I.
KÄVELYRETKI
Pienessä kylässä alppien keskellä, lähellä sitä paikkaa, missä Etelä-Baijerin ja Itävallan rajat leikkaavat toisiaan, kirjoitan muistiin seuraavan kokemukseni. Eiliset vaikutelmat ovat vieläkin aivan selvinä mielessäni ja niiden kautta saamani kokemus on yhtä todellinen, kuin mikä tahansa jokapäiväisen elämän tapahtuma. Se oli kuitenkin niin kovin ihmeellinen, että tuskin voin pitää sitä muuna kuin unena. Olin juuri lopettanut rosenkreuziläisten historiaa koskevat tutkimukseni. Olin suurella vaivalla lukenut vanhoja, madonsyömiä kirjoja ja lahonneita käsikirjoituksia, niin vanhoja, että niistä tuskin sai selvää. Päivät ja puolet yöt olin viettänyt luostarikirjastoissa ja vanhojen kirjojen kaupoissa ja kaiken, mistä oli vähänkään hyötyä tutkimuksilleni, olin jäljentänyt ja koonnut. Vihdoinkin oli vaivaloinen työni valmis ja aikomukseni oli sallia itselleni muutaman päivän lepoajan Tyrolin alpeilla.
Lumi peitti vielä vuoret, vaikkakin kevät jo oli tehnyt tuloaan laaksoissa. Olin kuitenkin niin kovin kyllästynyt kaupungin levottomaan ja meluavaan elämään, että mieleni teki hengittämään vuoriston puhdasta ja virkistävää ilmaa. Mieleni teki jälleen katselemaan välkkyviä jäätiköitä, jotka äärettömien peilien tavoin kimaltelivat nousevan auringon valossa. Halusin antautua siihen tunnelmaan, jonka vallassa Byron kirjoitti seuraavat säkeistöt:
"Kun sinä kiireelle vuoren rohkeena kiipeet, — huippuja peittävän pilvien, hankien huomaat; kun yli ihmiskunnan sä hengessä nouset, — allasi laaksossa vain vihan viihtyvän näät.
Vaikkakin ylläsi aurinko kullassa hohtaa, allasi maa, meri rannaton, ääretön aukee, — seisot sä siinä kahleissa kallion jäisen, ulvovi myrsky ympäri paljaan pääsi; siinä huipulle pyrkijän vaivojen palkka."
[Suom. Jussi Snellman.]
K:sta lähtevä juna kiidätti minut nopeasti S:n asemalle. Sieltä jatkoin matkaa jalkaisin. Iloissani hengitin raitista maaseudun ilmaa, joka ikäänkuin täytti minut uudella elinvoimalla ja haihdutti kaupungin kiihkeän katuelämän päätä pyörryttävän huumauksen. Kaikkialla tuoksuivat männyt ja pienet kukat, jotka uskalsivat pilkistää näkyville paikoilla, mistä lumi oli sulanut. Tie kulki laaksosta vuorta kohden pitkin joen uomaa. Taustassa kapeni laakso ja vuoren seinämät tulivat jyrkemmiksi. Siellä täällä näkyi karjatalojen ryhmiä sekä joitakin talonpoikaistupia, jotka ikäänkuin hiipivät ulkonevien kallionkielekkeiden lähelle hakeakseen turvaa laakson kautta vinkuvia, kohisevia myrskyjä vastaan. Aurinko laski läntisen taivaanrannan taakse kullaten vuorien lumipeitteiset huiput ja pienen rautaristin kyläkirkon tornissa. Kirkosta kaikuivat Ave Marian säveleet saapuessani O:n. Sieltä oli aikomukseni tehdä jalkamatkoja vuoristoon.
Kylässä otettiin minut vieraanvaraisesti vastaan ja matkasta väsyneenä laskeusin aikaiseen levolle, Seuraavana aamuna heräsin pienten kellojen kilinään laitumelle lähtevien vuohien kaulassa. Nousin avaamaan ikkunan. Yön varjot pakenivat auringonnousun lähetessä. Päivä sarasti ja hämärässä avautui silmieni eteen arvokkaiden vuorenhuippujen mahtava jono. Se muistutti mieleeni Edwin Arnoldin kertoman kuvauksen näköalasta Prinssi Siddarthan palatsista Vishramvanissa:
"Vuoristo lepäsi siinä valkoisena, tahraa vailla taivasta vasten tarkkaan kuvastui tietönnä, rajatonna, ihmeellisnä; sen ylväs korkeus, ääret ilmavat kohotti korkealle aatoksen harjuista särmikkäistä, kallioista, rinteistä vihannoista, jäätiköistä, rotkoista jylhistä ja jyrkänteistä ylemmäs, ylemmäs — se kunnes uskoi taivaassa seisovansa, jumalten seurassa haastelevan."
[Suom. Jussi Snellman.]
Pian olin taas matkalla ja astuin laakson läpi joen kulkua seuraten. Tällä kohden oli joenuoma hyvin kapea ja vaahtosi ja leikki iloisesti syöksyessään kivien yli, mutta kauempana laaksossa levisi se suureksi virraksi, joka levollisena ja majesteetillisena matkaili seudun läpi. Pitkät vuorijonot näyttivät halkaisevan laaksoa, jossa kuljin, joten aina uusia laaksoja avautui toisten rinnalle. Monet näistä laaksoista olivat minulle tuttuja, sillä olin niiden kautta risteillyt parikymmentä vuotta sitten ja olin tarkalleen tutkinut niiden salaperäisiä luolia ja metsikköjä. Mutta yhtä laaksoa en tuntenut. Se johti korkealle kaksijakoiselle vuorelle, jonka huipulle oli mahdoton päästä ja näytti siltä, kuin ei kuolevaisen jalka sinne koskaan voisi astua. Näkymätön, mutta vastustamaton voima tuntui vetävän minua tätä laaksoa kohti. Antauduin sen valtaan ikäänkuin tuntien, että laakson tutkimattomissa syvyyksissä ja tuon saavuttamattoman vuoren juurella täyttyisivät sydämeni salaisimmat ja epämääräisimmät toivomukset. Oli kuin selviäisi siellä arvoitus, jonka ratkaisua en kirjoista ollut löytänyt.
Aurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan yläpuolelle. Oikealla ja vasemmalla olevat metsät lepäsivät vielä syvän, yksivärisen mustan hunnun peittäminä. Astuessani tuohon kapeaan, salaperäiseen laaksoon, johti tie minut yhä korkeammalle pitkin toisen vuoren seinämää pimeän metsän halki. Hitaasti ja melkein huomaamatta nousi tie. Ensiksi kulki se pitkin vaahtoavaa joenuomaa, mutta kuta kauemmaksi tulimme, sitä heikompana kuului metsäpuron kohina. Yhä kauemmaksi syvyyteen tuntui virran pauhu haipuvan. Sitten tulivat metsät valoisammiksi ja tummemmat puut jäivät kauas alapuolelleni. Edessäni ja yläpuolellani kasvoi vielä siellä täällä puita luoksepääsemättömän vuoren paljailla kielekkeillä. Yhä nousi tie vuorta kohti. Mutta äkkiä kuulin taas vesiputouksen kohinan ja uudestaan lähestyin vuorivirran uomaa. Se oli nyt kallionlohkareiden täyttämä, jotka jättiläisvoima näytti särkeneen palasiksi ja koonneen sekavaksi röykkiöksi. Kivien välissä vesi iloisena vaahtosi.
Siellä täällä oli pieniä, ruohopeitteisiä maasarakkeita, kuin yksinäisiä pöytiä erämaan keskessä. Veden ja ilman vaikutus oli hävittänyt niiden perustasta suurimman osan huuhtoen pois maan, joten saarekkeet nyt muodostivat heikoilla jaloilla seisovia pöytiä. Lujuudesta huolimatta oli niiden lopullinen häviö vain ajasta riippuvainen, sillä perusta särkyi vähitellen kokonaan.
Polku johti minut yhä ylöspäin, kulkien toisinaan lähempänä jokea, toisinaan kaukana nousten yli suurten kallionlohkareitten, sitten taas kohoten notkon pohjasta, jonka sulava lumi oli muodostanut. Näin olin jo tunkeutunut syvälle salaperäiseen laaksoon, kun nousevan auringon ensimmäiset säteet näkyivät korkealla yläpuolellani olevilla kallioilla. Erästä taivastatavottelevaa vuorenhuippua ympäröi ikäänkuin pyhäinkehä, toisella puolen taas virtasi auringonvalo täydellä loistollaan laaksoon. Lempeä ilmanhenki tuuditti puiden latvoja ja koivuja, jotka siellä täällä mäntyjen välistä pilkistäen lepattivat lehviään. Nyt oli aivan hiljaista, silloin tällöin vain kuului tiaisen piipitys ja harvemmin vielä kirkui ilmassa haukka, joka pitkin, kaarenmuotoisin liikkein kohosi taivasta kohden päivätyötään alkamaan. Vähitellen levisi tuhkanharmaille vuorenseinille ja kallioille kalpea, hopeanvärinen hohde, mutta rotkoissa ja kuiluissa koettivat paksummat, siniset varjot yhä vastustaa valon vaikutusta. Katsellessani taaksepäin, näin laakson laajenevan ja alhaalla taustassa välkkyi joki kiemurrellessaan seudun läpi. Paljon leveämpänä kuin täältä lähtiessään, synnytti se tuonne niittyjen keskeen lammikkoja, soita ja lätäköltä. Toisella puolen kohosivat mahtavat, laajat vuorijonot taivasta kohden ja huippujen välistä kuulsi yhä uusia niiden takaa. Vuorten juuret peitti sankka kasvullisuus. Kallionkielekkeet taas loivat vaihtelevan värisarjan silmien nähtäväksi seinien mustasta varjosta kaukaisimman kukkulan autereiseen valkeuteen, joka herkkine värineen näytti sulautuvan taivaan kalpeaan sineen. Sinne tänne yli seudun valoi nousevan auringon hohde valomeren, joka tunkeutuen kallion kielekkeiden ja puunoksien välistä ilmoitti päiväntähden lähestymistä. Korkeammat kukkulat lämpenivät jo auringonsäteistä kauan ennen kun valo uskalsi alas laaksonpohjaan. Ja kun ne täydellä loistollaan kultasivat vuorenhuiput, heikkenivät tummat varjot yhä enemmän ja haihtuivat lopulta kokonaan.
Vihdoin tuli tuo suuri hetki. Aurinko nousi ylevän majesteetillisena vuorenhuippujen takaa kaikkien nähtäväksi. Varjot pakenivat ja säteilevä valovirta tunkeusi laaksoon, loisti läpi pimeän mäntymetsän ja kultasi kaikki vuorenhuiput. Säteet kipinöivät lumi- ja jääkentillä, joilla ne taittuivat häikäiseväksi valoksi, mutta kallion seinämillä leikkivät ne pehmein tuhatkimalteisin värivivahduksin.
Polku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon saavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin, levisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin versoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon salaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet. Siellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat kohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä viheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet aina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä vartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta puolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja ajoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien aikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien joukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin ijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä täällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa samoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa. Yhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden alle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden murenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.
Alppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet merkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä. Mielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän Keisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine, punaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän valtaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä odotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet levällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa enimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä levittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun siniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa edelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt kasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla. Täällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana, salaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on lääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa, kasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat liian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun matkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden ja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat olivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen kaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat käsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan apua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat itseään kuolleitten ydinvoimalla.
Näillä vuorilla sulautuvat vuodenajat huomaamatta toisiinsa. Nyt oli kevät, mutta kuitenkin näkyi kitukasvuisten mäntyjen vihertävien oksien lomasta punaisia ja keltaisia syksynvärittämiä lehtiä. Jyrkillä rinteillä kasvava sammal on sekin punertavaa kuin syksyllä. Kuiluissa ja notkoissa on vielä kuluneen talven lunta ja jäätä. Mutta yläpuolelle punaisen ja viheriän ja yläpuolelle puhtaan valkoisen lumen kohoavat vuorenkukkuloiden harmaat joukot. Ne muodostavat pylväskäytävineen ja kattohuippuineen, kupuineen, suippopatsaineen ja tornineen jumalien rakentaman kaupungin. Taustassa levittää taivas sinisen tai harmaan katoksen sen yli. Pieniä puroja virtaa rotkoista rinteiden poikki. Ne syöksyvät alas kallionkielekkeiltä ja haihtuvat höyryksi, ennenkun ovat päässeet pohjaan asti. Kalliotkin ovat toisin paikoin onttoja muodostaen sinne tänne notkoja, jotka osoittavat pienten vesisuonien voiman silloin kun ne huippujen sulaneesta lumesta ovat paisuneet.
Jonkun aikaa nautin ihanasta näköalasta. Jatkoin sitten matkaani ja lähestyin vuoripuroa, joka näytti saaneen alkunsa kauempana olevasta vesiputouksesta. Seurasin sen kulkua. Vesi oli niin ihmeellisen kirkasta, että pieninkin kivi eroittautui puron pohjassa. Toisin paikoin näytti se liikkumattomalta, kuin juoksevassa tilassa oleva auringonsäteitten läpäisemä kristalli. Kun este sattui tielle, vaahtosi se korkealle kuin äkillisen vihan valtaamana, syöksyen toisinaan taas pieninä putouksina iloisesti tanssien kivien välissä ja monivärisenä kimallellen auringossa.
Tässä erämaassa ei mikään muistuttanut mieleen ihmisen olemassaoloa. Joskus vain näki poikkisahatun puunpätkän, joka viittasi ihmiskäden hävittävään toimintaan. Vanhoihin, onttoihin ja lahonneihin puihin oli kokoontunut sadevettä, joka välkkyi auringonpaisteessa pienen peilin tavoin. Sellaisia varmaankin käyttivät vedenneidot. Veden rannalla kasvoi pieniä sieniä, jotka mielikuvituksessamme muuttuvat haltioiden ja keijukaisten pöydiksi, tuoleiksi ja teltoiksi.
Jalkani upposi nyt pehmeään sammalpeittoon, jolla paikoittain kasvoi suuria valkoisia ohdakkeita. Niiden suipoilla lehdillä välkkyivät auringonsäteet. Edessäni oli pieni petäikkö kuin keidas erämaassa. Siellä teki mieleni levätä ja nauttia luonnon ihanuudesta. Laskeusin pitkälleni mäntyjen varjoon. Kaukaa kuului vuoripuron kohina ja silmieni edessä haihtui vesiputous höyrypilveksi, jossa aurinko liekehti kaikissa sateenkaaren väreissä. Vesihöyry putosi kallionnotkoon, jonka sammalpeitteisellä rinteeellä pieni vesiputous kaivoi itselleen tien. Sieltä kiiruhti se hopeaisena suihkuna alas laaksoon jokeen yhtyäkseen.
Kauan katselin veden leikkiä ja kuta kauemmin sitä katselin, sitä tutummaksi tulivat siinä olevat muodot. Hyvin kauniit, ylimaalliset olennot näyttivät tanssivan edestakaisin vesihiukkasten keskessä. He viittasivat käsillään auringonpaisteessa ja pudistelivat vuotavaa hopeasuihkua hiuksistaan ja liehuvista kiharoistaan. Heidän naurunsa soi kuin Minnehahaputouksen helinä. Kallion kielekkeillä irvistelivät maahenget ja tontut katsellen salaa keijukaisten tanssia. Putouksen yläpuolella näytti vesi ennen syöksyään hiukan peräytyvän, mutta alas päästyään tunki se kärsimättömänä esteitten läpi, eikä näyttänyt kyllin nopeasti pääsevän pois kotisijoiltaan. Alhaalta laaksosta kaikui tänne korkeuksiin äänekäs riemulaulu. Oli kuin puro laulaisi ilostaan yhtyessään jokeen.
Mistä johtuu, että tällaisia kuvittelemme? Minkätähden annamme "kuolleille kappaleille" inhimillisen tajunnan ja tunnon? Miksi emme onnen hetkinä tyydy siihen tietoisuuteen, että elämme ruumiissa? Minkätähden pyrkii tajuntamme hurjasti pois vankilastaan kaivaten yhtymistä kaikkialliseen elämään? Onko meidän elämämme vain ruumiimme elimellisen toiminnan tulos, vai onko se kaikkiallisen elämän ilmennys, joka samalla yhtyy polttopisteeseen fyysillisessä ruumiissa? Onko personallinen tajuntamme olemassaolo riippuvainen fyysillisen ruumiin olemassaolosta ja kuoleeko se tämän mukana? Vai onko olemassa henkinen elämä, kuuluva ihmisen korkeammalle, kuolemattomalle ja näkymättömälle itselle, joka tosin määrätyksi ajaksi on yhdistetty fyysilliseen ruumiiseen, mutta joka kuitenkin voi elää siitä riippumatta? Jos näin on asia, jos fyysillinen ruumiimme vain on välikappale, jonka avulla tajuntamme toimii, niin ei tämä välikappale voi olla todellinen itsemme. Jos tämä edellytys pitää paikkansa, niin on todellinen itsemme siinä, missä tajuntamme on ja se voi siis olla olemassa ruumiista riippumatta. Kun hengessämme leijailemme vuorenhuippujen ääriä myöten, kun vähitellen laskeudumme ja taasen nousemme ylöspäin, kun mielikuvituksessamme tarkastelemme kaikkia noita kaukaisia paikkoja ja näemme ne yhtä selvinä kuin aivan läheltä katsottuna, silloin tunnemme myöskin yhtä suurta iloa ja riemua, kuin jos todella olisimme siellä olleet. On kuin olisimme jättäneet jälkeemme aineellisen ruumiimme siitä syystä, että se oli liian raskas kantaakseen henkeämme tuon taivasta tavoittelevan vuoren huipulle asti. Tietysti täytyy jonkun tajuntamme ja elämämme osan jäädä fyysilliseen muotoomme, jotta se kykenisi elämään poissaolomme aikana ja samalla huolehtia sen elintoiminnoista. Olemmehan lukeneet somnabuleista ja haltioissa olleista henkilöistä, joiden sisäinen henkinen itse kaikkine tajunnan, tunnon ja havainnonkykyineen on ollut eroitettuna näennäisesti kuolleesta ruumiistaan. Se on matkaillut kaukaisissa maissa, on palannut takaisin ajatuksen nopeudella tuoden mukanaan kuvauksia noista näkemistään paikoista, kuvauksia, jotka sittemmin ovat oikeiksi todistetut. Miksi näemme elämän kaikissa kappaleissa, vieläpä kuolleissakin, jos vain itse kykenemme asettumaan sellaiseen tilaan, että voimme havaita niiden elävän? Onko maailmankaikkeudessa ylimalkaan mitään kuollutta? Eikö kivikin pidä osasiaan koossa vetovoiman avulla ja eikö sitä painolaki vedä maata kohti? Eivätkö veto- ja painovoima ole energiaa ja eikö voima juuri ole sielu, se sisäinen vaikutin, joka aiheuttaa näkyväisen, ulkonaisen ilmennyksen, sen, jota sanomme aineeksi. Sehän lopuksi kuitenkin on samaa kuin voima tai olemus tai millä nimellä tahdommekaan nimittää asiaa, jota emme voi käsittää. Näin ollen olisi kaikissa kappaleissa elämä ja sielu. Ja voisimmehan myöskin ajatella sieluolemuksia, joiden ulkonainen muoto ei ole niin karkea kuin omamme ja jotka sen tähden ovat fyysillisille aistimillemme näkymättömiä, vaikkakin sielumme voi ne havaita.
Luonnon hiljaisuudessa muuttuvat ajatukset valve-uniksi ja unet näyiksi. Kuvittelen, kuinka tässä ihanassa erämaassa viettäisin loput elämästäni, ehkäpä vielä jakaisin olinpaikkani muutamien samoin ajattelevien ystävieni kanssa. Kuvittelen, kuinka me yhteisine harrastuksinemme eläisimme onnellisina yhdessä ja pyrkisimme totuudentietoon. Täällä, kaukana pintapuolisesta, alhaisesta ja jokapäiväisestä elämästä kykenisi ihminen saavuttamaan paljon selvemmän henkisen havaintokyvyn, paljon syvemmän ajatusten keskittämistaidon sekä paljon korkeamman luonnon salaisuuksien ymmärtämyksen. Kuinka tarkaksi havaitsemaan sekä ulkonaisia että sisäisiä kappaleita kehittyisivätkään aistimme! Kuinka tarkasti oppisimmekaan itseämme tuntemaan! Mitä enää välittäisimme niistä narrimaisuuksista, joita nimitämme seurusteluksi! Mitä meihin enää koskisi se suuri hullujenhuone, jota sanomme maailmaksi! Täällä saisimme häiritsemättä elää omassa itsessämme irroitettuina seuraelämän painostavasta toiminnasta, joka päivittäin ja hetkittäin saattaa meidät muuttamaan omaa itseämme — olemaan siellä, jossa emme mielellämme tahdo olla, toimimaan, niinkuin emme mielellämme tahdo toimia ja kumartamaan "tapa"-nimistä jumaluutta, jota kuitenkin sydämissämme halveksimme.
Olisiko meillä hyötyä sellaisesta elämästä ja olisiko siitä hyötyä muille? — Jos on totta, että maailma ja me itse olemme aatteesta rakennetut, niin juuri tällaisessa erämaassa olisi meillä parhaimmat edellytykset käsittämään aatteita ja niitä muodostelemaan. Ajatuksista ja aarteista ei voi tulla harhakuvia. Niillä täytyy olla todellinen olemassaolo, yhtä todellinen ja ehkäpä vielä kestävämpi kuin tämän maailman objektiivisillä kappaleilla. Mehän tiedämme, että aatteet jäävät elämään kun muoto, missä ne ilmenevät, on särkynyt. Me tiedämme, että aatteet, samoin kuin muutkin hedelmät, syntyvät ja tuleentuvat. Ja kun jokin aate on kypsä, näkyy se henkisellä taivaalla ja jotkut harvat vastaanottavaiset henget omaksuvat sen. Henget, jotka kykenevät yleviä aatteita käsittämään ja muodostelemaan ja antamaan niille aineellisen ilmennysmuodon, voivat tehdä ihmiskunnan hyväksi paljon enemmän elämällä yksinäisyydessä, kuin ollessaan maailman keskessä, jossa heidän työtään vähemmän tärkeät asiat alituiseen häiritsevät. — Aatteet, joita hän muovailee, eivät kuole hänen ruumiinsa kanssa. Ne heijastuvat siihen suureen peiliin, jota sanomme astraalivaloksi ja säilyvät maailman muistissa, jotta taas toiset voisivat niihin tarttua ja niitä hyväkseen käyttää.
Mikä on kaiken lopuksi tuo olento, jota sanomme ihmiseksi? Mikä on tuo elävä, lihasta, verestä ja luista rakennettu eläimellinen elimistö, joka elää aikansa ja sitten kuolee ja jota useimmat ihmiset kunnioittavat niin suuresti, kuin jos se olisi heidän kuolematon itsensä. Sen mukavuuden tähden he usein ovat valmiit uhraamaan itsekunnioituksensa, arvonsa, kunniansa ja hyveensä. Onko se muuta kuin eläin, jonka älytoimintaa hallitsee korkeampi tahto kuin muiden eläimien? Voiko tämä älytoiminta olla kuolleen aineen mekaanillisen, kemiallisen ja fysiologisen toiminnan tulos? Jos ei niin ole, mikä silloin aiheuttaa tuon toiminnan ja voiko sen syy olla muodosta riippumaton? Mitä on ihminen ilman älyä? Jos äly on hengen ominaisuus, joka tuntuu välttämättömältä, niin mitä olisi silloin ihminen ilman henkeä, ilman henkistä älyä?
Miettiessäni näitä kysymyksiä kuului aivan vieressäni typerä naurahdus. Olin ollut niin syventyneenä omiin ajatuksiini, etten ollenkaan ollut huomannut vieraan lähestymistä. Nostin katseeni ja näin aivan vieressäni erään noita puoleksi mielenvikaisia olentoja, joita sanotaan kretiineiksi ja joita usein näkee Sveitsin ja Savoijin vuoristoissa. Olin hiukan hämmästynyt ja harmissani tuosta epämieluisasta keskeytyksestä ja kysyin sentähden jonkun verran jyrkällä äänellä: "Mitä haluatte?"
Leveä irvistys levisi kääpiön kasvoille, — kääpiö hän varmaankin oli — ja hän vastasi: "Mestari sanoo, että minun on tuotava sinut hänen luoksensa." — Hämmästyin hiukan hänen vastaustaan, mutta kun muistin, että kääpiö oli tylsämielinen ja ettei häneltä niin muodoin voinut odottaa järkevää vastausta, kysyin vaan: "Kuka on Mestarisi?" — Hänen vastauksensa kuului: "Imperaattori." — Sitä sanaa lausuessa näytti älyn kipinä valaisevan hänen silmiänsä ja hänen äänensä sointu tuntui osoittavan, että tuo imperaattori, olkoon hän sitten kuka tahansa, epäilemättä oli henkilö, jota kretiini ehdottomasti totteli. Koetin vielä tehdä kysymyksiä kääpiölle saadakseni selvää siitä, kuka hänen imperaattorinsa oli ja missä hän asui, mutta kaikki ponnistukseni olivat turhia. Hän oli epäilemättä tylsämielinen, sillä hän vain irvisteli ja toisti ennen lausumansa sanat. — Päätin lopuksi kuitenkin seurata häntä nähdäkseni kuinka seikkailu päättyisi. —
Kretiini astui edellä ja minä seurasin häntä. Hän vei minut tuon saavuttamattoman vuoren juurelle. Astuessamme kääntyi tylsämieli usein taaksepäin nähdäkseen seurasinko häntä. Minulla oli hyvä tilaisuus tutkia hänen pukuansa ja vartaloansa. — Hän ei ollut kolmea jalkaa pitempi ja silminnähtävästi kyttyräselkäinen. Yllään oli hänellä ruskea takki, johon oli kiinnitetty hilkka. Tämä teki hänet pienen P. Augustinuksen järjestöön kuuluvan kapusiiniläismunkin näköiseksi. Hyvin suurta päätä ja epäsuhtaisen paksua ruumista kannattivat hyvin hennot, pienet sääret. Jalat taas näyttivät harvinaisen suurilta. Ehkäpä riippui hänen pienestä vartalostaan ja kasvojen raikkaasta ja terveestä väristä, että hän näytti melkein lapselta. Tätä olettamusta vastusti melkoisen pitkä parta, joka ympäröi hänen kasvojaan. Kädessä kantoi hän lahon puun oksasta taitettua sauvaa, jonka hän nähtävästi oli tieltä löytänyt.