KOLMAS LUKU.
Herkules.
Miettien ja tuumaillen poloisten neekerien parasta oli Emmerich enonsa seurassa saapunut tämän asuin-huoneelle ja oli juuri astumaisillaan sisään avatusta ovesta, kun etäältä kaikuva, kumiseva huuto saattoi hänet äkkiä seisahtumaan. Hän kuunteli; huuto kuului uudelleen; se oli syvästi kivun ja tuskan valitus ja nyt Emmerich kiireesti riensi sinnepäin, mistä huuto kuului, hoksaamatta kutsua enoansa avuksi tahi pyytää anteeksi pois menostansa. Muutamassa sekunnissa tuli hän aituukselle, jonka sisäpuolella eräitä neekeri-mökkejä seisoi siellä täällä, hyppäsi sen yli ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua aukealla paikalla, jossa hän tulisoittojen valossa näki hirvittävän näyn.
Vähintäin sata neekeriä seisoi isossa piirissä, minkä keskikohdalla nähtiin nuori, pitkä ja solakka neekeri-orja sidottuna niiniköysillä paaluun. Hänen voimakas vartalonsa värisi ja vapisi, kun eräs armoton, valkea mies piiskalla lyödä läjähytti hänen alastonta selkäänsä väkevän käsivartensa täydellä voimalla. Joka iskulta ilmaantui punainen, verinen naarmu kidutetun orjan mustalle, sametinnäköiselle iholle. Tämä nuorukainen tuskin näytti vanhemmalta kuin Emmerichkään. Äärettömät kivut, joita ruoskan iskut tuottivat tälle onnettomalle, pusersivat hänen suustansa ähkimisen, joka täytti Emmerichin sydämen syvimmällä, hellimmällä säälillä. Hänen silmänsä vilkahtivat tuikeasti julmaan voutiin, hän käski hänen herkeämään, ja kun tätä käskyä ei toteltu, karkasi hän voudin kimppuun, nykäisi piiskan hänen kädestään ja sivalsi häntä niin rajusti päähän, että hän keikahti monta askelta taaksepäin.
"Häpeällistä!" huudahti Emmerich nuoren sydämensä hehkuvassa innossa. "Kuinka voitte Jumalan edessä vastata siitä, että näin hirveästi kidutatte ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi? Päästäkää tuo onneton paikalla irti!"
Mustat orjat, joille Emmerich ilmaantui ikään kuin pelastavana enkelinä, riensivät sidotun luo, repivät ja leikkasivat poikki köydet, joilla hän oli kidutus-paaluun sidottu, ja ottivat onnettoman käsivarsillensa, kun hän, kivusta ja verenvuodatuksesta nääntyneenä, tainnuksissa vaipui maahan. Sillä välin oli orjavouti toipunut, ja tummanpunaisena vihan vimmasta ojensi hän puristetun nyrkkinsä Emmerichiä vastaan, kurittaaksensa nuorukaista, joka oli hänet häväissyt kaikkien orjain nähden. Vaan Emmerich ei näyttänyt vähääkään pelkäävän hurjistuneen, mahdottomasti väkevän miehen vihaa. Levollisena jäi hän seisomaan, katsoi kirkkailla sinisilmillään voutiin ja sanoi vakavasti: "mene, katala, huomeis-aamuna tahdon minä enoni, herra Vanderstratenin, läsnä-ollessa teitä kuulustella, ja jos vaan petomaisesta julmuudesta olette tuota ihmisrukkaa niin häpeällisesti kohdelleet, on teille paha tarjona."
Voudin uhkaavasti kohotettu nyrkki vaipui hermotonna alas, kun Emmerich mainitsi enonsa nimen, ja tuo äsken niin julmistunut mies kumarsi liehaillen ja mairitellen nuorukaista, joka niin rohkeasti astui esiin hallitsijana herra Vanderstratenin kartanossa.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra," sanoi hän nöyrästi, vaikka äänensä vielä vihasta vapisi — "anteeksi, että kohotin käteni armollisen herrani sukulaista vastaan. Vaan minä en teitä tuntenut ja aivan oudolla tavalla te häiritsitte minua velvollisuuteni harjoittamisessa. Tuo konna on hyvin ansainnut rangaistuksensa. Tänään hän varsin tahallaan musersi kätensä sokerimyllyssä päästäksensä vapaaksi siitä työstä ja sitten — —"
"Voi teitä, petoa ihmishaamussa," tiuskasi Emmerich vihan vimmassa, "ja sitten rohkenitte niin veriseksi piiskata haavoitetun miehen, joka jo vääntelihe kivuissaan. Oi, laupias Jumala! miksi olet sallinut semmoisen rikoksen tapahtua, musertamatta tuon ilkiön leimauksellasi? Pois, hirviö, taikka, taivaan nimessä, minä hurjistun ja täytän teihin rangaistuksen, jonka olette neekeri raukalle aikoneet."
Vouti vilkaisi suuttuneesen nuorukaiseen tuimasti, ilkeästi, mutisi muutamia epäselviä sanoja ja katosi pimeään, joka jo peitti koko ympäristön. Emmerich taas, hänestä sen koommin huolimatta, kumartui alas haavoitetun puoleen, tarttui hänen oikeaan, terveesen käteensä ja puristi sitä sydämellisellä sääliväisyydellä.
"Ole huoletta, mies raukka," sanoi hän hänelle lempeällä, heleästi soivalla äänellänsä. "Sen lurjuksen täytyy tästälähin jättää sinut rauhaan, ell'ei hän tahdo saada minun kanssani tekemistä. Kantakaa hänet majaansa, pojat. Minä tahdon itse sinua hoitaa, ja enoni lääkäri on parantava kivistäviä haavojasi lievittävällä palsamilla."
Orjien suusta kaikuivat raikkaat ilohuudot, kun he kuulivat kauniin valkoisen nuorukaisen puhuvan niin lempeästi ja lohdullisesti. Kidutettu neekeri puristi viimeisillä voimillaan Emmerichin kättä, ja hänen suurista mustista silmistänsä lensi leimaus, joka enemmän kuin tuhat sanaa tulkitsi neekeri raukan kiitollisuutta. Sitten hän tahtoi heittäytyä Emmerichin jalkojen juureen, mutta kipu ja veren vuodatus uuvuttivat häntä ja voivotellen vaipui hän tiedotonna veljiensä syliin.
"Kantakaa hänet pois," huusi Emmerich mustille. "Ja jos joku tietää lääkärin olevan tässä likellä jossakin, niin kutsukaa hänet tänne; mutta pian, sillä ei kellenkään ole pikainen apu tarpeellisempi kuin tälle rääkätylle neekeri raukalle."
Muutamat väkevimmistä neekereistä nostivat taintuneen ylös, kantaaksensa häntä hänen omaan mökkiinsä; toiset juoksivat lääkäriä hakemaan. Mutta samassa tuli neekeri-akka esiin pimeydestä, jossa oli piilounut, käski pois rientävät pysähtymään ja otti pnnaisen puu-rasian halvan hameensa taskusta.
"Jääkööt kaikki tänne," sanoi hän murretulla Hollannin kielellä.
"Vanhalla Gingalla on rohtoja, parempia kuin kaikki tohtorin voiteet.
Herkules huomenna terve."
Yleinen sohina kuului neekerien joukosta. Kunnioituksella he antoivat sijaa vanhalle vaimolle, joka hitaasti kulki haavoitetun luokse, aukaisi puisen rasian ja voiteli taintuneen verisiä haavoja värittömällä nesteellä. Herkules vavahti, värähti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hymyili ja aukaisi silmänsä. Ensi silmäyksensä sattui Emmerichiin, joka seisoi aivan hänen vieressään ja sääliväisyydellä katseli hoidokastansa.
"Oi, herra," sanoi tämä, suudellen nuorukaisen kättä, "Herkules sinun henkineen, verineen, kaikkineen. Herkules antaa repiä itsensä rikki jalopeuroilta ja tiikereiltä nuoren herran tähden. Herkules ei unohda, mitä nuori herra on tehnyt orja raukalle."
"Ole huoletta, ystäväni," vastasi Emmerich hymyillen. "Koko juttu ei ansaitse sen enempää puhetta. Samoin kuin sinulle tein, olisin tehnyt kellenkä hyvänsä, vaikka meidän vanhalle taitavalle muorillemmekin. Mutta menkää nyt lapset! Haavoitettu tarvitsee lepoa, ja minä tahdon puhua enolleni oikein vakaisesti, ett'ei täällä täst'edes tapahtuisi sellaisia seikkoja, kuin silmieni tänään hämmästyksellä ja säälillä on täytynyt nähdä. Ja kuulkaa, lapset, jos vouti vielä kerran on julma teitä kohtaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni. Niin kauvan kuin minä voin sitä estää, ei ole kellenkään vääryyttä tapahtuva. Hyvää yötä."
Emmerich kääntyi kartanoon päin, lähteäksensä pois. Mutta vanha Ginga piti hänet takin liepeestä kiinni ja pyysi hänen näyttämään kämmentänsä. Hymyillen täytti nuorukainen tämän pyynnön, ja tulisoiton leimuavassa valossa tutkisteli vanhus himeillä silmillään kauvan aikaa moniin mutkiin kietoutuueita viivoja nuorukaisen kädessä.
"Kaikki aivan hyvä!" sanoi vanhus miettiväisesti ja nyykähytti päätänsä. "Sydän hyvä ja käsi hyvä antamaan köyhille, vaan musta pilkku keskellä elon juovaa. Kavahtakaa valkoista miestä; musta mies ei vaarallinen nuorelle herralle. Valkoisella miehellä paha mielessä! Ginga sanoo: olkaa varoillanne."
"Kiitoksia varoituksistanne, mummoseni," naurahteli rohkea nuorukainen. "Mutta katsoppas, olkoon musta tahi valkea, tahdon minä hätätilassa suojella itseäni ja ylhäällä pilvien tuolla puolen asuu Hän, joka on väkevämpi kuin pahansuopien kaikki juonet. Hyvää yötä, lapset, ja sinulle, Herkules, toivon hyvää tointumusta."
Neekerien riemuhuutojen kaikuessa lähti Emmerich pois. Vaikka jo oli pimeä yö, lähettivät kuitenkin tuikkaavat tähdet niin paljon valoa maan päälle, että hän osasi tietänsä ja saattoi nähdä enonsa kartanon tummat hahmoviivat. Rivakasti astui hän eteenpäin. Muutaman askeleen päässä kartanosta täytyi hänen kulkea tiheän pisanki-pensaikon sivutse. Tässä hän äkkiä seisahtui, sillä kapea, tumma esine lensi sihisten aivan hänen silmiensä ohitse ja tarttui palmu-puun runkoon, joka oli häntä niin likellä, että hän melkein kädellään siihen ylettyi. Hän seurasi esinettä silmillään, läheni palmupuuta ja veti sulitetun nuolen sen pehmeästä kuoresta. Salaman nopeudella syöksi hän nyt pisanki-pensastoon. Hän ei nähnyt ketään, mutta rätinä ikään kuin erilleen taivutetuista ja jälleen yhteen sysätyistä oksista ilmoitti hänelle, että joku elävä olento oli väijynyt pensastossa. Emmerich seisoi epäillen, pitäiskö hänen seurata sitä vai ei. Hän pudisti ruskeita kiharoitansa, kääntyi kartanoon päin ja mutisi itsekseen: "vanha Ginga näkyy tuntevan väkensä, vastaiseksi tahdomme kuitenkin olla varoillamme valkoisten miesten nuolia vastaan."
Porstuassa havaitsi Emmerich nuoren koiran. Sievästi teki hän sen nahkaan pienen naarmun nuolella. Eläin rupesi kohta värähtelemään, vingahti pari kertaa, oikaisi koipensa ja kuoli.
"Aivan oikein, nuoli on myrkytetty," sanoi Emmerich hiljaa itsekseen. Hän taittoi vaarallisen aseen pirstoiksi, kaivoi kuopan maahan, pani koiran ja nuolen siihen ja peitti sen huolellisesti mullalla.
"Nyt tahdomme vartoa, mitä vieläkin on tapahtuva," lausui hän. "Eno ei vielä saa mitään tietoa tästä pienestä seikasta. Niin pitkälle ei koston himo vie, että muutaman kolahduksen ja haukkuma-sanan vuoksi ruvetaan salamurhaan. Tämän alla kätkeyy enemmän ja Jumalan avulla, joka on minua varjeleva niin hirveästä kuolemasta, tahdomme pian kyllä saada asiat selville. Vielä kärsivällisyyttä ja vaiti-oloa."
Itseksensä viheltäen Saksalaisen laulun nuottia meni Emmerich enonsa luokse ja sai toria pitkästä pois olostansa, mutta ne hän pian sai loppumaan sopivalla anteeksi anomuksella. Sitten kertoi hän äidistänsä, sisaristansa ja kauniista Saksalaisesta kotimaastansa, ja herra Vanderstraten kuunteli häntä tarkasti aina sydän-yöhön asti. Sitten vasta hän meni levolle Emmerichin kanssa, joka ei puhunut sanaakaan enollensa tämänpäiväisistä seikoista.