TOINEN LUKU.
Sisarenpoika.
Ikäänkuin lempeä taivas, joka niin ylenmääräisesti oli vuodattanut siunaustansa rikkaan maanviljelijän yli olisi tahtonut täyttää hänen pienimmänkin toivonsa, taivutettiin nyt lehtimajan köynnöskasvit erilleen, ja mehuisien lehvien ja kirjavien kukkien keskeltä hymyilivät noin kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen verevät, kauniit ja jotenkin urheat kasvot. Hänen siniset silmänsä vilkahtivat vekkuloisesti tuuheain, ruskeain kiharoitten alta, ja rehevä, punainen suu naurahteli vähän ivallisesti, kun hän lausui: "tässäpä Emmerich on, eno! tässäpä on se kirottu nuorukainen ihka elävänä ja on kuullut kaikki, mitä ankaran orjavoudin kanssa on keskusteltu. Toden totta eno, sitä en saattanut aavistaakaan, että rauhallisella maanviljelijällä voisi olla niin hurja ja sotaisa mielenlaatu, kuin hämmästyksellä vast'ikään kuulin. Minä tahdoin hämmästyttää, mutta hämmästyin todellakin itse. No, älkää pahaksi panko, hyvä eno," lisäsi nuorukainen repien kukoistavat köynnökset rikki, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän ällistyneen herra Vanderstratenin edessä — "monet tuhannet sydämelliset terveiset tuon teille äidiltäni."
Nyt vasta tuli vähän eloa herra Vanderstratenin silmiin ja jäseniin. Hän huo'ahti sydämen pohjasta, tarttui nuorukaisen tarjottuun käteen, likisti ja pudisti sitä väkevästi, ja sanoi varsin sydämellisesti: "terve tultuasi Surinamiin, sisareni poika. Tuhat kertaa terve tultuasi! Tule syliini, poika! Niin! Ja kuinka uljas nuorukainen sinä olet, solakka, väkevä ja terve, aivan niinkuin minäkin, kun neljäkymmentä vuotta sitten tulin tähän maahan. Ja äitisi, hyvä sisareni Margareta, on terveenä?"
"Yhtä terveenä kuin sinäkin, eno, vaan ei niin tyytyväisenä," vastasi Emmerich, tarttuen tuoliin ja nekosasti istuutuen enonsa viereen, joka näkyi olevan ihastuksissa nuorukaisen rohkeamielisestä käytöksestä. "Ymmärrätkö, eno, hän ei tahtonut ensinkään laskea minua tänne; vaan kun lupasin vähintäänkin kolmen vuoden perästä palata takaisin ja jos mahdollista tuoda sinut mukaani, salli hän minun lähteä, vaikka kyllä katkerilla kyyneleillä ja sydämellisellä surulla. Niin, niin, hänen sydämensä vuoti verta lähtiessäni, ja sinun täytyy myöntää, ettei olekaan mikään helppo asia niin pitkäksi ajaksi erota pojastansa, joka näkyy olevan määrätty äidin ja sisarten tueksi. Nyt, enoni, sanon sinulle suoraan, mitä tahdon. Minä tahdon, että myyt pois kartanosi, neekerisi ja kaikki, mitä siihen kuuluu, ja palaat minun kanssani Eurooppaan. Kolmen vuoden aikaa annan sinulle siihen, ettei sinun tarvitse hätäillä. Jos ennen tulemme valmiiksi, niin sitä parempi. Äitini ei pane pahaksi, jos tulemme vuotta aikaisemmin, kuin hän meitä odottaa ja sinulle, eno, kauniin Saksanmaan raitis ja viileä, vaan kuitenkin kirkas ilma, on oleva mieluinen, oltuasi niin monta vuotta tässä hikilavassa. Jumal'auttakoon, mitä hien virtoja olen vuodattanut parissa päivässä, joina olen matkustanut tässä tuli-uunissa. Jos sillä lailla pitkittyy, eno, niin viimein hennosta sisaresi pojasta Emmerichistä ei jää muuta jälelle kuin ohut utupilvi, jota ilman henki hajottaa joka haaralle. Ja sepä, eno, olisi minulle sangen vastenmielistä."
"Voi, miten sinä lavertelet, sisareni poika," huudahti herra Vanderstraten aivan hämmästyneenä sisarenpojan sanatulvasta. "Tuskin olet tänne tullut, niin rupeet lörpöttelemään myymisestä ja muuttamisesta Saksanmaalle, ikään kuin se olisi silmänräpäyksessä tehtävä. Siitä ei tule mitään, poikani. Hätätilassa annamme äitisi ja sisariesi tulla tänne; — vaan kaikissa tapauksissa — me molemmat jäämme tänne, sillä minusta on toki parempi istua hikilavalla kuin jää-ammeessa. Hiljaa, poikani, hiljaa. On meillä nyt parempiakin tehtäviä kuin ajatella siirtymistä, ja missä tapauksessa hyvänsä, jos tahtoisinkin myydä taloni ja tavarani, joka ei suinkaan ole aikomukseni, niin täytyyhän minulla olla jotain vakuutta, ett'ei taloani hävitetä. Jos olet meitä kuunnellut, niin pitäisihän sinun tietämän, että noilla verikoirilla, Maron-neekereillä, on ilkeitä juonia mielessä."
"Mitä väkeä nuo Maron-neekerit ovat?" kysyi Emmerich.
"Vai et sinä sitä tiedä, poikani?" vastasi herra Vanderstraten. "Etpä, saakeli soikoon, ole aivan paljon oppinut tuolla Euroopassasi, pelkään minä."
"Armas enoni, Euroopassa on meillä muutakin tekemistä kuin pitää huolta teidän pienistä yksityis-riidoistanne tässä syrjäisessä maailman nurkassa," vastasi Emmerich. "Vaan kunhan nyt kerran olen täällä, pitää minun saada tietää, minkälaisia vihollisemme ovat, sillä ystävämme kyllä pian opin tuntemaan."
"Maron-neekerit ovat karanneita orjia, jotka piiloittelevat vuoriston synkissä metsissä, mihin ei kukaan ihminen tohdi heitä seurata," selitti herra Vanderstraten. "Siellä he elävät raakalaisten tavalla metsän otuksilla, joita ampuvat myrkytetyillä nuolilla, ja hyökkäävät aika välistä alas tasamaille, murhaavat niitä, jotka vastarintaan rupeevat, riistävät ja raastavat kaikki, mitä heidän ahneet silmänsä keksivät ja leveät hartiansa jaksavat kantaa. Hirveitä asioita puhutaan noista pedoista, ja Jumala armossaan varjelkoon meitä joutumasta liian likiseen tuttavuuteen heidän kanssansa."
"Katsoppas, eno, sellaisia sinun ei tarvitse peljätä rauhallisessa Saksanmaassamme," sanoi sisarenpoika. "Kyllä sinä vielä mielesi muutat ja lähdet minun kanssani aarteinesi meren yli. Toiste enemmän siitä — mutta eiköhän nuo urhoolliset Hollantilaiset sotamiehet voisi ajaa tuota roistoväkeä pakoon?"
"Jos tulevat tasangoille eivätkä aivan äkki-arvaamatta karkaa meidän kimppuumme, tulevat he tavallisesti voitetuiksi, vaikka heillä tosin on raaka rohkeus ja pitkät, vouralilla myrkytetyt nuolet, joista pieninkin haava tuottaa välttämättömän kuoleman, jos ei kohta saada voidetta myrkkyä vastaan, ja sitä taas kovaksi onneksi ei kukaan muu tunne kuin nuo kirotut neekeriläis-koirat. Vuoristoon asti ei heitä voi ajaa takaa eikä siis heitä hävittää, sillä siinä on hautoja ja rotkoja, joista taivas armollisesti meitä varjelkoon. Näin ikäänkuin hiuskarvasta riippuva miekka alinomaa heiluu päämme ylitse, ja joka silmänräpäyksenä täytyy meidän peljätä tuon veren- ja saaliinhimoisen joukon päällekarkaamista. Näihin asti nuo konnat ovat minua säästäneet, vaan minä pelkään, että rauha jo on kestänyt liian kauvan."
"Täytyy kärsiä niitä vastuksia, joihin itse on syynä," lausui sisarenpoika yksivakaisesti. "Jos aina olisitte orjianne lempeästi kohdelleet, niin eivät olisi teiltä karanneet eivätkä uhkaisi teille kostoa. Mutta nyt meidän täytyy vartoa, miten asiat päättyvät. Eipä asian laita taida olla niin paha, kuin näyttää, ja pahimmassakin tapauksessa voimme ainakin suojella itseämme. Eipä tarvittaisi sotaväkeäkään, jos voisit luottaa neekeriesi uskollisuuteen ja olisi kylläksi ruutia. Pyssyn luoti lentää kauvemmaksi kuin nuoli, ja siten estämme pojat tulemasta meitä liian likelle."
"Sepä se juuri on," sanoi herra Vanderstraten surkean näköisenä. "Saattaako noihin lurjuksiin luottaa? Tuskin kuulevat mustain kumppaliensa sota-ulinaa, niin rupeevat yhteen tuumaan heidän kanssansa ja lähtevät karkuun. Näin on asiain laita, varsinkin siitä ajasta alkaen, jolloin valkea-ihoiset lähetyssaarnaajat, kiellostamme huolimatta, rupesivat kulkemaan neekerien mökeissä opettamassa heille kristin-uskoa. Ei mikään ankaruus eikä mikään kova rangaistus auta. Muutamat maanviljelijät, jotka ovat peljänneet neekeriensä imeneen uuden opin myrkkyä, ovat heitä piiskanneet, sitoneet ja rääkänneet; — vaan kaikki turhaan. Nuo ilkiöt tulevat vieläkin uppiniskaisemmiksi; ja tuskin on kulunut kahdeksan viikkoa siitä, kun talon omat neekerit hävittivät rikkaan Vandermeulenin viljelysmaat Marony-joen varrella; huone kukistettiin ja onneton Vandermeulen itse murhattiin hirveällä tavalla. Olen minäkin siitä ajasta tullut ankarammaksi noita mustia petoja kohtaan, ja niin pian kuin havaitsen yhdenkään heistä tietävän enemmän, kuin hänen tulee tietää, täytyy hänen roikkua lähimmäisessä puussa, niin totta kuin minä olen Vanderstraten. Ja lähetyssaarnaajan käypi samoin, jos saan hänet käsiini."
Nuori Emmerich pudisti päätänsä ja sanoi rohkeasti: "ei ole sinun viisaudestasi, eno! Älä pane pahaksesi, vaikka minun täytyy sanoa sinulle, että te, hyvät maanviljelijät, mutta huonot kristityt, olette aivan harhatiellä. Sen sijaan että tekisitte parastanne noita tuhmia mustia raukkoja valaistaksenne ja koettaisitte saada heitä hyviksi kristityiksi, saatatte heidät ankaruudellanne epätoivoon. Teidän julmuutennehan se on, eikä totisen Jumalan tunteminen, joka ajaa nuot poloiset vuoristoon ja pakoittaa heitä hurjan ja julman koston töihin. Puhdas kristin-oppi tekisi heidät hyviksi ja jaloiksi, vieläpä kiitollisiksikin sille herralle, joka kohtelee heitä lempeydellä ja sääliväisyydellä. Tee minun neuvoni mukaan ja koeta kerran, mitä hyvyys vaikuttaa. Kyllä minä takaan, ett'et kadu kauppaasi."
"Tuota sinä et ymmärrä, poika," vastasi eno närkästyneenä, pudistaen päätänsä. "Piiskan pitää käydä laiskan miehen takana; muuten he nielevät meidät kaikki ihka elävinä. Jos eivät pelkäisi piiskaa, kidutusta ja kuolemata pitkällisissä kivuissa — niin ei meillä silmänräpäystäkään olisi turvallisuutta henkemme puolesta. Mutta olkoon kylläksi siitä asiasta puhuttu. Ilta tulee viileäksi ja paitsi sitä yö kohta on tulossa. Käykäämme sisään huoneisin ja jutelkaamme siellä hauskemmista asioista, äidistäsi ja isänmaastasi; älkäämme vaivatko itseämme noitten uppiniskaisten, pölkkypäisten, laiskojen murjaanein tähden."
Herra Vanderstraten nousi tuoliltansa ja astui verkalleen leveitä, hyvästi siivottuja hietakäytäviä taloon päin. Emmerich käveli hänen vieressään syvään miettimiseen vaipuneena ja mutisi hiljaa itsekseen: "Kummallinen maa ja kummalliset ihmiset! Palava paahde auringolla, mutta jäiset sydämet ihmisissä, jotka eivät edes soisi lähimmäisillensä puhtaan kristin-uskon lohdutusta, jotka eivät soisi, että poloiset, sorretut orjat oppisivat tuntemaan armosta rikkaan, laupiaan Jumalan, joka yksin voipi lohduttaa ja vahvistaa heitä heidän viheliäisyydessänsä. Mutta toisin tulee olemaan, jos minä jään tänne ja voitan enoni sydämen. Hän on luonnoltansa hyvä ja ystävällinen, mutta paha esimerkki ja vaaran pelko on tehnyt hänen yhtä julmaksi, kuin muut, jotka näkyvät unhoittaneen että sorretut, nöyryytetyt, rääkätyt mustatkin ovat ihmisiä ja heidän veljiänsä taivaallisen Isän silmissä. Kärsivällisyyttä vaan! Toisellaiseksi pitää tämän seikan muuttuman eikä todellakaan huonommaksi!"