AATTEEN MIES

Muistopiirteitä Janne Haavistosta.

Tuhat pientä puroa luo yhtyneinä virran. Suomen punaisen kapinan ja vapaussodan meidän kannaltamme katsoen suuriin virtoihin tihkui suunnaton määrä liejuisiakin puroja eikä siitäkään uudesta virrasta, joka niiden yhteenotosta syntyi, ole vieläkään senaikaiset liejut tyyten pohjaan laskeneet, puhumattakaan niistä uusista, joita sittemmin on siihen sekoitettu. Mutta että virta on jaksanut juosta eikä heti hajonnut haihtuvaksi lietteeksi, siihen on tarvittu kirkkaita puroja molempien alkuvirtojen syntyessä.

Se punainen puro, jonka lähimmin ja pisimmältä tunsin, kirvesmies Janne Haavisto, hän oli tuota kirkasta lajia. Hänen elämänratansa on historiallisesti erinomaisen tyypillinen ja ansaitsisi jo siitä syystä laveammankin kuvauksen. Hänellä oli kyllä ikävystyttäviäkin ominaisuuksia — jonkinlaista opettavaa pappamaisuutta ja luennoimaan pyrkivää pitkäpiimäisyyttä. Nämä ominaisuudet olivat kumminkin vain hänen hyvien ominaisuuksiensa kajastuksia, niinkuin kuvan värit joskus tunkeutuvat paperin läpi nurjalle puolelle. Kaikkinensa hänen luonteensa oli harvinaisen sopusointuinen ja ehyt eivätkä sitä saaneet särkymään eivät isommat eivätkä pienemmät keinoilijat, jotka aikojen kuluessa ovat työläisväkeä ulkoa ja sisältä päin tärvelleet ja myrkyttäneet.

Siltä kannalta kuin tässä aion Haavisto-vainaan kuvaa piirtää — yksilöllisenä ihmisenä ja työläistyyppinä — sopii parhaiten, että järjestänsä esittelen ne eriaikaiset tekemiset, joihin itse hänen kanssansa jouduin.

Ne alkoivat iltahämyssä syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 hänen silloisessa asunnossaan Mustanlahdenkadun 20:ssa. Hetki oli minun omalle elämälleni varsin merkityksellinen. Olin edellisenä päivänä isäni kanssa lähtenyt kotoa, pienestä salomaan mökistä, ja puoli tuntia sitten minut oli julistettu Realilyseon oppilaaksi. Äitini oli nuoruudestaan muistanut »sen Jannen, joka ennen oli trenkinä Mäkelässä ja sitten nai sen Mäkipään Santran ja nyt oli Tampereella timpermannina». Jannen ja Santran tykö minulle varattiin siis kortteeri, mutta isävainaani oli hyvä psykoloogi: hän ei vienyt minua tulevaan kortteeriini ennenkuin tutkintojännitys oli ohi. Olimme edellisen yön Björkqvistin majatuvassa, leveällä puulaverilla, kohmeloaan kuorsaavien maalaislahtarien välissä.

Tuntui siis sangen hienolta ja viehättävältä tulla oikeaan kaupunkilaisasuntoon, jossa oli puleerattuja huonekaluja, fiikuksia, piirongin päällä porsliinikoruja ja sängyt korkeiksi petatut ja jossa ennen kaikkea vallitsi rauhallinen ja tasainen olo. Janne ei ollut kotona meidän tullessamme, mutta saapui sitten pian, riisuutui sukkasilleen ja siinä hiljakseen ja jatkuvasti omia iltamukavuuksiaan järjestellen, sovitellen ensin tuolia ja sitten itseään tuolille, sipaisten viiksiään ja korjaten jotakin vaatetuksessaan, koko ajan pitäen kädessään Aamulehteä pääsemättä perästäkään oikein lukemisen alkuun, hän jutteli meidän kanssamme.

Täydellinen ja mallikelpoinen pienoisporvarillinen henki vallitsi tässä huushollissa, jonka sukunimi silloin oli Davidsson, tai oikeammin sen kaikki väännökset, tavallisimmin Taavitsonni. Minä vasta oppineena lyseolaisena vakiinnutin nimen oikeinkirjoituksen, minkä johdosta liinavaatteissa kauan näkyi sekä T että D. Kun perhe oli lapseton, saivat fiikukset ja porsliinikorut sitä paremmin olla rauhassa. Kello yhdeksältä me menimme maata, Taavitsonni ja Täti, kuten vaimoa puhuteltiin, yhteen sänkyyn, kaksi tehtaantyttöä toiseen ja minä kolmanteen. Taavitsonni oli aina viimeisenä ylhäällä vetäen ensin kellon ja sammuttaen sitten kattolampun. Aamulla olivat toiset töissään ja Täti torilla kun minä heräsin. Aamiaislomallakaan en nähnyt muita kuin Tädin, vasta iltasella perhe taas oli koolla. Kaikki päivät olivat saman näköisiä. Toisella tehtaantytöllä oli varma sulhanen, toinen käytti ahkerasti lainakirjastoa Tädin nilvimisistä huolimatta.

Minun täysihoidossani tuo Täti yritteliäänä entisenä talon tyttärenä harjoitti melkoista saituutta ja kieroilua ja ilkeällä luonteellaan usein kidutti minua rääpien ulkomuotoani ja solvaillen omaisiani jollekin toiselle -sonskalle minun kuulteni, ja muuta semmoista. Kenties hän ei ollut niin paha; hän saattoi kahden kesken joskus jutella mukavastikin, mutta hänen henkinen pimeytensä oli ilmiömäinen. Hän oli lyhytkasvuinen, kaitaluinen, ääneltään ja ololtaan tasainen, hiukan hymyileväinen ja talollisen syntyperänsä puolesta hillityn kopea. Puolisoiden välillä en koskaan kuullut mitään eripuraisuutta. Minä nautin niin tavattomasti koulunkäynnistä ja kaupungissa olosta, etten paljoa kärsinyt Tädin ilkeydestä, sitä vähemmin kun en koskaan kokenut sellaista Taavitsonnin puolelta. Suopealla isällisyydellään hän alusta aikain voitti minun kunnioitukseni niin perin pohjin, etten koskaan myöhemminkään, kun jo olin perheellinen mies ja tunnettu kirjailija, voinut kunnollisesti väittää häntä vastaan.

Perheen elämänarvoina ja harrastuksina olivat siihen aikaan siistit mööpelit, siistit vaatteet, uudet kalossit ja pikkuhiljaa salavihkaa karttuvat säästöt. Lauantaiehtoona Taavitsonni joi kyökissä pullon olutta. Sitä tehdessään hän minusta näytti pelottavan vieraalta, koska en siihen aikaan tiennyt sen kaameampaa paikkaa kuin anniskelut, joista kostea naljainen löyhkä tunkeutui kadulle. Sunnuntait olivat erinomaisen ehjiä ja tunnelmallisia päiviä, luultavasti juuri siitä syystä, että Taavitsonni silloin oli koko päivän kotosalla ja hyvällä tuulella. Sekä aamu- että päiväkirkossa käytiin. Taavitsonni tunsi ja taisi erinomaisen hyvin kaikki kirkolliset menot, hänellä oli hyvä nuottikorva ja pehmeä taipuisa ääni. Kirkonmenon huippukohta oli komea Hilariuksen kiitosvirsi »Me kiitämme sinua». Juhlaväreet tuntuivat ihossani, kun seurakunta nousi sitä veisaamaan ja Taavitsonnin ääni siitä viereltäni kuului ylinnä Aleksanterin kirkon Mustanlahden puoleisella lehterillä. En voi tätä kirjoittaessani olla sitä hyräilemättä ja kun tulen korkokohtaan »Jeesus Kristus Pyhän Hengen kanssa», olen kuulevinani Haavisto-vainaan hienon tenorin. Vielä 1916 hänen silloisessa mökissään täällä Hämeenkyrössä innostuimme entisiä aikoja muistellessamme niin paljon, että keskellä arkista syysiltaa lauloimme tuon juhlallisen hymnin alusta loppuun. Tuo silloin harras sosialisti puheli, ettei ole tullut käytyä kirkossa kuulemassa, osaako täkäläinen lukkari sitä kunnollisesti soittaa. Haavisto saattoi niin puhua, sillä hän oli laulanut sen lukemattomia kertoja Ilmari Krohnin säestyksellä.

Tämä erinomaisen säännöllinen ja erinomaisen viehättävä elämä jatkui minun nähteni kolmatta vuotta. Minä menestyin hyvin koulussa, josta kiiteltiin hyvää kortteeria, ja Taavitsonnin perheen hyvinvointi vaurastui ilmeisesti. Kortteerilaiset olivat kaiketi tuottavia, koska Täti kokosi niitä yhä enemmän. Siellä oli lopulta paitsi minua ja noita kahta tehtaalaista vielä muuan maalta tuttu teollisuuskoululainen ja sitten hänen sisarensa, joka oli saamassa lääkärinhoitoa johonkin ilkeään mätätautiinsa. Siihen aikaan Täti kiusasi minua sillä, että tuo tyttö muka oli minun morsiameni, jonka typerän kiusan vaikutuksesta minä vimmoissani taas säälimättömästi irvistelin tyttöä hänen tautinsa tähden. Täti ei tästä ollut millänsäkään, vaan saattoi ilkeästi hymyillen taas kääntyä minua jollakin muulla tavoin kiusaamaan. Olin kovin iloinen, milloin hän istui raamattu-urakkansa vieressä. Perheessä oli näet komea kuvaraamattu, jonka lukemiseen Täti oli jo ennen minun tuloani ryhtynyt ja lienee nyt ollut jossain Kuningasten kirjassa. Hän luki ääneen, mutta kuitenkin vain itselleen, sillä luvussa ei ollut minkäänlaista tolkun alkuakaan, mutta hän antoi sen kumminkin edetä tasaisena jonotuksena, joka etäämmältä kuului kohtalaisen sujuvalta. Mutta lukunsa aikana ja sen jälkeen hän oli ikäänkuin hiukan parempi ihminen.

Minun siellä asuessani Täti sitten alkoi sairastella, ja vihdoin pitkän ja vaikean keuhko- ja munuaistaudin murtamana, oltuaan pari vuorokautta tiedottomana, lakkasi hengittämästä. Koko ajan minä asuin, tein koulutyöni ja nukuin samassa huoneessa, niin myös tehtaalaiset. Taavitsonni oli jäänyt leskeksi ja samalla oli varsinaisesti päättynyt tuo pienoisporvarillinen kausi hänen elämässään. Noin neljänkymmenen viiden vuotiaana hän vasta astui elämänsä varsinaiseen taistelukauteen. Arvattavasti oli kyliä jonkinlainen taistelu sisältynyt tuon pienoisporvarillisen tason saavuttamiseenkin: jotakin sen tapaista kuin Uutelan Juhalla Lumikankaan aikoina Linnankosken »Pakolaisissa». Ero oli vaan siinä, että tämä Juha sai talon-tyttärensä. Mutta joka tapauksessa oli taistelu maalaisesta huutopojasta pikkuvarakkaaksi kaupunginasukkaaksi, joka pyhäsin ulos mennessään nautiskeli hienosta turkistaan ja krimminnahkalakistaan, ollut vähäpätöisempää ja ikäänkuin puoliuneliasta siihen nähden mitä sitten seurasi.

Haavisto ei tullut toimeen leskenä. Hän yritti sitä pari vuotta, jona aikana hänen oivalliset liinavaate- ja astiavarastonsa kärsivät pahaa hallaa erinimisten huushollinpitäjien käsissä. Hän oli kaikilla vaistoillaan kiintynyt siihen inhimillisen elämän muotoon, jota sanotaan kodiksi. Minun vanhempieni välityksellä hän tutustui orpanaani Mäkelän Hultaan ja meni sitten piakkoin naimisiin hänen kanssaan. On vaikea kuvitella kahta erilaisempaa vaimoihmistä kuin Haavisto-vainaan molemmat vaimot. Hulta oli miestään lähes parikymmentä vuotta nuorempi, intomielinen »aatteiden» kannattaja, joka ei mitään niin vihannut kuin — kaikkia niitä näkökohtia, jotka tuossa perheessä olivat aikaisemmin vallinneet. Hultan elämänkatsomuksen pohjana on aina ollut se, että ihmiselämän arvo on mitattava sen henkisen rikkauden mukaan. Entisaikoina oli tuo pienoisporvarillinen, kademielinen, juonia punova, pikkurikastumisillaan koppaileva ja mullimaisuuteen asti aatteeton kääpiöporvarillisuus, joka kaikista punaisuuksista huolimatta tänä päivänä on niin vallitseva varsinkin maalaispieneläjien keskuudessa — tuo kaikki oli nuorelle Hultalle niin vierasta, ettei hän sitä edes halveksinut. Omasta puolestaan hän on melkoisen naivi sielu ja herahtaa helposti kyyneliin aatteen puolesta vohkaistessaan. Niihin aikoihin kun hän tuli Haaviston vaimoksi, oli hän jo ehtinyt tulisesti syttyä raittiuden, isänmaallisuuden ja naisasian aatteisiin.

Tähän nuoreen olentoon Haavisto nyt kiintyi rehellisen ja puhtaan luonteensa koko voimalla ja ikämiehen vakaalla tunteella. Hulta aloitti heti aatteellisen korpivaelluksensa. Pintamuokkaus toimitettiin uskonnollisuuden aseilla: kenties Hulta vaistosi, että alkuvaikeudet tätä tietä olivat pienemmät. Haavisto oli jo aikaisemmin joskus käynyt N.M.K.Y:ssä, noin vaan sunnuntai-illan leppoisuutta tehostamassa. Hulta liittyi nyt N.N.K.Y:een ja perheen uskonnollinen elämä sai hänen totensa eloisan palavuuden. Molemmat kävivät yhdistyksissään, Haavisto tasaisena ja asiallisena, Hulta intomielisenä, valmistaen hartaasti sen rukouksen sanamuodon, jonka hänen vuorollaan piti esittää jonkinlaisen alajaoston yhteisessä rukoushetkessä. Kun oli puhe jostakin toimihenkilöstä ja minä kysyin, että sinäkö siihen nyt valitaan, niin vastasi Hulta suutaan suipentaen, niinkuin lapset esittäessään jonkin rajoittavan pykälän leikkisäännöissään: »Ei siihen voi päästä muut kuin ne, jotka ovat elämänyhteydessä Jumalan kanssa». Tämäntapaiset kokemukset kelpasivat sitten Hultalle mainioiksi puolusteluiksi, kun marraskuun tuuli 1905 oli puhaltanut sammuksiin hänen uskonnolliset harrastuksensa.

Suurlakosta alkaen Haavisto liittyi työväenliikkeeseen ja pysyi sen riveissä kuolemaansa asti. Tampereella asuessaan hän toimi kirvesmiesten ammattiosastossa ja ulkotyöväen yhdistyksessä ollen kummassakin järjestössä puheenjohtajana, joita arvokkaita saavutuksia hän kyllä muisti minulle ja muille vähäpätöisemmille henkilöille silloin tällöin mainita, sillä hänellä oli erityisissä tapauksissa taipumusta viattomaan isotteluun; se istui hänessä sieltä mööpelien ja hyvien vaatteitten aikakaudelta. Muuten kuvasivat nämä hänen johtoasemansa hyvästi sekä oloja että Haaviston omaa persoonallisuutta. Mies, joka neljänkymmenenviiden vuoden ikään on »katsellut» vain Aamulehteä ja Suonien Lähetyssanomia ja kirjailijoista tunsi lähemmin vain Lutheruksen; jonka kirjoitustaito alussa oli kyseenalainen eikä koskaan kohonnut alempaa välttävää korkeammalle; jonka numerotaito rajoittui auttavaan päässälaskuun; näillä edellytyksillä saattoi mies olla yhtaikaa kahden huomattavan järjestön etumies maan suurimmassa työläiskaupungissa. Ilmeisesti ei noilla järjestöillä ollut sen parempaa miestä. Sillä joskin Haavistolta paljon puuttui tiedoissa ja taidoissa, niin oli hänellä sen sijaan jotain muuta, jota on vaikea sanoilla määritellä, oli tuota luonteen synnynnäistä puhtautta ja vaatimatonta ylevyyttä, jonka edessä löyhäsuinen nuori huligaani tunsi nolostuvansa. Hänen toveruutensa ja uskollisuutensa olivat horjumattomat. Hän saattoi suuttua, mutta ei vihata. En milloinkaan havainnut hänessä oirettakaan minkäänlaiseen juonitteluun enkä kenkkuiluun — tätä iskevää uudissanaa hän ei liene oppinut edes käyttämään. Hän ei koskaan yksityisessä eikä julkisessa puolue-esiintymisessään alentunut poliittiseksi räämäsuuksi. Hän piti sellaista porvaiia, jolla ei ollut takanaan muuta kuin omaisuutta, jonkinlaisena koomillisena ilmiönä yhteiskunnassa. Varsinaisia herroja, niitä jotka olivat saaneet oppia ja »kehitystä», hän sensijaan piti arvossa ja kunniassa. »Kyllä oikeitten herrojen kanssa aina kelpaa» — hänellä oli tapana sanoa — »ne ymmärtävät puheen ja niitten puhetta ymmärtää, mutta sivistymättömien pikkupösöjen ja typerien vertaistensa kanssa on pääsemättömissä.»

Haaviston perusaatteena työväenliikettä ajaessaan oli muuan historiallinen harhaluulo. Kun herkkänä nuorukaisena vuosikausia hyvin läheisesti seurustelin Haaviston kanssa, luulen osittain sitä tietä saaneeni tuon harhaluulon, joka mitä kiusoittavimmin on minussa istunut. Tämä harhaluulo on se, että työväki, köyhälistö, sinänsä, yhteiskunnallisena luokkana muka on jollakin tavoin parempaa ja jalompaa ihmisainesta kuin mammonan sokaisema porvaristo. Järki ja historia osoittavat kiusallisen selvästi, että tuo luulo on päin seiniä. Mutta se luulo on tavattoman viettelevä, ja kuten sanottu, pysyi Haavisto-vainaa siinä uskossaan vuorenvarmana viimeiseen henkäykseensä asti. Sellaista ihmettä kuin suurta eurooppalaista sotaa hän ei ollenkaan pitänyt mahdollisena: eiväthän suuret ja kehittyneet länsimaiset työväenjoukot voineet sellaista sallia ja niistähän se viime kädessä riippui. Niin, eipä olisi luullut Kautskyn ja Jaurés'in oppilaiden taipuvan viidettävuotiseen toistensa teurastamiseen. Mutta kaikkien teoriojen vika on se, että ne ovat harmaita. Omassa puoluetoiminnassaan Haavisto kohtasi lukuisia lurjuksia sekä pomoina että rivimiehinä, mutta hänen uskonsa työväenluokan inhimilliseen paremmuuteen ei vaan lannistunut. Oli vain saatava olot paranemaan, että nuo hyvät edellytykset pääsisivät kehittymään, ja sen vuoksi oli niiden, jotka jotain käsittivät, tehtävä kaikki voitavansa työväenluokan kohottamiseksi. Ja Haavisto teki. Siinä pienessä maalaisesikunnassa, jossa hän sodan aikana toimi, hän istui yötä päivää koettaen pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja arvokkuutta. Tuntuu ensi katsannolta hiukan tragi-koomilliselta niissä oloissa ajatella tuon rasittuneen ikämiehen ponnistuksia. En tiedä mitä tuloksia niistä oli, mutta hänen esikuntansa piirissä eivät punaiset tehneet tihutöitä.

Tampereen ajoilta muistan erityisesti eräät arpajaiset, jotka kirvesmiesten ammattiosasto pani toimeen. Haavistolla ja Hultalla taisi siinä hommassa olla vähin kaikki virat. He juoksivat ja istuivat yötä päivää, kuljettivat käsirattailla tavaroita, ettei olisi tullut tarpeettomia menoja. Kun heidän molempienkin kirjanpito- ja kirjoitustaitonsa oli heikonlainen, olivat toimet heille sitä vaikeampia. Minua pyydettiin sitten selvittelemään niitä arpajaistilejä ja siinä oli minullakin vielä urakkaa moneksi päiväksi. Suurin vaivoin saatiin lopulta tilit siihen kuntoon, että kelpasivat ammattiosaston rahastonhoitajalle Rasille eli Kauppiselle. Kenties ne olisivat hänelle kelvanneet, vaikka niissä olisi ollut laskuvirheitäkin ja vaikka Haavisto olisi käyttänyt ajuria käsirattaitten asemesta, sillä katso, kun Rasi eli Kauppinen oli ne rahat saanut, pisti hän ne lompakkoonsa, jossa jo ennakolta oli Amerikan passi ja jätti Haaviston ja muut timpermannit muistelemaan, kuinka niitä arpajaisia oikein hommattiin ja tilejä hierottiin. Hulta itki ja tuskitteli, mutta Haavisto taputti häntä olalle ja lohdutti sillä, että sellaisia pikku kompastuksia aina sattuu sillä tiellä, joka vie eteenpäin; että sellaiset raukat ovat vallitsevien olojen kasvatteja ja uhreja, joita on pikemmin säälittävä kuin tuomittava.

Ja niinpä tapaammekin pian sen jälkeen Haaviston vielä pitempiaikaisessa ja raskaammassa raadannassa ulkotyöväen yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistys oli rakennuttanut talonsa, käynyt pyytämässä ja saanutkin suuria herroja takuuseen ja ponnisteli nyt velkojensa kanssa. Että yritys lopulta meni nurin, ei ollut mikään suuri ihme, mutta se viimeiseen asti kestänyt alttius, jota yhdistyksen ukot Haavisto etunenässä osoittivat, on muistelemisen arvoista. He järjestivät talolleen elävät kuvatkin ja istuivat myöhään yöhön palkattomasti, toiset pilettejä myymässä, toiset ovimiehinä heiluttuaan päivät kirvesvarressa. Kun korot lankesivat ja kassa oli tyhjä, otettiin laina ja menivät ukot itse takaukseen. Vielä täältä Hämeenkyröstä Haavisto vähentyneistä varoistaan makseli niitä takauksia. Kun yhdistyksen raha-asiat näin menivät hunningolle, saivat suuret herratkin maksaa takuunsa. Mutta Haavisto kiitteli aina sitä sivistynyttä ja arvokasta tapaa, jolla herrat suhtautuivat tuohon tulemaan.

Uuvutettuaan itsensä ja heikennettyään työvoimansa Haavisto vihdoin osti täältä mökin ja muutti siihen 1914. Tässä hänen elämänsä vaiheessa jouduin vielä hänen kanssaan hyvin herttaiseen ja läheiseen tekemiseen, jota erinomaisen mielelläni muistelen. Asian laita oli se, että tuona samana suvena tuli morsiamekseni muuan sen talon palvelustyttö, jonka maalla ja läheisyydessä Haaviston mökki oli. Kun saatoimme tavata toisiamme vain myöhään illalla töiden päätyttyä, ja kun aina olen pitänyt huligaanimaisuutena öisin luimistella nurkissa ja tunkeutua taloon isännän tietämättä, niin vietimme yhdessäoloa tavallisesti maantiellä kävellen ja metsässä istuskellen usein aamupuoleen. Kun Haaviston mökki oli siinä lähellä, menin säännöllisesti heille lopuksi yötä nukkumaan. Olin siihen aikaan ilmeinen tyhjäntoimittaja lopetettuani äskettäin yliopistolukuni pahoin velkaantuneena ja tutkintoja suorittamatta. Seurusteluni seitsentoistavuotiaan piikatytön kanssa oli siis omiansa herättämään siveellisiä arveluita naapuristossa, varsinkin uskonnollisissa, ja lienevät nämä vihjailleet Haavistoa parittajaksi, koska luulivat meidän siellä yhdessä öitä makailleen. Se nyt oli sitä lajia. Mutta se tapa, millä Haavisto suhtautui noihin minun yöllisiin retkiini, oli hänelle erinomaisen kuvaavaa. Hän oli suopean ystävällinen, mutta niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hän ei kajonnut arkaan asiaan. Se minkä hän jätti sanomatta tuntui vaan ikäänkuin ilmassa. Jos olisin menetellyt arvottomasti, ei minun olisi ollut sen jälkeen varsin mukava lähestyä Haavistoa. Niinkuin kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta siitä keskusteltiin silloinkin kun minä pyysin häntä meidän puolestamme käymään pappilassa ottamassa kuulutuksen. Toimi sopi erittäin hyvin tuolle vanhalle kirkkomiehelle.

Työväenliikkeestä ei Haavisto tietenkään täälläkään voinut erota. Hän liittyi paikalliseen yhdistykseen ja joutui ennen pitkää etualalle, luottamustoimiin. Sitä kesti miten kuten parisen vuotta, kunnes alkoi yhä selvemmin nousta pinnalle se rutto, joka vuotamalla vuoti vallityömailta ja yleensä idästä päin ja jota vastaan ei Suomen työväkeä ollut tullut tarpeeksi rokotettua. Olo tuli Haavistolle yhä sietämättömämmäksi ja lopulta mahdottomaksi, jolloin hän vähin äänin vetäytyi erilleen yhdistyksestä.

Mutta kun sitten kuume nousi täydellisesti hourinta-asteelle, ei hän enää voinut pysyä erillään. Hän piti sattunutta tapausta onnettomuutena, päättyipä se kuinka tahansa, mutta oli omasta puolestaan sitä mieltä, ettei hänen sopinut jättää luokkatovereitaan onnettomuuden hetkellä. Niinpä hän siis meni uudestaan Mahnalaan ja toimi — toimi Lappeenrantaan asti. Heikkona ja sairaana hänen vielä onnistui salata se haava, jonka oli saanut erään nuorukaisen browningista, jonka tämä oli salannut vangiksi joutuessaan.

Olisin antanut paljon, jos olisin päässyt näkemään Haaviston ajatukset ja mielenliikunnot hänen elämänsä viimeisinä viikkoina. Kerrotaan hänen kuolleen uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka hän sai nähdä semmoiset määrät inhimillisiä raakuutta ja raadollisuutta, joka hänen omalle luonteelleen oli niin tuiki vierasta.

Mainiossa teoksessaan »Väkivaltaa ja vääryyttä» (joka teos muuten jokaisen kansalaisen rantajätkästä arkkipiispaan asti pitäisi osata ulkoa) lausuu Carl G. Laurin: »Vapaus tai kuolema» — se huuto herättää luonnon välttämättömyydellä aina vastahuudon: »Järjestys tai kuolema». Niin on vuodesta 1789 jatkunut tuo surullinen kiertokulku, kehityksen kuviona on ollut circulus vitiosus (turmiollinen ympyrä). Tarvitaan kelpo annos kansalaishyvettä, jotta tunnuslause »Järjestys ja vapaus» tulisi täydeksi totuudeksi jossakin valtiossa.

Janne Haavisto oli yksi vähäisimmistä, mutta hänessä oli erinomaisen vahva luontainen vaisto siitä, että järjestys ja vapaus ovat ne kaksoissisaret, jotka yhdessä — mutta vain yhdessä — voivat loihtia inhimillisen elämän maapallon päällä, tuon muutamia vuosimiljoonia kestävän hetkisen ei tosin taisteluttomaksi lekotteluksi mutta kumminkin siedettäväksi. Enkä sittenkään, minä enempi kuin Haavistokaan, pääse siitä uskosta, että työväellä, jonka tietoa, tahtoa ja tunnetta eivät sokaise osingot ja keinottelut, on suuremmat edellytykset kuin muilla luokilla ratkaisevasti vaikuttaa niiden toteuttamiseksi.