YHDEKSÄS LUKU.
Uskolliset kristityt.
Kun Emmerich ja Herkules olivat asettaneet joukon aseilla varustettuja orjia huoneen kaikkien ikkunain viereen, ja ryhtyneet muihinkin varokeinoihin, meni edellinen enonsa luokse, joka jo oli vähäsen tointunut säikähdyksestään, ja rohkeampana käveli edes takaisin huoneessansa, vaikka kalvava suru täytti hänen sydämensä.
"No, rakas enoni", virkkoi Emmerich, "nyt olemme varustetut ensimäistä rynnäkköä vastaan. Mutta vielä on kysymys siitä, taidammeko hankkia kylliksi ampumavaroja ja varsinkin ruoka-aineita, nälän hädästä varjellaksemme nämät sata ihmistä, jotka nyt ovat tänne suljetut".
"Mutta eiköhän nyt enää ole mahdollista päästä pakenemaan?" kysyi herra Vanderstraten, joka ei laisinkaan voinut tottua siihen ajatukseen, että vihollinen oli aseilla vastustettava.
Emmerich nosteli hartioitansa. "Onpa jo myöhä", sanoi hän. "Huone on kaikin puolin saarrettu, etkä taida pujahtaa täältä pois joutumatta sadoilla myrkytetyillä nuolilla ammuttavaksi. Onhan toki parempi, että jäät kotiin. Minä takaan, että me kaikki puolustamme sinua viimeiseen veripisaraan asti."
"Mutta miten on mahdollista ruveta vastarintaan täällä?" valitti herra Vanderstraten. "Metsä näkyy lähettäneen kaikki asukkaansa meitä vastaan ja orjistani on varmaankin enin osa karannut."
"Se on totta", vastasi Emmerich. "Ainoastaan noin sata orjaa on totellut Herkuleen kehoitusta puolustukseen — mutta ne ovat kaikki urhoollisia miehiä. Taidolla ja rohkeudella voimme kyllä torjua vihollisen ryntäyksiä, kunnes meille tulee apu ulkoa. Mutta ruokaa meiltä ei saa puuttua, sillä nälkä heikontaa käsivarren ja tekee uskaliaimmankin sydämen alakuloiseksi: Onko täällä ruokavaroja, eno?
"Tässä on vara-huoneen avain", vastasi herra Vanderstraten. "Mene itse katsomaan, taikka, malta, minä tulen kanssasi."
Molemmat menivät rakennuksen yläkertaan, jossa herra Vanderstraten avasi erään huoneen oven. Mutta Emmerichin kauhistukseksi ja herra Vanderstratenin kammoksi olivat hinkalot aivan tyhjät; vähäsen hedelmiä vaan oli koottu nurkkaan.
"Tämä on Nikolaon teko," huokaili herra Vanderstraten. "Toissa päivänä pyysi hän minulta avaimen, muka ottaaksensa pari säkkiä riissiä siemeniksi, ja nyt tuo konna on tyhjentänyt koko huoneen."
"Sitä varmemmin saattaaksensa meitä perikatoon", lisäsi Emmerich alakuloisena. "Sepä on ikävä juttu, eno. Nyt ei enää auta odottaa apua muualta, vaan meidän täytyy taistelemalla hajottaa vihollisen rivit, taikka nääntyä nälkään."
"Tuota katalaa petturia!" tiuskasi herra Vanderstraten. "Missä hän on, Emmerich? Taivaan nimessä, jos meidän kaikkien täytyy menehtyä, niin hänen ei suinkaan pidä iloitseman petoksestansa. Toimita hänet minun kynsiini, niin saat nähdä, enkö sinun puolestasi kosta sille konnalle."
"Minä pelkään, eno, että jo kaikki olemme saaneet kostoa, ja kovemmin kuin voisimme toivoakaan", vastasi Emmerich vaaleten. "Voi sitä onnetonta! Oma ilkitekonsa hänen surmaa. Hän on suljettu aarre-holviin ja vihollisten meitä joka haaralta ahdistaessa en näe mahdolliseksi häntä pelastaa. Hänen täytyy kuolla pimeydessä, kaiken ihmisavun puutteessa, yksin, pahan omantuntonsa nuhteitten kanssa, tuskallisesti janoon ja nälkään nääntyen. Oi Jumala! hirmuisesti sinä rankaiset jumalattoman kavalat juonet."
"Vieläkö sitä ilkiötä surkuttelet?" huudahti herra Vanderstraten.
"Käykö meidän paremmin kuin hänenkään?"
"Eno, jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kunniallisessa taistelussa, aseet käsissä ja puhtaalla omallatunnolla", vastasi Emmerich. "Paitsi sitä on pelastuksen toivo aina meille tarjona, mutta tuo onneton on välttämättömän surman omana. Me taidamme ehkä pelastua, sillä ainoasti julmain vihollisten rivit eroittavat meitä vapaudesta. Mutta hän! Jättiläisenkin voima raukeisi tyhjään tuota rautaporttia vastaan, saatikka nälästä nääntyvän pahantekijän uupuneet jäsenet."
"Se konna saapi ansaitun palkkansa", tiuskasi herra Vanderstraten, joka ei saattanut antaa sitä voudille anteeksi, että tämä oli pettänyt suopean ja hyvänluuloisen isäntänsä. "Älkäämme enää ajatelko häntä, vaan tuumailkaamme, miten voimme välttää nälkään nääntymistä ja Maronien myrkytettyjä nuolia. Kuule! tuolla kaikuu hirveä kiljunta — jo lähenevät — pelasta minut, Emmerich, pelasta enosi."
Jo ensimäisen kimakan sotahuudon kajahtaessa syöksi Emmerich ulos ja riensi huoneen puolustajain luo, joidenka lujamielisyydestä ja urhoudesta heidän kaikkein pelastus kokonaan riippui. Herkules oli sillä välin tehnyt tehtävänsä mustien veljiensä mieltä rohkaistaksensa.
"Tähdätkää tarkasti", kuuli Emmerich hänen huutavan, "jokainen tarkoittakoon miestänsä, ja ampukaa vasta sitten, kun ovat likellä taloa. Ette taistele ainoasti nuoren herran edestä, taistelette myös uskon ja laupiaan Jumalan puolesta. Jos tappelette uljaasti, niin herra ei enää vainoo pappia ja kristityitä orjia. Nyt — ampukaa pojat!"
Pyssyt pamahtivat, tulivirta syöksyi ulos särkyneistä kilisevistä ikkunoista ryntäävien tiheimpiin joukkoihin ja kuulat levittivät kuolemaa ja hämmästystä heidän riveihinsä. Kahdeksantoista taikka kaksikymmentä miestä kaatui, useat haavoitettiin ja loput pujahtivat peljästyneinä pois ampu-alalta. Herkules nauroi ja huusi: "Jo ovat saaneet tarpeensa täksi yöksi. Eivät suinkaan tule takaisin ennen kuin huomeis-aamuna."
Emmerich astui hänen luoksensa ja kiitti häntä osoitetusta innosta, mutta näytti niin alakuloiselta, että neekeri kohta huomasi sen.
"Pelkääkö herra?" kysyi hän. "Ei ole syytä pelkoon. Vihollinen ei voi tunkeuda sisään; sillä ammumme kuoliaaksi kaikki, jotka tänne tulevat. Puolustajamme ovat urhoollisia miehiä."
"Sen tiedän kyllä, enkä minä pelkäisi mitään, jos meidän vaan olisi taisteleminen noita vihollisia vastaan tuolla ulkona", vastasi Emmerich, ja lisäsi hiljaa: "ystäväni, tule kanssani enon huoneesen; minulla on sinulle jotakin sanottavaa, minkä pitää olla muille salattuna, niin kauan kuin vielä suinkin on mahdollista torjua tuho päältämme."
Herkules nyykähytti päätänsä, antoi muutamia käskyjä suurimmasta varovaisuudesta, ja seurasi sitten ystäväänsä huoneesen, johon herra Vanderstraten jo oli saapunut. Herra parka näytti tuiki toivottamalta. Kalpein kasvoin, käsiänsä väännellen, makasi hän nojatuolissaan, milloin kiroten petollista voutia, milloin valittaen surkeata, milt'ei auttamatonta tilaansa. Emmerich koetti rohkaista mieltänsä, vaikk'ei hän siinä onnistunut. Herkuleen astuessa sisään ilmoitti Emmerich hänelle, ett'ei pienellä linnoituksella kovaksi onneksi ollut ruokavaroja.
"Paha se on kyllä", sanoi neekeri ja näytti sangen arvelevaiselta.
"Nälkäinen mies taistelee huonosti. Mitäpä nyt neuvoksi?"
"Pitää nyt johonkin neuvoon ryhtyä", sanoi Emmerich. "Eikö olisi mahdollista päästä vara-aittaan ja sieltä hankkia muutamia säkkejä riissiä?"
Herkules pudisti päätänsä. "On vihollisia joka taholla", sanoi hän. "Emme voi luikahtaa täältä mihinkään heidän näkemättä ja silloin tulemme vangituiksi taikka tapetuiksi. Sepä ei ole hyvä."
"Mutta pitää sitä edes koettaa", virkkoi nyt herra Vanderstraten.
"Muuten olemme hukassa."
Herkules kohotti hartioitansa. "Hukassa sekin on, joka lähtee ulos tästä. Vihollisia on monta ja heillä on tarkka näkö. Emme voi hiipiä heidän sivutsen. Odottakaa huomiseksi; kenties Maronit lähtevät pois, kun näkevät talossa olevan urhoollisia miehiä. Jos ei — niin tehkäämme ryntäys ja koettakaamme hajottaa heidän rivinsä, onnistukoon sitte tahi ei. Vaan olkoon miten hyvänsä, niin kuolkaamme kuin miehet."
"Sepä ei laisinkaan hyödytä minua", huokaili herra Vanderstraten. "Tahdon mieluummin elää niin kauan kuin mahdollista. Oi, Nikolao, miksi saatoit hyvän isäntäsi näin tuskalliseen tilaan?"
"Herkules ei ymmärrä miten elää ruuatta, taikka päästä tästä pois ilman taistelutta", virkkoi neekeri.
Emmerich oli sillä alkaa seisonut itsekseen miettien. "Minäkään en näe muuta kuin kaksi apukeinoa tilassamme", sanoi hän, "ja molemmat ovat sekä vaaralliset että epävakaisetkin. Sotamiehet, jotka tänä aamuna lähtivät pois kartanosta, eivät vielä voi olla kovin kaukana. Yksityinen mies ehkä voisi hiipiä piirittäjiemme rivien läpitse. Jos se onnistuisi, olisimme pelastetut. Sananviejä saavuttaisi sotamiehet, nämät palaisivat takaisin avuksemme. Ennen huomeis-iltaa voisivat olla täällä, ja siihen asti hedelmät varahuoneessa riittävät ravinnoksemme."
"Aivan hyvä", sanoi herra Vanderstraten, "mutta kenpä olisi sellainen narri, että antautuisi vaaraan joutuaksensa Maronien raadeltavaksi."
"Minä itse, armas enoni", vastasi Emmerich suoraan. "Ilolla annan henkeni alttiiksi pelastaakseni sinua ja niin monta urhoollista miestä. Jos tuo yritys onnistuu, niin on hyvä — jos ei, niin kuolen ilolla, täytetystä velvollisuudesta hyvällä omalla-tunnolla."
Vaikka herra Vanderstraten oli hyvin itsekäs, ei hän kuitenkaan voinut olla tätä sisarensa pojan jalomielistä tarjousta hylkäämättä. Liikutettuna nousi hän seisaalleen ja sulki Emmerichin syliinsä.
"Ei, poikani, se ei saa tapahtua", lausui hän. "Jos meidän nyt kerran pitää kuolla, niin kuolkaamme yhdessä, enoasi et saa jättää."
"Ei, se ei käy laatuun", sanoi Herkules. "Hyvä herra ei saa kuolla orjain edestä. Tulee varmaan huomatuksi, kun on valkoinen iho. Musta-ihoinen rupee vaaralliseen toimeen. Herkules menee". Herra Vanderstraten katseli neekeriä kummastellen. "Miten?" huudahti hän "sinä tahdot panna henkesi alttiiksi valkoisen tähden?"
"Miks' ei? Useat mustat ajattelevat samoin kuin Herkules. Kaikki menevät mielellään kuolemaan herra Emmerichin edestä."
"Hm!" mutisi herra Vanderstraten itsekseen. "Olisinko todellakin tehnyt mustille vääryyttä, kun pidin heitä kaikkia kiittämättöminä heittiöinä? Nikolao, Nikolao, jos ovat paremmat, kuin ajattelinkaan, niin sinulla on siitä suuri edesvastaus; sillä sinähän se olit, joka saatoit minun epäluuloiseksi heitä kohtaan".
"Nikolao on paha mies, Herkules sen tietää ja toiset myös. Sitä varten taistelemme herra Vanderstratenin puolesta. Hyvän kristityn ei sovi olla kostonhimoinen, niin papit meille opettavat."
"Mutta ovatko kaikki neekerit tässä talossa kristittyjä?" kysyi herra
Vanderstraten.
"Kaikki", vastasi Herkules rohkeasti. "Toiset pakenivat, mutta kristityt jäivät tänne velvollisuuttansa täyttämään ja herran puolesta taistelemaan. Siitä herra tietää, kuka on kristitty, kuka ei. Rangaiskaa meitä nyt, jos tahdotte."
"Ei, Jumala varjelkoon", huudahti herra Vanderstraten hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna. "Ne, joita minä vainosin, panivat henkensä alttiiksi minua puolustaaksensa, ja se mies, jolle minä tein hyviä töitä ylen määrin, menee minua julmimmille vihollisille kavaltamaan. Todella, Emmerich, niiltä miehiltä minulla ei ole mitään pelättävää; sillä joka Herran korkeinta käskyä: 'rakasta vihollisias, tee niille hyvin, jotka sinua vihaavat ja vainoovat', niin uskollisesti seuraa, kuin nuo vihatut ja vainotut mustat, se ei voi ryhtyä mihinkään ilkityöhön, mihinkään petokseen ja uskottomuuteen. Onpa vaan paha, että näin myöhään tulin tuntemaan heidän hyveitänsä. Jos aikaisemmin olisin tietänyt kaikki, niin asiat olisivat toisin. Mutta sano veljillesi, Herkules, että jos kerran tulemme tästä vaarasta pelastetuiksi, tahdon minä itse antaa teille papin ja rakennuttaa teille kirkon, jossa vapaasti ja esteittä voitte Jumalata rukoilla. Totisesti, 'hädässä ystävä tutaan', ja joita hädässä opin tuntemaan, niitä en tahdo unhottaa vaarasta päästyäni".
Herra Vanderstratenin näin puhuessa säihkyivät Herkuleen silmät, ja iloissaan huudahti hän: "ei vielä myöhä, Herkules pelastaa kaikki ja kutsuu sotamiehet apuun. Jos joudun vankeuteen, menee toinen musta, aina viimeiseen asti".
Herkules oli juuri menemäisillään, mutta tuskin hän oli kääntynyt oveen päin, kun se äkkiä avattiin ja nuori neekeri töytäsi sisään. "Tulkaa pian", huusi hän, "Viholliset ryntäävät suurella voimalla".
Herkules ja Emmerich tarttuivat aseisin ja riensivät ulos, mutta herra Vanderstraten vaipui vapisten tuolille ja huokasi: "Ah! Herra pelasta meitä, sillä vihollisemme luku on suuri ja heidän voimansa vastustamaton."
Ulkoa kajahti sillä aikaa mustain kimeä sotahuuto ja kahta kovemmalla raivolla he hyökkäsivät huonetta vastaan. Luodit vinkuivat heidän ympärillänsä, mutta vaikka osa ryntääjistä kaatui, ei toiset kuitenkaan vetäytyneet takaisin. Pieni parvi heistä saavutti oven ja kokosi maissi-olkia ja muita syttyviä aineita sen eteen, huolimatta pyssyjen ja kiväärien pamauksista, joiden luodit eivät voineet heitä vahingoittaa, heidän ollessa aivan likellä huoneen seinää.
"Pitää rynnätä ulos!" sanoi Herkules Emmerichille, joka vast'ikään turhaan oli laukaissut pistoolinsa rohkeita ryntääjiä vastaan. "Jos eivät nuo heittiöt muutoin pääse voitolle, niin he sytyttävät huoneen tuleen ja me joudumme kaikki surman suuhun. Mieluummin Herkules syöpi paistia, kuin tulee itse paistiksi."
"Rynnäkkö ei meitä auta", väitti Emmerich. "Kun avaamme ovet, tunkeuvat nuo konnat sisään. Kolo lauma seuraa heitä ja masentaa meidät suurella luvullaan. Lieneeköhän täällä isoa malkuria?"
"Kyllä täällä malkuri on", vastasi Herkules, "mutta mitä sillä teemme?
Maronit eivät jää seisomaan lävistettäviksi kuin tynnyrit."
"Tuo vaan tänne malkuri, niin saat nähdä mitä sillä tehdään", sanoi
Emmerich.
Herkules juoksi huoneen ylisille, missä säilytettiin joukko semmoisia työ-aseita, joita ainakin tarvitaan varalta näin yksinäisessä kartanossa, ja tuli paikalla takaisin, tuoden kaksi malkuria.
"Se on hyvä", huudahti Emmerich. "Sysätkää nyt pian kaikki varustukset syrjälle."
Tuokiossa oli tämä käsky täytetty, ja Emmerich laski pyssynsä maahan, kaivaaksensa reiän oveen noin miehen korkuudella.
"Kaivatteko näkö-reikiä?" kysyi Herkules.
"Ei, ampumareikiä", vastasi Emmerich, "jos pistämme pyssynpiiput tähän reikään, niin vihollisemme pian pötkivät pakoon."
"Oivallista!" huusi Herkules. "Nyt ymmärrän. Tulkaa ampumaan; minä näytän teille tien."
Nopeasti otti hän toisen malkurin ja muutamissa minuuteissa olivat ampuma-reiät kaivetut oveen. Piiput pistettiin niihin, pyssyt paukahtivat, ja ulkona seisovain Maron-neekerein hätähuuto sekä heidän pakonsa todistivat, että Emmerich oli valinnut oikean keinon karkoittaaksensa vihollista. Ilman suuretta vaivatta korjattiin syttyväiset aineetkin pois, ja piiritetyt hengitsivät vapaammin, päästyänsä niin likeltä uhkaavasta vaarasta joutua tulen saaliiksi.
Tästä huonosti onnistuneesta yrityksestä Maron-neekerien raivo kiihtyi kahta kauheammaksi. He uudistivat rynnäkkönsä joka haaralta. Nuolet lensivät tuiskuna huoneen ikkunoita vastaan, joiden takana piiritetyt olivat asettauneet ja ainoastaan alinomainen kiväärin tuli esti Maron-neekereitä aivan likelle pääsemästä. Mutta eipä ryntäys kuitenkaan ollut seurauksitta. Nuolet tunkivat särjettyjen ikkunoitten läpi huoneisin ja tappoivat taikka haavoittivat kaikki, jotka eivät huolellisesti pysyneet seinien suojassa. Emmerich näki surulla ja tuskalla nämä turmiolliset seuraukset ja nuhteli itseänsä siitä, ettei hän ennen ollut ajatellut parempia suojeluskeinoja. Pian hän kuitenkin keksi avun tähän. Hän nostatti kaikki kartanon sisä-ovet pois saranoiltaan ja asetti ne luukuiksi ikkunareikiin. Ampumareikiä kaivettiin uutterasti ja nuolet kimmahtivat takaisin näistä lujista ja varmoista turvamuureista. Hetkeksi taistelu taukosi, sillä Maron-neekerit huomasivat suotta ampuvansa pois nuolensa tappelua pitkittäessään. He vetäytyivät pensaston taa, ja Emmerich, syvästi hengähtäen, sai nyt aikaa lausua uskollisille neekereille muutamia kiitossanoja heidän urhoollisuudestaan ja korjata haavoitetut pois tieltä. He kannettiin erääsen isoon huoneesen, haavat sidottiin huolellisesti ja he jätettiin muutaman toverinsa hoidettavaksi. Kuolleet, sillä niitäkin oli viisi, vietiin alas kellariin ja heidän hautaamisensa jätettiin tuonnemmaksi parempaan aikaan. Tätä toimitettuansa meni Emmerich herra Vanderstratenin luo, kertoi hänelle onnellisesti häädetystä rynnäköstä, ja mainitsi myöskin kiitoksella orjain uskollisuutta, vakaamielisyyttä ja urhoollisuutta. Hän lausui senkin toivon, että viholliset, havaittuansa piiritettyjen lujaa vastarintaa, eivät enää toivoisi menestystä, vaan vetäytyisivät takaisin metsihinsä.
Herra Vanderstraten kuunteli mielihyvällä näitä kertomuksia, jotka suuresti virkistyttivät hänen murheellista mieltänsä. Hänen neuvonsa ja toivonsa oli kuitenkin, että nopea sanansaattaja lähetettäisiin sotamiesten perään, kutsumaan heitä takaisin, piiritettyjen avuksi. Herkules, joka oli tullut Emmerichin seurassa huoneesen, tarjoutui monta kertaa lähtemään vaaralliselle matkalle. Itse asiaa vastaan Emmerichillä ei ollut mitään sanomista, mutta hän ei olisi mielellään tahtonut erota Herkuleesta ja ehdotteli sentähden, että kysyttäisiin vapaa-ehtoisia tähän toimeen. Herkules vastahakoisesti myöntyi, ja ystävät olivat lähtemäisillään liittolaistensa joukkoon, kun punainen liekki äkkiä valaisi yön pimeyden ja täytti koko huoneen kammoittavalla hohteellaan.
"Suuri Jumala, mitä tuo on?" huudahti herra Vanderstraten pelästyneenä.
"Eihän aurinko vielä ole noussut".
Emmerich juoksi ikkunaan ja katsoi ulos.
"Sepä on paha", sanoi hän. "Vara-aittamme on tulen vallassa, luultavasti hurjistuneiden vihollisten sytyttämänä, jotka ovat tahtoneet kostaa hengettömille kaluillesi sen, ett'eivät meille ole mitään voineet. Ja tuolla palaa vanha sokerimylly ja neekerien mökit, ja Maronit tanssivat niiden ympärillä kuin pahat henget. Hm, sen vahingon, minkä he tekevät, voisi kyllä palkita, mutta en ymmärrä, kuinka joku ihminen nyt, kun yö on päivää valoisampi, voisi päästä vihollisten läpitse. Hylkää se tuumasi, eno. Minä huomaan, että meidän täytyy kokonaan luottaa itseemme ja Jumalan apuun; sillä pelkkä hulluus olisi vielä odottaa apua muualta.
"Niin, niin, kyllä sen näen, hukassa olemme!" huoahti herra
Vanderstraten, ikkunasta katsellen kirkkaasti valaistua paikkakuntaa.
"Noiden paholaisten kynsistä emme pääse".
"Viimeinen toivo meillä vielä on jälellä", virkkoi Emmerich. "Aukaisemme oven, puolet meistä ryntäävät ulos, puhkaisevat vihollisen rivit ja vielä kerran koettavat päästä tykkiveneisin. Jos vaan muutamille rohkeille onnistuu tunkea aina niihin asti, niin olemme pelastetut; sillä tykistön tulta tuo roistoväki ei suinkaan voi kestää, ja veneiden miehistön ei tarvitse pelätä mitään, kun vaan pysyvät vähän matkan päässä rannasta. Minä olen valmis johtamaan rynnäkköä, jos Herkules sillä aikaa ottaa huoneen puolustuksen toimeksensa".
"Herkules tekee kaikki, mitä herra käskee", sanoi neekeri. "Mutta rynnäkkö sangen vaarallinen, vihollisten luku on suuri, ja veneitä he varmaan pitävät tarkalla silmällä. Vaikk'eivät Maronit taida tykkejä käyttää, niin hyvin tietävät, että tykit voivat tulla heille sangen vaarallisiksi. Jos veneissä ei ole vartioita, niin menkää. Mutta jos niissä on Maroneja, jääkää tänne. Paras on, että puolustamme taloa, kunnes apu tulee".
"Vaan mistäpä apu tulisi?" kysyi Emmerich. "Ystävämme ja lähimmäiset naapurimme asuvat peninkulmien päässä meistä ja sotamiehiä ei ole odottaminen, jos ei heille voi lähettää sanaa hädästämme. Meidän täytyy panna kaikki alttiiksi, jos emme tahdo kuolla kuin hiiret loukossa".
"Hyvä", sanoi Herkules, "odottakaa, siksi kuin tulee päivä. Silloin nähdään, onko veneissä vihollisia vai ei. Sitten ryntäämme ulos, jos ei vihollinen itsestään lähde pois. Ehkä lähtevätkin päivän tultua, kun näkevät meidän hyvin puolustavan taloa. Mutta vaara ei ole vielä niin likellä, että meidän täytyisi panna henkemme ja kaikki alttiiksi".
"Herkules on oikeassa", päätti herra Vanderstraten; sillä hän ei mielellään tahtonut erota sisarensa pojasta, joka oli hänen paras turvansa tässä taistelussa.
Emmerich oli kahden vaiheella; sillä tulisella innolla halusi hän pikaista päätöstä asiassa. Herkules, joka huomasi tämän, sanoi vakavasti: "jääkää tänne, herra! Huone on tukeva. Tulevana yönä, pimeän tultua, ehkä voimme puikahtaa vihollisten ohitse. Tätä nykyä vaara on liian suuri. Odottakaa vähäisen, se on parempi kuin kuolema".
"Koska molemmat väitätte minua vastaan, niin vartokaamme sitte, Jumalan nimeen", lausui Emmerich. "Suokoon Jumala, ett'emme liian myöhään tule katumaan viipymistämme".
Hän meni taas ikkunalle ja katsoi ulos. Tuli, jonka Maron-neekerit olivat sytyttäneet, leveni levenemistään ja valtavat liekit leimusivat aitoista ja neekerien mökeistä korkealle ilmaan. Savu tulvasi sakeina pilvinä taivasta kohti, säkenet nousivat rätisten ylös ilmaan ja putosivat tuli-sateena jälleen maahan. Onneksi hiljainen tuulen viima käänsi kipinät pois piiritetystä rakennuksesta, niin ett'ei sillä ollut mitään vaaraa. Liekkien valo oli niin kirkas, että ystävämme selvästi näkivät koko vihollis-joukon, jotka hurjassa tanssissa heiluttivat aseitansa, taikka sen mukaan kuin yhä mahtavammin leimuava tulipalo sen salli, riistivät ja ryöstivät kaikki, mikä oli jonkin arvoista. Herra Vanderstraten rypisti julmistuneena silmäkulmiansa, havaittuansa tämän hävityksen. Mutta Emmerich lohdutti häntä, arvellen, että nämät vahingot pian voitaisiin korjata, kun aarre-aitta vielä oli murtumatta ja kalliit koneet, joita hän juuri äsken oli kuntoon asettanut, hävittämättä. "Eikä juuri kumpaisistakaan ole pelkoa", lisäsi hän, "sillä aarre-aitta on tehty kovista neljäkäskivistä, ja koneet ovat niin kaukana, että tuo hurja joukko tuskin niistä huolii. Anna heidän vaan polttaa ja ryöstää. Vara-aittain hävityksen jälkeen tulee heille pian puute ruokavaroista, ja sitä pikemmin tulee heille pakko siirtyä takaisin metsihinsä".
Herra Vanderstraten malttoi vähäisen mielensä, ja kun Emmerich oli Herkuleen kanssa jutellut muutamista yön kuluessa tehtävistä toimista, sanoi hän aikovansa mennä levolle pariksi tunniksi, ollaksensa täysissä voimissa päivän valetessa. Jaguarin tekemät haavat kivistivät, ja sitä paitsi oli hän peräti uuvuksissa kuluneen päivän ponnistuksista ja yön taistelusta. Hän heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja muutaman minuutin kuluttua todistivat hänen syvät, säännölliset hengenvetonsa, että hän todellakin nukkui. Herkules meni pois huoneesta lähteäksensä puolustajain luo ja valvoaksensa sillä aikaa, kuin hänen valkoinen ystävänsä kokosi uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Herra Vanderstraten pudisti päätänsä, katseli sisarensa poikaa ja mutisi itsekseen: "Ihmeteltävä nuorukainen! hän nukkuu, vaikka viholliset riehuvat hänen ympärillänsä kuin pedot. Voi! jospa minulla olisi hänen suruton mieli-alansa". Huoaten veti hän nojatuolin ikkunan luo ja katseli sieltä salaisella vihalla omaisuutensa hävittämistä säälimättömän vihollisen käden kautta. "Herra, päästä meitä pahasta!" rukoili hän ja vartosi tuskallisesti aamun tuloa, joka, kuten hän toivoi, oli tuottava pelastuksen Maron-neekerien hurjasta joukosta.