KUUDES LUKU.
Konrad Elshöft.
Ihmisen sydän on varsin kummallinen kalu. Sen tunteet käyvät eksyksissä, ikäänkuin aaltojen ajama ruoko, jollei rehellisyyden ja jumallisuuden lujat peri-ajatukset ja vankat päätökset ole niitä ohjaamassa. Näin pitivät tänä yönä lukemattomat, risti-riitaiset tunteet ja tuumat Konrad Elshöft'iä valveilla. Tuskautuneena ja unettomana hän venyi vaikealla vuoteellansa. Hänen sydäntänsä ei tosiaan lämmittänyt semmoinen rakkaus, millä pojan aina tulee palkita isänsä helliä huolia ja runsaita vaivoja, vaan kuitenkin karvasteli katkerasti hänen mieltänsä, että hänen täytyi kuulla isäänsä soimattavan ja sadateltavan, eikä voinut vähintäkään häntä puolustaa. Hän luuli taikka kumminkin toivoi isänsä olevan puhtaan siitä rikoksesta, josta Martti ja Leo syyttivät häntä, eikä hän kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea astumaan esiin, vakuuttaaksensa heitä heidän väitöstensä perättömyydestä, sillä hiljainen ääni hänen rinnassansa kuiskutteli hänelle, että, kun päähän päästäisi, oikeus olisi päälle-kantajien puolella.
Konrad ei kunnioittanut isäänsä, vaikk'ei ne tunteet, jotka käskivät hänen rakastaa tätä, vielä olleet haihtuneet aivan jäljen jäämättömiksi. Tähän asti oli hän ainoastaan pitänyt isäänsä ahneena; nyt täytyisi hänen myöskin luulla häntä petturiksi, leskien ja orpojen varastajaksi. Tätä hän ei kuitenkaan millään muotoa olisi sallinut, ei ainoastaan isänsä vuoksi, vaan myöskin oman itsensä tähden, sillä, jos kerta hänen isänsä todistettaisiin syylliseksi, olisi aivan luonnollista, että myöskin osa hänen häpeästänsä tulisi hänen pojallensa. Konrad oli kyllä kovasti kietounut kelvottomuuden vahvoihin verkkoihin, mutta siinä määrässä hän ei vielä ollut paatunut, että kunnia ja häpeä olisivat hänestä olleet aivan arvottomat asiat.
Mielikarvautensa kuohuvassa kiivaudessa heittäysi hän raskaisin ja synkkihin ajatuksiin. "Jos minä estäisin," sanoi hän itsekseen, "Martin ja Leon tulemasta takaisin Bremen'iin, niin viimeinen todistus minun isääni vastaan katoisi, eikä häpiällinen kiinni-joutuminen enää uhkaisi häntä." Mutta millä tavoin voisi hän saada sitä aikaan? Hän ajatteli jo pannaksensa molemmat väkisin hengeltä — mutta pian kammoksui hän rikosta, joka tahraisi hänen kätensä viattomalla verellä ja ijäksensä ilmaksensa saattaisi hänen surkeaan onnettomuuteen. Ei, mieluisammin tahtoi hän kärsiä häpeää ja ylenkatsetta, kuin tehdä rikoksen, julminta julmemman, jota ei katuminen, eipä rukoileminen koskaan voisi sovittaa. Mutta hän ei tietänyt, miten olla, kuin elää, voidakseen torjua tätä solvausta isästään ja itsestänsä! Levottomana väänneksii hän siallansa, ja päivä hämarsi jo, ennenkuin hän pääsi mihinkään päätökseen. Kerta johtui hänen mieleensä, että, jos hänen isänsä todella oli syypää rikokseen, hän myöskin vielä voisi jonkunlaisella tavalla palkita siitä syntynyttä vahinkoa. Kotiin tultuaan mieli hän langeta isänsä jalkain juureen, ja niin kauan rukoilla häntä antamaan viekkaudella ansaidun omaisuuden takaisin oikealle omistajalle, kunnes hänen kovettunut sydämensä heltyisi ja hän siihen suostuisi. Sillä keinoin sovittaisi pojan jalomielisyys isän viat, ja Martti, kuten myöskin Leo ja kaikki muut, pitäisivät hänen tähtensä asian salassa, ja hänen isänsä rikos jäisi eläväksi ijäksi unhotuksiin.
Mutta nämätkin hyvät ja kauniit ajatukset painuivat pakoon hänen aivoistansa, sillä hän epäili, voisiko hän milloinkaan saattaa isäänsä tämmöiseen päätökseen. Sentähden luopui hän kokonaan näistä tuumista, ennenkuin ne kerkisivät juurtumaan syvemmin hänen sydämeensä.
"Hän ei suostu siihen, ei vainen suostukaan!" huusi hän. "Hänen himonsa on hänelle kalliimpi, kuin ihmisten arvon-anto ja hänen lastensa kärsimykset!"
Syystä lausui Konrad nämät sanat, sillä pienestä pikkuisesta asti oli hän kyllin kyllä saanut kokea isänsä kovuutta ja itaruutta. Tämän lemmetön kasvatuskeino olikin pakoittanut hänen neljäntoista-vuotisena salaa jättämään kotinsa ja rupeemaan merimieheksi Länsi-Indiaan lähtevälle laivalle. Kauvan aikaa viipyi hän poissa, maat manteret hän kulki, eipä hänen isänsä huolinut senkään vertaa hänestä, että hän olisi viitsinyt tiedustella hänen vaiheitansa. Kun hän sitten yhdeksäntoista-vuotisena nuorukaisena palasi syntymä-paikoillensa, anoakseen isältänsä anteeksi hairaustansa, oli tämä, sen siaan, että hänen olisi tullut avoimin sylin ottaa vastaan katuvaista poikaansa, kovilla sanoilla säälimättä ajanut hänen pois luotansa uudelleen retkeilemään elämän myrskyisellä merellä. Muutamien vuosien perästä oli kyllä jonkunlainen sovinto syntynyt isän ja pojan välillä, kun nimittäin vanha Elshöft havaitsi, että hänen poikansa, isäänsä turvaamatta, kyllä voisi elättää itseänsä. Ei mitään oikeata sopua kuitenkaan koskaan voinut syntyä. Vähän aikaa kotona oltuaan läksi Konrad taas merille ja tuli viimein, sekä hyviä että pahoja koettuansa, katteini Bertram'in palvelukseen. Nyt toivoi hän, valaskalan pyynnin vaivoista ja vaaroista lukua pitämättä, ansaitsevansa pikkuisen pää-oman, jonka nojassa hän vast'edes voisi, muiden armosta riippumatta, perustaa hyvän tulevaisuuden itselleen. Mutta nämät rakkaat toiveet eivät nekään voisi milloinkaan käydä toteen, vaan raukenisivat tyhjiin, jos hänen isänsä, kun Delphiini oli Bremen'iin palannut, saataisiin syypääksi siihen rikokseen, josta Leo syytti häntä, ja jonka Martti lupasi täydesti todistaa. Ei kukaan luottaisi julkisen pahan-tekiän poikaan, ei kenkään tahtoisi ryhtyä asioihin hänen kanssaan, ja luonnollista oli, että Konrad pinnisti aivojansa keksiäkseen keinoja, jotka saattaisivat uhkaavan turmion häpeinensä huolinensa mitättömiin. Jos olisi ollut luvallisia, oikeita neuvoja tarjona, olisi Konrad epäilemättä kohta koettanut käyttää niitä eduksensa. Sillä luonnostaan oli hän enemmän hyvä, kuin paha, vaikka hänen kasvatuksensa oli mitä huonoimmalla tavalla laiminlyöty. Mutta jollei hän semmoisella keinolla voisi päästä tarkoituksensa perille, ei ollut mitään takeita, mihin neuvoihin hänen intohimonsa ja pelko joutua ikuisen häpeän alaiseksi pakoittaisivat häntä.
Kaikkein paras olisi ollut, että Konrad, valheita karttaen, suoraan olisi ilmoittanut itsensä olevan sen miehen pojan, jota syytettiin tuosta kovasta rikoksesta, sekä tahtovansa viimeisiin anti puolustaa isäänsä. Jos sitten olisi tullut ilmiin, että hänen isänsä todella oli vikapää pahantekoon, olisi hänen tullut taivuttaa tätä parantamaan tehtyä rikostansa ja oikealle hallitsialle antamaan takaisin varastetun omaisuuden. Mutta jos hänen isänsä ei olisi suostunut siihen, olisi hänen sopinut julkisesti ilmoittaa, ett'ei hänellä ollut mitään osaa tämän töissä, niinkuin myöskin, että hän aikoi sovittaa niitä, kun vaan tilaisuutta siihen ilmaantuisi. Jos Konrad olisi tehnyt sillä tavoin, olisi hän voinut vaeltaa kaukana pahuuden poluilta, eikä kenkään olisi koskaan voinut moittia häntä siitä, vaan itse olisi hän päässyt vapaaksi monesta katkerasta hetkestä ja haikeasta oman-tunnon vaivasta. Mutta Konrad oli heikko, häneltä puuttui miehuutta menetellä rehellisesti ja julkisesti, ja, kumppaniensa ylenkatsetta peläten, päätti hän pysyä valheessa, jonka hän kerran oli lausunut. Hän toivoi jonkun suotuisan sattumuksen tulevan avuksensa. Valaskalan pyynti oli vaarallinen keino; helposti suittaisi tapahtua, että laiva miehinensä päivinensä menisi hukkaan — Martti ja Leo saattaisivat nääntyä matkan vaivoihin — hän itse menettäisi kenties henkensä — lyhyeltä puhuen, hyvin mahdollista oli, että se rikos, jonka ilmiin saaminen niin paljon peloitti häntä, ijäksi päivää pysyisi salassa. Sentähdenkin päätti hän antaa asiain selvitä itsestään, niiden juoksua estämättä, ja vasta laivan tultua kotiin — silloinkin ainoastaan hätätilassa — tahtoi hän, jos tarve niin vaati, ryhtyä niihin. Näin rauhoitti Konrad itseänsä, ja teki muutoin väsymättä velvollisuutensa, vaikk'ei samalla ilolla, samalla virkoisella innolla, kuin muu miehistö, ja nimen-omaan meidän nuori ystävämme Leo. Suruisena ja äänetönnä hiipi Konrad ympäri, eikä edes kumppaniensa rattoisin leikin-teko voinut kuin hetkeksi saattaa häntä iloisemmaksi.