KAHDEKSAS LUKU.
Rynnäkkö.
Oli jo lähes sydän-yö, kun Emmerich ja Herkules saapuivat kartanolle. Heidän ihmeeksensä oli herra Vanderstraten vielä valveilla ja hänen kasvonsa loistivat ilosta, kun hän näki molempain nuorukaisten astuvan sisään hänen kammariinsa.
"Jumalan kiitos, että olet jälleen täällä", huusi hän Emmerichille. "Totisesti, poikani, jos et niin hartaasti olisi minua pyytänyt pitämään retkeäsi vuoristoon salassa, niin olisin jo lähettänyt kaikki orjani sinua hakemaan. Missä taivaan nimessä olet aina tähän asti oleskellut? Ja, luulenpa sinun olevan haavoitetunkin. Joudu, Herkules, mene tohtoria hakemaan ja…"
"Malta, malta, enoseni!" keskeytti häntä Emmerich. "Ei haavasta ole lukua, silla Herkules on sen jo ruohoilla sitonut. Eipä nyt enää olekaan aikaa sitä ajatella, sillä minulla on kummallisia asioita sinulle kerrottavana."
Enon täytyi mukautua siihen ja Emmerich kertoi aivan tarkalleen edellisen päivän tapahtumat. Herra Vanderstraten kuunteli häntä hämmästyneenä, milloin vihasta punehtuen, milloin pelosta ja tuskasta vaaleten.
"Nyt olemme hukassa!" huudahti hän, kuultuansa kaikki, ja kulki pitkillä askeleilla edes takaisin kammarissaan. "Mutta, poika", sanoi hän, äkisti kääntyen Emmerichin puoleen, "ethän pilkanne minua? Sitä en kärsi! Minä tiedän, ett'et ole hyvässä sovussa voudin kanssa, ja niin…"
"Enoni, luuletkos todellakin minua valhettelijaksi ja panettelijaksi?" huudahti Emmerich murheellisena. "Vaan jos minua uskot, taikka olet uskomatta, niin olet pian saava todistuksia siitä, että olen puhunut totta. Maron-neekereitä ei tarvitse kauvan odottaa, ja heidän hirmutöitänsä tiedät sinä paremmin kuin minä."
"Niin, taivaan nimessä, se on totta", huudahti herra Vanderstraten. "Anna perätön epäluuloni anteeksi, äläkä luovu vanhasta enostasi hädässä. Nuo koirat ovat hurjat kuin paholaiset ja nopeat kuin salama. Ennenkuin voimme sitä aavistaakaan, ovat he niskoillamme. Mutta eihän toki! sinä olet varmaan erehtynyt. Nikolao on uskollinen, olen aina kohdellut häntä hyvin, en voi uskoa että hän olisi minua niin ilkeästi pettänyt."
"Jos enemmän luotat häneen kuin omaan sukulaiseesi, niin et ole enää autettavissa, eno. Tule Herkules, tehkäämme, mitä meihin tulee, kunnollisesti vihollista vastustaaksemme. Milloinka luulet heidän rupeevan rynnäkköön?"
"Voivat tulla huomenna, voivat tulla vielä tänä yönä", vastasi neekeri. "Heistä ei koskaan voi olla turvassa. Aivan kuin herra sanoo, nopeat kuin salama ja hurjat kuin pedot."
Riitaisat tunteet liikkuivat herra Vanderstratenin povessa. Pelko ahdisti häntä; mutta hän ei kuitenkaan voinut luulla voutiansa petolliseksi, joka niin monta vuotta ja, kuten hän luuli, uskollisesti, oli häntä palvellut. Toiselta puolen taas rakastetun sisarenpojan sanat syvästi todistivat, että vouti oli petturi. Mitä hänen piti tekemän? Hyvä keino johtui hänen mieleensä. Hän päätti paeta, kiireesti, nopeasti, ja viedä mukanansa niin paljon tavaroitaan, kuin hän suinkin suuretta vaivatta voisi kuljettaa.
"Niin, paetkaamme," huudahti hän; "paetkaamme, sisareni poika! Kun nuo ilkiöt tulevat, niin tapaavat pesän tyhjänä; polttakoot sitten huoneet ja hävittäkööt viljelysmaat. Semmoisia vahingoita voidaan palkita; mutta kun henki kerran on ruumiista lähtenyt, niin ei se sinne enää milloinkaan palaa. Pako on ainoa pelastuksemme, jos Nikolao todellakin on pettänyt meitä."
"Mutta nuo kalliit koneet", huudahti Emmerich, "kaunis huoneesi komeine huonekaluineen, sokeri, kahviviljelyksesi, jotka ovat lannoitetut neekeriesi hiellä, ja itse neekerisi, jotka varmaan tulevat tapetuiksi, jos jätämme heidät oman onnensa nojaan — ei, enoni, parempi on taistella urhoollisesti kuin pelkurina pötkiä pakoon. Metsäläinenkin suojelee mökkiänsä ja sinä jättäisit kallis-arvoisen omaisuutesi vihollisten ryöstettäväksi. Ei niin, eno, vaan taistelkaamme!"
"Mutta mitä me kolme voimme noille vimmatuille, veren- ja saaliinhimoisille pedoille, jotka sadottain karkaavat päällemme?" huudahti herra Vanderstraten epätoivossa.
"Me kolme kyllä olisimme liian heikot rynnäkköä vastaan", vastasi Emmerich. "Mutta onpahan sinulla yhtä monta sataa orjaa, kuin vihollista. Anna heille aseita, lupaa kohdella heitä leppeämmin, enkä epäile ensinkään, että urhoollisesti edestäsi tappelevat. Herkuleskin sitä vakuuttaa."
"Herkules ei tiedä, taistelevatko kaikki", puhui neekeri. "Mutta tietää, että useat taistelevat. Toiset tulevat jälestä, kun heidän on pakko taistella oman nahkansa puolesta."
"Ja kukapa tarttuisi aseisin minun tähteni?" kysyi herra Vanderstraten.
"Kaikki, jotka uskovat hyvään Jumalaan", vastasi neekeri teeskentelemättä, mutta arvokkaasti. "Hyvä pappi opettaa heitä rakastamaan heidän isäntäänsä, vaikka isäntä olisikin kova. He tahtoisivat mielellään ansaita herran rakkautta. Jos herra lupaa olla heitä vainoomatta, jos herra antaa heille luvan rukoilla hyvää Jumalaa, niin he tappelevat ja taistelevat herran edestä viimeiseen veripisaraan asti. Herkules tietää sen, sillä hän on itse kristitty ja uskoo hyvään Jumalaan taivaassa."
Herra Vanderstraten pudisti epäileväisenä päätänsä, katsellen Herkulesta epäluulolla. Vaikka hän kyllä mielellään olisi tahtonut estää kauniin maatilansa ja kauniin, mukavasti varustetun kartanonsa hävittämistä, ei hänellä kuitenkaan ollut sitä valtaa itsensä yli, että hän heti olisi voinut luopua väärästä luulostaan, joka häneen jo monen vuoden kuluessa orjavoudin vaikutuksen kautta oli juurtunut. Kuten Guyanan maanviljelijöillä ylipäänsä, oli hänelläkin se mielipide, että orjat aina olivat pidettävät syvimmässä tietämättömyydessä, ja hän, niinkuin kaikki muutkin, unhoitti, että raakuus sittenkin on enemmän pelättävä kuin siveyden säännöillä valistettu ja lempeihin tapoihin taipunut henki. Vähän mietittyänsä hylkäsi hän sisarensa pojan ja Herkuleen tuumat ja käski heidän varustaa kaikki kiireesen pakoon. Emmerichin tuli rientää holviin, missä herra Vanderstraten säilytti kalliit kivensä, kultansa ja hopeansa, panna kaikki kokoon, sälyttää ne kahden hevosen selkään ja satuloida toisia hevosia itselleen ja enollensa ja sitten, niin pian kuin mahdollista, paeta lähimmäiseen kartanoon. Herkuleen tuli sill'aikaa herättää neekerit, toimittaa heille aseita ja ampumavaroja, ruveta heille päällysmieheksi ja kiirehtiä ratsastavien herrojen perään, joiden piti vartoa heidän tuloansa naapuri-kartanossa. Emmerich kyllä teki muutamia muistutuksia näitä tuumia vastaan; mutta herra Vanderstraten, joka enemmän rakasti omaa henkeänsä kuin viljelysmaitansa, joita hänen orjansa kyllä jälleen voisivat asettaa kuntoon, ahdisti sisarensa poikaa niin kiivaasti, että tämän viimeinkin osaksi täytyi myöntyä.
"Olkoon niin, eno", sanoi hän, "pakene Jumalan nimeen, mutta älä luule, että minä rupeen sinua saattamaan ja seuraamaan. Sill'aikaa kuin sinä etsit suojaa omalle kalliille hengellesi, koetan minä puolustaa omaisuuttasi."
Tämän sanottuansa riensi hän ulos huoneesta täyttämään enon käskyjä. Herkules seurasi häntä ja juoksi neekerien mökkilöihin, varustamaan heitä aseilla ja kehoittamaan heitä urhoolliseen taisteluun, jos ei isännän omaisuudenkaan, niin ainakin oman henkensä puolesta.
Emmerich kiirehti puutarhan kautta lähellä olevalle ulkopihalle, missä herra Vanderstratenin aarteet olivat lujassa holvissa, lukon ja pönkän takana.
Hetken aikaa jäi hän kuunnellen seisomaan holvin eteen; sillä hänestä oli, ikään kuin olisi täältä kuulunut jalan kapsetta. Mutta kaikki oli hiljaa, yötuuli vaan suhisi palmujen korkeissa latvoissa, ja pisangin leveissä lehdissä. Hän koetti avata holvin ovea avaimella, jonka eno oli hänelle antanut; mutta hänen ihmeeksensä ei lukko auvennut. Hän luuli saaneensa väärän avaimen ja painoi vaan sattumalta oven salpaa. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun ovi nyt aukeni. Viipymättä astui hän holviin, aukaisi toisenkin oven ja näki nyt kummaksensa Nikolao voudin, joka lyhdyn valossa oli täyttämässä niinisäkkiä herransa tavaroilla. Vouti säikähti ja päästi huudon nähdessään Emmerichin niin äkkiä edessään. Vaan tämä huusi vihastuneena. "Herkules siis ei erehtynyt luullessaan sinua, ilkeätä petturia, kunniattomaksi varkaaksikin. Mitä sinulla täällä on tekemistä?"
Emmerichin sanoista havaitsi vouti hämmästyneenä, ett'eivät hankkeensa olleetkaan salassa. Viha ja kostonhimo uudelleen herättivät hänen rohkeutensa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän ei äkkiä ratkaisisi asiaa ja, vetäen puukon vyöltänsä, hyökkäsi hän Emmerichin päälle tiikerin rajuudella.
"Kuole, sinä koira, joka aina tuumiani estät", huudahti hän vihan vimmassa ja kohotti kätensä kuoleman iskuun. Mutta Emmerich oli kaikin puolin varoillansa tätä konnaa vastaan ja tiesi siis välttää tätä äkillistä ryntäystäkin. Terve käsivartensa esti veitsen sattumasta rintaan, ja aika potkauksella lennätti hän voudin pari askelta taaksepäin kellelleen. Samassa juoksi Emmerich ulos sisä-ovesta, pani sen lukkoon ja sysäsi nopeasti raskaan rautaisen teljen sen eteen. Vouti oli vankina ja turhaan hän vimmassaan karjuen kolkutti ovea, joka ei totellut nyrkkiä eikä potkauksia. Emmerich jätti hurjistuneen sinne, ja lähti kutsumaan muutamia neekereitä, joiden avulla vouti sidottaisiin ja siten estettäisiin vahinkoa tekemästä; sillä yksin hän ei haavoitetulla käsivarrellaan tohtinut ruveta ottelemaan tuon väkevän miehen kanssa. Varmuuden vuoksi hän vielä pani ulko-oven kolminkertaiseen lukkoon ja riensi sitten joutuisasti pois. Mutta äkkiä hän pysähtyi. Nyt hän ei enää voinut erehtyä. Useiden ihmisten astunta, aseitten kalina, maahan pudonneitten lehtien kahina ja kuivien oksien rätinä tuli aivan selvästi hänen kuuluviinsa. Tullaksensa aivan selville asiasta, seisoi hän, henkeänsäkään vetämättä, tarkasti kuunnellen, kun kimakka, hurja kiljuminen kaikui virran puolelta ja ilmoitti hänelle, että nyt oli myöhäistä paeta ja että vihollinen jo oli tunkeunut hänen enonsa alueelle. Heillä oli nähtävästi tarkka tieto asemasta; sillä juuri virran puolella ei ollut neekeri-mökkejä ensinkään, ja siltä puolelta rynnätessään he samassa estivät piiritettyjä käyttämästä tykkejä, jotka olivat litteissä veneissä, suin kartanoon päin ja aiotut suojelemaan asuinhuoneitten ympäristöä. Kun nämä viimemainitut olivat kunnaalle rakennetut, niin tykin luodit eivät saattaneet vahingoittaa neekeri-mökkejä, jotka olivat toisella puolen vuoren harjannetta, vaan lensivät niiden ylitse. Mutta kartanoa piirittävälle viholliselle ne olivat sangen vaaralliset; sillä ei yksikään laukaus voinut olla heidän rivejänsä harventamatta, kuolemata ja turmelusta levittämättä. Sotamiesten lähdettyä olivat asemat jääneet vahditta ja vouti oli tietysti päällekarkaavalle viholliselle tämän seikan ilmoittanut; sillä muuten he tuskin olisivat uskaltaneet asettautua turmelevien tykkien ja kartanon välille.
Salaman nopeudella nämä ajatukset lensivät Emmerichin päähän, ja hän katsoi aivan välttämättömän tarpeelliseksi valloittaa virtapatterit voidaksensa ajan pitkään vastustaa Maron-neekerien rynnäkköä. Huone oli kyllä sangen vankasti ja tukevasti tiilistä rakennettu ja rautakaltereilla varustetut ikkunat olivat niin korkealla maasta, ettei rohkeankaan vihollisen ollut helppo siihen kiivetä. Ovi oli tehty sangen kovasta puusta ja tarpeen vaatiessa saatettiin sitä vielä sisältäpäin vahvistaa huonekaluilla ja muilla kapineilla. Mutta mitäpä hyötyä tästä oli, jos puolustajain täytyisi sulkeutua niin ahtaasen alaan? Vihollisten ei tarvinnut tehdä muuta, kuin piirittää huone niin sen asujamet olisivat estetyt kaikesta yhteydestä ystäväinsä kanssa ja nälkä viimeinkin toimittaisi, mitä väkivalta ei voinut matkaansaattaa.
"Ehkä vielä on aikaa", mutisi Emmerich itsekseen. "Jos meidän onnistuu kiertää vihollisemme, niin olemme pelastetut."
Muistamalla, että hän helposti voisi joutua vihollisten käsiin, riensi hän neekerien mökkilöille, pannakseen tuumansa toimeen orjajoukon avulla. Onneksi tuli Herkules jo puolitiessä häntä vastaan. Noin neljäkymmentä väkevää neekeriä oli hänen seurassaan, ja muut, sanoi Herkules, olivat jo tulossa, sulkeaksensa kartanon päärakennukseen, joka oli heidän ainoa suojapaikkansa vihollisia vastaan. Kiireesti antoi Emmerich hänelle tiedon aikomuksestansa valloittaa patterit ja Herkules oli kohta valmis ryhtymään tähän vaaralliseen yritykseen.
"Mutta ilman aseitta se ei ole mahdollista", sanoi hän.
"Ja mistäpä niitä saamme?" kysyi Emmerich.
"Huoneista — ei muualta mistään", vastasi Herkules.
Sen enempää aikaa puheilla kuluttamatta riensi Emmerich kunnasta ylös kartanolle ja Herkules neekereinensä seurasi yhtä nopeasti. Eno Vanderstratenilta, jonka korviin Maronien sotahuuto tietysti jo oli kajahtanut, ja joka kalpeana ja toimetonna istui nojatuolissaan, vaadittiin pikaisesti ase-makasiinin avaimet, ja kiväärit ja pyssyt annettiin neekereille. Muutamassa minuutissa oli ruuti jaettu ja kiväärit ladatut. Mutta kuitenkin tuli Emmerich uljaalla joukollaan myöhään. Maronit olivat jo valloittaneet koko Corentin-joen rannan, ja nuolia satoi heitä vastaan, kun koettivat saada tykkiveneet haltuunsa. Heidän täytyi painua takaisin, ja onneksi alimainen paalutus kuitenkin vielä esti vihollisen heitä takaa ajamasta. Ilman muuta vastusta saapuivat he taloon, johon muut orjat sill'aikaa olivat kokoutuneet, ovi suljettiin ja pönkittiin, ja Maronien tuimaa julmuutta vastaan ei piiritetyillä nyt enää ollut mitään muuta suojaa, kuin jalanpaksuinen muuri ja heidän oma urhoollisuutensa, jota nyt, kuten jokainen tunsi sydämessään, aivan ankarasti koeteltiin.