VASIKKA JA LAMMAS
Pitkin kesää oli silmämme silloin tällöin pysähtynyt herttaiseen näkyyn: päivänpuoleinen karu mäenlape, jonka kupeella hääri suloisessa sovussa ruskea vasikka, valkoinen lammas ja kolme lasta. Yksi lapsista oli meidän esikoisemme, kaksi oli mökinlesken, kuten vasikka ja lammaskin. Nuo viisi elävää olentoa olivat kesän kuluessa tulleet erottamattomiksi. Poudalla pyrki uni ja ruoka unohtumaan ryhmän kaksijalkaisilta kokonaan; tästä johtuvat kyyneleet eivät olleet varsin harvinaisia. Nelijalkaiset sen sijaan hyötyivät kumppanuudesta melkoisesti. Ne saivat rauhassa maata ja märehtiä päivälläkin; märepala, joka vasikan kurkkua pitkin määräaikaisesti liukui suuhun, se oli ikuinen ihme. Päiväin kuluessa saivat ne lukemattomia leivän palasia alkaen kovasta reikäleivästä hienoihin kaakkuihin asti, joiden irtiottamisessa havaitsimme perillisessämme huomattavia viehättämis- ja taivuttamiskyvyn merkkejä.
Me, kuten sanottu, nautimme tuosta näystä. Se oli lapselle terveellistä ja vaaratonta. Sen lisäksi kiintymys kotieläimiin, noihin meidän vähempiosaisiin tovereihimme, ei suinkaan voinut vaikuttaa epäedullisesti hänen orastavaan luonteeseensa, jonka tietysti toivoimme kehittyvän itseämme jalommaksi. Joskus muistelimme oman lapsuutemme, omien kotimäkiemme huolettomia päiviä, silloisten vasikkain, kanojen ja lammasten parissa.
Niinpä kerrankin palasimme erittäin tunnelmalliselta iltakävelyltä mäkiveräjän ohi, pysähdyimme jälleen hetkeksi, hymähdimme ja jatkoimme taas.
— Ne ovat kelpolailla lihoneet, tuo vasikka ja lammas.
— Vähemmälläkin vehnäsellä.
— Vileenska on vähän tarjoillut niitä meille — kaksisataa viisikolmatta koko pari.
— Vai niin. Mitäs me niillä tekisimme? — Kumppanini hymähti eikä vastannut. Olimme tästä asiasta joskus keskustelleet loppumattomiin. Minä en kärsinyt teurastamista, mutta kaipasin kumminkin joskus lihaa syödäkseni. Selitin, että liha on vain jotain massaa, joka hyvin valmistettuna ei enää tuo mieleeni sykkivää sydäntä, jonka puukko on vaimentanut. Aina tein kiusaantuneen ilmeen, kun hän ihaili sikaansa ja sen lihomista. Hänkin kiusaantui ja sanoi: — Älä pakoita minua ajattelemaan.
— Jokainen ajatus on aina ajateltava loppuun, sanoin minä ylevästi.
— Olisi mahdoton elää jos ajattelisi, sanoi hän ja taputteli sikaa sydämellisesti.
Näin kävi usein ja niin kävi nytkin tämän iltakävelyn jälkeen.
* * * * *
Toverini ja ystäväni tohtori oli perjantai-iltana puhelimella ilmoittanut saapuvansa luokseni sunnuntaiksi filosofeeraamaan. Tulin tästä tiedosta sangen iloiseksi: meillä oli takanamme yhteinen sisältörikas nuoruus, eikä vanhojen siteiden lujittamiseen nyt enää tarjoutunut tilaisuutta liian usein. Mieleni läikähti onnellisesti ja puhelimesta palatessani ilmaisin sanoman kumppanilleni hyvin tartuttavalla äänellä. Mutta vaikutus olikin masentava. Vanha ikuinen juttu: ei ole mitä tarjota paremmalle vieraalle. Niin ja toinen: ihan sattumalta ei ole juuri sanottavia rahojakaan, millä mitään hankkisi, jos jostain jotakin saisikin.
Minä en tietenkään tämmöisiä näkökohtia tunnustanut. — Kyllä se nyt ainakin tulee sunnuntaina, sanoin lyhyesti.
Kuten sadasti ennen, päättyi tilanne hiukan epäsointuiseen äänettömyyteen. Kumppanini katosi jonnekin ja minä asetin hyvin salaa itselleni kysymyksen, onko perhe-elämä ruokineen ja ruokavieraineen sittenkään sovelias vapaalle, luovalle ihmiselle…
Myöhemmin illalla tavattaessa kysyin kuin ärsyttäen: — No aiotko saada sille tohtorille mitään toimeksi?
Hiukan tuskastuneesti hän vastasi: — Nieminen tappaa huomenna Vileenskan vasikan ja lampaan. Ensi viikolla minä lupasin toimittaa hinnan.
Sitten hän otti keittokirjan ja alkoi suunnitella päivällistä: kuinka käytettäisiin sydän, munuaiset ja maksa — saavi on kanssa ravistunut, pitää vielä tänä iltana panna se paisumaan, että saa lihat suolata… Vileenska lupasi itse tulla avuksi teurastukseen. Saa sitten nähdä, saako se tällä kertaa veren tallelle, vai meneekö taas maahan.
Minulla oli tekeillä työ, jonka pohja-aatteena oli ylevä sopusointu ja valoisa usko sen mahdollisuuteen. Muuan toimelias estetikko oli julkisuudessa puolittain häväissyt minua sen vuoksi, että teoksissani ei ollut mitään rakentavaa pohjaa. Nyt minä yritin semmoista, mutta tänäkin iltana teki mielikuvitukseni tepposia. Minä näin vaan vasikan ja lampaan sydämet; näin ne niin tarkoin, että saatoin täältä karjapihaan seurata, kuinka eteiset ja kammiot sykähtelivät painaen lämmintä verta aivoihin, jotka uneliaitten aistinten välityksellä kehittelivät himmeitä vaistomuksia yhä himmenevästä illasta. Näin vielä kolme muuta sydäntä, kaksi tuolla ja kolmannen täällä, nekin painellen hehkeätä nuorta verta ruumiin jäseniin; aivoihin, jotka kuvastelivat kuluneen päivän hykerryttäviä yhteisiä pikku elämyksiä. Tämmöinen mitättömyys saattoi vietellä mielikuvitukseni harhateille valmiiksi viitoittamiltani laduilta.
Näin vielä hiotun teräksen, joka tämän yön valjettua oli tunkeutuva kahteen sydämeen. Mielikuvitukseni, kun kerran oli karkuteille päässyt, kuvitteli saman terän tunkeutuvan myöskin noihin kolmeen muuhun sydämeen. Estetikolla on tuskin oleva iloa minusta.
* * * * *
Aamulla siihen aikaan, jolloin lapset juuri vetävät sukkia ja kenkiä jalkaansa, veti jokin pakko minua ulos. Tavoitin oman lapseni portaissa ja lähdin heti johdattamaan häntä poispäin talosta. Takapihalla näin nyljetyn vasikan ruhon riippuvan kinnerissä ja Vileenska tuli juuri keittiöön päin sisälmyskoppa käsivarrella. Lapsi ei huomannut kumpaakaan. Se tepasteli sievillä jaloillaan minun kädestäni pitäen suoraan Vileenskan mökille päin. Oli kuulakka syyskesän aamu, maailma näytti muuttuneelta. Huomenna oli ystäväni ja toverini tuleva tänne. Minusta hän tällä hetkellä tuntui sittenkin omituisen vieraalta. Eikähän siinä mitään kummaa ollut, olimmehan jo kymmenisen vuotta liikkuneet niin erilaisilla harrastusaloilla. Perheolommekin olivat muodostuneet niin tuiki erilaisiksi…
Kun lapsen kanssa saavuimme mökille, kohtasimme pihassa kaksi laimeata silmäparia, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne herätetty unesta liian aikaisin. Jostain syystä pisti silmääni, että navettapihan veräjä oli jätetty auki.
Toverukset yrittelivät jollain lailla liikehtiä, mutta mitään eloa ei tullut yhdessäoloon. Enemmän kuin he nautin minä hiljaisista havainnoistani. Tällainen kuulas aamu kykenee aina hetkeksi saattamaan minut hyvään tasapainoon.
Laimeasta keskustelusta kävi pian ilmi, että lapset olivat kahden kotosalla.
— Äiti on teillä, kun siellä tapetaan Kili ja Pekuna, kun teille tulee huomenna tohtori ja ensi viikolla ne maksetaan.
Minun lapseni silmäsi vaistomaisesti mäkiveräjälle, jossa näkyi vain kumoon kaatunut juomaruuhi ja joitakin leikkilaitelmia. Sitten se rupesi tahtomaan takaisin kotiin, näin aikaisin aamupäivällä.
Eipä ollut enää mikään ennallaan. Nämä pienet ja hyvin lapselliset enteet uhkasivat viedä päiväni pilalle. Lapsen maailmassa oli ilmeisesti tapahtunut suuri järkytys, vaikkei se siitä mitään puhellut, vaan poimiskeli alistuneen näköisenä tien viereltä syyskesän tuoksuttomia kukkia. Minä rinnastelin mielessäni kahta seikkaa: tuttavani tuloa ja tuon lapsen mielialaa. Toimeton mietiskelijä-elämä, jota tuo tervehenkinen estetikkokin varmaan vainusi minun viettävän, paljasti taas huonot seurauksensa: jälkimmäinen seikka oli näet mielestäni ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti suurempi kuin edellinen.
* * * * *
Kahden eläimen teurastaminen lisää melkoisesti taloustoimia ja aiheuttaa siten myös lievää hermostumista. Minä kartan semmoista ja niin nytkin vetäydyin yksinäisyyteen omaan huoneeseeni. Sieltä näin kuinka lapseni miettiväisenä kädet selän takana katseli, miten Nieminen osavasti palasteli lihoja. Jossakin lehvässä näkyi jo hiukan keltaista väriä. Se avasi mieleeni alakuloisia perspektiivejä kuluneen kesän valoihin ja leikkeihin.
Touhukkaina kuluivat päivän tunnit iltaa kohden, kun teurastuksen tuloksia järjesteltiin. (Sen vuoksi juuri on viisasta ostaa lihatavara elävänä, että siitä saa niin monipuolista.)
Kun kaikki oli parhaiksi kunnossa, soitti tohtori, ettei hän sentään voikaan tulla. Omin väin saimme syödä nuo kesäisten kuvaelmien puhumattomat statistit. Lapsikin maisteli mielellään kieltä ja munuaista.