SELMA JA FANNY.
Runotar.
Lähteen luona haavan alla — ikuisesti muistan sen — istuin, aikaa laulamalla niinkuin ennen viettäen.
Illan taivahalla hohti
kultalieve päivyen.
Läpi lehväin mua kohti
katsoi kasvot kuuhuen.
Väsyneenä leivo liiti
laulustansa lepäämään,
alas armaan luokse kiiti
suukon saamaan, lempimään.
Tuosta tahtoi kaiho tulla,
sydän tuntui tyhjäks vaan:
eihän kuulijata mulla,
palkan suojaa ollenkaan!
Huokasin näin itsekseni,
kannel multa laskeui,
taivahalta katseheni
itseheni sulkeui.
"Hourailenko?" huusin. Somaa:
ylöspäin kun silmäilin,
haavass' on tuo kannel oma,
vyötty kukkaseppelin.
Taivas! Enkel'armas impi!
Sen näin läpi lehtien;
eipä mikään kaunihimpi
kuin sen katse, hymy sen.
Selma! se sä olit vainen,
runottaren', ystäväin.
Sä, jo kaukaa kaunokainen,
nyt taas tulet tännepäin.
Istu, kuule soittoani;
noin mua älä katso vaan:
muuten eksyn soitossani —
niin, mä eksyn ainiaan.
Lauluni jos ilmi saisi neros, sulos ihmeiset, aarteet ei mua hurmajaisi, kuningasten antimet.
Ihmisen kasvot.
Setrimetsän purppurallaan ajan kuudes päivä vallan valoon vaatetti. Perho pieni, kultasiipi ruusuin luona hääri, hiipi, niitä suuteli.
Helmi hohti aallon alla, valkojoutsen varjoisalla souti salmella; hehkui punarypäleinen, leikki kaino kyyhkyläinen paratiisissa.
Korkein kauneus vain puuttui luonnossa, kun vielä puuttui kruunu luomisen, kunnes kasvot kauniit hohti, silmä kirkas päivää kohti aukes ihmisen.
Vuoren lumi loistavainen, aamurusko purppurainen luopui loistostaan; tähti armas, heloittava, päivän otsaa kaunistava, mieli jättää maan.
Tomuist' ihmissilmät koitti, kumartaen kunnioitti niitä eläimet, kun ne sulo, lempi täytti, kun ne surun takaa näytti toivon kyynelet.
Ihastuipa tuohon uuteen hurmaavaiseen ihanuuteen enkel'joukkokin. Siinä loisti Luojan kuva: siihen Luoja riemastuva painoi sinetin.
"Tomu kaikk'on; elävätä sielua ei ole!" Tätä lausut ylpeillen. Peilaa kasvos lähteen veteen, niin se näyttää silmäis eteen väittees tyhjyyden.
Katso otsaa viisaan, jalon: lähde vuosisatain valon, taulu totuuden. Katso sankarinkin silmiin: tulta, joka säihkyy ilmiin, mailmaa halliten.
Entä sulo, ihannelma?
nosta aamuhuntu Selman
ruusuposkelta!
Katso! silmä kaino, hellä!
Katso! kutrit löyhytellä
alkaa tuulessa!
Seuraa säälivää, kun tätä laakson huonoon majaan hätä kutsuu kurjain luo: kas, kuin katse pienoisille, silmänluonti sairahille levon, lohdun tuo;
Muoto taivaan asujitten,
maassa haamu enkelitten,
kasvo ihmisen!
Häviätkö kuolemassa?
Etkö aina taivahassa
itke hymyillen?
Teet sen. Muotos, äänes vielä saapi enkeleinkin siellä mielet liikkumaan. Selma, sinut taivahassa, tuolla iki-onnelassa vielä nähdä saan!
Kolme sulotarta.
Selma näki kehdossaan, pikku suullaan hymyellen, tyytyväisnä soperrellen, mitä muut ei huomaakkaan: oli kaksi sulotarta, Viattomuus, Hellyys; näin nähdä saa ne käsikkäin se, mi lempii Runotarta.
Lailla Kupidon nyt, mi ensin kyyhkyin kanssa eli, siskojansa hyväeli, soker'nuolin leikitsi, — Selma sulo vieraitansa, jotka siinä leijuvat, kasvattaa hänt' aikovat, ilahduttaa ilollansa.
Kätösen hän heille suo: Otsan painain otsaa vasten, itkein, naurain lailla lasten, jäävät nyt he kehdon luo. Taivaan loiste huoneen täyttää; lapsi kummeksii ja — nuo kun ei enää suuta suo — heidän muotoiseltaan näyttää.
Kehdon sai nyt liikkumaan näkymätön henki vieno. Aika vieri; kaunis pieno ulos astui maailmaan. Tanssiin häntä ihanaiset sulottaret johtivat; ihastuen tanssivat hänen kanssaan nuorukaiset.
Kaikki kuiskaa; "Katsokaas!" Punastuin hän kaunokaisin voittoja saa sadoittaisin, mutta kaikki — hukkaa taas; vaan kun hän on seitsentoista, sulotar nyt kolmas luo liitää, umpun auki luo: nyt — kas! — sulo Selma loistaa!
Viisaus nyt kuiskuttaa hälle; "Kun on tyttösellä mieli viaton ja hellä, niin hän mielet liikuttaa. Sulon säilyttääkses aina, ollos viisas, iloinen!" Selma mieleen neuvon sen hyvin — liian hyvin painaa.
Kauneuden koti.
Miss on Kypros? Kaunokainen
myrttilehdoss' siell' on vain,
hän, tuo puhdas, armahainen,
päivin, öin mun unelmain.
Rypäleiden kruunaamana
siell' on suloin templikin.
Sinne viekää, kyyhkyt, sana!
Malttakaa! Käyn itsekin.
Ah! jo liidän tosiansa
kotiin sulottarien,
jotka leikkii luonnon kanssa,
kanssa impen' kaunoisen.
Liittyy kultaa oranginkin
elyseian yöhön, o!
Siellä piilee hän. Ah! hengin
myös mä samaa ilmaa jo.
Tuossa hymyin taivahaisin
kylvystään hän uinuupi…
Heräs jo, kun hopeaisen
kukan lehti putosi.
Mitkä silmät! Nähdä suo ne
katseitteni koko maan.
Ei, sen mailman ilmi tuo ne,
mit' ei täällä olekkaan.
Tuonne nostat, kaunokainen,
minut valon lähteillen.
Siihen suloon tyydyn vainen,
minkä näytät minullen.
Kyproon saavuin unissani,
Kyprosta taas taivaisin,
Selma saapui — haaveistani
heti haihtui kumpikin.
Ei, hän vie mun molempihin:
Kypros on, miss on hän vain;
kun hän katsoo taivaisihin,
luulen siellä olevain.
Samppanjaviini.
Juo! Pian haihtuvi päilyvä helminen; juo! Joudu, jos jaloa, suurta sä tahdot. henkeä ällös sä sammua suo. Tyhmä, min riemuna vain ovat vahdot, saa veden, vain veden paljahan tuo.
Saas! Sulohetki ei säilyvä tääll' ole; saas; tunne ja myös hymy hienonen vallan kiihotin on sekä tainnutin taas. Raketti sammuin on korkeimmallaan, makein malja, kun juoja sen kaas.
Pois pian riemu se häilyvä rientävi, pois. Sen, jalon nestehen nauttien, luuli saavansa nuori — siks mielin hän jois —, taikka sen tois joku purppurahuuli: Riemu, ah! maassa ei viihtyä vois.
Ainoa suudelma.
Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin kuvana kulkuasi katsomaan. Purista vielä veneestä mun kättäin, suo, että vielä hymys nähdä saan!
On mennyt nyt se taivaan-armas aika,
kun luokses silloin tällöin hiiviksin,
ja silkkipukus kahina kuin taika
mun vartoovan sai ihastuksihin.
En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle
suloista outoa se puhuikaan,
siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle
ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.
Se mennyt on, — En milloinkaan saa kuulla,
en seistä luonasi, kun neuloissas
tai klaverillas laulat sulosuulla,
en kosketella kaunokutrias.
Suudelma viimeinen ja ensimmäinen
kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!
Poskellas päilyy kyynel vieriväinen:
ah, anna suudella mun siitä tuo!
Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,
kun sulta lempeni sen pyytää vaan,
ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa
surunsa, ei sua näe milloinkaan.
Muistatko sinäkin mun joskus siellä?
Ei! Unhota ja ollos onnekas!
Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä
vain murheellisna olen autuas.
Fanny.
Selmalle ennen aina mä laulain soitin kanneltain, kun povelleni painaa hänt' ystävänä sain.
Vaan vanhempana sitten
näin lapsen käyvän templihin.
Poiss' maasta kuolevitten
sen sielu, katsekin.
Maan pääll' on taivas varmaan,
niin luulin, kuu mä Selman näin;
vaan kun näin Fannyn armaan,
hän mun nost' ylöspäin.
Elolla — opin heistä —
on kauneus kaksinkertainen.
Niin näyttääpi se meistä;
vaan yks on alku sen.
Lähteellä, laakson puolla,
näen ihanaisen Eedenin:
kuvaansa Selma tuolla
hymyillen silmääkin.
Vaan ylös silmäellen
mä näen Fannyn vuorella.
Hän siellä rukoellen,
seisoopi kirkkaana.
He yhteen sopii aivan:
on Selman tytär Fanny tää;
vaan Fanny saa jo taivaan,
ja äiti suruun jää.
Hän vuoren alle istuu ja nukkuin unta nähdä saa. Kun kaikki täydellistyy, niin yks on taivas, maa.
Peili.
Kas! Pieno makaa hiljallensa hereillä vielä kehdossaan, Noin katseinensa hän niitä kummaa seuraakaan?
Kirkastuu silmät taivaisesti,
myhäelee autuaasti suu.
Noin ihmeisesti
hän mistä syystä riemastuu?
Ei ole nyt se peilin valo,
ei kukka eikä lasi sen.
Kehdolla jalo
kai enkeli on taivainen.
Kai paremmin, kuin silmä, lasta
saa joku aisti huomaamaan?
Kai taivahasta
on hällä muisto muassaan?
Niin Fannyn imettäjä luuli;
vaan itsekin hän enkelin
jo näki, kuuli:
se Fannyn äiti olikin.
Hän oli lasta silmäellyt
peilissä, seisoin hetkisen,
ja nyökähdeliyt,
iloa äidin nauttien.
Ihana lasi, joka näyttää ne, joita sydän rakastaa! Ken niin sen käyttää, vanhuuden-ystävän hän saa.
Tahdot.
Pikku Fanny iloissaan
sanoi tähtiin katsoissaan:
"monin silmin minua
katsoo Jumala".
"Jumala on maassakin,
Fanny. Katso kukkihin!
Niinkuin Herran silmät nuo
meihin katseen luo".
"Nyt näen selvään Jumalan,
missä, äiti, arvaahan!
Silmissäs Hän hymyilee,
minuun katselee."
Kiiltomato.
"Mik', äiti, loistaa noin haan puolla? Vast'ikään putos tähtönen: mitähän, jos se on nyt tuolla?" Huus Fanny; portin ylitsen hän kohta kiipeskin ja juoksi halki haan sit' ylös poimimaan.
"Min näen? Loistitko niin sinä?
Oletkin kirkas, suloinen…
Vain mato! Ja kun luulin minä,
ett' olit helmi taivainen.
Vien toki kotiin sun: saat siellä rauhassa
kukissan' asua".
Hän kutsui kokoon pienet kaikki
ja ruusuun pisti matosen.
"Pois kynttilä! Äl' itke, Maikki:
saat lyhdyn sievän pienoisen.
Jos yöllä heräät, niin sua hauskuuttaa se vaan,
ja nukut uudestaan.
Kuink' otus tuo voi tulta moista itsessään, äiti, suojustaa?" "Hän, jok' on käskenyt sen loistaa, sinutkin kerran kirkastaa, jos tulet hyväksi". — "Siis, äiti, olet sa jo kirkastettuna".
Taivaankaari.
Käy, isä, järven yli mua saareen viemähän. Näetkö, saaren syli kun kantaa töyrähän?
Töyräällä taivaankaaren
pää toinen parhaallaan.
Oi, jos se jäisi saareen,
siks kunnes saavutaan.
Hän hyvin soutaa; vene
käy rannan ruokoihin,
kun näky kaunis menee
Fannylta kateisin.
Ja kyynel karvas kasti
pieneltä poskipään.
"Mit' etsit täältä asti?"
sai isä kysymään.
"Tuoss' satoi ihmeekseni
taivaasta kukkia.
Niit' aioin äidilleni
iloksi poimia."
"Kas, kukkain paljoutta!"
nyt isä vastasi.
"Ne maassa syntyi, mutta
ne taivas kasvatti.
Ne vettä saivat siitä,
sen säteitä ne joi,
ja sama päivä niitä
kuin itää purppuroi.
Äidille niitä ota
ja lausu: löysin ne
mä taivaan tiellä, jota
sä neuvoit minulle.
Ma taivaan portin alta ne poimin avoimen: — ja hurskaat kaikkialta löytävät portin sen".
Taivaanranta.
"Kas maahan kääntyy kansi taivaan; kas aamuruskon kultakin koskettaa puiden latvoihin! Miks'emme, äiti, kiirein aivan jo riennä täältä taivaasen, kun noin se ain' on läheinen?"
No, vastas äiti, käydään kohta nyt sinne! Ja he käyvätkin, molemmat tuntein taivaisin. Edessä lehdostossa hohtaa seasta varjoin valkeus, kuin Onnelasta kangastus.
"Kai tää on Eeden? Ihanaista!
Millaiset kukat, marjat, hei!
Vaan taivasta ei tässä, ei!
Nyt näen poissa näistä maista
kylässä kirkon luona sen
kultaisen pilven, kaunoisen.
"Maan päällä jos kuin kulkun' ohjaan,
edellä taivas poistuupi.
Vaan minne onkin matkasi,
etelään, itään, länteen, pohjaan,
niin rannalla sa taivahan,
näet matkas määrän ainian.
Kuuletko kelloin äänen jalon?
Huoneesen Herran kutsuu tuo.
On Herran päivä: Herra suo
taas lohdutuksen, rauhan, valon.
On kirkastettu temppeli.
Kirkastuu siellä sielusi.
Käy! Paratiisista sun pitää, laps, lähteä myös maailmaan matkaasi yksin kulkemaan. Jos niinkuin nyt sä jatkat sitä, niin, milloin päättyy matka maan, ei taivas sulta poistukkaan".
Laululintu.
"Tän linnun laulust' useasti sä hellyit kyyneleihin asti: Se ota, muista Eetua — vaan ei lie lahja mielees? Ah! Vai etkö lahjan antajasta nyt enää tahdo huolia? Voi pikku Fanny, vastaa ja katso minua".
Hän katsoi, otti linnun, juoksi sen kanssa kukkiensa luoksi puutarhaan. Hänen hoidossaan komeili kukat riemuissaan. Vaan hänestä ne suruisilta ja itkeneiltä näytti nyt, niin melkein kuolevilta kuin kukat niitetyt.
"Ah! Laulajanne on nyt vanki.
Vaan taas sen teille toimitanki
sulosti sangen laulamaan. —
Pois lennä, ollos vapaa vaan! —
Kas, vaahteraan se riemuin liitää,
sen latvahan taas laulamaan.
Ylemmä mielin kiitää —
jos siivet saisin vaan.
Vain nähdä taivaan saanko, rukka, kuin maahan kiintyneenä kukka? Milloinkaan enkö liitää vois kirkkaasen avaruuteen pois? Tuo perho, mi noin lentää täällä, tuoll' äsken katsoi kuoresta. Mä rusopilven päällä Saan kerran istua".
Kukat.
"Tuoksustasi varmaan
lienet väsynyt?
Mennös maata, armaan'!
Hyvää yötä nyt"!
Äiti antoi suutelon.
Fanny vaiti on.
"Pääsi tyynyyn paina,
lapsi, uinumaan!
Ah! sä kuihdut aina
joka päivä vaan".
Fanny raukein katsehin
silmää taivaihin.
"Vedessä on kukkas,
jotka kotiin toit;
koko yönkö, rukka,
niitä vartijoit?"
Äiti kulta, katsoppa
pilvein kukkia!
"Tyydy kukkiin mailla, nukkuin, kasvaen maisten kukkain lailla, kevääst' iloiten". Fanny ikikeväällen hymys huoaten.
"Taivaan tähdet illoin tuolla tuikkivat, enkelein luo silloin mua kutsuvat, Äiti, jos mua kaivataan, olen siellä vaan.
Kukat siellä loistaa eikä kuihdukkaan. Seppeltä mä noista vastaas laittaa saan. Näitä ensin tomullein kylvät muistoksein".
Vuohi.
Taas, imettäjä, terveysjuomaa sä tarjoot minullen. Vaan kiliparkas jälkees — huomaa! — Noin juoksee itkien. Rinnastas poissa tähteni, sua seuraa toki, tuntee äänesi.
Niin, äiti, vaikka eroamme,
omasi olla saan.
Vähäinen aika toisistamme
erottaa meitä vaan.
Niin sanoit, milloin sairastit
ja meidät kyyneleissä huomasit.
Vaan minä elän: kokonansa, kas, maljan tyhjensin. Ja unta näin mä yöllä kanssa: Pilvellä istuinkin; mull' Eetu antoi seppelin, vei minut alas laaksoon tanssihin.
Paperileija.
"Kas, Fannyni, katso, kun juoksen, se kiitäen vain kohoaa; vaan sormeni yksikin luoksen' sen taas alas ilmasta saa", Ja langasta kuljetti riemuiten hän nyt lehtisen siivikkähän.
Kas, myrskyssä kutriset lentää.
Vain pilvihin silmäten hän
yli kankahan, kantojen entää,
kylän lapsia jäijissähän.
Hän leijansa näin ylemmäks yhä vaan
sai ilmahan korkenemaan.
Hei! — huudahti Fannykin — kiitää
myös valkea kyyhkyni noin.
Vaan loukkaut, Eetu, jo siitä!
Voi! tuskin mä katsoa voin…
Nyt lankesi Eetu, mut kohta hän vaan
nous taas sitä kuljettamaan.
"Kuva ompi se tän elon teistä",
sanomaan täten nyt isä saa.
"Niin; lehti on kullakin meistä
myös myrskyssä kuljetettaa.
Pidä kiinni ja katsele taivahisin;
taas nouse, jos lankeatkin".
Miten lehti nyt ilmassa häilyi, sitä katseli Fanny, ja hän näki F:n, mi päivässä päilyi, kas, lehdestä kiiltelevän. "Noin häilyvä sieluni taivahan, maan välimailla", hän sai sanomaan.
Tuon piirtäjä — Eetu — sen kuuli ja sai pahan aavistuksen… Vei langan nyt kourasta tuuli; hän kääntyi, sen saadaksehen. Oli hukkunut lehti, ja vaalistuen loi silmät hän neitosehen.
Kyyhky.
Kun Fannyn sydämmensä omaks Herran pit' antaa kanssa seudun nuorien, hän lasna riemuitakseen viime kerran, kyyhkynsä kokos ympärillehen.
Hän juoksi koreineen: ne kaikki läksi,
ei ilman riidan jankkaa, noukkimaan
— hän kultasadetta soi syötäväksi —:
valkoinen yksin vain ei tullutkaan.
Kaivolla pitkin selkää, rintaa alas
pirskutti helmiä se nokallaan,
lens ylös sitten ynnä sieltä palas
kädelle Fannyn, hänen kutsuissaan.
Nyt saapui Eetu: kyyhkynen, kas, kiitää
hänelle heti vastaan leikkihin,
käy hartioille, Fannyn syliin siitä
taas takaisin ja jälleen pilvihin.
"Oi, käsitän sun!" virkkoi Fanny, kättä puristain Eetun, poistuessahan, ja Eetu näki, kyyhkyyn silmäämättä, katseessa Fannyn taivaan aukeevan.
Kointähti.
Oi aamu! Liitton' täällä uudistat kanssa Jumalan: Ken rusopilves päällä tuo armon sanoman? Sä, jonka loistannasta jo sylilasna riemuitsin, kointähti, oikein vasta nyt nimes tunnenkin,
Oot kuva Lempeästä, mi valon — ajan helmassa — erotti pimeästä verensä virralla: Silmänsä rakastavan hän luopi minuun katseellas, ja valon vapahtavan näen kirkkaudessas.
Vaalistut, katoot valoon sä päivän, jota ennustit, auringon läsnä jalon tok' aina sädehdit Auringon, mi nyt pian käy todistajaks liittoni, mi toivohon ain' ijan vihkiipi eloni.
Ah, tänään valoisesti, kointähti sielun loistele; vie meitä mieluisesti, mihinkä aiomme! Matkamme päättyy pian: Sä, silloin ehtootähtönen, taas kutsut rauhan sijaan, takana pilvien.
Kukkaissalko.
Liittons' uudistaneet aikoo olla juhannusna iloissaan. Oiva salko on jo kartanolla, lehtimaja laitetaan.
"Pojat, tänne perustusta luomaan,
vankkaan seisköön ylös aikova",
huusi Eetu, puolestansa tuomaan
rientäin paatta suurinta.
Salko morsioksi puetahan
helyin, nauhoin, kukkasin.
Ylös latvaan seppel sidotahan,
viereen vielä viirikin.
Seppelen soi Fanny, Eetu viirin.
"Kas, ne yhtyi!" kuiskaten,
Eetu Fannyn tanssimaan vie piiriin.
"Ylhäällä", saa vastimen.
Kelkkaretki.
Tuskin järvellä niin kulkee vene, kuin nyt niityn jäällä sievään menee kevyt kelkka, Fanny kelkassa. Eetu lykkää, kulkein luistimilla myötätuuleen. Posket molemmilla punottaa… Lens hattu Fannyltä.
Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota ajaa takaa, löytää ladon luota, uljaana kuin kaappari sen tuo eikä saata kyllin katsahdella, kun nyt hänen itse asetella Fanny sorjaan päähänsä sen suo.
Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa
vauhdissansa itsestäänkin matkaa.
Fannya nyt Eetu katsastaa,
Fannyn nimen sievin mutkin tuohon
piirtää jäähän, jonka läpi ruohon
vihannuutta vielä kuuloittaa.
Leikiten näin lehtoon kävi retki,
milloin saapui sydänpäivän hetki.
"Eetu, kas, kun puut on hopeiset!
Kas, kun latvat timanteista loistaa!
Mikä lintuin telme kuuluu noista!
Kas, kuin valoss' on ne hohtoiset!"
"Kanssasi, ah, Fanny armaat retket
talvisetkin on. Ei kesän hetket
viehättäneet noin, ei linnutkaan;
kas, on tilhin värit kaunokaiset,
punatulkun uljaan purppuraiset,
kas, kun tikli hohtaa kokonaan!
Muutoin tuhmat koreudessansa on ne. Täällä talvehtiessansa jonkun jäisen marjan poimivat, vaikka eteläisiin palmustoihin, Jortaanin ja Niilin rannikoihin taivaantietä lentää voisivat".
"Meidän myös on käyminen tie taivaan", huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan näkee peipon jääneen pohjaiseen. "Puolisos on täältä mennyt yksin. Iloitse: taas kevät yhdistyksiin saa, min talvi saattoi erikseen".
Kuihtumaton kukkanen.
Lauantai-illoin Fanny kaasi raikasta vettä lasihin ja viereen äidin kukkavaasin sen laski uusin kukkasin. Vierressä viikon kuihtuen ne muuttaa täytyi jällehen.
Yks hänen suosionsa voitti:
hän kiinnitti sen peilin taa.
Se yksin (kuka tuota moittii?)
vierastaa Fannyn luona saa.
Se, kuihtumaton kukkanen,
on aina raittiin kaltainen.
Ja kesää kolme asui siellä, vaan talvet laatikossa, tuo. Ei ihme, hellällä jos miellä hän kulki kumpaisenkin luo, ja jos tuo vanha kukkanen sai ennen muita katsehen.
Sen Eetu antoi muistoksensa,
pois miehistymään mennessään:
"On kukka kyllä kaltaisensa,
lieneekö myös hän mieleltään? —
Kun takaisin hän palajaa,
tää multa tervehtiä saa.
Kun vastauksitta hän jääpi, minua innoin hakeissaan, ja hiljaisuus vain selvittääpi; niin, hänen tässä huollessaan, tää, vedet silmiin tuodessaan, kuiskaapi: Rakkaus elää vaan".
Ilmakannel.
Ken — kuule! — soittaa siellä? On kannel akkunassa, vaan ihmistä ei ollenkaan. Nyt puuttuu sointu vielä; nyt on se loppumassa; ei, nyt se alkaa oikeastaan.
Se onko laulu taivaan, ylistys, kiitos Herran, jonk' ääntä hiukan kuulla voin? Unessa kaukaa aivan on ääni monen kerran rintaani tunkeunut noin.
Tai Eetun tulon enne
se lienee, kallis mulle?
Tai viesti oman lähtöni?
Niin! Fanny hautaan mennee,
ennenkuin Eetu tullee…
Min näen? Hänet! — Luojani!
Noin tuskaisna et tulla saa luoksen'! Ah, sä kuulet: kannelta taivas koskettaa. Se on kuin rinta mulla: kun hiljenee jo huulet, se huoltain vielä huoahtaa.
Sammalruusu.
Sammal kankaan vaatettaapi, urhon kummun, linnan seinän, lahopuun saa verhoihin. Sammalesta puhkeaapi ruusut, jotk' ois sievisteinä Eedenin ja taivaankin!
Ruusu, riemuin punastuvin,
surun hetuletko syydät
päälle punas purppuran?
Mua seuraa tanssihuviin.
Ei, sä kyynelin mua pyydät:
luokses jäädä halajan.
Onko kuva kuolon haamun, kuolon kolkon käärehissä, vienoisella varrellas? Ei, sa, kukkain enkel', aamun valon sulosätehissä heräät, nouset haudastas.
Pääsky.
"Sä pieni pääsky, mitä mielit tulla mun akkunallen' aamuin puhumaan? Minusta on kuin sanomista sulla, vaan mitähän se olleekaan?"
Näin kysyi Fanny varhain aamusella,
avaten akkunan, sai vastimen:
"en selvin sanoin saata lausuella,
vaan käsittänet toki sen.
Kesäsi saapuu: kuinka onneisesti
ja tyytyin elää voit, sen opetan.
Kannamme kuormaa kaksi yhteisesti
ja teemme majan hupaisan.
Pidämme riemuin huolta pojistamme
ja heidän tavoistaan ja tarpeistaan,
ja heitä lentoon, lauluun opetamme,
Kiitosta Luojan lausumaan.
He pian ruokans etsii riemullisna.
Vaan perheen piiri yhdessä viel' on:
katolla tuolla istuu rauhallisna
tai leikiten käy lentohon.
Kun keto vihdoin lakkaa kukkimasta,
hiljaiseen matkaan täältä hankimme.
Kun kaikk' on täällä tehty, silloin vasta
parempaan maahan mielimme.
Laillamme elä elos armas suvi.
Sen umpun vasta olet nähnyt nyt.
Kas, puu, min kukintaa on nähdä huvi,
tavallas oli räytynyt."
"Ah, Eetu! Sä nyt puhut pääskyn kielin.
Oi tullos haamussa, min mielit vaan,
jos vaikka halvan pääskyn, niin mä mielin
omasi olla ainiaan.
Mä maassa, taivahassa kuulun sullen:
sun puolisonasi, jos elää saan;
jos kuolen, niin sun enkelikses tullen.
Ei silloin tomu kahlikkaan.
Voit jälkeen ottaa vaimon, surun jättää.
Mun paikkani ei ole päällä maan,
jos ei sun vartijanas näkymättä,
siks kunnes siellä kohdataan".
Lähde.
Raitis lähde! suo mun vettäs juoda: lääkkeeni on ainoinen se vaan. Vahvistaa, kun katseeni vain luoda taivaan kuvaan kalvossasi saan. Alku sullakin on taivahasta: vuoren pilvestä sä pisarin juoksit, helmes mieli maata kastaa; taivaasen taas nousetkin.
Puro kalliolles turhaan tuolla pyrkii; luokses sille tiet' ei näy. Synnyinpaikalles sun pitää kuolla; puro toisen kanssa mereen käy. Vaan te yhdytte taas ylähällä: juoksun täällä lopetettuaan, tie on meren helmasta myös hällä laillas ilmaan avaraan.
Kenties pilvenä te iltasella purppuraisna joskus yhdytten, valain lehdon kukat kastehella; kenties joku nuori näkee sen. Kalvaana hän laillan' tuumii: täällä kaunista on; kuinka ruskojen synnyinmaalla onkaan pilvein päällä, luona jaloin tähtien?
Myrttikruunu.
"Saanko riemuviestiis luottaa? Elät Eetulles siis taas? Ihme! Pelastut? Vai suotta toivonenko toivun taas? Mikä muutos! Katseissasi säteily on taivainen; terveys hohtaa poskiltasi; saan sun taas, o armainen!"
Fanny vastaa: "Ainaiseksi taivas meidät yhteen luo. Nukun. Poistu hetkiseksi; tämä ilta selvän tuo. Odota." — Hän Eetuansa johtaa akkunalle päin. Henki, varavuoteeltansa pelastettu, — lähtee näin.
"Kas, kuin kasvaa rehennellen lahjoittama myrttisi!" lausui hän, ja hymyellen kyynel myrtin kasteli. Erotessa Fanny antoi suuta omast' ehdostaan. Onnelaan se Eetun kantoi, — äsken korvess' yksin vaan…
"Nukkuuko hän vielä?" — kohti käy taas Eetu ovea; avata sen vihdoin tohti: "nukkuu kai; on hiljaista… Myrttikruunu otsasella! Hymyilee kuin morsio! Uupuin lepää vuotehella — Luoja! Henki mennyt jo!"
Eetun uni.
"Lähtölaulu päässeen vangin valopilvelt' yön nyt soi. Sinne pitäis seuraamankin, nähdä, min hän nähdä voi. Sinne syntiin langetessa nostettihin Eedeni, niinkuin ruusun vaaletessa tuoksu siitä haihtuupi."
Unissaan on katsomassa Eetu Fannyn lentoa, kuin hän virran hopeassa käy ja kultahiekassa, keveä kuin ruusunlehti, tähtikirkas, kastetaan, aamuruskoon liitelehtii pyhästä hän pesostaan.
Rauhan kyyhky onneiselle nyökkäyksen rakkaan suo, hänet elon lähtehelle valon enkeli kun tuo. "Juo ja katso lähteen pintaan: kuvas taivainen on tuo — Luojan kuva: sulle rintaan itse Jumala sen luo.
Juo! Sä niin saat voimaa yhä. Mitä olet miettinyt hyvää, ihanaa ja pyhää, elää, kukkii täällä nyt. Katso, lehdot sua varjoo (multaa maan ei kaipaa ne), kukkii, hedelmiä tarjoo, hajahtavat hyvälle.
Kieltä osaa ihaninta kukat nuo ja lehdetkin. Kuule! Mitä tuntee rinta, soittaa ne ja laulaakin. Niiden lemu selittääpi sulotunteet povessas. Käske: luonto totteleepi kuten kätes tahtoas.
Vielä juo, niin kokonansa elosi käy selväksi; takaisin saat kerrassansa, mitkä sulta pakeni. Kukin kyynelees maan päällä, voittaessas itsesi, taivaan kuvastain on täällä helmi seppeleessäsi.
Lempimäsi luokses palaa: halaa, niin se saapuukin; Eetun itkevän luo halaa, niin jo siellä seisotkin. Seuraa häntä korpeen vielä, niin tok' olet autuas, Eedeni kun loistaa siellä puhtahasta sielustas".
Heräs Eetu: suloksensa Fannyn tunsi läsnään hän; maisin kaihoin riemuksensa taivaisen sai ystävän. "Ollos enkel'-armahani, lupaukses mukahan, lohtua tuo rintahani hengen kuolemattoman!"
Uusi Eedeni.
Eeden yksi kadotettiin, onko toista ollenkaan? Maasta rauha erotettiin, onko taivahassakaan? Kun sä vikais tunnon kannat, niitä suret, itketkin, kestät, kärsit, anteeks annat: tiedät toisen Eedenin.
Hylkäämänä kotitienoon, pois kun sieltä paeten, näet tomuun hyveen vienon tähtein hiovan katsehen: silloin tunnet, kuin sun kantaa lähtölaulu taivainen tuolle puolen luonnon rantaa, päivän laskun ohitsen.
Kun yön rauha mielees tuopi — milloin kuuhut valistaa — sulot ne, jotk' elo suopi, kalleudet, mit kuolo saa: silloin mieles ennättääpi hetkeen, joka kokonaan muiston toivoon yhdistääpi, taivaan aamun iltaan maan.
Kun sun itkuun liikuttaapi hyve jumalallinen, joka paheen haavoittaapi, kaataa toivottomuuden: silloin alas virtaan vasta astut elon totisen: heräät oikein nukkumasta kuplaks onnen havaiten.
Kun ei sua enää estä maine, mahti, hekuma, vaan sä tekos tähden kestät köyhyytt', ylenkatsetta: silloin luokses kaunokaisin valon kyyhky laskeutuu; aavistuksin ihanaisin itse taivas avautuu.
Pilvet, lehdot ihanaiset! Vertaa niill' ei nähneetkään ensimmäiset hetket maiset, ei yö Betleheminkään. Vanhan Eedenin et mailla mointa rauhaa tiedä sä; muistoja se oli vailla, muistoin riemukyyneltä.
Veden kalvo uuden yhä kuvas näyttää kirkkahan. Siten Taborilla pyhä loisti Poika Jumalan. Alussa ei onneansa ihminen niin tuntenut, kun ei sydän halujansa vielä ollut voittanut.
Äärettömyys sulle vielä uran uuden kerran suo, arvoiseksi sinut siellä hengen riemun saamaan luo, riemun saada ihmetellä sointuj' uuden maailman, tahtos puhtaan lähtehellä nähdä selvään Jumalan.