ENSI LUMEN ALAKULOISUUS.
Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siitä erikoinen, että se luo hiljaisuutta. On vaikea nimittää sitä millään uudella tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin ruutujen läpi tänne sisällekin. Sekä asiallisesti että runollisesti se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin lämminkin ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.
Olen väsynyt, rasittunut, menehtymistä vailla — en tahtoisi sitä valittaa, mutta se on hirveän totta. Älkää siis pilkatko minua kun pyydän, että saisin vähän levätä noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa. Syvän rauhan näin yllättäen asettuessa sieluun ja mieleen tuntee parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas tästä havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitkälti jatkuneena vihdoin on muuttunut normaalitilaksi. Minkä pienen hirviöaikakauden peittääkään allensa tämäkin ensimmäinen lumisade. Ja minkä aikakauden se aloittaa…
Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa, lyhykäinen rajahetki kahden kauden välillä… Ja mikäpä minua siitä auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden näkeminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen lynkäpäisilläni akkunan ääressä nyt, kuten joskus silloin, annan silmieni harittaa niin että näen vain hiutaleet… Voi sinua, vuosiluku, oletko ehkä 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, että olen näin kaukana sinusta ja kumminkin yhä elossa.
Pieni salomaan pirtti myöhäisenä syyspäivänä. Runtuviikko on jo ohi, nuo matalat, vettä tihkuvat päivät, jolloin oli kuraa tiellä ja närhit rääkyivät riihten luona. Ilma on kylmä, maa kopiintunut, taivaalla jylhän mustan sinertäviä pilviä, joista voisi odottaa kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, mättäällä happanevat varsissaan viimeiset puolukat. Mökin ainoan pojan ei tarvitse näitä asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengitystään, ne ovat siinä pellonaidan takana ja hän on sattumalta sisällä akkunan takana. Hänen yllään on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset varsisaappaat. Ei ole hänellä hätää; hän on syönyt leipää ja piimää, ja vaikka pilvet ovat synkät, ei niistä enää voi tulla salamaa.
Poika unelmoi ja ikäänkuin odottelee, tietämättä mitä. Hänen takanaan on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiiltää lakaisun jäleltä, pesän edessä on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello käy. Sen kaiken hän hyvin tietää. Pitkä alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.
Nyt urahti kissa. Mutta poika ei käännä päätään, sillä hänen tajunsa on samalla hetkellä omaksumaisillaan tuon tuolta jylhän sinertävästä ilmasta. Yksinäinen hiutale tuli jo äsken, yhdessä ilman kohdassa alaspäin mutkitellen. Tai varmaankin mitä jo tuli monissa paikoissa, sillä nyt niitä tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdyttäen. Nyt näkee ja ymmärtää, että ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle kuullakseen läheltä niiden kuiskutuksen. Hän, poika, on ollut kaikkiaan vasta seitsemän pientä vuotia tämän maailman elossa, mutia hyvin hän jo tietää, että tämän nimi on talvi.
Hiutaleet istahtavat kädelle ja hihalle. Ne ovat kuin juuri hiukan salaperäisiä virkeitä eläviä, ei vaarallisia. Yksi sellainen katoaa pian, mutta se ei tunnu kuolemalta — toinen tulee heti sijaan, se on vain sellainen pieni temppu, jonka ne kaikki tekevät, yhtenä joukkona telmien ja raikkaasti huohottaen. Ja kun katsoo ylemmäs, on niitä kaikkialla, koko ilma on pelkkää niitten virtailua. Niitä suistuu avoimeen suuhunkin, kun silmä koettaa tirkistää, kuinka korkealla niitä voi nähdä. Ne tulevat taivaasta, eivätkä ne missään hyppää minkään rajan yli. Se on sillä hetkellä kaikki yhtä taivaan ilmaa siihen pojan ympärille asti.
Joen kohina kuuluu entistä selvempänä ja Jokelassa, naapurissa, paukahtaa ovi. Kas, Jokela on vallan kadonnut näkyvistä. Kannatellen keveitä lämpöisiä lumihahtuvia vaatteissaan poika lähtee joelle ja sieltä Jokelaan, kyläilemään, vanhaan hiljaiseen asumukseen. — — —
Mökkien ikkunoitten penkit ja puitteet olivat lasihiestä lahonneet — niiden ikirauhoittava lemu täytti mieleni vielä kun heräsin nykyhetken ahdinkoon ja levottomuuteen, maalilla kalsennetun ikkunapuitteen vieressä. Pienenä lohdutuksena tunkeutui siihen polvieni väliin poika, jonka ihosta uhosi äsken sataneen ensi lumen tuoksu yhtyneenä tuohon aivan erikoiseen, hiukan tervalta vivahtavaan poikaihon tuoksuun. Hän auttoi minua vielä hetkeksi — »tietämisen tuskasi pois».