioita on nyt tulossa tänä Maarianpäivän yönä, vaikkei Jussilla ole selvää aavistusta, minkä suuntaisia ne ovat. Mutta sen hän aavistaa, että hänet on ikäänkuin sysätty jonnekin, jonne ei kukaan muu olisi viitsinyt mennä; että häntä huonosti palkitaan kaikista puitten kantamisistaan ja muista ahertamisistaan. Sehän on ollut Jussin kohtalo kautta hänen elämänsä, ettei kukaan ole hänestä huolinut. Kaikki hänen yrittelynsä ovat aina tulleet ikäänkuin sopimattomaan aikaan, sille ei ole voinut mitään ei Jussi eivätkä muut ihmiset. Muilta ihmisiltä sujuu niin luontevasti sekä nouseminen että laskeminen; niitten onnettomuuksissakin on aina jotain semmoista, joka on otettava täydestä. Mutta Jussi tuntee, että hänen niin onnessaan kuin onnettomuudessaan on aina jotakin karsasta, ikäänkuin mautonta. Niinkuin tämäkin rahantienaus nyt täällä ja tämä muu lupaava nousu: saadaan nähdä vaan, ettei niistäkään lopuksi mitään koidu… Silloin kun vaimo kuoli, käväisi Toivolan Jannen olemuksessa jonkinlainen hyvän sopusoinnun laine. Hän tunsi silloin, kuinka hän oli hyvä lapsille, ja mielen täytti varmuus, että nyt eläminen rupeaa sujumaan, semmoisen tapauksen pohjalta. Mielikuvitus suunnitteli, kuinka kaikki käy helposti niin ja niin, nyt kun äiti on poissa. Niin näyttikin käyvän, ja erikoisen lupaava enne oli se, kun tyttö pääsi oikeaan täysiveriseen herrasväkeen. Juha tunsi siihen aikaan itsensä niin voimakkaaksi, että hän ilman mitään vaivaa saattoi pitää kymmenen markan seteliä hallussaan viikkokausia, ostamatta sillä mitään. — Niiltä ajoilta on Juhan mieleen ihmeellisesti jäänyt, että oli kovasti kirkkaat kuun paisteet… Se oli Jussin elämänkin kirkkainta aikaa. Mutta kun tyttö sitten sillä lailla meneytyi, niin kaikki romahti entiselleen ja Jussi heräsi vanhaan tuttuun oloon, joka aamusta iltaan sisälsi yhtä ja toista muuta, mutta ei tyydytystä. Siinä olossahan täytyi Juhalla aina olla jotakin hapuiltavaa, jotakin semmoista täytettä, jossa kyllä oli tylsä sivutuntu, niinkuin simsettien kaulaan laittelemisessa, mutta semmoista piti olla, sillä häntä olisi muuten pidetty yksinkertaisena. Ja sehän Jussin itsetuntoa sentään aina hiveli, ettei hän ollut yksinkertainen, että hänellä oli juonia enemmän kuin monella muulla… Täytteeksi tuli "toi sosial-temokraatin aate", jota sitten jauhettiin monella pirtin penkillä, niinkuin ennen "tota autuuden asiaa".

Jussi oli noussut jäältä ja saapuu Paitulan pihaportille. Talo on hiljainen ja pimeä. Yli salmen kiiluvat Rinnen esikunnan tulet ja kaukaa kirkonkylästä loimottaa kaksi suurta ulkolamppua. Niiden takaa kuuluu Kuuskoskelta tasainen lievä paukutus, ja jäältä nousee yksi hevonen Paitulaa kohden. Sitä yritetään juoksemaan ylämäessäkin. Se lähestyy, ja Jussi näkee kiväärinpiiput ja kahdet turkinkaulukset.

— Keitäs siinä on? kysyy Jussi äreästi.

Kaulusten sisältä ei kuulu mitään ja hevonen lähtee taas juoksemaan.

Sitten kuluu kokonainen tunti, niin ettei näy ketään, tulet vain tuikkivat salaperäisinä ja laimea paukkina on kuin tämän juhlayön ankaraa puhelua. Toivolan Juha saa rauhassa tarkastella Paitulan nurkkia ja kuvailla mielessään sen herran elämää, joka Juhan mielestä on kauttaaltaan niin kovin käsittämätöntä. Paitulan herran järki, varallisuus ja yleinen elämäntapa — Juha on näkevinään ne seikat edessään, ja häntä melkein ärsyttää se epäsointu, joka hänen mielestään niissä vallitsee. Hän muistaa monta tapausta, kun hän on tullut tekemisiin Palmunkreenin kanssa. Sen nimikin on semmoinen — Palmunkreeni taikka Palmunoksa — miksikähän sekin muuttamisesta tuli.

Köyhälistö ja Paitulan herra — kuinka avuton tuommoinen herra onkaan köyhälistön edessä. Tuon herran järki ja suunnitelmat, kun sekin koettaa tässä maailmassa menestyä — ja toisaalta köyhälistön järki. Herran järki muhii tuolla kamarissa, mutta köyhälistön järki ikäänkuin lainehtii kautta maailman.

Taas tulee hevosia tännepäin. Niitä onkin nyt rahinasta päättäen pitkä jono. Mitäs hevosia tuolta päin noin paljon tulee?

Kun etumaiset reet pääsevät Juhan ulottuville, kysytään sieltä karkeasti:

— Oleks äijä nähny tästä menevän kahta roikkia?

— Kyllä tästä kaks meni tunti takaperin.

— Helvetin kätyrit — mikses niitä pidättäny?

Kun taas on mennyt kolme-neljä hevosta, kysytään jälleen:

— Olek-sä äijä nähny kahta pomoo, ku meni täst' ohi?

— Olen kyllä minä ne nähny.

— Kuin kauan siit o?

— Tuntin väärti.

Läähättäviä hevosia menee yhä. Niissä retkottaa viisi ja kuusi, jopa kahdeksankin miestä. Naisia istuu miesten sylissä. Jostain reestä sanotaan: "Siivoo nyt äijä ittes, nyt on rintama puhjennu." Mutta se ei tee Juhaan mitään vaikutusta — hän on joukkovaikutelman lumoissa. Samantapaiset lauseet ja kysymykset uudistuvat aina vähän päästä.

— Onk-sul äijä lahtari kierrokses, vai mitä sä siinä kukkoilet?

Juhan pitäisi käsittää, että nuo hevosjonot ovat pakenijoita; ja ehkä hän sen jossain alitajunnassaan tietääkin. Mutta pääasiassa on hänen mielensä vire juhlallinen. Kun hän näkee tuommoiset joukot, on samantekevää, ovatko ne etenemässä vai pakenemassa. Juhlallinen nousuntunne valtaa vanhan Jussin, hänen näräinen perusluontonsakin lientyy, huulet pyrkivät hölpättämään ja aivot tapailevat vaistomaisesti joitakin sanoja: köyhälistön — kansanvallan — armeijasta — voitto meitin on —

Mutta heti kun viimeiset hevoset ovat painuneet näkymättömiin, tuntee Juha olonsa epävarmaksi. Ennen pitkää hän selvästi pelkää. Paitulan pimeät huoneryhmät ja läheinen kankaan laita ovat ikäänkuin päässeet hänestä voitolle, ne ovat Paitulan herran puolella, Juha on jäänyt yksinänsä pimeälle raitille. Rinnen tuletkin välkkyvät sillä lailla kuin eivät tahtoisi tietää Juhasta mitään. Tuossa pimeässä rakennuksessa se herra jossain on tällä hetkellä. Jos se sieltä nyt hyökkäisi vaikka paljain käsin, niin ei Juha voisi sitä estää. Juha on salaa pääsevinänsä näkemään, kuinka herran ajatus toimii tuolla sisällä, ja hänen tajunnassaan on herra nyt tämän paikkakunnan keskeisin henkilö — herra ja hän kahden, vastatusten. Kesken kaiken värähtää Juhassa kevyt ärtymyskin, kun hän on näkevinään Paitulan herran salaisen, kiivaan ajatustoiminnan. Sillä on semmoinen herran pää, jolle ei voi mitään; vaikka sen tappaisikin, niin se pää on vielä ruumiillakin, ja tappaja tuntisi sittenkin olevansa alakynnessä. Ne ovat juuri ne herrojen päät — (Juha on näkevinään niitä suuren joukon ikäänkuin jollain lavolla) — ne ne ovat, joiden katsanto aina köyhälistöä härnää… Tässä yhteydessä Juha yhtäkkiä huomaa, että Kuuskoskella on aikoja sitten lakannut paukkumasta. Äsken sieltä tuli pois semmoiset jonot, nyt siellä on ihan tyhjää. Juha ei nyt osaa ajatella, että siellä olisi lahtareita, siellä on semmoinen hirvittävä tyhjyys, joka lyö ja syö hänet. Ja tuossa muutaman sylen päässä on Paitulan herran pää. Nyt on Juha yksin, Paitulan herra ja tuo tyhjyys ovat liitossa, ne ovat yllättäneet Juhan, ne nauravat. Ja Rinnen tulet näyttävät kuolleilta.

Juha lähtee kävelemään rantaan päin, vaikka hän hyvin tietää, ettei hän tästä mihinkään uskalla yksin lähteä. Hän ei uskaltaisi mennä Rinnellekään, hänen on oltava tässä vaikka aamuun asti. Tässä talon hengessä on sittenkin turvallisinta, kävi kuinka tahansa.

Taas kuuluu rahinaa rannasta päin. Sieltä nousee taas yksinäinen hevonen. Äkillinen kauhu valtaa Juhan. Äskeiset elämykset ikäänkuin huutavat jälkeensä, että se hevonen on hänelle vaarallinen, että siinä se nyt tulee. Ne edelliset menijät ovat jo kaukana. Juha on nyt näitten vallassa. Kiväärit näkyy olevan näilläkin.

Ne kääntyvät portille päin. "Siinä se saatana on", supisevat miehet keskenään ja rupeevat pidättelemään hevostaan. Juhan sydän hakkaa ja ajatus luo nopeasti vankan vakaumuksen, ettei Juha ole tehnyt kellekään pahaa, ei kellekään. Miehet pysähtyvät ja toinen sanoo lyhyesti: "salamurha". Juha kuulee kyllä sanan, mutta ei oivalla siitä mitään, polvet vain vapisevat. Mies toistaa lujemmin: "salamurha".

— Jaa — jaa mikä salamurha? sammaltaa Juha.

— Mikä helvetin pölvästi sinä olet, kunnes tiedä tunnussanaa? — Mies on puhunut niin ripeään, ettei Juha ole ymmärtänyt, vaan menee lähemmäksi ja sanoo niin lämpöisesti kuin osaa: "Häh."

— Kuka sun tänne on käskenyt? kysyy mies.

— Rinne mun käski, sanoo Juha niinkuin vastaisi syytökseen.

— No pysy sitten siinä ja pidä hevosta.

Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä. Yksi on hyvin sirokasvoinen ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka. Se mies ei puhu mitään, seuraa vain toisia. Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana. Kolkutusta seuraa hiljaisuus. Sitten toinen kolkutus ja heti sen perästä paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen. Kaksi menee sisään ja se sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle. Juhan tekisi kovasti mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla. Paras vaan pysyä tässä portilla — ei hän ole tehnyt kellekään pahaa. Kyllä hän hevosen pitää uskollisesti — pian ne jo vissiin menevätkin — ja kyllä ne herran vievät. Juhan tulee huokeampi olla — hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.

Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne kaksi. Herra astuu epäröimättä, niinkuin tietäisi mihin menee, tulee jo Juhan kohdalle, mutta ei katso päin. Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä kiväärinpiipulla rekeen kuskipukille. Se sirokasvoinen pysyttelee vähän sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reen perään, hypähtää hän vantiksille. Sitten lasketaan alas jäälle, samaa tietä, jota tultiinkin.

Juhan täyttää niin valtava hyväntunne, että tekee mieli vaipua istualleen. Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään. Paitulan herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan. Siitä haukkuivat, kun ei tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin ulkonaisena kaikesta. On niinkuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa. Tässä hän oleileekin niin kauan kun näkee mitä tapahtuu — Kuuskoskelta vaan ei kuulu mitään.

— Mutta mitäs ne nyt siellä rannassa tepperehtävät? Hevonen on pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus. Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa. Hevosta hillitään. Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee, että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee outo ankara herran-pää ja uhoo henkeänsä juuri päin Juhaa. Ja sen pään rinnalla hyörii Paitulan rouvan pää. Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut koko se puoli, josta taanoin kuului, että "minä en ole tehnyt pahaa kellekään".

Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme äskeistä. Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta. Ja kun Juha kauhun ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis! Reestä nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.

— Kuka sinä olet?

— Minä olen Johan Toivola — Rinne mun tänne käski. En minä ole kellekään pahaa tehny.

— Älä rähjää — seiso tässä ja pidä hevosta — ammu jos joku tulee.

He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin. Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää kiinni hevosen suitsipielestä. Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama räjähtää hyvin lähellä.

* * * * *

Tämä oli se yö, jolloin rintama murtui Kuuskoskella ja voittajien joukot alkoivat vyöryä tähän pitäjään. Kello yhden aikaan alkoi taas kuulua paukahduksia, kun voittajat ammuskelivat Kuuskosken kujille jättäytyneitä kapinoitsijoita. Nämä jättäytyneet olivat muuten herttaista väkeä: he eivät olleet tietävinään mistään vihollisuuksista, heidän mielensä oli kummallisesti heittäytynyt siihen tilaan, ettei heidän käy kuinkaan, ettei heihin kukaan edes huomiotansa kiinnitä tämmöisessä menossa. Mutta heidän kävi ikävästi, sillä Kuuskoskella ei juuri otettu vankeja. Kun ei tunnussanaa tiennyt, niin ammuttiin, ja siinä kiireessä taisi saada loppunsa moni syytönkin. Mutta Toivolan Juha vaelsi silloin jo kapeata aidanvierutietä syvällä metsässä. Kahden puolen seisovat puut ja näreet vaimentelivat niitä jännittäviä kauhuja, joita Juha kylän aukeilla oli kokenut. Tämä kuusinen taival oli aina pysynyt vanhoillaan, ja jos olisi päässyt täällä salaa näkemään vaeltavan Juhan silmiä, olisi vuosien kuluessa monesti saanut hymyillä niiden ilmettä.

Nyt on vanha Jussi lopullisesti vapautunut kapinallisesta mielialasta. Himmeinä kuuluvat laukaukset eivät enää vähääkään kiinnitä hänen mieltään, hän on metsän turvissa, tuolla syvemmällä on hänen viheliäinen tuttu kotonsa. Ja hän tuntee vahvasti, ettei hänellä loppuiällään enää tule olemaan muita pyyteitä kuin saada elää ihan itsekseen. Ja kun hän kerran pääsi tänne asti niin pahoista paikoista kuin äskeiset olivat, niin kuluu hänen elämänsä nyt varmaan rauhassa. On sentään hyvä, ettei hän ole tehnyt kellekään pahaa.

* * * * *

Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti pöykähdellä, niinkuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla mennä. Hätä, hätä! Juha hiipii vaunuvajaan, laskee kiväärin pimeään nurkkaan ja kuuntelee lähestyvää rahinaa. Jo kuuluu ihmisääntäkin, kuuluu lapsen itkua ja vaimon valitusta ja ihan yhtä tasan niitten kanssa jotakin aivan muuta puhetta. Oman vapisevan hengityksensäkin hän kuulee; ja kivääri on siinä käden tuntuvilla niinkuin epäluotettava olento, joka voi lähteä ja ilmaista hänet.

Nyt tulevat ne sisältä ja kiroovat, kun ei häntä näykään. "Olikos se saatana lahtari? Jumalauta, se saa leipäkortin."

Kuinka nyt käy? Herra Jumala taivaallinen isä! — Mitä minä sanonkaan — minä en käynyt ripillä viime suvena. En minä kuole, en minä kuole. Ripille, ripille — minä menen ripille oitis kun täältä pääsen. Rahinaa ja mulinaa yhä kuuluu. Ei voi enää erottaa niitten ääntä, jotka sisältä tulivat. Hakevatko ne Juhaa? Herra Jumala, kun hän pääsisi ripille, sitten saisi tulla mitä hyvänsä. Vilu kouristi vanhoja sääriä, nälkä heidytti.

Juha seisoi nurkassaan vielä pitkät ajat sittenkin kun melu ja rahina jo oli häipynyt. Mielikuvitus oli yhä näkevinään liikkujia talon vaiheilla. Paitulan rouva siellä tuntui toimekkaasti häärivän joittenkin vihaisten herrojen kanssa — semmoisten, jotka aina ymmärtävät väärin, vaikka niille mitä sanoisi. Arkaillen Juha hiipi vajan ovelle, ja kun ei kuulunut eikä näkynyt muuta kuin himmeä yö, uskalsi hän astua tanhualle. Yö huokui vielä sitä, mitä äsken oli tapahtunut ja tuntui odottavan uutta. Rinnen valot olivat sammuneet, mutta kirkonkylän valot vilkuttivat yhä Kuuskoskelta päin, ikäänkuin ilmaisten, ettei vielä ole palattu mihinkään entiseen Maarianpäivä-yöhön.

Tämä vaihe ripillemeno-aatteineen oli siis ohi. Kivääri oli jäänyt nurkkaan, ja nyt vasta Juha tunsi olevansa tekemässä ilmeistä pahaa, kun hänen puutunut ajatuksensa arvioi monikohtaista matkaa täältä kotiin. Kun vain pääsisi tästä talon piiristä pois! Hän laskeutuu hiljaksensa jäälle päin ja kuulostaa tarkoin voidakseen tarpeen tullen paeta sinne kiväärinsä luo. Hän ei ole eläissään ampunut laukaustakaan eikä ampuisi nytkään, mutta kumminkin sanoo vaisto, että tällä hetkellä hädän tullessa kiväärin parissa sittenkin on turvallisempaa, ikäänkuin rehellisempää. Ahteen puolivälissä tulee aavistus: tänne päin ne toivat Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.

Mustaa häämöttää hangella tiensivussa siinä missä ranta-ahde päättyy jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikäänkuin kehoittaa, se ikäänkuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean käden on nostanut ylös, niinkuin nukkuessa; vasen on suorana lumella. — Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla. Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa hän vain kavahtaa. On niinkuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.

Juha pelkäsi kovasti ja ajatus tapaili puolustusta: minä katselen ruumista, kyllä kai minä nyt ruumista saan katsella. Jos tähän nyt tuli kuka hyvänsä, niin tietysti ruumista ensinnä katsellaan. — Ja hän silmäili arasti ympärilleen, ikäänkuin siinä jo olisi ollut joitakuita. Herran ruumis järkineen jäi taas sivuasiaksi. Hämyinen yö ikäänkuin kysyi: uskallatkos lähteä tästä poispäin? tätä on pitkä matka avointa maata, ennenkuin pääset omaan korpeesi; sitten olet kyllä turvassa. Ja kiväärisi? mihin sen panet?

Juha kaarsi ruumiin ohitse, kurotti kiväärinsä sen sivuun niinkuin jonkun käskystä — ja sitten juoksujalkaa poispäin. Kuuskoskella paukahti. Vanha Jussi mennä läähättää jäätä myöten tietä osaamatta, pyrkii vastarantaan tien nousun kohdalle. Nimetön vaara on aivan niskan takana ja mieli hakee turvaa siitä, että hän jätti kiväärin sinne ruumiin viereen. Hänellä ei ole mitään käsitystä tästä tilanteesta, ei muuta kuin: kotiin, sinne niin, entiselleen. Mielessä vilahtaa lapset ja vaimo-vainaa, joku sopuisa pyhäaamun hetki … elämä voi vielä menestyä. — Samassa hän kompastuu käsilleen, vanha tyrävika painahtaa esiin, vettä tulee silmään. Kaksi vihaista laukausta pamahtaa Kuuskoskella. — Mitä minä olen teille ihmiset tehnyt, että te minua vainootte? Sosial-temokraatti minä olen… Juha levähtää hangella.

Etäämmällä viittatiellä kuuluu taas menevän uusia pakolaisjonoja. Niistä Juha saa jonkinlaista tukea, niin että hän taas jaksaa nousta ja lähteä tarpomaan tiensuuntaa kohden. Kivääri on jäänyt jo kauaksi, se löydetään siitä ruumiin vierestä eikä mitenkään voida ymmärtää, kuinka joku on sen siihen pannut.

Kahden aikaan Juha pääsi tölliinsä ponnistusten uuvuttamana. Hän ei ollut viikkoon käynyt kotona, ja kun tyttö oli päästänyt hänet sisälle pirttiin, tuntui tunkkainen yöilma kovin viihdyttävältä. Hän otti tulen lamppuun ja näki silmillänsä pitkin pirttiä pientä kurjuutta, joka johtui saamattomien lapsukaisten taloudenpidosta. Jotakin ne olivat yrittäneet keitellä ja laitella. Voita, jonka hän viime kerralla oli paperissa tuonut Rinneltä, ei oltukaan pantu pyttyyn, sen jätteitä vetelehti vielä samassa paperissa perunankuorien ja silakanperkeitten seassa. Paikattujen ja jälleen rikkuneitten peitteittensä alla kyyhöttivät lapset yhteisellä olkivuoteellaan jäähtyneessä huoneessa. Olivat huonoja metsästä asti puita noutamaan — tuoreita puita.

Kaikki tämä tuttu, koko elämän iän kestänyt kurjuus oli kumminkin tänä Maarianpäivä-yönä vanhalle Jussille viihtyisä. Toi tyydytystä turtuneeseen olemukseen tieto siitä, että ne hommat siellä nyt olivat loppuneet, ei tarvinnut enää siellä rehjuta. Oli hän mitä hän oli, sekin — ja niin se nyt meni. Nyt on otettava uudet keinot.

Haettuaan jotakin syötävää nukahti Juha siinä hurskaassa luulossa, että tästä nyt ilman muuta vaan oli uusi elämä alkava.

Ja uusi elämähän siitä alkoikin heti kun päivä valkeni. Kokonaisia voimakkaita elämäntiloja oli yhtäkkiä pyyhitty pois ja tyystin unohdettu. Kylistä lähti isäntiä parhaat turkit yllään ajelemaan kirkonkylille päin, heitä seisoskeli siellä kaikkialla, kunnantuvalla, kansakoululla, seurantalolla. Jos heidän suhteensa entiseen tilanteeseen oli kaikessa hiljaisuudessa ollut hiukan epäselvä, niin oli se nyt tähän uuteen nähden selvää selvempi. Vankeja kaiken ikäisiä ja näköisiä oli jo ehditty poimia pitkin pitäjää ja aamuhämärissä oli muutamille jo ehditty antaa heidän ansaittu palkkansakin. Monesta lempeäluontoisesta isännästä oli tuo pikainen palkanmaksu kyllä ensin hiukan outoa; kun kuultiin, että joku tuttu äijä taas oli ammuttu, niin sävähdettiin. Mutta pian siihen eläytyivät aremmatkin ja koettivat jo näyttää muita rivakammilta. Sivumennen vain kuiskattiin ja naurettiin…

Huvittavinta oli sivulta katsoa niitä työläisiä, jotka eivät olleet kapinaan yhtyneet, niitä oli mökeissään siellä täällä pitkin pitäjää. He olivat kyllä yrittäneet olla kovin varovaisia puheissaan, mutta heidän kehitysasteellaan on ihmisen liian vaikea peittää todellista mielenlaatuaan, ja niin oli heiltä pitkin aikaa päässyt vaarallisia puheita, jotka nyt vaivasivat heidän omiatuntojaan. Silmät seisoen ja kovin vähäpuheisina he nyt yrittivät pysyä niin huomaamattomina kuin suinkin. Monet talolliset olivat kyllä kapinan aikana suullaan puhuneet pahempaakin, olivatpa antaneet lahjuksia ja tehneet toisistaan ilmiantojakin, mutta sehän oli vallan toista se, sillä eihän kenenkään päähän pistänyt epäillä talollista kapinoitsijaksi. Mutta kun sattui olemaan työläinen ja oli tullut vähänkin soittaneeksi suutaan, niin se oli hullumpaa. Miehet tallustivat kiireen kaupalla kutsuntaan ja akat pysyivät varjossa. Useita semmoisia akkoja kumminkin pidätettiin ja lähetettiin pohjoiseen, ja toiset olivat sitä enemmän kauhuissaan, kun S. K. vilahti ikkunan ohi.

Paitulan herran murhakin oli selvitetty tuossa tuokiossa. Ruumiin vierestä löydettiin kivääri ja Rinneltä, josta lähtö näkyi tapahtuneen kovin kiireesti, löydettiin miesten kivääriluettelo. Se osoitti, että kivääri oli kuulunut Johan Toivolalle. — "Sekö saatanan kampura sen työn on tehnyt!" — Paitulan rouva oli sitäpaitsi nähnyt Jussin yöllä heidän portilla.

Toivolan Jussinkin äly on aamulla kirkkaampi kuin illalla. Heti kun hän heräsi, ymmärsi hän myös, ettei hänen asiansa vielä ollut tällä hyvä. Milloin tahansa sopi odottaa tänne vieraita.

Kun Jussi istui pirtissä, kääntyi hänen silmänsä alinomaa oviseinään. Mutta oviseinässä ei ollut ikkunaa eikä siitä nähnyt tielle päin; Jussin oli tavan takaa käväistävä pihamaalla. Lehmä sai yhtä mittaa heinätukkoja, sitä suittiin ja sonta ajettiin tyystin pois. Harvoin oli tämä asumus nähnyt semmoista toimeliaisuutta kuin tänä Maarianpäivänä. Mutta ketään ei vaan kuulunut.

— "Nyt siellä on löydetty se kivääri siitä ruumiin vierestä — oliko se hyvä vai paha, että minä sen siihen jätin? — pahempi ainakin olisi ollut, jos olisin sen sinne nurkkaan jättänyt." — Mutta siinä tulee Jussin mieleen, ettei joku herra tai talollinen olisi kivääriänsä sillä lailla jättänyt; ettei niitten mielessä voi ollenkaan semmoista kysymystä herätä. Kun joku herrapoika sen siitä löytää, niin sitä ärsyttää ja naurattaa, kun se vainuaa siinä jotakin moukkajärjen keksintöä, jonka ajatus semmoiselle itselleen on mahdoton käsittää. — Todellakin: Toivolan Jussi ja joku herrapoika! On vaikea keksiä mahdottomampaa, särähtävämpää, mieltäetovampaa henkistä rinnastusta. Sen Toivolan Jussi oli ikänsä kaiken niin vahvasti tuntenut.

Luonto kumminkin joskus järjestää semmoisia soraisia tilanteita, ikäänkuin tahallaan purkaakseen niihin joitakin salaisia sanattomia totuuksiaan, ihmisten koettaviksi. Maarianpäivän iltapuolella lähestyi Jussin mökkiä kaksi terve-ihoista, valkohampaista nuorukaista erään paikkakuntalaisen, Pirjolan, opastamina. Jussi huomasi heidät navetan ikkunasta, kun he jo olivat pihaveräjällä. Hänen sopi sieltä katsoa miesten kasvoja heidän huomaamattaan ja hän tunsi verensä seisahtuvan. Tämä oli uutta. Juhalla ei ollut mitään selvää mielikuvaa vihollisesta. Hän kyllä oli ajatellut talollisten poikia ja herrapoikia, mutta hän ei tällöin nähnyt niitä minään kokonaisuutena, vaan jokseenkin vaarattomina vastapuolen olentoina, yksityisinä, hiukan tyhminä. Mutta näillä oli yhtäläiset lakit, vyöt ja hihnat; näitten takana oli koko se yhteiskunta, jota Juha vieroksui. Nyt hän on niitten käsissä, ei muuta kuin pysyä täällä navetassa, kunnes hakevat. — Minä olin Paitulan herraa vahdissa; tuossa suojassa on tuon Pirjolan heiniä.

Pirjola kuuluikin juuri seisovan navettasuojan edessä ja sanovan: —
Jaa'a, siinä on kanssa meiltä tuotuja ruohoja.

— Onko hän ryöstänyt ne teiltä? kysyi vieras puhtaalla ja kankealla kielellä.

— On kyllä vaan.

Toinen vieras oli sillaikaa pirtissä ja näki hänkin sen pienet kurjuudet, vaikka eri silmillä kuin Juha. Hän kysyi tytöltä: — Missä sinun isäsi on? — En minä tiä. — Kuinka et tiedä? — Tyttö ei parhaalla tahdollaankaan osaisi siihen vastata. Vieras kääntyi poikaan päin ja kysyy: — Tiedätkö sinä missä isäsi on? — E'. — No onko isäsi ollut kotona äskettäin? — O'. — No kuinka sinä et sitten tiedä, missä hän on? tiuskaa vieras ja astuu lähemmäksi. Poika rupeaa poraamaan. — No älä nyt huuda, en minä sinua syö.

Sillaikaa seisoi Jussi navetassa oviseinälle painautuneena, niin ettei Pirjola ovea avatessaan ensin nähnyt muuta kuin lehmän. Mutta pian hän jo keksi vastenmielisen tutut killisilmät ja huudahti äänellä, joka ilmaisi sekä vihaa että reippautta:

— Täällähän se on toisen punikin seurassa.

Se joka oli pirtissäkin käynyt tuli myös ovelle. Jussi näki sen soreat kasvot ja ryhdikkään yläruumiin ja kuuli täsmällisesti äännetyt sanat:

— Tulkaa ulos sieltä.

Jussi lähestyi ovea, mutta pysähtyi taas, kun toiset tukkivat aukon. Nuorten soturien ilmeet olivat semmoiset kuin he olisivat olleet käsittelemässä jotain saastaista eläintä.

— No ettekö kuule, tulkaa ulos.

Jussi tulee, pää vapisten ja silmät aivan pyöreinä. Pirjola sanoo, vieraitten vuoksi tutunomaisella äänellä:

— Lähdetääs nyt Janne vaan esikuntaan, vaikken minä senpuolesta yhtään takaa kuinka siellä käy.

Matkalla kysyy toinen vieraista:

— Olikos se te kun murhasitte herra Palmunoksan?

— En, minä en ole ollu', vaikka tähän ammuttaisiin, en … missää' tekemisissä… Juha niistää nenäänsä.

— No missäs teidän kivääri on?

— Se on kyllä siellä … mutten minä siinä ollu'.

— Saatte sitten lähemmin selvitellä esikunnassa.

Vaelletaan ääneti edelleen. Juha laskee ajatuksissaan, kuinka paljon jäi kotiin leipää, silakkaa, puita ja heiniä — jos tuo Pirjola hakee pois ne heinät, niin silloin lehmä ei tule toimeen. Ja mikä perii pojan — tyttö kyllä menee maailmalla. Tulee mieleen Hiltu-vainaan kohtalo; kyyneleet valuvat. Kuolee hän tällä matkalla … ei hän enää tätä aidanvierua palaa… Ei ole tullut valmiiksi mikään; hän on ollut akan kanssa, on pitänyt tölliä, on ollut sosialisti; kaikki ne ovat olleet samantapaisia asioita. Hän on niitä toimittanut, kun niitä pitää toimittaa — ja nyt hänen pitää jo kuolla — eikä lapset ymmärrä mitään. Ei nekään ole niinkuin muitten lapset, ne on niinkuin semmoisen tekemiä, joka ei osaa…

Tullaan kylän aukealle ja Juha näkee talot illan alkavassa hämyssä, niinkuin olisi kulunut kymmenen vuotta menneestä yöstä. Hän ajattelee jo selvästi, että hänet tapetaan; kuuma tunne lievittää mieltä ja valuttaa yhä uusia vesiä vanhoista silmistä ja nenästä. Jalkaa väsyttää, mutta väsymys on nyt omituisen huumaavaa. Lientyneen mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan osaamattomuuden tunne. Jos ammoin kuolleitten vanhan Penjamin ja Nikkilän entisen piika Maijan kuusikymmenvuotiaalla pojalla nyt olisi kehittyneemmät aivot, voisi hän näillä maallisen vaelluksensa viimeisillä kilometreillä ehkä saada viileätä tyydytystäkin noista elämänsä tosiseikoista. Mutta nyt ne vain kyynelten mukana ikäänkuin valuvat pois ja mennessään koskettavat yhä pehmenevää mieltä.

Yhä oli taloja matkan varrella. Toisissa vilisi sotamiehiä — Juhakaan ei osannut ajatuksissaankaan nimitellä näitä lahtareiksi. Kymmenittäin hevosia seisoskeli pielissä. Yhdestä talosta Juhallekin annettiin hevoskyyti ja uudet saattomiehet. Juha tunsi yhä selvemmin, ettei hänestä tule tämän tämmöisen maailman asukasta. Kun vain tekisivät sen pian eivätkä rääkkäisi. Tulee niin pahasti mieleen ne lapset ja lehmä — ja itkettää yhtä mittaa…

Johan Toivolan juttu tiettiin kyllä heti itsestään selväksi. Hän oli viimeiseen päiväänsä asti ollut mukana rikoksissa — viimeksi vällyryöstöissä — ja sitten oli hänellä ilmeisesti huomattava osuus hra Palmunoksan murhassa, vaikka halukkaimmankin syyttäjän, miehen nähtyään, täytyi hiukan epäillä sitä, että hän olisi ollut ampumassa. Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivä-ehtoona näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä Jussin eikä hänen asioittensa kanssa. Ihan niinkuin joku sovittautuu pois kotoa silloin kun on teurastus, mutta palattuaan katselee mielellään karttuneita siistejä lihoja.

Juhan sielu ja ruumis värisi, kun hän saapui vankipaikkaan. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että hänet tapetaan, jo tänä iltana; hän kuvitteli yhtä mittaa, kuinka luoti tulee ruumiiseen. Sillaikaa suu höpisi jotain rukouksen tapaista eikä huomio sen vuoksi tullut kiintyneeksi olosuhteisiin. Huoneessa oli kovin ahdasta, niin etteivät kaikki mahtuneet pitkälleen. Yskittiin ja syljettiin. Tuntien kuluessa tuli kuoleman odotus yhä kylläisemmäksi. Moni rukoili, että Jumala itse ottaisi heidän henkensä, ennenkuin ihmiset ehtivät. Nuoret huligaanit olivat hullunkurisen näköisiä, kun heidän eläimellisillä kasvoillaan nyt pakosta asui vakavuus. Joku heistä yritti puhutella vartijaa. — Ei teitä kaikkia tapeta, sanoi vartija yhtäkaikkisesti hymähtäen.

Yö kuluu eikä vaan ketään viedä ammuttavaksi. Aamupuoleen alkaa yksi ja toinen torkahdella ja kohta kuuluu huoneesta vain unista ähinää, yskäkohtauksia ja joskus joku "Herra Jumala taivaallinen isä". Kuuluupa kuorsaustakin: nuori huligaani voi mainiosti nukkua näissäkin oloissa.

Aamupuolella tuodaan vielä useita uusia vankeja. He koettavat rämpiä lojuvien yli akkunan ääreen, mutta vartija kieltää ja komentaa seinän vierelle päin.

"Kallis on vapauden lunastus, perkele", sanoo yksi tuoduista.

Nukuttu uni ei ole suurenkaan arvoista ja kaikki ovat vakuutettuja siitä, etteivät ole ollenkaan nukkuneet. Pienempikin aamutorkahdus kykenee kumminkin muodostamaan rajan eilisen ja tämän-päivän välille. Aamulla kaikki vaistoillaan tajuavat, ettei ketään nyt taas ammuta ennen iltaa. Pitkä päivä tutkintoineen on edessä.

Puoli yhdeksän aikaan juovat kenttätuomari, komendantti ja paikallispäällikkö aamukahvia. He ovat kaikki hermostuneita, melkein riitelevät keskenään, sillä kaikki asiat ovat hienokseen sekaisin ja raskas päivä on taas edessä. Kaikkea tarvitaan eikä mitään ole. Suuri vankimäärä tuottaa hankaluutta, niitten suhteen ei ole mitään varmaa menettelytapaa. Niitä on vapauteltu talollisten takauksilla, toisia ovat miehet ampuneet omin päinsä, suutarit on muitta mutkitta pantu työhön. Pitkin päivää tuovat talolliset tänne akkoja ja jos jotakin kuulusteltaviksi. Joku tulee vaatimaan kuittia telefonistaan, jonka sotamiehet ovat vieneet. Tämä on niin ärsyttävää, että komendantti ja tuomari tavan takaa vahingossa puhuvat ruotsia, vaikka paikallispäällikkö on suomalainen.

Vankikysymys on kuitenkin pulmallisin.

— Täytyy enstään ekspedieerat ne kun tulee kuolemaan, sanoo tuomari.

— O alla esikunta-huliganer kan man ge brödkort utan vidare, sanoo komendantti.

— Jaa mut piru tietää, kuka niist on esikunta-huligaani.

Nuo molemmat niin erilaiset mielenvireet — vankien ja esikuntaherrojen — joutuvat sitten yhdeksästä alkain mitä läheisimpään kosketukseen toistensa kanssa. Tuomari on tarmokkaalla tuulella, hän saa tänään asiat luistamaan. Kun ilta ehtii, on neljäkymmentä vankia lähetetty pohjoiseen ja yhdeksän on valmiina ammuttavaksi.

Ne, jotka on määrätty ammuttaviksi, viedään erityiseen pieneen huoneeseen toiselle puolelle pihaa. Ovipieleen asettuu kaksi vartijaa pistimet kivääreissä ja käsipommit vyöllä. Paikkakuntalaisten sotamiesten kesken leviää päivän kuluessa tietoja, keitä tuohon erikoishuoneeseen on karttunut. Siellä on osuuskaupan hoitaja: no sen nyt tiesikin — Kulmalan Alviina ja Virtasen Manta: vai se niillekin tuli — Toivolan Jussi: vai on sekin; kunta saa ruokavieraita senkin jälkeläisistä.

Siellä pienessä huoneessa ne yhdeksän odottavat yön tuloa. Muutamilla naisilla on mielentilassaan rauhallisempi vaihe, ja yksi kysyy vartijalta, paljonko kello on.

— Olisiko teillä mihkää mentävää? kysyy vartija vastaan.

Vartijat vaihtuvat. Taas kysyy joku vartijoilta, eikö vartioiminen ole väsyttävää.

— Kiitos vaan kysymästä, mutta pianhan tästä päästään. Jääkäri on jo täällä.

— Tuleeko jääkäri vahtiin?

— Juu, se on pyytänyt säästämään viimeisen vahtivuoron hänelle.

Ei tee mieli enää kysellä.

Kaksi typerää nuorta ihmisen lasta vietti jo toista kauhuisaa yötä kaukana viheliäisessä metsätöllissä. Illalla oli tyttö juosta pompottanut etäisessä naapuritöllissä, muka kysymässä oliko mitään kuulunut isästä. Mutta hän ei löytänyt siitä töllistä ketään ja suden kolloa itkien ja läähättäen hän palasi takaisin metsäisen taipaleen. Poikakin itki pimeässä pirtissä, ja niin he turvattomina valmistuivat taas kestämään yön. He olivat alinomaa torailleet keskenään ja isä oli heitä lyönyt. Mutta nyt he alati näkivät silmissään isänsä vanhan kaljun pään ja harittavat äärihiukset. Kauhun itku velloi esiin veren tiedottomat vaistot. Vertaus vangitusta linnusta ja pesään jääneistä poikasista on tässä tapauksessa hymyilyttävä, niin tosi kuin se onkin.

Siellähän se vanha lintu istui nurkassa kädet ristissä polvien yli ja pää huojuen. Rintaa on pistänyt ja henkeä ahdistanut koko päivän. Hän on ollut tuomarin edessä, mutta siitä hän ei muista mitään. Erinäiset seikat hänen elämänsä varrelta ikäänkuin tanssivat ohi hänen tajuntansa. Ensimmäiset yöt, jotka hän vietti vaimo-vainajansa seurassa — ne olivat kuin olivatkin onnellisia. Ja sitten Hiltun kohtalo; kun hän nyt näki Hiltun vaiheita lapsuudesta asti, näkee hän ne vain jatkuvana matkana siihen kuutamoyöhön asti, jona Hiltu meni järveen. Tämä näkemys on Juhalle niin selvä, ettei hän ollenkaan huomaa, kuinka se vasta nyt on ruvennut siltä näyttämään. Hän vain huojuttelee päätään, ja ennen pitkää näkee hän oman elämänsä tapaukset samanlaisena sarjana kuin Hiltunkin elämän…

Kuuluu matala-ääninen käsky: "tulkaa ulos". Jussinkin mieli värähtää nykyisyyteen ja alkaa siinä käyntinsä taas johonkin vallan toiseen suuntaan. Lähdetään. Tällainen lähtö oli hyvin tavallinen Suomen vapaussodassa.

* * * * *

Viimeisenä tallustaa hautausmaan portista sisään Toivolan Juha. Toiset nuoremmat kiiruhtavat juoksujalkaa, vain paksuvatsainen osuuskaupanhoitaja on jättäytynyt Jussin rinnalle.

Vilu, nälkä ja unettomuus ovat tehneet hyvää vanhan Jussin olemukseen. Rinnan pistos ja hengenahdistus ovat lakanneet kiristämästä, ne kyllä tuntuvat, mutta ikäänkuin pehmeämmin. Vapiseminenkin on tullut tunnottomaksi, ja ajatuksessa on niinkuin jokin kehä, joka pysyy paikoillaan, sillaikaa kun tuhannen tuhatta pientä miellettä kiihkeästi jatkaa survontaansa. Näin on aina niin kauan kun jotakin jatkuvasti tapahtuu, kun kaikki säännöllisesti astuvat eikä mitään komenneta. Mutta niin pian kun jotain pienempääkin erikoista sattuu, kun jääkäri työntää rautaportin puoliskoa kauemmaksi, kun hän kääntyy katsomaan taakseen ja kiväärin piippu heilahtaa hämärässä, silloin tuntuu aina kauhea väsyneen epätoivon vihlaus. Se ei enää pistä, se ikäänkuin lyö jollain nahkapallolla sisuksiin.

Haudasta kaivettu hiekkajono häämöttää. "Seis!" Etumaiset pysähtyvät, mutta takimmaiset astuvat vielä muutamia askelia. Kaikki seisovat, hengitys kuuluu, yksi vajoaa polvilleen ja käsilleen, mutta kukaan ei puhu mitään. Juhan ajatuksesta on kehä hävinnyt, häntä vetää kovasti pitkälleen, mutta hän seisoo. Hänellä alkaa olla samanlainen tunne kuin kerran ennen sairaana Herran Ehtoollista saatuaan. Ja eikö hän olekin juuri hiljakkoin ollut Herran Ehtoollisella? Hän muistaa ihan elävästi sen kun hän seisoi siellä Paitulan vajan nurkassa, onnellisessa entisyydessä, mutta siitä hetkestä tähän asti on kaikki tyystin kadonnut. Oikeus ja vääryys, syyllisyys ja syyttömyys, ne ovat tälle tilanteelle, tälle aivotilalle äärimmäisen vieraita kysymyksiä. Ne eivät tällä hetkellä pääse tietoisuuden pimeimpäänkään soppeen. — Minkämoinen puku oli Hiltu-vainaalla silloin kun se lähti kotoa, päivänpaisteessa? Semmoinen se oli ja kengät olivat semmoiset.

Juhan aistit havaitsevat mitä tapahtuu. Paksuvatsainen on sanaa sanomatta haettu joukon takaa, sen on käsketty riisua kenkänsä ja vaatteensa, se riisuu niitä juuri. Nyt se kävelee hautaan, hiekka vähän luhistuu sen jalkojen alla. Vihainen äänettömyys. — Raks ni-naks raks taraks. Pitkän pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa puristava luonnottomuuden tunne saavuttaa huippunsa. Paukaus on kuin suuri helpotus. Kun ensimmäinen on ohi, käy kaikki helpommin.

Seuraavankin käsketään riisuutua, kävellä hautaan ja niin edespäin. Laukaukset jysähtelevät, yrittäen turhaan kiihdyttää heltyneitä tajunnoita. Nähtävästi ei ole ketään sankaria tässä joukossa. Naiset pitävät vapisevaa ääntä, joka ei ole itkua; se on luultavasti alkuperäisintä emon vikinää, kun se on erotettu pennuistaan. Kaikki turhat armonrukoukset ja polvistumiset he ovat suorittaneet jo vankipaikalla.

Sattuu niin, että meidän vanha vastenmielinen Jussimme jää viimeiseksi. Hän on vielä niin paljon tajussaan, että hän kykenee sen itsekin havaitsemaan, herättääpä se hänessä jonkinlaisen mielteenkin. Hän on myös aivan varma siitä, että hän äskettäin on nauttinut Herran Ehtoollista, hän höpisee itsekseen yhtä mittaa: "Herra Jeesus ota henkeni." Häntä arveluttaa hiukan riisua housujaan, sillä alushousut ovat kovin risaiset (tietysti hänen Iaisensa nahjus ei tullut hankkineeksi uusia kaartin varoista) ja olosuhteiden vuoksi sitäpaitsi hiukan — —. Hän avaa kumminkin vanhan vyönsä ja pujottelee housunsa pois. — "Herra Jeesus ota henkeni, Herra Jeesus ota henkeni."

Haudan pohjalla on jo melkoinen lammikko lämmintä verta, kun Juha astuu siihen takkuisella sukallaan. Suloinen raukeus vetää häntä vaistomaisesti asettumaan pitkälleen ruumiskasan päälle. Haudan reunat piirtyvät kumottavaa taivaan lakea vastaan. Vilun puistatus hävittää raukeuden sulon. Puristunut nyrkki painaa altapäin niskaan.

Silmänräpäykseksi hän on unohtanut, mikä häntä oikeastaan odottaa, mutta samassa kuuluu jääkärin käskevä ääni, että hänen onkin noustava seisaalleen. Jännittävässä tilanteessa ihminen vaistomaisesti tottelee annettua käskyä. Juhakin vääntyy epämukavasti pystyyn ja käsin kannatellen viheliäisiä alushousujaan humahtaa Toivolan Jussi kuoleman valtavaan kaikkiyhteiseen olotilaan ilman mitään "viimeistä ajatusta".

Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne kärsimykset olivat olleet pitemmät ja syvemmät kuin monenkaan — ehkäpä yhdenkään — niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.

Jääkäri menee miehineen jo tuolla etäällä pois hautausmaalta. Johan Abrahamin elämäkerta on ehtinyt luonnolliseen loppukohtaansa, puuttuu vain tavanomaiset loppusanat. Niiksi on vaikea mitään painavampaa keksiä, sillä vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata, mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee. Ken olisi kaukonäkijä, voisi ehkä jotain nähdä, jos tänä himmeänä yönä hiipisi hautausmaalle, laskeutuisi hautaan verilammikon ja ruumiskasan lähelle ja siitä käsin kuuntelisi hiljaisuutta. Ei ole sanottu, että voimakkain tunne tällöin olisi kauhu. Kevät aavisteleiksen jo hautausmaan puissa ja ilmassa, se lupaa jälleen linnunlaulua ja kukkain tuoksua ja varttuville ihmislapsille ilonkylläisiä päiviä. Yhä lähemmäksi he pääsevät sitä onnea, jonka nimeä he turhaan ovat vuosisadasta toiseen aprikoineet. Tänä päivänä he vielä luulevat, että lihallinen ruumis tarpeineen, yhteiskunta ja muut semmoiset ovat kaikkein läheisimmässä tekemisessä tuon onnen kanssa. Mutta vaikka asiat vielä ovatkin niin karkealla kannalla, niin onhan päivässä mittaa. Ja niin pitkällä joka tapauksessa ollaan, että useimmat yksilöt kuolinhetkellään sen onnen vilaukselta kokevat; sehän juuri antaa öiselle hautausmaalle semmoisen yhtenäisen tunnelman, kun me sen seikan aavistamme. Ja kyllä se joskus, ihmiskunnan elinpäivän jatkuessa, vielä leviää elävienkin valtakuntaan.