VIIDES LUKU.
Vouti.
Sill'aikaa kuin Emmerich puuhasi koneitten asettamista ja järjestämistä, paranivat rääkätyn Herkuleen haavat, ja eräänä päivänä lankesi herra Vanderstratenin sisarenpojan jalkojen juureen nuori neekeri, jonka hän heti tunsi hoidokkaaksensa ja jota hän sydämellisesti tervehti. Hän muisti myös, että eno oli lahjoittanut tämän orjan hänelle ja ilmoitti sen neekerille.
"Nouse ylös, Herkules," sanoi hän. "Tästä päivästä alkaen et sinä enää ole orja, vaan vapaa mies, ja semmoisen miehen tulee langeta polvillensa Jumalan, vaan ei vertaisensa eteen. Enoni lahjoitti sinun minulle ja minä lahjoitan sinulle vapauden."
Hämmästys, ilo, epäilys ja ihastus kuvautuivat neekerin mustissa kasvoissa, kun hän kuuli nämä valkoisen nuorukaisen sanat, jotka hänestä olivat ikään kuin ilosanoma taivaasta. Emmerichin täytyi vielä kertoa sanansa, ennenkuin Herkules niitä todellakin uskoi; sitten hän päästi raikkaan ilohuudon, heitti pois kädestään lapion, jolla hän vast'ikään oli tehnyt työtä, oikaisi itsensä, katsahti hehkuvin silmin ylös taivaasen ja huudahti syvällä heleällä äänellänsä monta kertaa perätysten: "Herkules vapaa! Herkules vapaa mies! Herkules ei enää pelkää voudin piiskaa eikä hänen jyrkkää katsantoansa."
Sitten hän säihkyvillä silmillä katseli Emmerichiä, joka häntä hymyillen silmäili, ja heittäytyi uudelleen hänen jalkojensa juureen. "Herkules vapaa!" lausui hän. "Mutta Herkules kuitenkin nuoren herran orja. Herkules kuolee nuoren herran edestä eikä luovu hänestä koskaan."
"Mutta toden totta, Herkules, sitä ei sinun pidä tekemän," vastasi Emmerich. "Minä tahdon, että nyt nautit vapauttasi, etkä uudestaan rupee orjuuteen. Hyvä enoni antaa sinulle pienen maatilkun, rakenna siihen maja itselles ja elä omana herranasi."
Herkules pudisti päätänsä. "Ei mennä pois herrasta," sanoi hän levollisella, mutta järkähtämättömällä vakavuudella. "Ginga sanoo, vaarat uhkaavat nuorta herraa. Herkules häntä suojelee taikka kuolee. Herkules ei koskaan luovu hyvästä herrasta."
"Sinua lapsettaa, Herkules," sanoi Emmerich hymyillen. "Vaan jos välttämättä tahdot olla luonani, niin ole ystäväni eikä palvelijani. Sinulla on hyvä, jalo sydän ja sinä ansaitset hyvin rakkauttani. Tule syliini Herkules — sillä jalkojeni juuressa et saa maata."
Herkules viivähteli, vaikka syvä liikutus ja hehkuva ihastus välähti hänen kosteista säihkyvistä silmistänsä. Mutta Emmerich halasi häntä ja painoi hänen sydämellisesti vasten rintaansa. Herkules vastasi ujostellen tähän rakkauden osoitukseen, astui sitten askeleen takaperin ja lausui, innosta vapisten: "Herkules herran ystävä; onneton se, joka herraani hätyyttää. Ei valkoinen, ei musta, ei kukaan tohdi tehdä mitään pahaa herralle ja sille, joka häntä rakastaa."
Näin sanottuaan katosi Herkules läheiseen lehdikköön, ja vähän kummastuneena katsahti Emmerich hänen jälkeensä. Neekerin lauseissa näkyi olevan joku syvempi merkitys; Emmerichin tätä mietiskellessä häiritsi sotatorvien torahdus hänen mietteitänsä. Hän riensi pois sitä suuntaa, josta raikkaat sävelet kaikuivat, ja näki pataljoonan Hollantilaisia sotamiehiä täysissä aseissa, jotka pysähtyivät hänen enonsa huoneen eteen ja asettuivat rivihin. Herra Vanderstraten riensi upsieria vastaan, joka, valtakirja kädessään, tuli huoneen ovelle; hän tervehti häntä kohteliaasti ja antoi kohta käskyn tuottaa virvoituksia väsyneille, marssista ja päivän paahteesta uupuneille sotamiehille. Nikolao vouti tuli kohta saapuville, ja Emmerich, joka yhä edelleen katseli tätä miestä epäluulolla, siitä asti kuin hän töin tuskin oli välttänyt hänen myrkytetyn nuolensa, ei jättänyt huomaamatta, että tämä kohta joutui sangen hartaasen kanssapuheesen vasta tulleitten sotamiesten kanssa. Emmerich lähestyi heitä ja kuuli Nikolaon sanovan: "niin, niin, pojat, nyt on meillä enemmän tekemistä omain orjaimme kuin Maron-neekerien kanssa, jotka tätä nykyä ovat aivan rauhallisina, niinkuin itse olen kuullut niiltä, jotka hyvin tietävät heidän piilopaikkojansa. Mutta meillä on nyt täällä eräs keltanokka tuolta vanhasta maasta, joka tyhmällä käytöksellään pian tekee nuo mustat roistot niin uppiniskaisiksi, että viimein nauravat meitä vasten silmiä eivätkä tottele käskyjämme. Sen saatte kyllä itse nähdä, jos kauvemmin tulette täällä olemaan."
Samassa Emmerich astui esiin ja taputti aivan tyynesti voudin olkapäätä. Tämä kääntyi äkkiä ja säikähti kovin, kun huomasi nuoren herran, jota hän vast'ikään oli niin ilkeästi herjannut.
"Pitäkää kielenne kurissa, vouti Nikolao," sanoi Emmerich tyynesti, mutta sangen totisesti. "Tällä kertaa voin teidän julkeuttanne kärsiä, mutta toiste teillä siitä on paha tarjona."
Vouti pujahti pois ja Emmerich puhutteli sotamiehiä muutaman minuutin aikaa, antaen heille aivan toisellaisen ajatuksen itsestään, kuin kavala vouti oli koettanut heitä luuloitella.
Sotamiesten ulkona atrioidessa istuivat herra Vanderstraten, upsieri ja Emmerich sisällä, talon viileimmässä huoneessa, keskustellen Maron-neekereistä ja niistä vaaroista, joiden alaisina kasvumaat alinomaa olivat tämän hurjan joukon vuoksi. Emmerich mainitsi, mitä vouti tuolla ulkona oli siitä asiasta puhunut, ja herra Vanderstraten yhdistyi voudin lauseisin.
"Tosin kyllä," sanoi hän, "ei ole tätä nykyä mitään pelkäämistä noista vallattomista joukoista. Nikolao on itse vuoristossa liihennellyt ja käynyt kaikissa heidän lymypaikoissansa, vaan hän ei ole missään havainnut yleisen päälleryntäyksen hankkeita. Mutta kuitenkin, herra upsieri, on hyvä, että olette tänne saapuneet urhoollisten sotamiestenne kanssa, sillä työtä taidatte saada siinä, missä olette sitä vähimmin odottaneet. Nikolao on päässyt salakapinan jälille omain orjaimme joukossa; he pitävät öisin keskenänsä kokouksia, mutta ei meidän ole vielä onnistunut löytää heidän piilopaikkaansa. Mutta pian paha palkkansa periin ja minä toivon, että pääsemme piankin noitten petollisten roistojen jälille. Kokouspaikka on sitten piiritettävä, kapinaan yllyttäjät hirtetään, ja muut pannaan pariksi viikoksi kahleisin vedelle ja leivälle, ja siten on halu uppiniskaisuuteen muutamaksi vuodeksi hälvennyt."
Emmerich pudisti päätänsä näille sanoille ja vastasi arvelevaisesti: "älä menettele liian rivakasti, enoni. En luota tuohon kavalaan mieheen, Nikolaoon, enkä usko hänen puheestansa mitään, ennenkuin tulen omilla silmilläni vakuutetuksi hänen sanojensa totuudesta. Se mies ei tarkoita hyvää sinulle eikä orjille, ja minulle vähimmin, josta minulla on aivan varmat todistukset."
"Tuota sinä et ymmärrä, poika," vastasi herra Vanderstraten. "Koneitasi kyllä osaat käytellä, mutta neekerien kepposia ja konnankoukkuja arvaamaan, siihen tarvitaan kavalampia kettuja kuin sinä olet. Näen kyllä, ett'ei meillä kaikki ole aivan oikeassa; kokouksia pidetään, siitä olen vakuutettu, ja ett'ei tuo musta sukukunta semmoisilla salavehkeillä mitään hyvää tarkoita, sen jo lapsikin ymmärtää. Mutta kavaluus kavaluutta vastaan — me tahdomme heitä kietoa ja pauloa, ennenkuin he sitä aavistavatkaan."
"Suora tie on paras, eno," sanoi Emmerich. "Miks' et kokoo neekereitä ympärillesi ja kysy heiltä suoraan, mitä he vehkeilevät noissa öisissä kokouksissa? Lupaa heille anteeksi antamus, ja sinä varmaankin saat tiedon kaikesta, vieläpä voitat heidän sydämensä."
Herra Vanderstraten nauroi ilkkuen.
"Kyllä näkyy," sanoi hän, "että sinä olet aivan vieras tässä maassa. Hyvyydellä et voita mitään tältä paatuneelta rodulta. Koeta itse, että kerrankin rupeisit heitä pelkäämään."
Närkästyneenä kavahti Emmerich ylös ja virkkoi suutuksissaan: "minä tahdon seurata teidän neuvoanne, eno herra, ja sitten saamme nähdä, kuka pääsee pitemmälle, tekö ankaruudella ja vääryydellä, vaiko minä hyvyydellä ja rehellisyydellä. Jumalan haltuun, eno."
Emmerich töytäsi ulos ja tapasi ovella, jota hän rivakasti aukasi, Nikolaon, jonka koko olento ja ällistynyt käytös silminnähtävästi todistivat, että hän oli kuunnellut keskustelua kammarissa. Emmerich loi halveksivan silmäyksen kavalasti ja häveliäästi naurahtavaan voutiin, sysäsi hänet syrjään ja meni hänen sivutsensa puutarhan kautta viljelysmaille. Täällä hän kysyi Herkulesta; vaan ei kukaan ollut häntä nähnyt ja mielipahoissaan palasi hän takaisin mennäksensä jälleen kammariinsa. Sisään astuessaan tapasi hän etsittävänsä puhdistamassa kiväärejä, pyssyjä ja pistoleja, joilla herra Vanderstraten oli koristanut sisarensa pojan huonetta. Hymyillen, rakkaudesta loistavin silmin katseli häntä Herkules, ja näytteli välkkyviä aseita, ikään kuin kysyäksensä, oliko hän hyvin tehtävänsä toimittanut.
"Olethan sangen taitava, Herkules," lausui Emmerich. "Ymmärrätkö yhtä hyvin ampumista kuu aseiden puhdistamista?"
"Lapsena Herkules tappoi leijonia ja leoparteja synnyinmaassansa," vastasi Herkules ylpeillen. "Nuoli varma kuolema pedoille ja pyssy parempi kuin nuoli. Herra Vanderstraten piti Herkulesta kiväärin puhdistajana, siksi kuin Herkules joutui sokerimyllyyn. Herkules ampui jaguarejakin tässä maassa. Välähdys — paukaus — kuolema!"
"Vai olet jo käynyt metsälläkin, Herkules," huusi Emmerich iloissaan. "Hyvä! Kauvan aikaa on jo mieleni tehnyt kuleksia erämaissa, ja parin päivän päästä menemme yhdessä metsästämään."
"Ja tapamme jaguareja, tapiireja, kaimaneja, kirjavia lintuja ja kaikki," huudahti Herkules. "Voi! sitä iloa, herra! ja pyydetään sitten vielä kavaloita, väijyviä kissoja."
"Mitä pyydetään?" kysyi Emmerich.
"Pahoja kissoja, piilokynsiä," vastasi Herkules. "Saamme nähdä kaikki. Herkules hyvin tietää kissojen lymypaikkoja, Ginga muori sanoo hänelle, milloin tulevat, mitä tekevät. Sitä hänen ei tarvitsisi. Herkules pitää silmänsä auki."
Turhaan Emmerich pyysi neekeriä selittämään arvoituksen, johon hän niin salamielisesti viittasi. Herkules ei antanut mitään selkoa, vastasi vaan: "saatte pian nähdä omin silminne!" Emmerich viimeinkin herkesi kiusaamasta neekeriä muistaessaan, minkätähden hän oikeastaan oli Herkulesta hakenut.
"Olkoon niin", lausui hän, "minä luotan sinuun ja odotan. Mutta luota sinäkin minuun, Herkules. Minä tiedän, että veljesi öisin pitävät salaisia kokouksia, etkä sinäkään ole niistä poissa. Kerro nyt minulle, mitä salaisia asioita niissä keskustelette."
Hämmästyneenä Herkules loi silmänsä maahan ja viivytteli vastausta.
"Neekeri raukat eivät tee mitään pahaa," sanoi hän viimeinkin.
"Siitä olenkin vakuutettu ja uskon sanojas," vastasi Emmerich. "Mutta enoni pitää sitä pahana ja minä luulisin olevan teille parasta, että suoraan sanoisimme hänelle totuuden."
"Herkules ei tohdi puhua," vastasi neekeri ja katseli luottamuksella Emmerichiä silmiin. "Herra Vanderstraten ei paha, mutta vouti sangen paha ja vuodattaa myrkkyä herran korviin. Jos hän saapi tietää, mitä neekeri raukat tekevät, niin paha heidät perii. Piiskaa saavat ja kahleita ja kenties surmansakin. Herkuleen täytyy olla vaiti."
"Vaan minua, ystävätäsi, sinun ei toki tarvitse pelätä," sanoi Emmerich nuhdellen. "Luuletko minun voivan pettää sinua ja veljiäsi, Herkules? Ei, suojella teitä minä tahdon ja mieluummin kuolla kuin sallia, että hiuskarvakaan teiltä notkistetaan, jos olette syyttömät. Minuun, Herkules, ystävääsi, voit toki luottaa." Neekeri taisteli itsensä kanssa. Näkyi aivan selvästi, että hän mielellään olisi puhunut, vaan epäilemättä joku vala taikka muu tärkeä seikka sitoi hänen kielensä. "Herra saa tietää kaikki," sanoi hän viimeinkin, "mutta ei tällä kertaa. Herkules kysyy ensin ja tulee sitten takaisin. Herra aivan hyvä — pitää kuulla ja itse nähdä."
Hän juoksi nopeasti ulos, ja Emmerich odotti vähintäkin tunnin aikaa hänen takaisin tuloansa. Vihdoin hän palasi hengästyneenä ja hiessä, mutta säihkyvillä silmillä.
"Nyt Herkules tohtii puhua," huudahti hän. "Sanoi hyvälle isälle kaikki ja sai luvan ilmoittaa nuorelle herralle, jos valalla lupaa olla vaiti."
"Sen lupaan," vastasi Emmerich ja antoi neekerille sanansa ja kätensä. Herkules käski hänen nyt sydän-yön aikana olla valmiina, jolloin hän tulisi nuorta herraansa noutamaan, että tämä omin silmin tulisi vakuutetuksi siitä, ettei neekereillä ensinkään ollut pahoja aikomuksia herrojansa ja isäntiänsä vastaan.
Herkuleen mentyä jäi Emmerich yksin kammariinsa saadaksensa täällä häiritsemättä vartoa määrättyä hetkeä. Mutta hämärän tultua lähetti herra Vanderstraten sanan sisarensa pojalle, että tämä tulisi viettämään iltaa juttelemalla hänen ja vieraan upsierin kanssa. Vastahakoisesti Emmerich totteli kutsumusta, ja aikoikin jo ovelta kääntyä takaisin, kun hän paitsi upsieria havaitsi Nikolao voudin enonsa seurassa. Vaan herra Vanderstraten ei laskenut häntä pois, ja hänen täytyi istuutua pöydän ääreen, vaikka se oli hänelle hyvin vastenmielistä.
Näytti melkein siltä, kuin herra Vanderstraten tahallaan olisi asettanut voudin ja veljensä pojan yhteen, vaikuttaaksensa sovintoa taikka ainakin lähenemistä heidän välillänsä. Vaan jos tämä todellakin oli hänen aikomuksensa, niin se raukesi aivan turhiin Emmerichin kautta, joka oli varsin vähän tottunut teeskentelemiseen eikä millään muotoa voinut pakoittaa itseänsä olemaan ystävällinen miehelle, joka — kuten Emmerich ainakin varmaan luuli — vähän aikaa sitten oli väijynyt hänen henkeänsä, ja luultavasti kätki koston ja vihan tunteita imartelevan ulkomuodon alla. Tylysti vastusti hän kaikkea lähenemistä voudin puolelta, huolimatta herra Vanderstratenin suuttumusta osoittavista liikenteistä ja silmän-iskuista. Vouti jätti hänen viimeinkin rauhaan, mutta kertoi häntä harmittaaksensa monta juttua mustain kavaluudesta ja ilkeydestä, joita herra Vanderstraten ja upsieri näkyivät mielihyvällä kuuntelevan, vaikka ne täyttivät Emmerichin sydämen kauhistuksella ja inholla. Hän koetti pitää paneteltujen neekeri raukkojen puolta, vaan hänen väitteensä kumottiin, ja sitten hän istui hiljaa itsekseen, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, toisten keskusteluihin sekaantumatta.
Viimeinkin, puoli tuntia sydän-yön jälkeen, hän nousi ylös ja meni pois. Tuskin hän oli lähtenyt, niin nousi Nikolaokin, hiipi ulos ja kiipesi puuhun, jonka oksilta hän mukavasti taisi katsella Emmerichin kammariin. Nuorukainen oli sytyttänyt lampun ja istui täysissä vaatteissa tuolilla.
"Pian hän tulee," mutisi vouti itsekseen. "Vihdoin viimeinkin olen saava tiedon heidän piilopaikoistansa, ja kun ensin olen nuot mustat roistot kukistanut, niin tulee sinunkin vuorosi, hävytön poika nulikka! Vouti Nikolao ei milloinkaan unohda sitä, että löit häntä orjain läsnä ollessa, eikä lepää, ennenkuin hän on sen sinulle kostanut."
Noin neljänneksen tunnin perästä kuului kepeitä askeleita, ja täysikuun valossa, joka vast'ikään kirkkaana nousi vuoriston takaa, tunsi Nikolao nuoren neekerin, joka tuli Emmerichiä noutamaan mustain kokoukseen. Varovasti hän katseli ympärillensä joka haaralle, vaan ei havainnut voutia, joka istui kyyryllänsä puun tuuheain lehvien peitossa ja itsekseen nauraa virnoitteli turvallisessa piilopaikassaan.
"Niin, niin, muljottele sinä vaan mustilla silmilläsi, koira," mutisi hän aivan hiljaa itsekseen. "Pääsithän kerta minun kynsistäni, mutta toisen kerran pidän minä sinut paremmin kiinni. Hyvähän toki, että kuuntelin teidän puhettanne silloin, kuin ette voineet aavistaakaan valppaan vihollisenne seisovan kintuillanne."
Yötuulen hiljainen humina esti Herkuleen kuulemasta näitä sanoja ja risausta varovasti erilleen taivutetuista oksista, joiden takana Nikolao kuunnellen väijyi. Hän otti pienen kiven, viskasi sen Emmerichin ikkunaan ja kuiskasi hiljaa nuorukaiselle, joka samassa tuli ikkunalle, että hän seuraisi häntä, kun oli aika jo käsissä. Emmerich keikahti sukkelasti ulos ikkunasta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä mustaihoisen toverinsa vieressä, jonka rinnalla hän riensi pois nopeilla, mutta varovaisilla askeleilla. Tuskin olivat molemmat kadonneet lähimmäisen pisankipensaan taakse, niin Nikolao kiipesi alas puusta, seurasi heitä vähän matkan päässä, varovasti piiloitellen pensasten takana. Hän näki heidän hyppäävän paalu-aitauksen yli, joka ympäröitsi koko kunnaan, ja viimein menevän erääsen isoon neekeri-mökkiin. Nelin kontin läheni hän mökkiä, etsien jotain rakoa, joka sallisi hänen silmäillä majan sisustaa. Vaan kun hän ei semmoista löytänyt, painoi hän korvansa ohukaista, bambuseipäistä kyhättyä seinää vasten. Hän kuuli kumajavan sorinan ikään kuin useista ihmis-äänistä. Noin viiden minuutin aikaa kuunneltuansa konttasi hän majojen taikka hajalla seisovien puitten varjossa paalutukseen päin, aukaisi siinä erään portin ja naurahteli ilkeästi itsekseen.
"Viimeinkin vangitut," mutisi hän. "Välistä sattumus auttaa enemmän kuin viisaus. Kukapa olisi luullut heidän kokoutuvan omiin majoihinsa? Minun heitä metsissä etsiessäni, seisoivat nuot konnat aivan silmiemme edessä ja nauroivat petettyä voutia, joka oli väärillä jälillä. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja kaikki turhaan valvotut yöni tulevat palkituiksi, kun saan käsiini tuon tokinaisen nuorukaisen joukkoineen. Jos oikein tunnen herra Vanderstratenin, niin hän lähettää hänet ensimäisessä laivassa takaisin vanhaan maahan."
Näin itsekseen puhuen riensi Nikolao huoneesen päin, aukasi lukottoman oven ja astui parin silmänräpäyksen perästä siihen kammariin, missä herra Vanderstraten Hollantilaisen upsierin kanssa yhä vielä istui viinipullon ääressä ja hartaalla mielihyvällä haasteli kotimaastansa ja kauniin Amsterdamin kaupungin ihmeistä, jossa hän oli ensi kerran päivän valoa nähnyt ja onnellisen nuoruutensa ensimäiset vuodet elänyt.
Vouti teki kohta lopun tästä ystävällisestä keskustelusta. Ensimäisistä sanoista, joita hän puhui, kavahti herra Vanderstraten ylös nojatuoliltaan ja katsoa tuijotti hämmästyneenä milloin orjavoutiin, milloin upsieriin. "Onko se totta, Nikolao?" kysyi hän vihdoin.
"Niin totta kuin tässä seison," vastasi vouti. "Niin, hyvä herra, nuo heittiöt ovat kaikki koossa, eikä nyt tarvita muuta kuin käsky sotamiehille, niin voimme kerrassaan valloittaa ja kukistaa kavaltajien pesäpaikan."
"Herätä sisareni poika, Nikolao!" käski herra Vanderstraten, "ja, herra upsieri, pitäkäämme kiirettä, ryhtykäämme heti tarpeellisiin varokeinoihin."
Upsieri riensi kohta pois miehiänsä herättämään ja heitä kokoomaan huoneen edustalle; — mutta Nikolao ei hievahtanut paikaltansa, vaan sanoi, kohottaen olkapäitänsä ja kavalasti naurahtaen: "herra Emmerich oli kovin väsyksissä ja panisi ehkä pahaksensa, jos häntä kesken unta häiritsisin."
"Oikeassapa lienet," sanoi herra Vanderstraten. "Nukkukoon rauhassa — hän kaiketi taas rupeisi pitämään noitten lurjusten puolta. Olkoon niin, kylläpä hän huomeis-aamuna sitä kovemmin hämmästyy. Kerran viimeinkin hän on ymmärtävä, ettei noihin mustiin heittiöihin ole luottamista."
Muutaman minuutin perästä oli sotamies-joukko kokoutunut huoneen eteen ja lähti marssimaan riento-askeleilla sen majan luokse, jossa Nikolao oli neekeriä vakoillut; upsieri, herra Vanderstraten ja vouti olivat etunenässä. Tuokiossa mökki oli piiritetty niin, ettei yksikään ihminen olisi voinut päästä sieltä pakoon, jos ei ihmeen kautta olisi saanut siipiä, ja tuskin salatulla voittoriemulla Nikolao vouti kolkutti ovea.
"Ovi auki! Ovi auki!" huusi hän, "jos yhtäkään minuuttia viivähdätte, niin mökki poltetaan teidän päällenne."
"Eikö mitä!" vastasi heleä ääni, jonka herra Vanderstraten kummakseen tunsi sisarensa pojan, Emmerichin, ääneksi. "Jolla on tänne asiata, astukoon Jumalan nimeen sisään, mutta tulesta pyydämme päästä vapaaksi."
Paha aavistus iski voudin sydämeen ikäänkuin salama. Rivakasti hän veti huonosti suljetun oven auki, astui upsierin ja herra Vanderstratenin kanssa sisään eikä havainnut ketään, paitsi Emmerichiä ja Herkulesta, jotka ystävällisesti istuivat vieretysten järkeän pöydän ääressä ja huolettomasti katselivat sisään tulleita.
"Petosta!" kiljasi vouti ja puri hampaitansa. "Koko hökkeli oli roistoja täynnä, ja nyt ei siinä ole niitä enää kuin kaksi."
Tuskin hän oli tämän sanonut, niin nyrkin isku vihastuneelta Emmerichiltä kaatoi hänet maahan. "Katala," huusi nuorukainen, "kuinka sinä julkeat herjata herrasi verta hänen sisarensa pojassa, kun kutsut minua roistoksi? Ulos kavala, petollinen konna, ennenkuin joudun vihan vimmaan."
Vouti kavahti pystyyn, iski vihaisen silmäyksen Emmerichille, mutta ei kuitenkaan tohtinut ruveta vastarintaan, vaan pujahti, voimattomasta vihasta vapisten, ulos ovesta. Eno Vanderstraten pudisti päätänsä eikä näyttänyt täydellisesti hyväksyvän sisarensa pojan ripeätä käytöstä, vaikka voudin solvaus kyllä hänenkin mielestänsä oli ylen sopimaton. "Poika, poika!" sanoi hän, "hurjalla kiivaudellasi saatat vielä Nikolaon muuttamaan pois palveluksestani ja hakemaan itsellensä toisen isännän. Mistäpä sitten hankit minulle yhtä uskollisen orjavoudin?"
"Sepä, eno Vanderstraten, olisi pikemmin voitoksi kuin vahingoksi luettava, jos tuo konnankoukkuinen Nikolao joutuisi pois täältä, ja minä luulen ansaitsevani teidän erityistä kiitollisuuttanne sillä, että olen asian siksi saattanut. Vouti on aika lurjus, eno Vanderstraten."
"Ankara orjille, mutta herrallensa uskollinen, ja se on tärkeämpää, kuin sinä nykyisellä kannallasi voit aavistaakaan. Epäilemättä hän on nähnyt aivan oikein, kuu luuli tämän majan kapinallisten vehkeiden pesäpaikaksi, ja minulle olisi sangen mieluista, jos voisit tyydyttävästi selittää saapuvilla oloasi täällä sydän-yönä, kun kaikki luulivat sinun jo makaavan unen helmoissa."
"Liikoja selityksiä täällä ei tarvittane," vastasi Emmerich uljaasti. "Olen tullut tänne saadakseni selkoa tästä kokouksesta, joka kyllä on pidetty, mutta ei suinkaan tarkoittanut kapinan nostoa, vaan ihan toista, joka ei ole sinulle vahingollista."
Uhkaavainen puna lensi herra Vanderstratenin otsalle ja hän loi
Emmerichiin synkeän silmäyksen.
"Toivon, ett'et salaa, mitä täällä on tapahtunut ja mitä on puhuttu," sanoi hän vakavasti.
"Ei, eno kulta, sinä saat tietää kaikki," vastasi Emmerich hymyillen. "Muutamia minuuttia sitten puhuttiin täällä tekstistä: 'sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niin kuin itseäsi' ja sitten: 'antakaat keisarille, jotka keisarin ovat,' ja keisarilla tällä kertaa tarkoitettiin kunnioitettavaa enoani, vaikk'ei vielä keisarillisen arvon paino sinun hartioitasi rasita. Sanalla sanottu, eno, tähän huoneesen oli kokoutunut joukko kristityitä neekereitä, jotka totisella hartaudella ja puhtaalla hurskaudella kuuntelivat pappinsa sanoja ja opetuksia, kunnes vakoileva Nikolao hajoitti tuon hurskaan joukon. Vaikka hän kyllä on viekas, tuli hän kuitenkin viekkaudella voitetuksi, eikä hän, etkä sinä olisi saaneet asiasta mitään selkoa, jos en minä tahallani olisi totuutta ilmi saattanut."
Herra Vanderstraten kuunteli avosuin sisarensa pojan yksinkertaista selitystä. Hämmästyksensä oli niin suuri, että vielä Emmerichin vaiettuakin monta minuuttia kului, ennenkuin hän sen verran tointui, että jälleen osasi puhua. Mutta sitte hän puhkesi sanoihin ja huusi kiivaasti: "poika, sitä en olisi luullut, että olisit ruvennut meidän vihollistemme liittoon. Mutta lempeyteni ja pehmeyteni onkin jo äärillänsä. Nimitä minulle ne vintiöt, jotka vasten minun käskyäni olivat tässä kokouksessa saapuvilla, niin vielä tämän kerran annan sinulle anteeksi. Muuten sinä jo tänä yönä panet kapineesi kokoon ja palaat Eurooppaan takaisin. Minä en laske leikkiä, poika, varo siis itseäsi."
Emmerich pudisti ruskeita kiharoitansa ja katseli enoansa suoraan ja luottavaisesti silmiin. "Rakas enoni," sanoi hän sitten levollisena, "jos pyyntöäsi noudattaisin, niin konnamainen voutisi olisi aivan oikeassa, ja minä olisin todellakin roisto, joksi hän minua haukkui. Mutta sitä minä en voi tehdä. Mitä täällä puhuttiin ja aiottiin puhua, sitä mielelläni sanon, mutta en enempääkään."
"Saat sitten lähteä matkoihisi," päätti herra Vanderstraten. "Joka rupee yksiin tuumiin vihollisteni kanssa, ei ole enää omana poikanani pidettävä."
"Lähden kuin lähdenkin, eno," vastasi Emmerich huolettomasti ja nousi paikaltaan. "Vaan älä unohda, mitä sanon sinulle jäähyväisiksi: parhaimmat ystäväsi ja uskollisimmat liittolaisesi ovat nuot mustat kristitty-raukat, joita sinä vainoot. Pahin vihollisesi on vouti Nikolao, jolle annat luottamuksesi. Sinä elätät käärmeen povessasi, ja ennenkuin aavistatkaan, niin tunnet sen myrkyllisen piston sydämessäsi. Hyvästi, eno, — ja sinä Herkules, seuraa minua."
Emmerich lähestyi ovea, kumarsi vielä kerta hellästi ja ystävällisesti herra Vanderstratenille, ja oli juuri lähtemäisillään ulos yön selkään, mutta samassa suku-rakkaus sai vallan enon sydämessä. Hänen täytyi kunnioittaa sisarensa pojan lujaa, mutta kuitenkin nöyrää mieltä. "Poika," huudahti hän, "jää tänne! et saa suuttua yhteen jyrkkään sanaan enoltasi."
Emmerich katsoi hymyillen taaksensa.
"Niin, hyvä eno," sanoi hän, "mielelläni jään tänne — mutta enpä rupee noiden vainottujen ihmisraukkojen pettäjäksi, jotka luottamuksella ovat ottaneet minun keskuuteensa."
"Pidä sitten salaisuutesi itse," sanoi herra Vanderstraten vähän suuttuneena. "Tule tänne, ja jos tekee mielesi juonitella vanhaa enoasi vastaan — niin tee se Jumalan nimeen."
Emmerich heittäytyi vanhuksen avoimeen syliin ja suuteli häntä hellästi.
"Ei!" huudahti hän. "Juonista ei puhettakaan, vaan minä tahdon näyttää sinulle toteen, että kristityt orjat ovat uskollisimmat liittolaisesi, ja sitten — minä näen sitä edeltäpäin mielessäni — sitten sinä itse vielä hankit papin opettamaan noita oppimattomia ihmisraukkoja tuntemaan Jumalaa ja kristin-opin sääntöjä. Nuku rauhassa, eno, sillä tietämättäsi uskolliset sydämet ovat ympärilläsi ja siitä sinun ei ole kiittäminen voutisi ankaruutta, vaan oman sydämesi, useinkin harhateille eksytettyä hyvyyttä."
"Mene tiehesi, poika, imarteluinesi," sanoi herra Vanderstraten, puoleksi suuttuneena, puoleksi liikutettuna. "Orjille ei kelpaa muu kuin kovuus ja varovaisuus ja ehkäpä sinä pikemmin käännyt minun mielipiteeseni kuin minä sinun. Siitä olen vakuutettu ja muuten luotan rakkauteesi minua kohtaan ja rehellisyyteesi. Vaikka en voi suostua sinun tuumiisi, on se kuitenkin minulle mieleen, ett'et ole noita hirtehisiä pettänyt. Joka niin uskollisesti pitää orjalle annetun sanansa, ei suinkaan ole pettävä ja kavaltava lähimäistä sukulaistansa."
"Se sana tuli sydämestä!" huudahti Emmerich iloissaan ja painoi herra
Vanderstratenin kättä voimakkaasti vasten rintaansa. "Ennemmin tai
myöhemmin tulet sinä myös sanomaan: 'Joka niin uskollisesti seuraa
Jumalan käskyjä, ei suinkaan voi pettää herraansa ja hallitsijaansa.'
Minä jo edeltäpäin iloitsen siitä lauseesta."
"Älä iloitse liian aikaisin," virkkoi herra Vanderstraten. "Sinun kanssasi kyllä olen tehnyt rauhan, mutta siihen rauhan liittoon eivät nuo salakristityt kuulu. Varokoot vaan itseänsä. Jos saan heidät käsiini, niin on paha tarjona heille ja heidän papillensa. Sano se noille roistoille."
Näin sanoen herra Vanderstraten astui ulos ja upsieri, joka
hämmästyksellä oli nähnyt koko tämän tapauksen, seurasi häntä. Mutta
Emmerich virkkoi Herkuleelle: "älä pelkää mitään veljiesi puolesta.
Olethan nähnyt, että enoni sydän on parempi kuin hänen sanansa.
Pysykäät uskossa niin saatte kyllä voiton juonikkaasta ilkeydestä."
Näin sanottuansa Emmerich puristi nuoren mustan ystävänsä kättä ja riensi enonsa perään, levätäksensä lopun yötä rauhallisessa unessa. Nikolao vouti, joka seisoi mökin vieressä, pensaan takana piilossa, katseli häntä kavalasti ja mutisi julmistuneena: "Maksakoon vaikka henkeni, niin minä en lepää, ennenkuin olen täyttänyt kostoni tuolle poika nulikalle."