KYMMENES LUKU.
Päätös.
Loistavana ja heleänä nousi päivän tähti taivaalle ja valaisi kukoistavan maan. Sen kirkkaat säteet lankesivat moneen ilon asuntoon, mutta myöskin moneen surun ja hävityksen sijaan. Herra Vanderstratenin kartanon ympäristöt, jotka vielä eilen kauneudessa komeilivat, näyttivät nyt sangen surkeilta. Huoneet ja mökit olivat poltetut poroksi, ja ainoastaan savuavat rauniot osoittivat, missä ne olivat seisoneet; puutarhan komeat kukat makasivat maahan tallattuina, hyvin hoidetut kukka-sarat olivat hävitetyt, paalutus-aita osaksi särjetty ja pirstottu. Viha ja suru täytti huoneesen suljettujen miesten sydämet ja herra Vanderstraten tuskin saattoi olla lausumatta mielipahaansa vihollisen julmuudesta. Emmerichkin näytti alakuloiselta, mutta ennen pitkää hänen huomionsa kuitenkin käännettiin muihin esineisin, jotka varsinkin tällä hetkellä olivat tärkeämmät kuin tämän surkean hävityksen katseleminen.
Maron-neekerit näkyivät vielä lepäävän levollisessa unessa. Ainoastaan muutamat vahdit, joita he olivat asettaneet talon ympärille noin viidenkymmenen askeleen päähän toisistansa, todistivat, ett'eivät suinkaan aikoneet luopua piirityksestä eikä antaa piiritetyille tilaisuutta odottamattomaan rynnäkköön. Kun aurinko pisti makaajien silmiin, nousivat he sijoiltaan kovalla maalla, oikaisivat jäseniään, tarttuivat aseisin ja asettuivat ryhmihin. Semminkin yksi noista joukoista veti Emmerichin huomiota puoleensa ja hän näytti sen Herkuleellekin, joka hänen kanssansa seisoi ikkunassa, sekä herra Vanderstratenille. Vaikka väli oli niin pitkä, ett'ei voinut eroittaa miesten kasvoja, nähtiin kuitenkin selvästi kirjavista höyhen-tupsuista heidän päässänsä ja muista kiiltävistä koristuksistansa, että he olivat päällikköjä, jotka todenmukaisesti olivat kokoutuneet keskustelemaan hankkeistansa piiritettyjä vastaan.
"Pianpa saamme nähdä, mitä tästä seuraa", sanoi Emmerich. "Näitten miesten päätöksestä riippuu, saammeko hengittää vapaasti vai täytyykö meidän varustauda uuteen taisteluun. Eikö se ole sinunkin uskosi, Herkules?"
"Totta kaiketi", vastasi tämä. "Päälliköitä ovat. He käskevät ja muiden mustain pitää totteleman. Minä luulen, ett'ei heillä enää ole suuri halu taisteluun."
Herkules todella näyttikin arvanneen aivan oikein. Muutamat päälliköt erkanivat vähän ajan perästä toisista ja kunkin heidän ympärillensä kokountui joukko neekereitä. Päälliköt puhuivat heille muutamia sanoja ja heti neekerit sälyttivät hartioillensa, mitä ikinä oli vähästäkään arvosta, ja lähtivät kulkemaan metsiin päin. Herra Vanderstratenin mielestä oli, ikäänkuin raskas kuorma olisi nostettu hänen sydämeltänsä. Emmerich ilmoitti mielihyvänsä muutamilla iloisilla sanoilla ja Herkules virkkoi nauraen: "Tuollapa nyt lähtevät romuinensa ratsuinensa. Eivät tule takaisin pian, luulen minä, kun ei täällä ole muuta saatavana kuin pyssynluoteja. Tyhmät Maronit. He eivät löydä aarre-aittaa".
Ystäviemme voiton-riemu oli kuitenkin liian aikainen, ja parempi olisi ollut, jos olisivat käyttäneet sen hetken jolloin ei kukaan heitä tarkastanut, tykki-veneitten valloittamiseksi, joka olisi voitu tehdä aivan helposti ilman taistelutta. Tuskin oli Herkules lausunut pilkkasanansa niin aarre-aitan puolelta kuului kimeä huuto, ja samassa vihollis-joukot, jotka jo olivat lähtemäisillään, kääntyivät takaisin taistelutantereelle. Päälliköt hajosivat joka taholle, iso joukko neekereitä juoksi alas joelle, ja ennenkuin katsojat tointuivat tästä asiain muutoksesta, olivat tykit uudelleen vihollisten vallassa.
"Nyt olemme hukassa", sanoi Emmerich ja hänen punaiset poskensa vaalenivat. "Maronit ovat murtauneet meidän aarre-aittaamme ja pelastaneet voudin, joka nyt aikoo meille kostaa. Nyt meillä on pahin peljättävänä".
Vähän ajan kuluttua näkyi vouti tulevan useitten päällikköjen seurassa. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän kohotti nyrkkinsä isäntänsä huonetta vastaan. Tuokiossa olivat ryntääjien joukot jälleen kokountuneet talon ympärille, ja nyt ei enää ollut mahdollista päästä heistä vapaaksi ilman veristä taistelua. Emmerich ja Herkules luulivat vihollisen kohta ryntäävän ja ottivat aseet käteensä, puolustaaksensa edes omaa henkeänsä. Mutta heidän ihmeeksensä pysyivät neekerit paikoillansa ja monta minuuttia kului, ennenkuin voitiin aavistaa, mikä tuuma vihollisella oli mielessä. Päälliköt ja vouti lähestyivät nyt kartanoa. He olivat aseitta, viheriät oksat käsissä, jotka osoittivat heidän aikovan hieroa sovintoa. Emmerich avasi sentähden ikkunan ja kysyi heiltä, mitä tahtoivat.
"Tulkaa virran puolelle", vastasi vouti pilkka-naurulla. "Siellä saatte kuulla, mitä ehtoja teille tarjoomme".
Herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules menivät toiselle puolelle ja ihan ensimäiseksi näkivät he tykit, jotka epäilemättä voudin käskystä olivat vedetyt maalle ja käännetyt kartanoa kohden.
"Tuota konnaa!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Hänelle tapahtuisi oikeus, jos ampuisimme hänet kuolijaksi kuin suden, kohta kun hän tulee näkyviin. Anna minulle pyssy, Herkules!"
"Ei niin, ei niin, eno", pyysi Emmerich. "Nyt hän tulee ilman aseitta, ja vaikka hän onkin suuri heittiö, niin emme kuitenkaan saa loukata kunniaamme ja omaa-tuntoamme. Ampua hänet nyt olisi murha. Jätä kosto hänen ilkeästä petoksestansa Jumalalle, kyllä rangaistus hänet aikanansa kohtaa. Kuulkamme nyt, mitä hän tahtoo".
"Herra Vanderstraten", huusi vouti, joka mustain päällikköjen seurassa tuli ikkunan alle. "Kuulkaa minua; minä tarjoon teille helppoja ehtoja, jos suostutte siihen, mitä me pyydämme. Huoneenne on piiritetty ja sitä uhkaa kolme tykkiä, jotka saattavat murskata sitä raunioiksi muutamissa minuuteissa. Olkaa järjellinen ja suostukaa meidän pyyntöömme".
"Ja mikä on tuo pyyntö, petollinen konna, kuin oletkin", vastasi herra Vanderstraten, joka, vihoissaan voudin ilkeydestä, sai rohkeutta ilmoittaa ylenkatseensa.
"Emme pyydä muuta, kuin että jätätte sisarenne pojan ja hänen ystävänsä Herkuleen meidän haltuumme. Muista aarteistanne emme huoli; sillä aarre-aitta, mihin tuo vintiö Emmerich minut sulki, on jo tyhjennetty, ja minä olen pitänyt huolta siitä, ett'en joutunut tappiolle aarteita jaettaessa. Antakaa pois nuo molemmat pojat, joita näen vieressänne, niin te itse, sekä kaikki orjanne saatte vapaasti lähteä tiehenne. Älkää kauan miettikö, sillä jos viivyttelette, annan minä merkin ryntäykseen ja te tulette kaikki huoneen raunioitten alle haudatuiksi".
"Alota sitten taistelu, sinä katala", huudahti herra Vanderstraten julmistuneena. "Ryöstä hyväntekijältäsi henkikin, kuten jo olet häneltä omaisuuden ryöstänyt, vaan älä luule minua kunnottomaksi heittiöksi, joka ystävänsä pettää, niinkuin sinä isäntäsi petit. Tapa vaan meidät, mutta ole varma siitä, että Jumalan kosto sinun saavuttaa katalassa voittoriemussasi".
Herra Vanderstraten oli tykkänään muuttunut. Hän, joka ennen alakuloisena vaikeroitsi ja voivotti, tunsi nyt itsessään rohkeuden, jota ei kuolemakaan säikäyttänyt, ja jonka hänen päätöksensä puolustaa Emmerichiä oli synnyttänyt. Hänen vihansa voudin kurjasta petoksesta ja kostonhimosta ja vielä enemmän hänen harminsa siitä ilkityöstä, johon häntä vaadittiin, saattoivat hänet unhoittamaan kuolemankin pelkoa. Mieluummin hän toki tahtoi kuolla, kuin uhrata tuon nuorukaisen, jota hän päivä päivältä oli oppinut yhä enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan. Enemmän kuin kuolemata pelkäsi hän paitsi sitä käyttäitä ilkeästi ja nyt astui hän rohkeasti pois ikkunan luota, sillä osoittaen, ett'ei hän huolinut sen enemmästä keskustelusta.
Julmuus, viha, kostonhimo, kaikki nämä himot vaihtelivat voudin kasvoissa, joka huomasi peräti pettyneensä toiveissaan. Purren hammasta kääntyi hän pois ja antoi paikaltansa liikkumatta merkin yleiseen rynnäkköön. Tykkien miehistö viritti sytykkeensä; kolmasti leimahtivat, kolmasti pamahtivat laukaukset kuin ukkosen jyrinä ja rautaiset luodit sattuivat huoneen tukeviin muureihin, murtaen niitä niin, että huoneen perustus tärisi. Samassa hyökkäsivät Maron-neekerit joka taholta hirveällä sotahuudolla esiin; heidän nuolensa lensivät tuiskuna jokaista pienintäkin aukkoa vastaan. Huoneesta pamahtivat uskollisten orjain pyssyt ja kiväärit, orjain, jotka ennen tahtoivat kuolla taistelussa, kuin heittää nuoren herransa ja hänen ystävänsä vihollisten käsiin. Emmerich yksin ei ottanut osaa taisteluun eikä sormeakaan liikuttanut puolustukseensa. Hän ei tarttunut kivääriin, vaan sitoi valkoisen liinan seipään nenään ja viittasi sillä voutia, joka juuri parhaillaan puuhasi tykkien uudesta lataamista, tulemaan hänen luoksensa.
"Malttakaa", sanoi hän heleällä, raikkaalla äänellään, joka kaikui yli sotahuudon. "Älkää suotta tappako itseänne, vaan kuulkaa minua".
Vouti seisahtui toimessaan, heitti raskaan kuulan, jonka hänen juuri piti pistämän tykin suuhun, maahan, ja lähestyi, riemu-hymyily huulillaan, ikkunata, jossa Emmerich seisoi jotenkin vaaleana, mutta ilosta ja rohkeudesta säihkyvin silmin.
"Suostutteko ehdotukseeni?" kysyi vouti.
"Kyllä, puoleksi", vastasi Emmerich. "Itseni annan teidän käsiinne, estääkseni enempää veren-vuodatusta. Tehkää minun kanssani mitä tahdotte, mutta ystäväni hiuskarvaankaan ette saa kajota".
"Suostutaan", huusi vouti ja antoi merkin taistelun keskeyttämiseen.
Neekerit vetäytyivät kaikkialla pois kartanosta. Herra Vanderstraten syleili kuoleman tuskissa sisarensa poikaa ja rukoili häntä, ett'ei hän henkeänsä uhraisi. Mutta Emmerich pysyi järkähtämättömänä.
"Minä yksin, ehkä viaton, olen syy tähän taisteluun", sanoi hän, "ja katala kunnoton ihminen olisin, jos sallisin sinun, armas enoni, ja kaikkien näiden uskollisten miesten sen kantta joutua perikatoon. Parempi on, että yksi joutuu uhriksi, kuin että satoja viattomia surmataan, ja paitsi sitä olisi varma kuolema minulle kuitenkin tarjona, joskin sitä pelkurina odottaisin tämän muurin takana. Kauan nämä muurit eivät voi kestää tykkien hävittäväisiä kuulia; laske minut siis menemään, enoni, ja muista minua aina ystävyydellä. Jää hyvästi, Herkules! Pyydä voittaa sama sija enoni sydämessä, joka minun kuolemani kautta jää tyhjäksi, ole hänelle uskollinen ystävä, niinkuin olit minullekin. Jääkää hyvästi te, kaikki, ystäväni uljaat, mielelläni kuolen pelastaakseni teitä".
Vielä kerran syleili Emmerich enoansa, puristi mustan ystävänsä kättä ja hyppäsi, ennenkuin kukaan saattoi sitä estää, ikkunasta maahan. Vakavilla askelilla lähestyi hän voutia, sanoen: "tässä olen, petollinen konna; tee nyt minulle, mitä pahinta voit, minä en sinua pelkää, minä nauran sinun vihallesi ja vielä viimeinen silmän-iskuni on ilmoittava, kuinka syvään sinua ylenkatson".
Vihan vimmasta karjuen veti Nikolao veitsen vyöltänsä ja hyökkäsi Emmerichiä vastaan, joka häntä odotti paikaltansa liikahtamatta. Mutta ennenkuin hurjistunut vouti ennätti antaa nuorukaiselle kuoleman piston, asettui eräs musta mies rivakasti hänen eteensä, nosti kätensä ja sanoi levollisesti, mutta valtiaan arvoisuudella: "tämä valkea-ihoinen on minun. Hän on Banun suojassa, ei kukaan saa häneltä hiuskarvaakaan katkaista".
Vihasta vaaleten väistyi vouti uhristansa ja tuijotti Maron-neekerien päällikköä tiikerin silmillä. Mutta eipä uskaltanut kohottaa kättänsä häntä vastaan; sillä Banua ympäröitsivät hänen urhoolliset sotilaansa, jotka epäilemättä hirveällä tavalla olisivat kostaneet heidän päällysmiehensä kuoleman. Nikolao hillitsi raivoansa ja sanoi vihasta vapisevalla äänellä: "Minkä tähden Banu asettautuu minun ja uhrini väliin. Banu rikkoo suostumuksen, jonka olen tehnyt hänen kanssansa uskottujen miesten kautta. Minä lupasin jättää Banun käteen valkea-ihoisen aarteet, ja Banu lupasi minulle valkean herran, joka on minua solvannut, herjannut ja lyönyt. Missä on Zamba, että hän minun sanani vahvistaisi?"
"Valkea-ihoinen puhuu totta", sanoi eräs neekeri kääntyen Banun puoleen. "Valkea herra kuuluu hänelle. Banun täytyy pitää sanansa pahallekin miehelle, kun sana kerran on annettu".
Toivo vieläkin saada kostonhimoansa tyydyttää väänsi voudin kasvot ilkeän näköisiksi ja veitsi kohossa läheni hän uudestaan Emmerichiä, joka käänsi ajatuksensa Jumalaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta Banu kurotti vieläkin kerran kätensä Emmerichiä kohden ja sanoi korkealla äänellä: "valkoinen herra on Banun suojan alla; joka häneen rupee, pitää kuolla".
Sillä välin oli muitakin päälliköitä kokoutunut Banun ja voudin ympärille, jotka pyysivät selitystä edellisen kummalliseen käytökseen.
"Banun pitää puhua", sanoi neekeri maansa kielellä. "Tämän valkoisen nuorukaisen Banu tapasi metsässä ja tahtoi hänet tappaa. Mutta Gingan pyhä taikakalu pelasti hänen. Hän on mustien ystävä ja Banu lupasi hänelle suojelusta. Hän antoi hänelle kolme sulkaa ruunustaan. Jos Banu olisi tietänyt hänen olevan sen, jonka verta tämä mies janosi, ei hän suinkaan olisi lähtenyt ulos metsistä muuten kuin tätä valkoista suojelemaan. Tämän minä lupasin, ennenkuin suostuin voudin pyyntöön, ja Banu on sanansa pitävä. Tämä nuorukainen ei saa kärsiä vähintäkään henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kantakaa siis ryöstetyt aarteet siihen takaisin, mistä olette ne ottaneet ja valmistautukaa lähtemään takaisin saloille. Älkää viivytelkö. Banu on puhunut".
Vaikutus tästä Maron-neekerien ylimmäisen päällikön puheesta ei ollut aivan hänen tarkoituksensa mukainen. Neekerit kyllä olisivat jättäneet valkoisen nuorukaisen ahdistamatta, jopa häntä puolustaneetkin Nikolaon vihaa vastaan; mutta se, että heidän piti jättää takaisin ryöstetyt aarteet, herätti heidän rajuissa sydämissänsä kapinan hengen. Sekava tohu kuului ja Banun solakka väkevä vartalo kohosi hallitsevana muitten yli.
"Totelkaa", sanoi hän kovalla, voimakkaalla äänellä. "Banu sen tahtoo".
Mustat olivat kahden vaiheella. Ääniä kuului: "Älkää häntä totelko, hän on valkea-ihoisten ystävä, eikä saa enää olla päällikkömme. Emme huoli hänen lupauksistaan, lyökää hänet maahan".
"Lyökää hänet maahan!" huusi voutikin ja ryntäsi veitsi suorana vihatun nuorukaisen suojelijaa vastaan.
Banun mustat silmät iskivät tulta. Mutta hän ei nostanut kättänsä henkensä puolustukseen, vaan huusi mahtavalla äänellä: "lyökää hänet maahan! hän on teidän päällikköänne solvannut".
Ei yksikään käsi liikkunut voutia vastaan, ei yhtäkään jousen jännettä jännitetty, ei yksikään nuoli suhissut päällikköä kostamaan. Mutta häntä itseä hätyytettiin joka taholta, ja harvoille uskollisille oli sangen vaikeata esimiestänsä puolustaa.
Kiivas tappelu syttyi silmänräpäyksessä. Banu kohotti kirveensä kapinallisia sotureitansa vastaan, ja hänen hurja huutonsa tulistutti uskollisten seuralaisten sydämiä erinomaiseen urhoollisuuteen.
Emmerich otti aseen käteensä, asettautui Banun viereen, ja tunki hänen sivullansa rohkeasti vihollisten neekerien joukkoon, samassa kun Nikolao vouti teki erinomaisia ponnistuksia saavuttaaksensa nuorukaista ja rusentaaksensa hänen päänsä kirveellä.
Vaikka Banun seuralaisten rohkeus ja kuoleman ylenkatse oli sangen suuri, oli heidän lukunsa kuitenkin liian vähäinen vastustamaan vihollisen sata kertaa suurempaa voimaa. Vaan tulipa apu, jota Banu, yhtä vähän kuin Emmerich, olivat voineet aavistaakaan. Ovi piiritettyyn huoneesen, joka nyt oli jätetty huomiotta, auaistiin ja joukko piiritettyjä, Herkules ja Vanderstraten etunenässä, syöksivät siitä ulos, ja samassa lauaistiin neekerien pääjoukkoa vastaan. Nämä säpsähtivät. Mutta Emmerich, uusien toiveiden vallassa, huusi iloissaan: "eteenpäin ystäväni, voitto on meidän."
Tuokiossa olivat kiväärit uudelleen ladatut, ja toisen yleisen laukaiseman kuulat tekivät tuhoa vihollisten riveissä. Samassa kaikui heidän takanansa kimakka hurra huuto ja jälleen kuului kiväärin pamauksia, kenenkään tietämättä, mistä ne oikeastaan tulivat. Muutamassa silmänräpäyksessä oli arvoitus selitetty. Oikealta sekä vasemmalta puolelta tuli sotamies-joukkoja esiin ja yhdistyi siihen joukkoon, jonka keskellä Emmerich taisteli. Mustat viholliset havaitsivat olevansa joka puolelta piiritettyinä. Äkillinen pelko sai heissä vallan. Kimeästi huutaen viskasivat he aseensa pois ja pötkivät pakoon. Ikään kuin mustat varjot puikahtivat he sotilasten rivien läpitse ja olivat muutamissa minuuteissa pois luotien kantamalta. Kokipa vouti Nikolaokin paeta. Tuskin oli hän ennättänyt lähimmäisen lehdikön rinteesen, jossa luuli olevansa hyvässä turvassa, niin eräs sattumalta lauaistu luoti sattui häneen ja hän vaipui maahan. Tämä tapahtui samassa silmänräpäyksessä, kuin Emmerich ja herra Vanderstraten vaipuivat toistensa syliin ja Herkules riemueli: "voitto on meidän ja herra elää, voudista ja hurjista Maron-neekereistä huolimatta."
Kun eno ja sisaren poika olivat vaihtaneet muutamia iloisia sanoja, riensivät he upsierin luo, joka niin onnellisesti oli oikeaan aikaan saapunut sotajoukollaan heidän avuksensa, ja saivat häneltä kuulla, että edellisenä yönä eräs karkuun päässyt orja oli rientänyt hänen peräänsä ja kiihkeästi pyytänyt häntä piiritettyjä auttamaan. Riento-marssissa olivat he palanneet takaisin ja tavattuansa vihollisia ja ystäviä käsikähmässä eivät tienneet mitään parempaa neuvoa kuin sekaantua taisteluun, siten tuottaaksensa sille pikaisen ja onnellisen päätöksen.
"Ja missä on se uskollinen orja, joka kutsui teitä takaisin?" kysyi herra Vanderstraten.
Nuori neekeri astui esiin ja kumartui hymyillen ankaralle isännällensä, joka katseli häntä ystävällisesti. "Näethän, sisareni poika, että minulla on uskollisia neekereitä, jotka eivät ole kristityitä", sanoi herra Vanderstraten.
Emmerich hymyili ja kysyi nuorelta neekeriltä: "sanoppas Pompejo, keneenkä sinä uskot?"
"Minä uskon hyvään Jumalaan taivaassa ja Jesukseen Kristukseen, joka on kuollut neekeri raukkojenkin edestä", vastasi Pompejo vähän pelkääväisesti katsellen ankarata isäntäänsä.
Mutta herra Vanderstraten ei ensinkään näyttänyt närkästyneeltä, vaan hyvin kummastuneelta, ja sanoi: "Totisesti, sisareni poika, minä näen yhä selvemmin, että olin antanut surkeasti pettää itseni. Mutta, lapset", lausui hän, kääntyen neekerien puoleen, "jos olette minulle osoittaneet uskollisuutta ja mielisuosiota, niin tahdon minäkin puolestani näyttää teille, ett'en ole kiittämätön. Minä lahjoitan teille vapauden ja niin paljon maata jokaiselle että hän saattaa siinä rakentaa itselleen majan ja hankkia elatuksensa hedelmällisestä maasta. Tahdon vielä pitää huolen siitäkin, että saatte papin, joka opettaa teitä Kristin-uskossa, ja kirkon, jossa saatte rukoilla."
Neekerien riemu-huudot kaikuivat, Emmerich syleili enoansa ja riemueli: "Jumala olkoon kiitetty, joka lähetti Maronit niskoillemme; sillä nyt näen selvästi, mikä hyvä eno minulla on."
"Ja minä, mikä hyväsydäminen, uskollinen sisarenpoika minulla on", sanoi herra Vanderstraten naurahdellen. "Jumalan kiitos, että Hän on johtanut kaikki meidän hyväksemme. Mutta mitenhän tuon ilkeän petturin, Nikolaon, on käynyt?"
"Jos näen oikein, laahataan hän tuossa juuri tänne", vastasi Herkules.
"Nyt on tuomio langetettava, ja ankarakin", sanoi herra Vanderstraten.
"Tuokaa hänet tänne."
"Jumala on hänen tuominnut", sanoi Emmerich vakavasti. "Henki on jo eronnut ruumiista."
Herra Vanderstraten kumartui voutia katselemaan ja huomasi kohta, että Emmerich oli nähnyt oikein. Liikutettuna sanoi hän: "Tämä on Jumalan sallimus. Nikolao tuli tänne tappamaan, ja katso, kuolema jatkui hänen omaan sydämeensä. Näin kostaa Herra niille, jotka ovat pahat ja kavalat. Mutta rauha hänen tomullensa! Kuollutta meidän ei pidä tuomita; sillä Hän, joka on meitä korkeampi, on hänen tekojansa punnitseva ja lausuva tuomion viisaudessaan."
Voudin ruumis vietiin pois ja Emmerich kääntyi nyt Maron-neekerien päällikön, Banun, puoleen, jota hänen oli kiittäminen hengestään. Hän kiitti häntä sydämellisesti, tarjosi hänelle lahjoja ja käski hänen, uskollisten seuralaistensa kanssa, jäädä asumaan herra Vanderstratenin kartanoon, jossa pidettäisiin huoli heidän toimeentulostaan; sillä jos hän palaisi metsihin, täytyisi hänen pelätä kansalaistensa kostoa. Mutta Banu vastasi korskealla naurulla: "Banu ei pelkää heitä; he pelkäävät Banua. Banu on heitä rankaiseva kapinasta. Hyvästi, valkea mies! Banu jääpi vapaaksi ja lähtee pois."
Hän pudisti Emmerichin kättä ja oli muutamassa silmänräpäyksessä kadonnut uskollisten seuralaistensa kanssa. Melkein ikäväksensä näki Emmerich hänen lähtevän.
"Jalo sydän sykkii tuon mustan miehen rinnassa", lausui hän. "Hän on todellakin ansainnut, että orjia hänen tähtensä kohdeltaisiin lempeydellä."
"Minun kartanossani ei kenelläkään tästä lähtien pidä oleman syytä valittaa liian ankaraa kohtelemista", vastasi herra Vanderstraten. "Minä tahdon olla orjilleni hyvänsuopa ystävä enkä enää kova käskynhaltija."
"Heidän uskollisessa rakkaudessaan sinä olet saava palkintosi, hyvä enoni", huudahti Emmerich. "Tämänhän olet varsin selvästi tänäänkin saanut kokea, ja pian tulet vakuutetuksi, että mustain kristittyjen joukossa on yhtä monta jaloa ja uljasta ihmistä kuin valkea-ihoisissakin, joidenka ylenkatseen alla he nyt huokaavat. Usko Jumalaan ja hänen käskyjensä täyttäminen tekee meitä totisiksi, oikeiksi ja uskollisiksi ihmisiksi, olkoonpa ihomme musta, punainen taikka valkoinen."
* * * * *
Seuraavana päivänä havaittiin, että Maron-neekerien tekemät hävitykset aivan helposti voitiin korjata. Muutamain viikkojen kuluttua olivat jo poroksi poltetut pienemmät huoneet ja mökit uudestaan rakennetut ja epäjärjestykseen joutuneet puutarhan sarat asetetut entiseen kuntoonsa. Ylipäänsä ei mitään tuntuvampaa vahinkoa ollut tapahtunut, ja tähdellisin osa aarteistakin, kulta ja kalliit kivet, jotka olivat olleet särjetyssä holvissa, löydettiin voudin taskusta, joka viekkaasti oli haalinut ne itselleen, ennenkuin hän vei Maronit sinne.
Karanneet ja hajotetut orjat tulivat pian takaisin, eikä herra
Vanderstratenilla ollut syytä valittaa mitään erinomaista tappiota.
Kuitenkaan hänessä ei enää ollut entistä tyytyväisyyttä ja mieluisuutta. Sekä hänen valveella ollessaan että unessakin väikkyivät Maron-neekerit alinomaa hänen edessänsä ja usein hän surusilmin katseli sinisiä vuoria, joiden rotkoissa, metsissä ja laaksoissa pelätyt viholliset asuskelivat. Kuinka helposti voisi tapahtua, että uudestaan hyökkäisivät lymypaikoistaan, himoten hänen aarteitansa ja uhaten häntä hirveillä myrkytetyillä nuolillaan!
"Poikani", sanoi herra Vanderstraten eräänä päivänä Emmerichille. "Onko todellakin aikomuksesi lähteä takaisin Eurooppaan?"
"On todellakin, semminkin, jos sinä päättäisit seurata minua", vastasi Emmerich hymyillen. "Sillä minä en hennoisi jättää sinua yksin vihollistesi, Maron-neekerien, käsiin."
"No niin, poikaseni, lähtekäämme molemmat", lausui eno Vanderstraten vakavasti. "Minä en paljon luota rauhanliittoon noitten metsäläisten kanssa, ja Banu ystävämme on kuolevainen, niinkuin muutkin ihmiset. Olen tavannut ostajan kartanolleni. Koettakaamme siis Jumalan nimeen vielä kerta, miten tuolla vanhassa maassa käy eläminen."
"Mutta totta kai Herkuleskin tulee kanssamme, eno?"
"Tulee kaiketi, jos hän vaan itse tahtoo."
"Taidammehan jo ensi viikolla lähteä matkalle!" riemuili Emmerich. "Pois, pois, tästä helteen ja auringonpaahteen maasta rakastettuun kotimaahan, armaan äidin syliin. Miten hän on riemuitseva, jos tulet kanssani!"
Viikkoa myöhemmin purjehtivat herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules Amerikan rannoilta ja ennättivät kuuden kuukauden matkan perästä onnellisesti Saksanmaahan. Täällä herra Vanderstraten viihtyi hyvästi, niin kauvan kuin kesä kesti. Hänestä tuntui helle vähän lauhkeammalta kuin Surinamissa, jossa se usein oli häntä rasittanut; puut eivät olleet vähemmän vihannat, eikä niiden siimekset vähemmän viileät kuin sielläkään, jotta hän ei suuresti kartanoansa ikävöinyt. Mutta kun talvi tuli jäineen, lumituiskuineen, ja hänen täytyi pysyä lämpöisen uunin ääressä, eikä silmänsä enää nähneet muuta viheriätä, kuin kukat kasvi-huoneessa, rupesi hän nurisemaan, ja milt'ei katunut vaihtaneensa kuuman maansa Saksan kylmään ilman-alaan. Emmerich ei virkannut siihen mitään, antoi vaan enonsa kauvan aikaa mielensä mukaan murista ja marista. Mutta, kun tämä kerran rupesi liian tuittupäiseksi, sanoi hän hymyillen: "no, eno, millä tahdot mieluummin olla piiritetty, lumella ja pakkasella, vai Maron-neekereilläkö?"
Herra Vanderstraten ensin närkästyi, mutta rupesi sitten nauramaan.
"Ei, poikaseni", sanoi hän, "Saksan maan talvi on minulle toki
rakkaampi kuin nuo verenhimoiset, mustat metsäläiset vuoristossa.
Älkäämme enää puhuko siitä."
Siitälähin herra Vanderstraten ei enää nurissut, vaan suostui pian uuteen tilaansa, jossa hän vielä eli monta vuotta aivan tyytyväisenä. Oikeaan aikaan tehty muistutus Maron-neekereistä oli iäksi päiviksi poistanut hänen halunsa mennä takaisin Surinamiin, eikä hän milloinkaan enää ajatellut purjehtimista meren yli.
Näin oli nyt kaikkien käynyt hyvin: herra Vanderstratenin, jonka ei enää tarvinnut pelätä Maron-neekereitä; jalon Emmerichin, joka nyt taisi olla oikeana tukena äidillensä; ja myöskin Herkuleen, joka piti valkoisen ystävänsä pysyväisen rakkauden ja mielisuosion suurimpana onnenansa.
Eipä merentakaisten mustien kristittyjenkään käynyt pahemmin. Heidän uskollisuutensa muuttui sananlaskuksi ja heidän hyvä käytöksensä teki heidät mainioiksi muiden neekerien joukossa. Harvat ne maanviljelijät olivat, jotka eivät seuranneet herra Vanderstratenin esimerkkiä. Useammat antoivat orjillensa opetusta kristin-uskon lempeässä opissa, eikä milloinkaan kuultu, että olisivat sitä katuneet. Kristityt orjat olivat uskollisimmat, rehellisimmät ja ahkerimmat koko Surinamissa ja heissä toteutui taasen, että kristin-oppi on ainoa menestystä tuottava, ainoa, joka saattaa siunauksen joka paikkaan, missä sen ikuisille totuuksille on taipuvaisia sydämiä, missä sen autuuttavaista oppia ilolla seurataan, ja missä sen viisaat säännöt kestäväisyydellä täytetään. Sillä, joka uskoo Jumalan sanan, se pitää käskysanat.