IHMISELÄMÄ JA LUONTO.
Pienoiset.
Kun, isä kulta, kiltisti mä aamukirkkoon kuljin vasta, ja loisti valkoharsoni, mä kävin oikein prinsessasta. — Sen harson pukki jouluks toi ja puskea niin uhkaeli, mä pelkäsin ja huusin: "Voi!" Vaan pukki oli Väinö veli.
Se harso ynnä nuttunen punainen oli sangen soma; ja mummo lausui: "Tyttönen, olethan armas lapsi oma, kuin ristin alla istuva ja itkeväinen Magdaleena" — ja Piplialla suurella Kiils mummon kyynel pudonneena.
Mua isä näppäs tumpillaan ja nimitti mun nokkelaksi, ja Harmi haukkui kummissaan, mun luuli tuntemattomaksi. Mun isä itse istumaan rekehen äidin viereen laski, ja, hei! sai hepo juoksemaan, kun Kallu sitä lyödä raski.
"Noh itseäs vain katsotkin;" niin sanoi äiti. "Istu, Nattu, suorempaan!" — Pääni kohotin… Hui! Päästä lensi harsohattu. Kuin lentää meidän kyyhkynen, niin ylös, alas sen vei tuuli, ja kerran viho viimeisen sen silloin näkevänsä luuli,
Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin, niin sievän pojan. — Sukkelasti se pyytämättä kiitikin kuin Väinön kiekko mäkeen asti. Se nauhaan kiinni sieppasi kuin pääskyn siipeen häijy kissa, kun pääsky kirkuu kiivaasti: "Äh, piti!" lentäin kierroksissa.
Me hämillämme kumpikin istuimme niinkuin kaksi kuvaa; jäi sanomatta kiitoskin, niin kovin olin ujoksuva. Olikin omituinen vain — kuin serkkuni — se nuorukainen; se sanoi, päänsä paljastain: "kyll' lensi se; sain kiinni vainen."
Kirkossa, kun mä harmiksein näin reijän sitte harsossani ja sitä näytin äidillein, — tuo poika seisoi läsnä ani. Sen pitkät, kummat kiharat ne viitan lailla riippui, isä, ja olivat niin ruskeat kuin kahvi, johon kermaa lisää.
Hän maidon, marjain värinen ja seisoi povin paljain aivan ja kainalossa hattunen ja takki niinkuin sini taivaan. Sellaista ketään koskaan en mä nähnyt — varro! — enkeleistä yks tosin on sen näköinen — mä unissa näin monta heistä —.
Vaan kuule, isä! Katsoissain ja punottaissa poskieni, putosi penkkiin rasiain — sokerimurut sinne meni! Hän oikein kääntyi katsomaan niin suurin, ihanaisin silmin. En tiedä, mitä tulikaan niin kummaa niistä silloin ilmiin.
Se oli hellää, suloista.
Hänt' toivoin syliin saadakseni;
vaan pappi päätti saarnansa;
mä luulin unta nähneheni.
"Voi, hansikkaani?" kuiskasin.
"Ne kädessäs on, tyttöseni!"
Niin vastas äiti. Häpesin,
kun poika nyökkäs juur' ja meni.
Kun kotona nyt kadullen mä katsoin, niin hän kahdeksasti on käynyt tästä ohitsen, tervehtäin aina koreasti… Kas, kello soi! Mun harsoni? Voi, äiti, käydään kiirehesti! Nyt iltakirkkoon, isäni, mä riennän ratki riemuisesti.
Poika.
"Kas, kynttilöitä tuikkiikin niin monta taivahilta! Vaan onko totta joulukin taivaassa joka ilta?
Enkelten kanssa siskokin
jo riemuin leikkii siellä;
siell' enkeliksi minäkin
myös muutun kerran vielä".
Niin, Lassi, piennä puhelit, kun katsoit taivaan tähtiin. Vaan impein iloss' enkelit sä unohtavan nähtiin.
Kotona oleville.
Onnelliset siskot! Teitä vielä isän maja suojaa varjossaan, te — kuin sulot hyveen luona — siellä äidin luona käytte tanssimaan.
Pienet kerubeina joukossanne
iloisesti pyörii, heilahtaa:
viattomuudessa vertaistanne
piiriä ei kanna koko maa.
Minun raukan kauas mailmaan pitää
käydä onneani hakemaan.
Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä
salaa nurkkaan hiivin lukemaan:
kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa lemmestänne rivi jokainen; jossa pienot suudelmansa antaa tahtoo sisään rakkaan lehtisen;
jossa mua siunaa äitinenki, yksin lapsilleen vain elävä; jossa vanha, uskollinen renki tervehtää ja moni ystävä.
Kyynelsilmin muistan usein ani
yksimielisyyttä omaisten.
Täällä ilojani, surujani
kellenkään en virkkaa voi, ah, en!
Kanteleeni ääress' unta nähden
nyt vain näen teidät leikkivän,
vaan kun muistatte mun, niin sentähden
leikin päättävän ja — itkevän.
Puhjennut on meidän siskosarjan
moni kukka, erottuani.
"Äiti", kuuluu ääni pikku Marjan,
"miss' on näkymätön veljeni?"
"Niin; mä muistan, kun hän metsään asti
meni eikä tullut milloinkaan,"
vastaa sisko, joka katkerasti
itki, mua tulliin saattaissaan;
joka lausui (sen mä muistan vielä), milloin kirje kuoreen pantihin: "kuoreen itse menisin ja siellä häntä auttain itse oppisin".
Tällainen on kohtalomme, armaat:
hajaannumme lailla lintusten;
mutta kuolemassa — olkaa varmat! —
yhdymme taas kaikki yhtehen.
Kohta kenties maa mun täytyy jättää,
poistuin vielä kauemma — ah, niin!
Tieni voinkin päättää pelkäämättä,
ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.
Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä,
Säälivä, ja sinä Iloinen,
joka surussa voit hymyellä,
ja sä, Hyvä, joka kestät sen!
Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki!
Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun
itkee äitisi tai siskosetki,
houkutellos heitä nauruhun!
Syksyllä, kun alla pihlajani
joskus istutte ja näette kuin
iltatähti kultaa ikkunani,
josta sitä katsoin uneksuin;
laula laulu herttainen, sä, Hellä;
ja sä, Hyvä, soita kitaraas;
heihin yhtyin ala viserrellä,
Pohjolamme satakieli taas!
Kärsiväisen hädän aavistatki
sä, mi suloisesti valittain
mulle visersit yöt halki ratki,
istuin viirinsalon päässä vain.
Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte, haamuni kun hiipii ohitse. Menkää — nukkukaa ja iloitkaatte, että nukuin rauhassa kuin te!
Nuorelle tytölle.
Kiedo, tyttö, keväänäs seppeleitä tukkaan. Pyri tanssiin, päästessäs: pian pyrit hukkaan.
Pois jo ennen huomista
hiipii sulta sulo;
sinut työntää loistosta
toisen ruusun tulo.
Peilaile, kun piirteitäs
peili ylistääpi:
kerran suora ystäväs
unhotuksiin jääpi.
Lempivät kun kilvaten
pariis tahtoo päästä,
laula, tyttö, soittaen,
älä pilaa säästä.
Heti herraks ylentäy
mairesuu, nyt orja.
Lapsi itkee, kehto käy,
lepää soittos sorja.
Leiki runon unelmin,
rakastu sen kukkiin.
Leikiten nyt lempeenkin
kiinny niinkuin nukkiin.
Kohta povin kuihtuvin
heräät, rouvaks muuttuin,
heräät vaivaan, harmihin,
sulojasi puuttuin.
Hyymen pistää ruusuillaan.
Kuitenkin on kurjaa
ikäs olla tyttö vaan
herjattu ja nurja.
Kun on elos kukassaan, riemuitse ja loista. Et saa enää milloinkaan vuottas viittätoista.
Nuorukaiselle.
Poika nuori, malja juo! Tyttös puolestansa juovan riemuiten sun suo ystäväisi kanssa, jotka maljoin kilistää riemun sointuisuutta, lauluillansa ylistää elon suloisuutta.
Tyttösi suo kernahan maljas kipenöivän, poskes purppuroitsevan, silmäs säkenöivän; hän suo tuntees suloistas karheutta poistaa, että koko muodostas sielu läpi loistaa.
Juo! — niin elämäsi tiet muuttuu ruusuisiksi. Maa, kun lasiin sihnäs viet, näyttää Eedeniksi. Juo! — niin totuudenkin saa nähdä paljaan aivan. juo! — niin lasis kuvastaa rakkautes taivaan.
Juo! — mut muista määräkin; Syrak sanoo sullen: "ystävyys ja viinikin maistuu vanhoiks tullen". Ilon ukollenkin tuo, silmä hällä paistaa, kun hän vanhaa viinaa suo vanhain veikkoin maistaa.
Ainoa lasi.
Valssista käy varpahin tänne, nuorukainen! Laseissa on Moselin viini vaahtoovainen. Lemmen henget nuoliaan, kas, kuin siihen kastaa! Lasi riennä ottamaan: tanssi taukos vasta.
Kuuluvasti malja juo kaikkein kaunotarten; mutta juo vain hiljaa tuo tyttöäsi varten. Katseestas hän nähdä voi tuntees mieltymystä. Tanssi, lempi, viini! oi, taivaist' yhdistystä!
Viinin helmiin putoissa silmäs helmet sulta, ihastuen iloisna punastuupi kulta. Mit' on kaikki huvit nuo nuorna nauttimasi rinnall' innon, minkä tuo ainokainen lasi?
Riemun hetkinen.
Pois suru haikea huomenen luo. Nauttios kaikkea, hetki mit' tuo. Ruusuja ja myös rypäleitä pois älä heitä, ennenkuin kuihtuvat ne sekä sa.
Las' ota hohtava. Laula, ett' on rakkaus johtava vain ilohon. Ållös sä vaan pois Sulotarta päästä, sit' karta: kerran kun poistuvi, ei tulekkaan.
Juo kuni nuorena riemuiten ain', vahva kuin vuorena viaton vain. Riemuja saan avujen tiellä. Viisaus vielä leikkivi köynnöksen varjossa vaan.
Veikkoja jättää sä hennotko? Juo! Likistä kättä sä: tyttös sen suo. Erota — oi! — voit heti niistä, kuolo kun riistää sulholta morsion, veikkosen voi.
Hautahan mielläsi nukkunet myös, kun elontielläsi päättyvi työs. Illalla ken kohtuullisesti juo, suloisesti nukkuvi yön, hyvin taas heräten.
Pöytälaulu.
Kun leikkiä laskien nauttia saa, mit' antavi ystävän pöytä, juo riemuiten, unhota murheinen maa: vain harvoin riemua löytää. Kuin kukka on riemu: nyt kukkivi tuo ja huomenna kuihtuvi kuollen, siis nauttios, hetki kun nauttia suo, pois heittäen huomenen huolen.
Vaikk' on moni murheinen maan menohon, toki kestistä pois uni paljas! Vain hetkessä nyt elä: toivosi on tuo täyteläs, maistuva maljas. Nyt vain sitä murhehdi: täytenä juo ja tyhjänä anna se täyttää. Hyvyydelle ensiksi kunnia suo, saat sitte sen riemulle näyttää.
Siis juodahan muistoksi nyt emännän!
Hän riemun on alku ja kanta.
Ja isännän muistoks, ja maljakon tän,
miehuutta mi mielihin antaa!
Niin, heille nyt laulu ja myös lasi soi:
kauniisti he yhtehen luotiin.
Ken myrttejä, hän rypäleitäkin loi;
iloksi ne kumpikin suotiin.
Isäntä hän olkohon vain varallaan, ett' uusia maljoja juodaan, kun maljoja juodess' on hyödyksi vaan, ett' arvonkin luokkia luodaan. Vaan arvoja, luokkiakin ylemmän saa ensinnä sulta ja multa nyt maljasen kaikista hellimmän hiljaksehen — rakkahin kulta.
Kanoni.
Tyhjät maljat isäntää kemuissa ei kiitä, Siis mä täytän, täyttäkää, veikot, kaikki niitä!
Täydet maljat vieraita kemuissa ei kiitä. Siis mä juon, ja juokaapa, veikot, kaikki niitä!
Tyhjät maljat isäntää j.n.e.
Väärä viinin jumala.
Zeus isä, Semeles äiti on tuon pojan kaunihin, jonka — taivahan lahjana kun suukon hän suo rypäleen — ruusuin, myrtein kaunistaa sulotar, ja hän vielä nyt yhä lauluiss' on verraton, kuolematon. — Tuonko sä vertainen, sinä henki, min kattilan höyry luo kuni peikon? Niin, peikon on taito, mi luo siitä, mi on elo, ruoka ja voima ja onni ja riemu, vain häviön, rikoksen, turmion, kuolemankin. Kerskutko, tyhmän pöyhkä, ett' äitisi on jalo Ceres? Käy Manalaan kuni hän siis, veli Proserpinan.
Yhtynyt helvetin peikkoon äitisi on ihan varmaan. Vietteljä! kristallein tarjoten vain elämän luultua vettä, sä itsesi teet valon enkeliks; mutta sun toki ilmaisee sen siniliekki. Jo sun henkesi — niin erilainen viinin henkehen nähden — ilmaisee asuvan saatanan itsessäs.
Kiitos teille, mit liiton jo laaditte vastahan väärää! Nuoret! Oikea myös pettää voi: varokaa! Tuota te vain sulolauluin, riemuiten ihastelkaa, vaan ei juopuen sen liekkikin heittäyten. Synty sen äidist' on, min taivahan leimaus poltti. Niin elon, jonka se luo, itse se jäytävi myös, liiaksi jos liki käy useasti sen liekkiä, josta lämpimän saa, varoen, voiman ja terveyden.
Rekiretki.
Nyt korskuu orhit, kaikuvat kaviot kaupungilla. Jo ulos sieltä, kirjavat kuin linnunrata, ajavat seuduilla lumisilla.
Ja päistä täyttyy akkunat, joiss' ompi jäätä, kuuraa, pareja tarkkaan katsovat, ja hymyillen ne kulkevat kuin Hesper ja Auroora.
On lämmin veri rintojen, vaikk' onkin talvituuli. lähestyy rinta poikasen kaulusta tytön turkkien ja poskea päin huuli.
Povesta katsoo Lempikin, siloille siitä kiitää, vaan vilustuu, käy takaisin hienoihin immen turkkeihin ja puuhkaan hiipii siitä.
Ja pystypäisnä hevonen vallattomasti kulkee, ja tanssii korja kultainen jään marmorilla: mäntyjen kehys sen synkkä sulkee.
Kah, jäisin parroin sukeltaa avantoon Ahti ilmiin, juoksussaan päivä katsahtaa, kuink' lumessa on vuoret, maa, puoliksi kuollein silmin.
Vaan säen saaren majasta jo lentää; empimättä nyt päähinettä neitonsa jokainen avaa, rintaansa painaa sen kylmää kättä.
Jo kuuman viinin kuplaset
laseja täyttää saavat.
Jo välkkyy tanssin pyörtehet,
ikäänkuin illan sätehet
kultaapi koivut, haavat.
On joukko lasin takana, silmäämään sinne tullut; se nuorten valkohiuksia ivaa ja muita turhia tapoja, jotk' on hullut.
Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa iloinen rekiretki; patsaina savu kohoaa, kuu niihin luopi hopeaa: on tyyni iltahetki.
— — —
Täss' istun kurja, kuvaten vain heidän kokemansa. Kas, tuossa tuli lentäen Adonis ylväs, kadoten mun kultaseni kanssa.
Kuin pesässänsä varpunen, kun poiss' on armahainen, mä vartoilen ja kuuntelen, en toki häntä epäillen; vaan — hän on sentään nainen.
Ajoista aina Parisin, mi aikoja jo kuoli, mielistyy sotapoikihin ja teiskuvihin veikkoihin tuo heikko sukupuoli.
Köyhä tyttö,
Jo kohta kaikki katoaa mun kauneuteni. Ei yhtään mulla kosijaa, en saakaan kaiketi.
Käyn joka pyhä siistinä,
hurskaana kirkollen.
Sen luona kyll' on miehiä:
en ylkään' näe, en.
Ne muita katsoo jokainen,
ei mua yksikään.
Tuo saisi miestä kymmenen,
en minä yhtäkään.
Muut mielevämmät lienevät,
hurskaammat, sulommat.
Mut onko kasvon' ilkeät
ja työni pahemmat?
Mä hyvä olen mielestäin
ja kehrään ahkeraan.
Kun muotoni mä viimein näin,
en ruma ollutkaan.
Jos kaunotar vain olisin,
en tässä suristaisi
Kosijain parvess' istuisin,
ja parhain minut sais.
Vaan köyhä kaunotarkin on
kuin pieni kukka vaan:
se murretaan, saa suutelon
ja siihen tallataan.
Ei ihanuus, ei avutkaan,
vaan raha sulon suo.
Turvatta olen ainiaan,
mun osani on tuo.
Nyt vielä kenties paremmin
näin tulen toimehen,
kuin puolisoni tyrannin
yöt viettäin valvoen;
Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa,
ja olen voimaton,
eik' ole leipää, puoltajaa,
vaan pilkkaa paljon on!
Mut sama se, kun saastaton,
viaton olenkin!
Mit' elon riemu kaikki on?
Kuin kupla haihtuvin.
Sain lasna morsiusvaatteihin
mä kerran ilolla.
Mut multa puku, riemukin
otettiin illalla.
Niin käy myös monen morsion
iloisen, onnekkaan.
Oloni onnekkaampi on,
jos luotan Jumalaan.
Emman valitus.
Eetu tuli tuolta, luokseni ei vaan! Emmansa kun huomas, piili kokonaan! Hänet ennen aina seurallani sain, sisään mennessäni, ulos kulkeissain.
Hst! Hän laulaa: äänen tunnen selvästi! Äänens ensin multa sielun valloitti. Noin hän illoin lauloi alla akkunain. Ah, nyt laulaa, soittaa toiselle hän vain!
Seppeleen — kas! — solmii.
Joka aamu — oi! —
Mulle ennen uuden
seppeleen hän toi.
Tuo, mi riippuu tuolla,
vanha on jo tuo:
Pois se lehtiänsä
kuihtuneita luo.
Eetu käy taas tuolla, ei mun Eetuni. Toiselle hän nyt jo lemmen lahjoitti. Voiko lemmen antaa, jos jo antoi sen? Voiko ainokaisen antaa useillen?
Ah, niin häntä uskoin, yksinkertainen: uskoin, kun hän antoi käden lämpöisen, että hän ei riko, jos mä rikkonen; ah, niin häntä uskoin, yksinkertainen!
Kevään vuokkoin kanssa lempens puhkesi, kesän ruusuin kanssa kuihtui äkisti. Ehkä taas, kun kevät uudet vuokot tuo, hänkin saapuu armaan unhotetun luo.
Vaan mä vastaan: "Lemmen tahdon ainaisen, en vain pian menneen ruusu aikaisen. Luoksen' yli talven jos et jäädä vois, lennä, katoakkin lailla perhon pois!"
Löydetty.
Sievään laski akkunainen, sievään harso kohosi. Katse lensi armahainen nuolen lailla rintaani.
Kättä tavotin mä, rukka,
pistäytyvää vaunuista:
poissa se! Mut' muistokukka
— kas vain! — virui nurmella.
Hurmaantuin sen otin, tuota
nimetöntä haeksin
hökkeleistä joen luota,
etsin uljaat linnatkin.
Kunkin immen kohtaamani
luulin tuoksi armaaksi;
vaan he viattomuuttani,
hellyyttäni hymyili.
Viattomuus, hellyys raukes
haluhun ja kaihohon.
Hohtopilvi haihtui, aukes
mailma sellaiseks kuin on.
Huonoksi mä huvenneena
syntyseutuun koteuduin.
Muistoista sen vironneena
uudestansa nuorennuin.
Muistin leikit lehdostossa,
kisat luona joenkin,
sokkona kun juoksin, jossa
toki Minnan tavoitin.
Vait! Mit' on se viehätystä,
jota tunnen hurmaavaa?
Kukkienko hengähdystä?
Lehtienkö suhinaa?
Vaiko hän? Ja mielessänsä
muistaa vielä Vilhoaan,
joka ensi ystävänsä
unhotti jo kokonaan,
Joka enkel'armaisensa,
lapsuutensa morsion
jätti, sijaan saadaksensa
nimettömän. — Ken tuo on?
Joessa mun kuvalleni
nyökkää sama haamu, nään.
Mikä mahti lähelleni
tänne tuo sen vilpikkään?
Otsalleni nopeasti
painui kaksi kätöstä,
ääni, tuttu lapsest' asti,
lausui: Arvaa, kuka mä!
Minna! huusin mä — ja Minna,
lapsena ei enää, vaan
impenä mit' ihaninna
naurain katsoi Vilhoaan,
Vieläkö saan sydämesi?
— Saat, oi Minna, armahain!
Kilvoittelijattaresi
sinä itse olit vain! —
Oiva oppi mull' on tässä;
älä etsi turhuutta!
Mitä luonto antaa lässä,
turha kaukaa hakea.
Morsian.
Ajan uurna onnesi tänään, tyttö, antaa; saat tän kerran päässäsi myrttikruunun kantaa. Näitkö peilissäsi jo, kuinka kaunistaa se? Ilmaisiko suutelo, mitä tarkoittaa se?
Viime kerran itsensä näki tyttö soma; uhriks olet tehty sä, ryövärin jo oma. Sinut vie hän; isä ei eikä äiti kiellä. Sydämen hän ensin vei, kaiken muun vie vielä.
Kaunis nimi morsian kaikki selvittääpi. Kukat hälle tuodahan; vaan ne pian jääpi. Rouvana vaikk' uljailet, herras käskee vainen. Eteen katsoo tyttöset, taakse silmää nainen.
Nythän koittaa sinullen armas aamutähti. Kerran koittaa jällehen ilon iltatähti. Äiti on ja puoliso kaunis tosiansa: kaunis eukko vanha jo, taakse katsoissansa.
Vastanainut.
Nyt istuu miehes tyytyin sivullasi, on muille kuuro, silmää sua vain. Kun vuos tai kuukaus kuluu onnestasi, hän istuu yksin kirjaa katsastain.
Nyt unhottaa hän lasinsa tai kuvaa
sun kasvojesi viiniin katsahtaa:
vaan pian olet sinä unhottuva:
ei kuule hän tai vastaa latinaa.
Ei huolta: kyllä oppinehet lempii, vaikk' usein noin he näkee untahan. Hänestä yhä olet arvoisempi, ja sinutta hän kaatuis hautahan.
Kotoinen onnellisuus.
Sä, mi lausuit: "Lapsi mainen, otsas hiessä tee työs!" Näin Sä itse: "Mies ja nainen olkoot yksi," lausuit myös. Aika rientää ahkeralta Herran taivaan valossa, aika tuntuu armahalta omain kanssa kodissa.
Illoin, aamuin suomistasi rakkahista kiitos Sun! Illoin, aamuin kunniasi julistaa he kanssa mun: vaimo, joka harmain hapsin viel' on yhä seurani, sua ylistääpi lapsin, joille jakaa leipääsi.
Päivän puuhiin iloisesti lähden luota vaimoni, halpaa ruokaa riemuisesti nauttii lapsilaumani; pöydän luona vesat tuoreet seisomassa nähdä voin; Herran teille mielet nuoret ohjaa hurskas puolisoin.
Vanhemmat me rakkahasti rauhaisina istumme, katsoen kuin joutuisasti vaurastuvat lapsemme. Aamuin, illoin hartaudessa rukoilemme, ett'ei vaan meidän heiltä puuttuessa sua heiltä puuttuiskaan.
Sä, mi ristin kivut kannoit, omiasi muistaen, ystävälles äidin annoit, äidillesi poikasen; pidä huoli hellä heistä, heidän orvoiks tultuaan; ken myös yksin jääpi meistä, häntä hoida murheessaan!
Ero tulee puolisosta, veljestä; vaan taivahass' on taas koti. Toivon' nosta sinne, elon Ruhtinas! Elo tää on lyhyt uni; siellä vast' on kotini; siellä löydän kaivattuni autuaina ijäti.
Vilhelmin puoliso.
Ylös suudelmalla aamulla sait mun; päivä taivahalla käy jo laskuhun, Armas! Aika miten kiitää nopeaan! Lehdon leyhkä siten tuoksuu kulkeissaan.
Viisaass' suojassasi tyyn' on eloni. Uljaudestasi varttuu hyveeni. Huvi vertaa toista kasvaa seurassasi uutena taas loistaa hymyn' katseestas.
Vaikka pilvet kiitää yli lehdoston, huolimatta siitä, lepo meillä on. Ukkonen kun pauhaa, nostain myrskysään, rinnallas saan rauhaa, povees painan pään.
Ennenkuin sait selkoon tunteet povessain, lehtikin mun pelkoon saattoi kulkeissain. Vaikka viatonna olin, vapisin; kuni tuetonna köynnös, horjuilin.
Olen toiseks aivan luonas syntynyt: luonnossa näen taivaan kuvastuvan nyt; tansseist' ihanoista mun se kutsuupi sinne, missä loistaa tähti ijäti.
Muita pelkää emme, emme ihaile: siten elelemme kodissamme me. Meillä asustaapi rakkaus, rauhakin: niiden siivet saapi aika armahin.
Käyköön himon mahti meille urkkiva, tyytyväisyys vahti meill' on ovella. Ystävyys saa juosta meille iloinen. Turhuus käyköön tuosta aina ohitsen.
Teroittakoon nuoli moitteen, murheenkin; niistä vain ei huoli vaimo Vilhelmin. Hänen runkoansa kukkain verhoaa: mun vain Vilhon kanssa myrskyt kukistaa.
Esikoinen.
Onnea maista rakastajan onneen verrata voiko, kun häll', odotukseen raueta ollen, esiripun takaa morsian saapuu?
Voi: ilo hälle suurempikin syntyy tuskasta kuolon, kun hän, esikoista pitäen, luota pelastetun äidin taivaasen katsoo.
Ristimispäivä.
Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella niin autuaana hiivin varpaillain: sua ynnä lasta tahdoin katsahdella, kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.
Kädessä lamppu katsoin teitä kauan:
jo päivä paistoi idän taivaalla.
Kultainen loiste valas mulle vauvan,
kun akkunasta nostin verhoa.
Sä heräsit ja pienon taivaisessa
valossa näit sen enteenä, mi nyt
on tapahtuva. Olit hartaudessa
mua näkemättä; en sua häirinnyt.
Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin,
ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en
tarvitse näitä tunteit' antaa ilmiin
sanoilla: riemu meill' on yhteinen.
Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat,
laps kanssas pelastui, — Tän vierahan
tuloksi sydän, maja, kaikki saivat
kuin uuden puvun jaloon juhlahan.
Se jalo on: tien Sanan kautta löytää
myös taivas tässä sydämemme luo;
tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä:
on taivaan rauha päällä lähteen tuon.
Hän, joka sallii lasten luokseen tulla,
nimeltään nimittää ja ottaa tän…
Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla,
nyt syliis suljet taivaan perijän.
Jumalan lasta kätesi nyt halaa.
Maria olet, Jooseppi mä kai.
Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa!
Sun kirkastetuks äidinriemu sai.
Suo mulle kätes, joka onnen aina
tuo mulle, surussani lohduttaa;
sen sydäntäni vastaan tahdon painaa,
povellas lemmitty kun levon saa.
Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa
kovemmin yllä, mitähän on tuo?
Vain riemun ruusujako? Älä salaa!
Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?
Kauhistut, vaalistut — ah, vaimon, vastaa!
Hän rukoilee, vaikk' on suu liikkeetön,
taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta
myös katso… Luoja! — kylmä: hengetön!
Hautauspäivä.
Mikä meille juhla suurenmoinen
aavistavin puuhin saapunee?
Akkunoiss' on verho lumenmoinen:
suruko noin päivää piileilee?
Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?
Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.
Häät on: katso, vihkituoli tuodaan…
Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.
Nuodeneidot hellin mielin kantaa —
kyynel heill' on silmäinsopissaan —
riisuttua nuorta morsianta;
hiljaa vuoteellen hän lasketaan.
Koristuksittakin puolellensa
silmät, sydämet hän houkuttaa.
Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa
tuosta keltään viittausta saa.
Minäkö saan sulho olla hällä, kun — kas! — vihkisormuksenkin sain? Jumala! min näen? Samat tällä sormuksell' on nimet molempain… Enkelin, min löysin alla taivaan, sormeen kerran riemuin panin sen. Onneni mä luulin vahvaks aivan: unena se haihtui häviten.
Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa on mun kadotettu armaani. Ah, jo itkin hänen kuoloansa — muodossaan hän tuossa nukkuupi! Iloni, kun kaunoisen sain armaan, suruni, kun hänet menetin, uniko vain oli? Nytkö varman tarkoituksen vasta saavutin?
Niin, mä näen: häämme tässä tullee.
Niin, jo juhlakellot kuulla voin.
Herää, armas! Kätes anna mulle,
miten lupasit, mun morsioin!
Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;
onnemme se tahtoo todistaa.
Mitä! Joukko surupuku yllä
saapuu häihin? — Tiedän, tiedän! Haa!
Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! — Pitäkää kans auki, jotta saan vielä nähdä ystäväni parhaan hymyilevän puhtaudessaan. Sielunsa — mi katsehesta koitti, minne hyvänsä hän katseen loi, ja mi tietämättään mielet voitti — ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.
Paenneesta varjo vain on vielä jäljellä — pois sekin raastetaan! Vaan se siemen, min saa maa, se siellä kukkaan puhkeeva on uudestaan. Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä nousee taas ja on taas armahain. Siinä toivossa vain on mun hyvä elää, kuollakin, oi, Jumalain!
Äidittömät.
Nuorin.
Äiti nukkuu.
Nuorimman läheisin.
Älä noin nyt pauhaa:
sairaan äidin täytyy saada rauhaa.
Nuorin.
Nukkuuhan se äiti nyt niin kauan,
koko päiväksi hän jätti vauvan.
Vanhin.
Ainiaks hän jätti pienensä:
maahan kannetaan hän.
Vanhimman läheisin.
Ei, hän tähti,
taivaassa nyt on ja silmätä
tahtoo meitä sieltä, minne lähti.
Nuorimman läheisin.
Ken nyt äidiks saa?
Vanhimman läheisin.
Mä tiedänkin:
isä.
Vanhin.
Kuinka hän voi olla äiti?
Vanhimman läheisin.
Kyllä voi, sen eilen huomasin.
Hän voi meistä pitää niinkuin äiti.
Vanhin.
Eikö niin hän tehnyt ennenkin?
Vanhimman läheisin. Vaan hän vietti ajan kirjain kanssa; luoksemme hän saapui harvemmin. Nyt hän luonamme on ainiansa, meitä katsoo, pitää polvellaan niinkuin äiti; kyyneleitä syytää hältä silmistä, kun muistamaan meitä äidin opetusta pyytää… Kuinka äidin lause kuuluikaan?
Vanhin.
Aina säilytän sen muistossani:
"enää ei mua nähdä, armahani;
mutta sydämehenne mä jään.
Kuullessanne äänen, joka manaa
povessanne pahan hylkäämään,
ajatelkaa: Se on äidin sana".
Äiti kehdon ääressä.
Laa, laa!
Laulaa äiti, laps kuulla saa.
Laa, laa!
Kukan kuvuss' on helminen,
äidin helmassa lapsonen,
Västäräkki rukka,
älä koske kukkaa!
Hiljaa, kissa! Koira, soh!
Äidin kulta nukkuu jo.
Laa, laa!
Lapsi äidiltä suukon saa.
Laa, laa!
Kupu kukkasen sulkeutuu:
silmät kiinni sun on ja suu.
Narri: taas ne avaa!
Kiltti naurain havaa.
Pientä kehtoon haluttaa:
äiti häntä katsastaa.
Laa, laa!
Laulaa äiti, laps kuulla saa.
Laa, laa!
Lintu turvassa pesäss' on,
lapsi kehdossa murheeton;
ei sen mieleen sovi
paavi, herrain hovi.
Äidin laulelessa sen
aika kuluu hiljallen.
Laa, laa! Hiljaa! Lapsi nyt nukahtaa, Laa, laa! Mikä sielussas uinailee? Himot, toivo, mi pettynee! joko siellä piilee koi, mi vihdoin viilee kukkaas, tahraa hedelmäs, murehduttaa äitiäs?
Laa, laa! Vait on äiti, laps uinahtaa, Laa, laa! Kenkään ei sua turmiohon saa nyt: äitisi läsnäs on. Kohta lintu liitää, kauas multa kiitää, minne mahtaa lentääkään, missä löytää määrän pään?
Laa, laa! Suukon lapsi, kun herää, saa. Laa, laa! Murheetonna se maata voi, äidin silmä kun vartijoi. Jos sä sitä milloin kaipaat, katso silloin, uskoen ja toivoen isän silmään taivaasen!
Äidin hoito.
Nyt nuku vaan! Sammutan lampun sulta. Sun lukemaan herätän, poika kulta! Käyt kohta onnen haentaan: pakohon saa se kuin nuoli. En luonas silloin istukkaan: luonas on harmi ja huoli.
Unt' ihanaa! Viel aika toinen tullee: pois rauha saa, mi arvoton nyt sulle. Saat uneen painaa sulompaan vaivasta pääsi — jo harmaan —, jos paheita käyt voittamaan, hyödyksi seutusi armaan.
Äiti parka.
Nuku, armas poika, vaan! Kärpäsest' ei haittaa sulla, eikä mikään rottakaan permannolle saa nyt tulla.
Nuku! Äiti valvoopi
lapsen luona; kyynel vuotaa,
kun on poissa isäsi
puolison ja lapsen luota.
Isä meidät ainiaan
itkemähän yksin jättää.
Turvatkaamme jumalaan:
ollos, kiltti, itkemättä!
Vaikka nälkään kuolisin,
en vain sua saata jättää.
Kuule, kuinka laulankin:
ollos, kiltti, itkemättä!
Äiti laulaa lapselleen;
miks siis lapsi valittaapi?
Äiti kerii keralleen,
sulle vaatteet valmistaapi.
Jos et rauhaa annakkaan,
niin en työtä tehdä saata.
Mitä sitte nautitaan?
Missä, raukat, saamme maata?
Nuku, armas! Suloiset,
kauniit nä'e unikuvat!
Unissas jos hymyilet,
murheet multa karkoittuvat.
Nuku, armas poika, vaan!
Kärpäsest' ei haittaa sulla,
eikä mikään rottakaan
permannolle saa nyt tulla.
Emma äidilleen.
Äiti, kuinka hennotkaan käydä Emman luota? Emma istuu nurkassaan, silmä vettä vuotaa.
Nukkensa on Naimalla,
amman kanssa Hulta:
Emman ilo ainoa
on vain äiti kulta.
Äiti, mennös kuitenkin
kylähänkin kerran.
Rauhaa antaa sullekin
tulee jonkun verran.
Älä sure, vaikka on
Emma itkeväisnä.
Suukko suo, niin Emma on
hiljaa, tyytyväisnä.
Hetken hän viel' itkien
akkunassa hohtaa,
sitten laulaa Naimallen:
"äiti tulee kohta".
Vihdoin riemuin leikimme
koko siskokunta,
kunnes riviin nukumme,
nähden äidist' unta.
Vaan kun päivä auki luo
meiltä silmäluomen,
menemme me äidin luo,
lausuin: "Nyt on huomen".
Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.
Hän nukkuu vielä — hellin hymyilee,
vain enkeleistä uneksiipi,
ja posket hehkuilee
myös hänen varpusensa nokan peittää siipi.
Siis vielä nukkuvat
he molemmat
viattomat
ja pienot. Nukkukaatte!
Mun puolestani kyllä rauhan saatte.
Melida istui hiljallen. Kointähti kukat akkunalla valas, kun alkoi liikutella varpunen: häkissä keveästi hyppien, nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas, se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.
Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli.
Ja kun
jo puoliunessaan hän hellän suutelun
sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan,
hymyillen äitiään ruveten halaamaan
ja katsoi häntä silmiin,
joist' astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.
Jo aamukävelyllä huokeasti he pensaskujaa käy ja kulkee kummull' asti. Nyt seisoo siellä äiti poikineen: ihanin näky täällä maan katoovaisen päällä. Niin, hamaan taivaasen he mielineen kohosi kauneuden, viattomuuden, rakkauden siivillä alhaisesta majastaan, ja näin taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin, näkyä sitä katsoivat, kun päivää vastaan viel' yön haamut sotivat.
Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee kaks enkeliä, jotka vartoilee hartaasti maailmaa, min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.
Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen. Se lainehtien kultavaahdossaan, käy pilvisaarten väliin virtaamaan. Ihmeestä poika mykkänä on vainen ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti hän kyyneleitä vuodattaa, samassa hymyillen, kun saa pään äidin syliin painaa turvaisesti. Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa ja lausuu: "Poikani, kas, Herra armostansa taas siunatun ja kauniin päivän suo ja taivaan ovet auki luo, valossa suloisessa hymyillen lapsilleen alas kaikillen, myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki kohota kuni linnun laulu, kukan henki".
Näin ainiaan
samainen luonto, vaan ain' uusi suloiltaan,
liikutti heidän sydäntänsä.
Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä
vain harso läpinäkyväinen,
taivaisen hyvän peittäväinen.
Ja äiti, kuu vei pojan katsehen
maan ympäri ja taivaan, huomauttaen
lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen
myös olevan, hän tuli riemuisaksi,
nähdessään nautitseman ihanaisuuden
pojankin sielun muodostavan ihanaksi.
Eräissä kultahäissä.
Tää jalo juhla, mistä saa kultaisen nimen tuo? Kullasta siitäkö, min maa vain hikiotsin suo, mi tuottaa vihaa, riitoja, vie rauhan rinnasta?
On kultaa arvokkaampaakin kuin tuo, mi koristaa istuimen itämaisen, min sai miekat valloittaa. Mökissä, linnass' sit' on, vaan ei miekoin saadakkaan.
Et sitä sulje lukon taa,
et laske, punnitse.
Sen rikas ja sen köyhä saa
ja sitä nautitsee.
En orjaks uuvu mammonan,
jos sitä omistan.
Se perhosta ja kukkasta ihmeesti koristaa; sit' enin aamurusko ja aurinko omistaa: se sillä laskiessahan kaunistaa ulapan.
Se sairaan tuskat huojentaa
ja lapsen hiljentää.
Se köyhän ihastuksiin saa
ja vangin miellyttää.
Taivaasta tullen, sinne tää
sielumme ylentää.
Pyhimysloiston lailla se, laskeissa päivyen, vanhuksen päähän laskeikse hopeahapsisen. Juhlalle tälle kulta tuo nimensä kauniin suo.
Niin kauan harva elää saa.
Vaan muistakaamme tää:
on kultaa vielä kalliimpaa,
ei silmin näkyvää.
Valossa, jonka Sana suo,
uskolla nähdään tuo.
Itkeissäs paarten ääressä elosi kumppanin, iloitse: tuolla ylhäällä saat rakkaas takaisin, Siell' yhteen teidät taivainen luo templi kultainen.
Isoäiti.
Suuret maailmalle pojat, tyttäret hajoo avaralle, jäävät pienoiset, Nyt ne piiriins ottaa hänet tuolissaan, tanssin alkaa: totta on hän riemuissaan.
Tekö enkeliä, keijuisiako? Kysyy, helmisiä silmissänsä jo, Nyt hän keijuisista alkaa kertoa, noista suloisista, niiden rouvasta:
Kuin hän kylvyst' ehti ajaa vaunuissa, jotk' on ruusulehti, perho valjaissa. Kuninkaan he kohtaa, silloin rumpuihin mettiset lyö kohta, soi: God save the King.
Tuo on mahtavasti mantel'tuolillaan: kultaa kenkään asti rouvan yllä vaan; valtakunta kanssa on mit' onnekkain: tanssii, soittaa kansa taukoomatta vain.
Täten pienten kanssa mummo loruilee, lapsuusmuistoistansa itse iloitsee; selkälautaa vasten vihdoin painuu pää, piiriss' uinuu lasten unta sikeää.
Hiljaa! Hst! — He kohti hiipii varpaillaan, silmää tuskin tohtii liikahduttaakaan. Mut hän vielä havaa, ylös katsahtaa. Taivas itsens avaa: enkelejä saa.
"Viestin mulle tuotte mailman paremman, minuun katseen luotte, täältä kulkeissan'". Nyt hän näkee pienot, lausuu, painain pään, siunaukset vienot eikä järkykkään.
Ukon kehtolaulu.
Makaa hiljaa, harmaapää, lapsi uudestansa. Ei sua kylmä pohjan sää häiri tuulillansa. Kehto kiikkuu hiljallen. Nuku lepoon! tyttönen tuutii laulaissansa.
Vaivas saa sun voihkaamaan; vaan tää lohduttaapi; kaikkein äiti povellaan sunkin nukuttaapi; sunkin Isä herättää, ottaa tykönsä — ah, tää leinon lohduttaapi.
Elon hetket.
Viattomuus! Sä nauravin nouset suin ja riemumielin taivasta katselet ja aamuruskoa. Laps! onnen tuottavi sulle jo hetken loisto.
Jo aamu koittaa: katsele kiiruhtain,
intoinen nuori! Kaukana viehättää
sua impein leikki laaksosessa
tai jalo temppeli jyrkänteellä.
Onnekas varhain kylvi ja päivällä
hedelmän nauttii miehenä kylvöstään:
vaan tyhmä raukka paastoo aina,
porttia Onnelan kolkutellen.
Vaikea, synkkä tie yli kankaan on
pois kotiin: peikot, ryövärit huolettaa
vanhuksen raukeata silmää,
kunnes sen umpehen saa yö pitkä.
Istuos kynnykselläsi, riemuiten,
kun päivä laskee. Taivas jos pilvistyy,
kas, tähti tuikkaa pilven alta,
porttis kun aukaset matkaajalle.
Murtaos kulkijalle sun leipäs myös ja sitten lamppus sammuta, nukkuen, siks kunnes aamu ilman iltaa sun iki nuorena nousta sallii!
Joulukolehti köyhille lapsille.
Apuas nuot köyhät pienet vartoo; auta, ken vain lienet: Palkita sua ei voi nuot; taivaassa saat palkan vasta joka vesipisarasta, jonka pienimmille suot.
Heillä on niin niukka leipä.
Kylmä vaivaa: puita eipä,
mistä tulta tekisi.
Olkoon ropo varakasten
noiden köyhäin, kurjain lasten
lohdun evankeliumi.
Jouluna ol' ilman majaa seimessä vain Vapahtaja, köyhä, heikko, turvaton. Vaan yön pimeässä jalo loisti taivaan jouluvalo, kirkkaudesta verraton.
Hädän majaan anna tulla toivon valo: avain sulla epätoivon kahleen on. Näin et tunnon rauhaa tuhlaa, oikein vietät joulujuhlaa. Muutoin on se arvoton.
Kierto (Convolvulus).
Sä ihmiselon kuva olet mulle, kun illoin, aamuin sua tervehdin, kehoitus kiitokseen, kun mullekin on Luoja suonut samaa, mitä sulle. Saat kukkia sä aina aamusin; ne illoin kuihtuvat, ah! ennenkin, loistaissaan päivää vastaan purppurassa, ne vaaleten jo ovat muuttumassa.
Valittaisinko peilissäsi, että iloni, eilen uusi, tänään on jo kuihtunut kuin kukkas eloton? En; vaikka mun myös odotus se pettää, ett' umpus aukee aina aamusin, niin nukun siihen toivoon iltasin, ett' uusi päivä riemua taas suopi, vaikk' omat surut, vaivatkin se tuopi.
Sun varttas sauvas tukeepi ja kantaa, se siihen tarttuin kiertyy, kasvaakin. Ah, jos mä tomusta niin nousisin, tarttuisin tukeen, minkä usko antaa! Ah, sieluni jos laillas saada vois, ennenkuin täältä hivun, kuihdun pois, taivaasta säteilevän elon jalon, kuin värin kukilles suo säteet valon!
Laakson lilja.
Sä laakson lilja, oletkos vaan maasta noussut elohos? Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi, jos ei myös taivas pilvistään sun juurtas kastais vedellään ja sulle päivän paisteen soisi, jok' umpinaisen silmukan avaapi täyteen kukkahan. Niin, sielu, elos oikea on armolahja taivaasta.
Valkovuokko.
Kas, kuin valkeavuokko on sievä mut kuihtuva sangen!
Tuskia sä murrat sen, kun se jo kuolevi pois.
Sievä ja hellä sen laill' olet, tyttönen; siis varo ett'et
lailla sen kuihtuis myös pettäjän suutelohon.
Sinivuokko.
Min leivo pilvist' ennustaa, sen ensin tahdot todistaa — sä kevään esikoinen — mailla. Vaan, kaiken meille kauniin lailla, taivaasen viittaat sinäkin sun silmis taivaansinisin.
Mimosa ja reseda.
Terävä Sohvi, runoniekka seuranaan, läks kasvihuonehesen katsomaan. Kummankin Intian kun siellä lukuisia hän kasveja nyt katsastaa, ihmeisiä tai ihania, koskettaa kätönen keveä mimosaa. Kas, yrtti nyökkää kaunoisesti, se hellät tunteet näin ilmaisee — valheisesti.
"Kas," lausui runoniekka, "kuva kainouden!" "Niin," vastas Sohvi, ilkkuisesti hymyten, "kaunoisen kainouden! Ken tuot'ei tunnustaisi arvoiseks ihailun, min saa ja — halajaisi?" Samassa tuntevat he lemun suloisan tuhannet suloiset muut lemut voittavan. Noin mikä hajahtaa? Ei korea tuo tuolla, ei tuokaan pöyhkeä, ei etummainenkaan.
Ja Sohvi, runoniekan kanssa kulkeissaan, seisahtui ihmeissään vihdoinkin syrjäpuolla: heit' ihastuttava, kas, reseda on vaan; se lemun levitti niin kauas, kuin vaan voi, ja muiden lemutun sen sekoittua soi. Noh! huusi Sohvi, tosiaan, kas, toinen kainouden kuva! Katseensa laski runoniekka vaijentuva.
Sirkkuseni.
Mun majassani seuranain — se majani on pieni vain ja halpa mutta mielestäni on armas siellä ollakseni —
on siellä mulla sirkkuni;
se mulle rahaa rakkaampi.
On sillä kieli pienon pieno
ja lauluääni hienon hieno.
Niin soma, sievä näkö sen,
liikunto nopsa, kevyinen.
Se peilinpuhdas kauttaaltansa,
vaikk'ei se muuta pukuansa.
Se elääpi vain minullen:
iloitsee, kun mä iloitsen;
kun suutun, on se nurrullansa,
valittain sirkutuksellansa.
Kun mainitsen sen nimen vaan,
se syliin kiitää suorastaan
ja leipää nokkii huuliltani
ja laulain kiittää vaivastani.
Kun kanteleeni helkkyilee,
pää kallellaan se kuuntelee
ja katsoo, kun se heliseepi,
ja laulaa ja taas kuunteleepi.
Jos vain mä vien sen peilin luo,
ai, ääntää rakastuen tuo,
suudellen lasiin — raukkaa sua!
Miks sallin noin sun kiusaantua?
On mulla pieni kukkasmaa, myös sinne sirkku mennä saa, vaan muistaa kyllä sisään tulla — jos moinen vaimo olis mulla!
Tunturin satakieli.
(Sylvia Svecica.)
Kulkija korvessa, missä usvat yölliset ruskottuvat aamuin koin sätehissä, hohtohon illan mit sekauvat! Miks seisahdat kuuntelemaan? On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan. Äsken laulajan, koivussa istuvan, kuului tok' alkava soitto. Tuota, kas! vartoo innoissansa luonto nyt vain kokonansa. Alkavi auringon kultainen koitto, alkaa laulelokin.
Kuin pilvihin tuulen nostama liekkinen lentää hehkusta alttarin siipysin punasta leimuavin, laulukin tuo niin ilmahan entää puhtahasen, siintävän kirkkahasen, pilvettömäänkin aivan, valon valtoihin taivaan. Tuo kaunis lahja onkin taivainen ja henkikin, mi täyttää sen. Sitä jo silmiin selittävät kaulan höyhenet taivaansinertävät.
Vaan voimaa Pohjolamme valon laulettuansa, katsoin taivaasen, se kääntää katsehen ja korvan maahan, alas saloon.
Rakasta varjossa siellä on varmaan. Mitä ääniä siellä on, kuin huokauksia morsion, mi juur' unissansa on nähnyt armaan? Nytpä — kas! —- laulajan sen rintakin, paisuen, laulusta aivan on ihastumassa: se on kokonaan sulosointuja vaan; lempijän tulta on laulelijassa. Loistoa kas sen katseiden! Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen, levittää myöskin sen kuin päivänvarjostimen, niin sen koko keveä, hieno ruumis kaunis ja pieno kieppuelee kuin tanssissa. Ei yksin kurkusta vaan rinnasta, sen mukahan kuin lyö rinta, käy säveltä vaihtelevinta; nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen kohina; nyt niinkuni puron kuiskaavaisen sohina mättäillä, niittymailla; nyt huimasti telmiten; nyt hellästi lemmiten; nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. — Mut miks se tuimasti kiljahtaa, laulun äkkiä lopettaa? Mikä hiis noin männyssä räpistelee, kyntensä oksaan kiinnittää? Mik' on se peikko sarvipää, min silmät häijysti noin mulkoelee? Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin! Laulaja — kas! miehen lailla on koht' apunas, nuolena luokses ehtii, kiitäen saa kokohon pikku lintuja joukkion. Huuhkaja, niitä peljättääkseen, julmaa päätänsä kääntelee. Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen nuo kuitenkin lähentelee. Silmiä kyllä se väänteleepi; vaan päivä niitä jo häikäseepi. Poistuu ystävä pimeyden rotkoon öisehen, raakuen. Nyt kerrassaan, kas laulamaan kaikk' yhtyvät, visertävät iltahan asti, ja niin ihanasti kaikuvi metsä ja mäki, kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.
Vaiti on nyt vainen tuo, min laulu ihanainen vihkii yksin kerrassaan yön, mi on nyt päivää vaan.
Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi, hän laulaa laulun kuolemattoman, illallaan nähdessään kuin sarastaapi jo laskematon päivä taivahan.
Juokse, porosein!
Juokse, porosein, poikki vuoret, maat! Seistä, syödä saat majall' impysein. Siellä verraton sammal'-aarre on.
Päiv' on lyhyinen
mutta pitkä tie.
Laulaissain nyt vie
matka joutuen!
Tääll' on sudet vaan
usvamajoissaan.
Jos mä lentäisin niinkuin kotka tuo kultapilven luo, ehkä näkisin silmät lemmityn, huulten hymyilyn.
Kiinni kokonaan sait mun pyydyksiin — villiporo niin kesyyn kiedotaan! Vedät totta kuin koski innostuin.
Sinut nähtyäin suurest' ikävöin; aina päivin, Öin mietin mielessäin: on se onni vaan, jos sun omaks saan!
Vaikka kätkeisit laakson kiven taa, taikka porolla metsään rientäisit: kivet, hongat vois tieltäin käydä pois.
Juokse, porosein, poikki vuoret, maat! Seistä, syödä saat majall' impysein. Siellä verraton sammal'-aarre on.
Araapialainen.
"Kas orhi!" hän lauleli, ratsastain erämaan läpi vain; "se mun reimasti vie kuten tanssiellen. Minut tuntien kyllä se kiitävi, minua vain totellen. Sen korvat on siipinä yllä. Kuin gaselli kulkevi vaan se niin nopeaan.
Hyvä kalpani, kiiltävä pyssyni on. Kas, auringon paisteessa kuin välkkyvi hopeavyö! — Rakas tyttö mun milloin alla palmujen kaivolla näkevi, lyö sydän hällä kuin kyyhkysen silloin, kun haukka on pesässä sen, sitä ahdistaen.
Hän, tyttöni, hiipivi hiljallen, alas kaivollen. Isä äänensä huutakohon ihan vaan sorruksihin asti! Mä sieppaan tyttöni pois satulaan. Ori tuulena vie nopeasti. Meit' tähtöset katselevat, onnittelevat".