KUUDES LUKU.
Metsästys-seikka.
Nikolao vouti käytti kaikellaista tarkkuutta ja viekkautta vielä kerran päästäksensä mustain kristittyjen kokousten jälille. Hän tosin ei olisi voinut näitten kanssa tuhota sitä, jota hän kuolemakseen vihasi, nuorta ystäväämme Emmerichiä, vaan kuitenkin hän tiesi tuottavansa hänen sydämelleen syvän, polttavan haavan, jos hänen onnistuisi jättää vainotut neekerit herra Vanderstratenin käteen rangaistaviksi. Olipa muitakin syitä, joiden vuoksi hän toivoi mustain kristittyjen karkoittamista, sillä Herkuleessa hänellä oli esimerkki, millä hartaalla rakkaudella he olivat nuoreen Emmerich herraan kiintyneet. Heidän suojellessa nuorukaista Nikolao tuskin saattoi toivoa voivansa täyttää kostonsa. Emmerichkin oli varoillansa, eikä voudille enää koskaan onnistunut tehdä hänelle semmoista kolttosta kuin sinä iltana, jolloin myrkytetty nuoli sujahti palmupuuhun, ihan hänen päänsä ohitse. Sitä julmemmaksi yltyi kostonhimo päivä päivältä voudin sydämessä, sillä hän vihasi nuorukaista sen vuoksi, että tämä oli hyvä ja jalo, sen vuoksi että luuli Emmerichin itseänsä loukanneen ja sen vuoksi että hän todenmukaisesti viimeinkin tulisi huomaamaan monta seikkaa, joita vouti aina oli koettanut pitää syvimmässä salaisuudessa. Emmerichillä oli terävä silmä; hän tarkasteli voutia alinomaa. Paljon vääryyttä hän näki, paljon hän aavisti. Mutta todistuksia puuttui; sillä Nikolao menetteli niin viisaasti, että aina oli valmis itseänsä puolustamaan. Vaan hän huomasi myös, että Emmerichin silmä häntä tarkasteli, ja tämä seikka ei suinkaan vaikuttanut vihan, julmuuden ja kostonhimon muuttumista lempeämmiksi tunteiksi. Ilkeä ihminen vihaa aina hyvää, vihaa häntä kuolemakseen, jos täytyykin häntä pelätä. Muutamat viikot olivat rauhallisesti kuluneet tuon viimeisen metelin perästä. Maron-neekereistä ei enää kuulunut mitään, siitä asti kuin Hollantilaiset sotamiehet olivat ottaneet kortteerinsa kartanossa, ja itse Herkuleskin arveli, ettei juuri tätä nykyä ollut mitään heistä pelättävää. Sentähden hän heti oli valmis seuraamaan Emmerichiä metsästys-retkelle vuoristoon, johon tämä eräänä päivänä häntä kutsui. Molemmat nuorukaiset puhdistivat kiväärinsä, valoivat kuulia ja täyttivät ruutisarvensa reunaan asti ruudilla. Kiväärin valitsemisesta he joutuivat ystävälliseen riitaan, sillä Emmerich väitti erään kaksi-piippuisen, kauniisti kirjatun, kullalla silatun pyssyn enonsa parhaimmaksi pyssyksi.
"Ei paras, jos kohta kauniin," sanoi Herkules ja tarjosi Emmerichille erään sangen halvannäköisen, kaksi-piippuisen pyssyn. "Ottaa tämä, Herkules koettaa sitä ja tietää, että se tuottaa varman kuoleman sadan askeleen päästä. Ampui myös kuulia ja karkeita haulia — aivan hyvä kivääri tämä."
Riitaa ratkaistaksensa menivät molemmat nuorukaiset ulos ja ampuivat kokospähkinään. Komealla kiväärillänsä Emmerich ampui syrjään, mutta Herkuleen pyssyn ensimäisellä laukauksella putosi pähkinä maahan.
"Se oli minun taitamattomuuteni eikä pyssyn kehnous," sanoi Emmerich vähän suuttuneena.
"Herra tähtää hyvin ja ampuu hyvin," vastasi Herkules. "Puussa vielä monta pähkinää, ampukaa tällä pyssyllä."
Emmerich otti ladatun pyssyn, tähtäsi, ampui ja hedelmä putosi alas.
"Jos olis jaguari ollut, olisi se maahan keikahtanut," riemuitsi
Herkules, "ampuu vielä, herra — se on hyvä huvitus."
Emmerich ampui, sill'aikaa kuin Herkules latasi, ja pian tuli edellinen siitä vakuutetuksi, ettei musta toverinsa suotta kiittänyt halvannäköistä kaksi-piippuista pyssyä. Hän sanoi päättäneensä käyttää sitä huomeispäivän metsästyksessä, ja aikoi juuri lähteä takaisin huoneesen, kun vanha neekeri akka Ginga tulla kompuroi hänen tykönsä ja kysyi uteliaasti: "miksi herra ampuu? Ginga tahtoo mielellään sitä tietää."
"Olemme vaan kiväärejä koettaneet," vastasi Emmerich ystävällisesti, sillä hän kohteli aina lempeydellä halvimpiakin orjia. "Mutta huomenna, muoriseni, ajamme jaguarin ulos piilopaikastaan ja ammumme samassa kirjavia papukaijojakin. Herkules tulee mukaan."
"Hyvä herra ei mene vuoristoon," vastasi vanhus arvelevaisesti pudistaen päätänsä. "Nyt ei hyvä ampua ja metsästää."
Herkules oli kuunnellut Gingan puhetta ja virkkoi nyt hänelle kiivaasti pari sanaa neekerien kielellä, jota Emmerich ei ymmärtänyt. Eukko vastasi samalla kielellä ja Herkules näytti hyvin miettiväiseltä.
"Hyvä herra ei mene vielä," lausui hän Emmerichille; "odottaa vielä pari viikkoa."
"Mutta mitä varten?" kysyi valkea nuorukainen. "Pelkäätkö vaaroja?"
"Maron-neekerit kuleksivat vuoristossa," vastasi Herkules. "Eivät tunne herraa, ja hätyyttävät kaikkia valkoisia, joita näkevät. Eivät tiedä, että herra hyvä neekereille; sen vuoksi kenties ampuvat väijyksistä myrkkynuolilla, ennenkuin Herkules näkee; sitten vallan paha."
Emmerich oli jo kauvan aikaa iloinnut metsästysretkestä ja näkyi hyvin vastahakoisesti luopuvan päätöksestään. Ei hän kuitenkaan tahtonut tahallaan panna henkeänsä alttiiksi ja päätti vihdoin totella neekerin varoituksia, koska tämä arvattavasti tunsi vaarat paremmin kuin hän itse. Mutta sitten johtui hänelle mieleen, että sopisi ottaa mukaansa koirat, jotka hyvillä haistimillaan kaukaa vainuisivat pensastossa piileviä vihollisia, ja tämän tuuman hän ilmoitti Herkuleelle.
"Käypi ehkä laatuun," arveli tämä, "vaan onpa siinä varoja sittenkin."
"Mutta Jumala on myös läsnä, meitä suojelemassa," arveli Emmerich. "Ole valmiina vaan, huomenna ani varhain lähdemme matkalle."
Ginga yhä arvelevaisesti pudisti päätänsä. Kävi sitten taskuhunsa ja otti siitä pienen taulun, johon muutamia eläinten kuvia oli kömpelösti piirretty. Hän tarjosi sen Emmerichille, lausuen: "herra aivan hyvä neekeri raukoille ja neekeri raukat myös hyvät herralle. Ottaa tämän. Jos tulee hätään Maron-neekerein käsissä, niin näyttää tämän taulun. Maron-neekerit näkevät, että herra on vanhan Gingan suojassa. Pelkäävät kovin Gingan taikakaluja, eivätkä tee herralle mitään."
Emmerich otti taulun, vaikk'ei hän luullut siitä olevan mitään apua vaaroissa, sillä hän ei uskonut vanhalla kerjäläis-akalla olevan niin suurta valtaa hurjistuneitten maanmiestensä yli. Herkules näytti sangen iloiselta eikä enää silmänräpäystäkään epäillyt, seuraisiko valkoista ystäväänsä vuoriston rotkoihin ja laaksoihin.
"Nyt olemme hyvässä turvassa," sanoi hän. "Ginga pitää paljon nuoresta herrasta, kun antaa hänelle taikakalun."
Mitään enempää vastaamatta nyykähytti vanha neekeri-akka päätänsä
molemmille nuorukaisille ja kompuroi pois kainalosauvansa nojassa.
Herkules katseli häntä, milt'ei pelolla ja kunnioituksella; mutta
Emmerich silmäili taikakalua epäilevällä hymyilyllä.
"Suokoon meille suojelusta taikka ei," lausui hän, pistäen taulun taskuunsa, "niin kalu otetaan mukaan, jos ei muunkaan vuoksi kuin kiitollisuuden osoitteeksi vanhalle Gingalle."
"Taikakalu varjelee teitä," sanoi Herkules luottamuksella ja vakavuudella. "Ginga on sangen mahtava. Jos eivät tottele hänen taikakaluansa, niin suuri onnettomuus hohtaa Maron-neekereitä. Taikakalun kautta herra on yhtä hyvässä turvassa kuin omassa huoneessaan."
Emmerich oli usein kuullut mainittavan, että neekerien joukossa olisi noita-akkoja, jotka luultiin tietävän ylen-luonnollisia taikakeinoja. Tähän asti hän aina oli pitänyt näitä kertomuksia joutavina lasten loruina; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että vanha Ginga saattaisi olla tuommoinen loihtija, ja vaikka hän vieläkin epäili hänen ylen-luonnollista voimaansa, alkoi hän kuitenkin katsella taikakalua suoremmalla luottamuksella. Oliko Ginga petturi taikka ei — se ainakin oli varma, että hän pidettiin suuressa kunniassa heimolaistensa kesken, ja että hänen tarkoituksensa nähtävästi oli käyttää tätä kunniaa Emmerichin hyödyksi.
"Tämä kunnon vanhus tarkoittaa hyvää," lausui hän, "ja olkoon hänen taulunsa meille hyödyksi taikka ei tahdon kuitenkin kummassakin tapauksessa osoittaa kiitollisuuttani sillä, että uskon sen suojelevaa voimaa, siksi kuin vastakohta huomataan. Tule pois, Herkules."
Molemmat nuorukaiset palasivat kartanoon, jossa Emmerich enollensa ilmoitti aikovansa huomenna lähteä metsästykselle vuoristoon.
"Mene Jumalan nimeen," sanoi herra Vanderstraten. "Vaikka Nikolaokin on pyytänyt ja saanut virkaluvan huomeispäiväksi, käydäkseen sukulaistensa luona Paramaribossa, en tahdo kuitenkaan estää sinua huvittelemasta. Mutta älä ole liian kauvan poissa. Hollantilainen sotaväki myöskin luopuu meistä huomen-aamuna, ja ikävähän minun on olla koko ilta yksinäni."
"Vai lähteekö vouti ja sotamiehet pois?" sanoi Emmerich, joka aina oli varoillaan Nikolaoa kohtaan, ja nyt tunsi epäluulonsa uudestaan heräävän. "Hm, eno, taitaahan kuitenkin olla paras, että minä jään kotiin. Miksikä juuri tällä hetkellä lähetät sotamiehet pois?"
"No, he eivät tahdo jäädä tänne kauvemmaksi, ja Nikolao vakuuttaa, ettei meidän enää ole vähintäkään pelkäämistä Maron-neekereistä," vastasi herra Vanderstraten.
"Mutta sinun huvitustasi ei missäkään tapauksessa häiritä. Mene, Emmerich, mene, ja varo, ett'et palaa takaisin tyhjällä jahtilaukulla ja joudu vanhan enosi naurettavaksi."
Emmerichin mielestä oli kuitenkin parempi jäädä kotiin, kun hän oli Gingalta ja Herkuleelta kuullut, että Maron-neekereitä taas oli liikkeellä. Tätä hän ei kuitenkaan ilmoittanut enollensa, jota hän ei tahtonut suotta tehdä levottomaksi, ja eno puolestansa vielä kiivaammin kehoitti Emmerichiä lähtemään, syystä että hän luuli tämän vaan hänen tähtensä aikovan luopua metsästys-retkestä.
Emmerich viimeinkin suostui enonsa tuumiin; huomiseksi tuskin olisi päällekarkausta pelättävää, kun ei kukaan vielä ennättäisi saada tietoa sotamiesten äkillisestä lähdöstä, ja paitsi sitä oli hänellä jahdilla hyvä tilaisuus omin silmin huomata, oliko Maron-neekereitä väijyksissä vai ei. Tätä kaikkea mietittyänsä sanoi hän tahtovansa lähteä, kuitenkin sillä ehdolla, ettei kukaan, semminkään ei vouti, saisi vähintäkään vihiä hänen poissa olostansa. Herra Vanderstraten lupasi tämän, ja seuraavana aamuna ani varhain, paljoa ennemmin kuin aurinko oli alkanut kullata vuoriston korkeimpia kukkuloita, lähtivät Emmerich ja Herkules kahden vahvan jahtikoiran kanssa liikkeelle sinisiin vuoriin päin. Ei kukaan huomannut heidän lähtöänsä, sillä uni vielä ummisti kaikkien kartanossa asuvien silmät.
Ääneti kulki Emmerich mustan toverinsa rinnalla, ajatellen kavalata voutia, jonka juonista ei mitään hyvää ollut odotettavana. Pimeä yö synkein varjoineen vielä peitti maan. Jota lähemmäksi metsistöä vaeltajamme tulivat, sitä enemmän Emmerichin mietteet hämmentyivät, niin ett'ei hän enää ajatellut muuta kuin nykyistä hetkeä. Etäältä kuuli hän jaguarin ynnä Amerikalaisen jalopeuran kiljunnan (jälkimäistä sanovat syntyperäiset Intianit Puumaksi.) Koirat säikähtivät tätä hirveätä ääntä ja tunkivat vinkuen herransa jalkoihin, joka otti kiväärin käteensä, ollaksensa tarpeen tullessa valmiina sekä puolustukseen että päällekarkaukseen. Likeltä ja kaukaa kajahteli puista lukemattomien apinoitten järeä karjuminen; välimmiten kuului sirkkojen sirkunta, sammakkojen kurina, sisiliskojen sihinä ja isompain, ehkä myrkyllisten, käärmetten suhina, jotka kähisten luikertelivat pensastoissa, kun läheneväin vaeltajain astunta säikähytti heitä heidän pehmeältä vuoteeltaan. Monta kertaa uskollinen Herkules hillitsi nuoren herransa liikaa kiiruhtamista; sillä hän, joka oli erämaan vaaroihin enemmän tottunut, havaitsi niitä enemmin ja tiesi niitä paremmin välttää. Koirat usein, luultavasti herransa kehoituksesta, hyökkäsivät haukkuen jotakin petoa vastaan, joka ei ruvennut vastarintaan, vaan muristen ja kiljuen katosi metsän pimeyteen. Emmerich ei ajatellut mitään vaaraa eikä siis mitään pelännytkään. Tämä kaukaisen, kylmän ilman-alan lapsi ihmetellen ihaili troopillisen yön kauneutta, joka erinomaisella viehätys-voimallansa lumosi hänet. Tuhansista lemuista tuoksuava ilma, eteläisen tähtitarhan kirkas loiste, jossa tähdet summattoman suurina timantteina kimaltelivat tumman sinisellä, milt'ei mustalla taivaan laella, kiiluvat hyönteiset, jotka ikään kuin säkenet miljoonittain sinkoilivat synkeän metsän pimeydessä ja valaisivat sitä äkkiä sammuvien, vaan kaikkialla uudelleen leimahtavien virvatulten tavoin, kaikki tämä oli hänelle niin uutta, niin outoa ja kuitenkin niin ihmeen ihanata, että hän unohti kaikki muut, kaikki erämaan vaarat ja kauhistukset.
Pian yö kului ja aamu armas valkeni. Metsän synkeät varjot pakenivat majesteetillisen auringon lähetessä, isojen tähtien valo himmeni, petojen kiljuminen, apinoitten karjunta, muitten yöllä liikkuvien eläinten sähinä, vikinä ja kurnuaminen vaikeni, ja lyhyen hämärän perästä päivän kirkas valo yht'äkkiä ilmaisi vielä uinahtavan, mutta nyt uuteen eloon heräävän luonnon ihmeellisen ihanuuden.
Emmerichin silmät ihailivat niitä tuhansia värin vivahduksia, jotka nyt häntä lumosivat. Loistavien värien ihanuudella koristetut jättiläiskukat hohtivat viheriäin puitten varjossa. Metsäkin rikkaudessaan ja rehevyydessään kummastutti häntä. Täällä kohosi mahdottoman korkeita mahonkipuun-varsia tiheine, heleästi vihoittavine lehvineen ja niiden keskellä jakaranda- ja panacoco-puita, palmuja, pisanki-puita ja bignonioita, jotka, peitettyinä kauniilla, punaisilla kukilla, suikertelivat hoikkia pylväitä myöten, kiertyivät oksasta oksaan, ja sieltä komeina verhoina riippuivat alas. Siellä täällä metsäin kuningatar, mora, melkein 300 jalan pituisella jättiläisvarrellaan kohosi kaikkien muiden puitten yli; nämä puut, jotka olivat huomattavat kauniin muotonsa ja tumman-viheriäisten lehtiensä tähden, tekivät mitä komeimmat ryhmät. Miehenpaksuiset köynnöskasvit suikertelivat puiden runkoja myöten, kiertyivät laajalle levinneisin oksiin aina ylimmäisiin, ilmassa nuokkuviin latvoihin asti, lähettivät tästä huimaavasta korkeudesta ilmajuuriansa takaisin maahan ja olivat pensaston kanssa yhteen kietouneina milt'ei läpi-pääsemättömiksi seiniksi, joidenka läpi ainoastaan pienet, notkeat apinat saattoivat tunkeuta. Siellä täällä nämät keikkuivat köynnöskasvien tukevissa kierteissä, sepivät häntänsä niiden ympärille, keinuilivat edes takaisin ilmassa ja tirkistelivät uteliaasti metsästäjiä, jotka kulkiessaan ääneti katselivat kaikkia näitä metsän ihmeitä. Nyt muutkin metsän asukkaat heräsivät. Kirjavat, välkkyvässä värihohteessa komeilevat papukaijat, aara punaisilla, sinisillä ja kultaisilla höyhenillään, ukonkaaren-papukaija, viheriä aara ja pavuani, tulipunaisilla siivillä, keikkuivat notkeilla lehvillä taikka räpyttelivät säikähtyneinä kirkuen oksasta oksaan, puusta puuhun. Tuhansittain kolibrilintuja lensi kirjavien jalokivien kaltaisina toisesta kukasta toiseen, juoden niitten lemuavaa nestettä, taikka särpien kimaltelevia kasteherneitä, jotka lehdillä värähtelivät; yksitotinen tunkani huusi kalisevalla äänellänsä, piroli kurkisti uteliaasti säkinmuotoisesta pesästään, metsäkyyhkyiset lukemattomissa parvissa lentää lekuttelivat puiden lehvissä ja katosivat tuon tuostakin kuin leimaukset vaeltajain silmistä. Mutta kaiken tämän loiston voitti kuitenkin lukemattomain perhosten komeus, jotka nyt, samoin kuin kolibrilinnutkin, levitetyillä siivillä lepäilivät kukilla imien niiden hunajaa pitkillä imutorvillaan, taikka seuraavassa silmänräpäyksessä liipoittelivat puitten latvoissa, ikään kuin kukat, jotka olisivat irtautuneet emävarresta, nauttiaksensa vapauden onnea kepeillä siivillään. Sanomattoman ihanat olivat nuot, usein kämmenen-levyiset, komeat perhoset, sinisillä taikka viheriöillä, kullalta ja purpuralta hohtavilla siivillään, ja usein Emmerich seisahtui niitä kauan katselemaan ja ihmettelemään, kun ne, kukan lehdillä keikkuen, auringon valossa hitaasti levittivät siipensä ja ne jälleen kokoon laskivat.
"Mitäpä jahdista tulee, jos herra vaan seisoo ja katselee?" kysyi viimeinkin Herkules, jolle nämä ihmeet eivät enää olleet mitään uutta; sillä hän oli ennen tuhansia kertoja niitä nähnyt. "Kun aurinko on pään yli, niin on liian lämmin metsästää, ja herra Vanderstraten nauraa, jos tulemme takaisin tyhjin käsin."
"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Emmerich ja käänsi vastahakoisesti silmänsä pois häntä ympäröivästä loistosta. "Johdata minua, niin minä seuraan sinua."
"Sanokaa nyt vaan, herra, mitä tahdotte ampua," vastasi neekeri. "Herkules tuntee monellaisia petoja ja saattaa herran sinne, missä ne ovat. Jaguari, puuma, sarvas, tapiiri, kaikki Herkules löytää, jos vaan lähtee hakemaan."
"Ennen kaikkia tahtoisin ampua pari noita komeita lintuja," sanoi Emmerich, ihmeellä katsellen sinistä aaraa, jonka kauniit höyhenet nostivat hänen huomionsa. Hän tähtäsi pyssyllään ja oli jo laukaisemaisillaan, kun Herkules esti hänet siitä.
"Jos ammutte, niin kuuluu pamaus," sanoi hän. "Pamaus karkoittaa muut elävät, ja sitten ei tule mitään hyvää saalista. Ampukaa noita kirjavia lintusia myöhemmin, kyllä niitä on palatessammekin. Mitä varten niitä laahaisimme kanssamme pitkin erämaata?"
Emmerichistä tämä muistutus oli aivan oikea, ja hän päätti sentähden totella sitä. Hän laski pyssynsä alas, heitti sen jälleen olallensa ja sanoi: "Johdata minua, Herkules, minä menen, mihin tahdot."
Neekeri rupesi viipymättä käymään Emmerichin edellä. Määräten suuntansa auringon asemasta, tunki hän pelkäämättä metsän halki ja Emmerich seurasi häntä. Jotenkin vaivaloisen matkan perästä tulivat he rämeiseen alankoon, jossa Herkules osoitti matkatoverillensa turvallisen aseman sykomori-puun takana, sanoen: "nyt pitää vaari, pian jaguari kuuluu."
Matkien sitä kiljuntaa, jolla naaras-jaguari kutsuu koirasta, pani Herkules pyssynsä ampuma-asemaan ja piti koirat kiinni hihnasta, estääksensä heitä karkaamasta pedon päälle ennen aikojaan. Ei aikaakaan, niin kuului etäältä jaguarin kumiseva kiljunta, ja samassa hiljainen vinkuminen nevan ruo'ikosta. Vähäsen kuunneltuansa huudahti Herkules: "Ei tästä ole! heillä on penikoita, ja he ovat äärettömän hurjat. Naaras ja koiras ovat meille liiaksi. Takaisin!"
Emmerich aikaili: "ota sinä ensimäinen otus ammuttavaksesi, minä otan toisen," sanoi hän. "Siten tuomme kotiin kaksinkertaisen saaliin; olemmehan tarkat tähtäämään."
"Kiintonaiseen pilkkuun kyllä, mutta ei hurjiin petoihin punaisilla silmillä ja aukealla kidalla. Se on hirveätä. Tule herra, menkäämme muualle, saamme toki ampua jaguarin ilman hengen vaaratta."
Emmerich myöntyi, mutta nyt oli jo liian myöhä. Tallaten ruohikkoa tuli hirveä peto näkyviin, kauheasti karjuen, kun molemmat koirat, nähtyänsä vihollisensa, rupesivat haukkumaan ja nykimään hihnaa. Salaman nopeudella tempaisi Herkules pyssyn poskelle ja laukasi melkein tähtäämättä. Kuula sattui, sillä jaguari karjahti kauheasti ja horjahti. Nyt Herkules laski irti koirat, jotka hurjasti haukkuen töytäsivät vihollista vastaan.
Mutta ennenkuin ne siihen ennättivät, kavahti haavoitettu peto pystyyn ja samassa ruo'ikko uudelleen rytisi ja ratisi ja naarasjaguari syöksi ulos kahden penikkansa kanssa, jotka tuskin olivat kotikissoja isommat.
"Ei ampua!" huudahti Herkules. "Kaikki hukassa, jos ammutte syrjään."
Mutta samassapa laukaus jo pamahti ja vahingoittumatta, punaisen-hohtavilla, pyörivillä silmillä, jotka kiiluivat kuin kekäleet, aukealla kidalla, josta kieli veripunaisena riippui, vihan vimmaa kuohuen, hyökkäsi peto Emmerichin päälle. Ainoalla hyppäyksellä se saavutti nuorukaisen, joka turhaan löi pyssynsä perän pirstoiksi sen päähän. Peto paiskasi hänen käpälällään maahan ja heittäytyi hänen päällensä. Emmerich jo luuli joutuneensa surman suuhun. Mutta uskollinen ystävä seisoi vielä hänen ja kuoleman välillä. Kirkas säde vilkahti Emmerichin silmien edessä, samassa kuului kimakka huuto ja naaras-jaguari keikahti maahan, ikään kuin salama olisi siihen iskenyt.
"Jumalan kiitos, herra elää, peto kuollut," riemuili Herkules ja kääntyi toisen jaguarin puoleen, joka viimeisillä voimillaan torjui päältänsä molemmat koirat. Tyynesti latasi neekeri pyssynsä uudelleen ja ampui petoa pään läpi. Kuula lensi ihan keskelle silmää ja julma vihollinen kaatui maahan.
Emmerich oli sill'aikaa suurella vaivalla noussut ylhäälle. Hänen olkapäätänsä kivisti, verta valui hänen hihastaan ja juoksi virtana maahan. Vaaleana nojautui hän sykomori-puuta vasten; mutta, vaikka hän tunsi kovan kivun, näkyi kuitenkin voiton-riemun hymyily hänen huulillaan, kun hän huomasi molempien julmain petojen tapettuina makaavan maassa ja koirien samassa purevan penikoitakin kuoliaaksi.
"Uskollinen ystävä," lausui hän Herkuleelle, ojentaen hänelle kätensä, "miten minä palkitsen sinulle tämän urhoollisen tekosi?"
"Herra on aikaa sitten palkinnut," vastasi tämä, "pelasti Herkuleen voudista ja Herkules pelastaa teitä jaguareista. Pisto vaan puukolla niskaan ja peto lankee."
"Sepä olikin oikein mestarin pisto," huudahti Emmerich. "Taivaan kautta, Herkules, nyt olet maksanut, mitä olit minulle velkaa. Olkaamme tästälähin sitä uskollisemmat ystävät."
Herkules hymyili ilosta ja valkeat hampaansa kiilsivät kuin helminauha punaisten huulien välissä. Sydämellisesti puristi hän Emmerichin tarjottua kättä, mutta säikähti kovin, kun tämä, tuntien kipunsa liikkumisesta enenevän, päästi hiljaisen valitus-huudon. Tähän asti oli hän pitänyt Emmerichin kalpeutta pelon vaikuttamana, mutta näki nyt, tarkemmin katseltuansa valkoista ystäväänsä, hänen vaatteittensa olevan rikki revityt ja verta valuvan hihasta.
"Herra Jumala," huudahti hän huolissaan, "herra on haavoitettu, koska vuotaa verta. Mihin on peto teitä satuttanut?"
Joutuisasti riisui hän nutun ja paidan Emmerichiltä ja havaitsi nyt kaksi pitkää ja syvää haavaa, joita jaguarin kynnet olivat repineet ystävän olkapäähän ja käsivarteen. Hän näki myöskin, ettei kuitenkaan ollut mitään luun vikaa, ja lohdutettuna toivoi hän piankin voivansa parantaa haavat. Kiireesti kokosi hän muutamia veren asettavia ruohoja, pureskeli ne hienoiksi ja pani ne haavoille, jotka hän sitten sitoi jahtipaidan repaleilla. Tästä polttava kipu kohta taukosi.
"Kääntykäämme nyt kotiinpäin," sanoi uskollinen neekeri. "Jopa jahti on loppunut emmekä tule tyhjin käsin. Herran täytyy istua rauhassa, niin tulee pian jälleen terveeksi."
Ennenkuin lähtivät paluu-matkalle, nylki Herkules tapetuilta jaguareilta kauniin, täplikkään taljan ja tappoi penikat, joita koirat jo olivat puolikuolleiksi purreet. Taluttaen Emmerichiä terveestä käsivarresta ja voimiansa myöten häntä tukien, lähti hän sitte paluumatkalle herra Vanderstratenin kartanoon.