SEITSEMÄS LUKU.
Maron-neekerit.
Vaikka, kuten mainittiin, kipu jo oli tauonnut Emmerichin haavoista, vaikuttivat kuitenkin verenvuoto ja nuorukaisen siitä seuraava uupuminen sekä paahtava kuumuus korkealle nousseen auringon säteistä sen, että paluumatka kävi varsin verkalleen. Herkules valitsi tasaisimman polun erämaan kautta ja vältti mahdollisuuden mukaan kaikki jyrkät vuoret, jotka hän mieluummin kiersi, kuin kiipesi niitten yli, joka tuskin olisikaan ollut haavoitetulle mahdollista.
Aika ajoittain lepäili hän taikka virvoitti valkoisen ystävänsä kuivia huulia lorisevasta lähteen-silmästä, sammuttaaksensa sitä kalvavaa janoa, joka aina on isomman verenvuodatuksen seurauksena. Sentähden aurinko jo olikin laskemaisillansa, ennenkuin ystävämme olivat kulkeneet puolenkaan kotimatkasta.
Äkkiä rupesivat koirat haukkumaan. Samassa viuhui nuoli ilmassa, hirveä kiljunta kaikui kaikin puolin ja peljästyksissään huusi Herkules: "Maronit! Jumalan kiitos, nuoli ei sattunut. Oli kaiketi myrkytetty labarri-käärmeen vouralimyrkyllä."
Tuskin hän oli lausunut nämät sanat, niin ylt'ympäri pensastossa risahteli ja rasahteli, ja uhkaavilla liikenteillä joukko neekereitä töytäsi esiin, heiluttaen aseitansa ja uhaten tappaa molemmat ystävät, jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän alueesensa.
"Gingan taikakalu!" huusi Herkules Emmerichille. "Ilman taikakalutta kuolemme molemmat."
Emmerich tempasi kiireesti taulun taskustaan. Herkules otti sen hänen kädestänsä ja huusi heimolaisilleen, kohottaen taikakalun korkealle ilmaan, muutamia sanoja neekerinkielellä. Uhkaavat aseet kohta laskettiin alas, neekerien katsanto kävi vähemmän julmaksi ja yksi heistä, jolla oli kirjavista höyhenistä taidokkaasti tehty kruunu päässä, ja joka nähtävästi oli parven päällikkö, tuli Herkuleen luokse, taikakalua tarkemmin katselemaan.
"Valkoinen mies on Gingan turvissa," virkkoi hän sitten. "Valkoinen saapi lähteä, vaan musta jää tänne. Ei pidä enää olla valkoisen miehen orjana."
"Hän ei ole minun orjani," vastasi Emmerich. "Herkules on vapaa mies ja minun ystäväni."
"Valkoisen herran ystäväkö?" kysyi Maronien päällikkö epäilevästi ilkkuen. "Ennen uskon auringon olevan mustan, kuin uskon sellaisia valheita."
Herkules, joka tähän asti oli seisonut äänettömänä, kietoi nyt käsivartensa Emmerichin ympäri ja suuteli häntä. Tämän nähtyänsä riemuilivat mustat ja tunkivat lähemmäksi molempia nuorukaisia, jotka olivat yhtä jalot ja kauniit, vaikka heidän värinsä oli erilainen.
"Valkoinen herra minun ystäväni," lausui Herkules, "lahjoitti minulle vapauden ja maata, niin paljon kuin halusin, ja pelasti minut voudin piiskasta. Joka hänet tappaa, pitää ensin tappaa Herkuleen! Herkules ei jätä ystäväänsä; menee hänen kanssansa taikka kuolee hänen kanssansa."
Hurjan, mutta pian lepytetyn joukon päällikkö tuli nyt, hymyily korallipunaisilla huulillaan, valkoisen nuorukaisen luokse ja tarjosi hänelle kätensä. "Kun valkoinen herra on neekerin ystävä, niin hän ei tarvitse Gingan taikakalua. Olette vapaa. Voitte lähteä, mihin mielenne tekee. Olette Banun suojan alla. Voitte metsästää, milloin tahdotte. Banu ei estä valkoista miestä, vaan suojelee häntä. Ottakaa nämä höyhenet. Kun herra panee ne niinihattuunsa, ei kukaan tapa häntä."
Mustain päällysmies tarjosi valkoiselle nuorukaiselle kolme eriväristä sulkaa kruunustaan ja pisti ne omalla kädellään hänen hattuunsa. Sitten hän viittasi alamaisilleen antamaan tilaa, kielsi heidän milloinkaan tekemästä pahaa valkoiselle herralle ja kätteli jäähyväisiksi Emmerichiä ja Herkulesta. Emmerich kiitti muutamilla sanoilla mustaa soturia hänen suojeluksestaan, heitti hänen väellensä kourallisen hopearahoja ja lähti pois Maron-neekerien riemuitessa. Herkuleen käsivarteen nojautuen kulki hän hitaasti, mutta huokeammalla mielellä.
"Kiitoksia Ginga!" sanoi hän, kulkiessaan mustan ystävänsä kanssa metsän läpi. "Kiitoksia, Ginga ja Herkules; olemme pelastuneet suuresta vaarasta."
"Ilman taika-kalutta varmaankin olisivat meidät tappaneet," vastasi neekeri. "Ei Herkuleskaan voi suojella valkoista herraa ilman taika-kalutta. Vallan hyvä, että herralla on lempeä sydän neekeriä kohtaan, muutoin Ginga ei olisi taika-kalua antanut, ja herra olisi kuollut."
Äänettömänä kulki Emmerich eteenpäin, ja ajatteli itsekseen: "eiköhän eno Vanderstraten, jos hän olisi ollut todistajana siihen, mitä äsken on tapahtunut, käskisi voutinsa Nikolaon kohdella sorretuita neekereitä vähemmällä kovuudella?" Vielä kerran hän teki lupauksen voimiensa perään lievittää heidän kovaa kohtaloansa, ja kaikissa tapauksissa kotiin tultuansa kertoa enollensa kaikki tämänpäiväiset seikat ja tapaukset.
Emmerich tuumasi, että, kun herra Vanderstraten saisi kuulla Herkuleen uskollisuudesta ja rohkeasta alttiiksi antamuksesta, pelastaakseen Emmerichiä jaguarin kynsistä, kun hän vielä saisi kuulla Gingan ystävällisestä huolenpidosta, jolla oli ollut niin loistava menestys, niin hänen täytyisi ruveta ainakin vähää enemmän suosimaan tuota ylenkatsottua, monin tavoin solvattua, mustaa kansaa. Tämähän selvästi todisti, että neekeritkin saattoivat tunnustaa nautittua hyvyyttä sekä teollakin osoittaa kiitollisuuttansa.
Emmerichin näin hiljaa ja hitaasti kulkiessa eteenpäin, ajatuksiin vaipuneena ympärillensä katsomatta, loi Herkules silmänsä joka haaralle varoaksensa, ett'eivät jälleen, niinkuin äskettäin, joutuisi vaaraan. Koirat hän piti lujasti kiinni hihnasta eikä sallinut niiden hätyyttää erämaassa lentäviä taikka juoksevia eläviä, johon olivat hyvin halukkaat; sillä onnistunut taistelu jaguarien kanssa oli kiihdyttänyt heidän jahti-intonsa.
Näin kuljettiin hiljaa ja hitaasti kotiinpäin. Äkisti Herkules seisahtui, käänsi päänsä kuunnellen ja viittasi koirille vaikenemaan, kun rupesivat haukkumaan.
"Pitkäkseen, pitkäkseen!" kuiskasi hän Emmerichille, heittäytyen maahan ja vetäen koirat mukaansa. "Tänne pensaan taa, herra. Ihmisiä metsässä, tulevat tänne — pitkäkseen pian!" Emmerichin ei suinkaan tehnyt mieli maistaa myrkytettyjä nuolia, joita hän jo kahdesti töin tuskin oli välttänyt, ja hän kyyristyi tiheän pensaan taakse, joka rehevänä versoili kuumassa kosteassa maassa. Tässä tarkasti kuunnellessaan kuuli hän askeleita ja kuivien lehtien kahinan lähenevän ihmisen jalkojen alla. Ratina likeni, kiväärin piippu välkkyi vihantien lehvien läpi, ja mies tuli näkyviin, jonka Emmerich hämmästyen tunsi Nikolaoksi, orjavoudiksi. Emmerich tuskin saattoi olla huudahtamatta kummastuksesta, kun hän näin äkki-arvaamatta tässä vuorisessa erämaassa näki miehen, jonka hän luuli olevan kaukana Paramaribossa. Herkules tarttui kiivaasti Emmerichin käsivarteen ja laski sormensa huulilleen vaiti-olon merkiksi. Niinpä tapahtuikin, että Nikolao, aavistamatta molempain ystäväin läsnä-oloa, kiireesti meni heidän lymypaikkansa ohitse ja katosi synkkään, varjoisaan metsään.
Tuskin hän oli poissa, niin Emmerich, hämmästyksistään toinnuttuansa, kavahti ylös ja lausui: "meidän täytyy häntä seurata. Luultavasti on tuolla miehellä joku paha kepponen mielessään; sillä ei suinkaan hän ilman syytä enolleni valehdellut menevänsä Paramariboon sotamiesten kanssa. Joudu, ystäväni! koettakaamme estää hänen ilkeät vehkeensä. Hyväpä oli, että pyysin enoni pitämään jahtiretkemme salassa. Muutoin emme olisi voineet päästä voudin juonien perille."
Herkules istui miettien paikallansa eikä ensinkään näkynyt aikovan täyttää Emmerichin käskyä. "Käykää vaan istumaan", sanoi hän. "Kyllähän vielä Nikolaon kiinni saamme. Ensin koetamme keksiä, mitä hän oikeastaan täällä erämaassa tekee."
"Mutta hän pääsee meidän käsistämme, jos emme kohta rupee häntä takaa ajamaan", huudahti Emmerich tuskaisesti.
"Älkää pelätkö sitä!" vastasi Herkules. "Minkätähden koirilla on vainu, jos ei jälkiä seurataksensa. Hän ei pääse pakoon."
Emmerich ei vielä ollut koiria ajatellut, ja nauroi mustan toverinsa sukkeluudelle, joka niin hyvin tiesi käyttää heidän vainu-aistiansa omaksi hyödyksensä. Viihtyneenä istuutui hän Herkuleen viereen ja katseli häntä kysyväisesti.
"Epäilemättä voudilla on joitakin juonia mielessä", sanoi tämä. "Kaikki on selvä. Hän sanoo herra Vanderstratenille: 'Maron-neekerit ovat poissa, ei enää tarvitse noita metsäläisiä pelätä, jo nyt sotamiehet saavat lähteä.' Sotamiehet maksavat paljo rahaa, sen vuoksi herra uskoo häntä ja lähettää sotamiehet pois. Nyt ei ole kartanolla enää mitään suojaa. Vouti tietää sen; menee metsään Maron-neekeriä kutsumaan; puhuu heille: 'herrani huoneessa paljo kultaa ja hopeata; voitte tulla sitä noutamaan milloin hyvänsä. Siellä ei mitään vaaroja; sotamiehet ovat jo lähteneet.' Maronit ryöstävät mielellään, tulevat, valloittavat kartanon, huoneet; tappavat kaikki ja pötkivät tiehensä vuoristoon, ennenkuin apu ennättää. Nopeat he ovat kuin salama, minä sen tunnen."
"Mutta eihän tuo ole mahdollista", huusi Emmerich kauhistuen. "Sepä olisi kelvoton petos! Enoni ei ole tehnyt voudille mitään pahaa. Ei kukaan ihminen taida olla niin kiittämätön."
"Miks' ei, jos hän silla tarkoittaa jotakin muuta?" kysyi Herkules. "Vouti vihaa herra Emmerichiä. Hän ei voi kostaa hänelle itsellensä. Vaan kostoa hän tahtoo. Hän menee Maron-neekerien luo. He tappavat nuoren herran. Vouti saapi koston ja paljon rahaa. Hän ei odota siksi, että Maron-neekerit tulevat rahaa noutamaan. Hän ottaa itse edeltäkäsin ja panee varastetun tavaran hyvään talteen. Sitten hän elää kuin rikas herra, ostaa kartanon ja orjia, pitää itse voutia, eikä tee muuta kuin polttaa sikarria ja kiduttaa mustia raukkoja. Minä tunnen voudin. Minä tiedän, että hän on ilkeä. Herra saapi nähdä, että Herkules on oikeassa."
Neekerin väitteet olivat niin todennäköiset, että Emmerich tuskin enää epäilikään juonikkaan voudin petosta. "Vaan mitäpä nyt on tehtävänä?" kysyi hän. "Meidän tulee tietysti antaa enolleni tieto tästä ja pelastaa hänet. Antakaamme voudin juosta, Herkules, ja palatkaamme kiireesti kotiin."
"Se ei ole minun neuvoni," vastasi neekeri tyynesti. "Jos kerrotte herra Vanderstratenille, niin hän sanoo teille: 'Kaikki tämä on valhetta. Vouti on uskollinen mies. Olette nähneet väärin.' Parempi, että minä seuraan voutia, vakoilen hänen vehkeitänsä ja sitten vasta puhun, kun tiedän kaikki. Herra jää tänne koiran kanssa — minä otan toisen voutia löytääkseni. Olkaa huoleti. Herkules viekas. Roistot eivät pääse Herkuleelta pakoon. Kun saan tietää kaikki, niin puhun Herra Vanderstratenille ja silloin on vouti hukassa. Olkaa täällä levollisena, herra; Herkules tuleen kohta takaisin."
Vaaran välttämiseksi latasi neekeri molemmat kaksi-piippuiset pyssyt ja pani ne niin likelle Emmerichiä, että tämä tarpeen tullessa, jos pedot häntä hätyyttäisivät, saattaisi suojella itseänsä niillä. Sitten heitti hän ystävänsä hyvästi, saattoi toisen koiran voudin jälille ja seurasi sitä varovasti ja joutuisasti, mutta Emmerich jäi vastenmielisesti paikalleen.
Näin kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut eikä Herkulesta vieläkään kuulunut. Emmerich tuli levottomaksi. Kuu nousi taivaalle, metsässä rupesi uudelleen yön hirvittävät äänet kuulumaan. Petojen kiljuminen ja karjunta koskivat hänen korviinsa; mutta turhaan hän koetti eroittaa mustan ystävänsä jalan kapsetta. Mahdottoman hitaasti kuluivat minuutit. Emmerich päätti viimeinkin lähteä ystävänsä jälkeen ja nousi paikaltaan. Toisen pyssyn ripusti hän olalleen, toisen otti hän käteensä ja, pitkällisestä levosta virkistettynä, astui hän jotenkin nopeasti eteenpäin. Mutta jo kahdenkymmenen askeleen päässä jäi hän seisomaan. Koira rupesi haukkumaan, toinen vastasi siihen, ja kohta sen jälkeen Herkules seisoi hänen edessään.
"Mitä herra tekee?" huudahti hän. "Miks' ei odota Herkulesta?"
"Aikani kävi pitkäksi", vastasi Emmerich, "ja silloin kaikellaiset kummalliset ja tuskalliset ajatukset johtuivat mieleeni; — minä pelkäsin, että sinulle olisi joku onnettomuus tapahtunut, kun niin kauvan olit poissa, ja sentähden lähdin liikkeelle pelastaakseni sinua, jos mahdollista olisi. Hyvähän toki, että olet täällä! Mitä olet vakoillut ja kuunnellut, Herkules?"
"Kaikki aivan totta!" vastasi neekeri. "Nikolao vouti on aika konna. Hän menee Maron-neekerien luo, lupaa heille paljon kultaa, jos tulisivat ryöstämään; ilmoittaa heille, ett'ei siinä enää ole yhtäkään sotamiestä ja teki vaan yhden ehdon."
"Mikä se oli?" kysyi Emmerich kiihkeästi.
"Vangita, kiduttaa ja murhata valkoista nuorta herraa!" vastasi
Herkules vakavasti.
"Olithan siis aivan oikeassa, kun luulit voudin ilkeyden yksin minua tarkoittavan! Ja mitä olen sille miehelle tehnyt, jonka tähden hänellä olisi oikeus tehdä minua verisen koston uhriksi? Minä vaan estin häntä vääryyttä tekemästä. Mutta se myrkytetty nuoli, jonka hän minua kohden ampui, on kuitenkin lentävä hänen omaan päähänsä. Tule Herkules, palatkaamme takaisin enoni luo. Taikka pitäisikö meidän koettaa estää Maron-neekereitä heidän verisistä hankkeistaan?"
Herkules pudisti päätänsä. "Helpompi riistää saalis jaguarin kidasta kuin estää villiä Maron-neekeriä ryöstämästä", vastasi hän. "Ei auta muu kuin taisteleminen. Paha että sotamiehet ovat poissa. Vouti on sangen kavala konna. Tiesi se, mitä teki, kun lähetti sotamiehet pois. Mutta eipä se häntä auta, kun tunnemme hänen kavalat vehkeensä. Herkules taistelee herransa edestä ja pitää huolta siitä, että hänen veljensäkin taistelevat. Saadaan nähdä; siitä Maroneille ei mitään hyötyä, että tänne tulevat."
"Mutta", virkkoi Emmerich, "tokko veljesi rupeevat taisteluun niitäkin vastaan, joiden nahka on yhtä musta kuin heidän omansa?"
Herkules nauroi niin, että valkoiset hampaansa kiilsivät pimeässä. "Maron-neekerit eivät tunne sääliä eikä armahtamista, ei valkoista, eikä mustaa kohtaan. Tappavat kaikki. Herra ei sitä tiedä, kun on niin vähän aikaa ollut tässä maassa. Vaan Herkules sen tietää ja kaikki orjat kartanossa sen tietävät. Sen vuoksi he juoksevat pakoon Maronien tullessa. Mutta tässä eivät saa juosta pakoon, heidän täytyy taistella."
Emmerich ei ollut ensinkään hyvillä mielin saatuansa Herkuleelta nämät tiedot. Hän huomasi tilansa sangen tukalaksi, ja suuresti hän epäili, rupeisivatko mustat vastarintaan vai eivätkö mieluummin pötkisi pakoon, kuten heillä oli tapana. Herkuleesen hän kyllä luotti; mutta olisivatko muut neekerit yhtä uskolliset? Tähän kysymykseen oli vaikeampi vastata. Emmerich kätki kuitenkin huolensa omaan poveensa, ja teki vaan kiirettä lähtöä kotiin, ennättääksensä puuttua tarpeellisimpiin varustuskeinoihin mustain metsäläisten rynnäkköä vastaan.