VIIDES LUKU.
Kuuntelia.
Tuuli oli myötäinen ja asui alituiseen lounaassa. Vilkkaasti viilsi Delphiini aaltoja, ja näytti kilpailevan kaimojensa kanssa, jotka iloisesti uiskentelivat oivallisen laivan-talan ympäri. Katteini Bertram arveli, ett'ei, asiain näin ollessa, tulisi mitään vahinkoa siitä, että he vähän myöhään olivat lähteneet matkalle, ja että, jos tuuli vaan kappaleen aikaa pysyisi yhtä mieluisana, kuin tähän asti, olisi varsin kummallista, jos he eivät parin kuukauden perästä, laiva lastia täynnä, laskisi takaisin kotiinpäin. Vanha Martti oli koko ajan hyvällä päällä, ja myöskin kaikki muu laivaväki näkyi olevan mielissänsä. Leo oli ravakka ja uuttera, eikä vanha Martti pettynyt, kun hän oli toivonut, että työ ja toimi pian haihduttaisivat surut hänen nuoren ystävänsä mielestä.
Vähän ajan kuluttua Martti ja katteini Bertram eivät enää olleet ainoat, jotka Leoa suosittelivat. Kaunis, alati ystävällinen ja iloisa poika sai pian itselleen ystäviä Delphiini'in miehistöstäkin, ja ainoastaan muutamia merimiehiä löytyi, jotka yhtä mittaa katselivat häntä karsain taikka kumminkin epäilevin silmin, ja kadehtivat häneltä esimiestensä suosiota. Mutta Leo ei tahtonut pahaa pahalla kostaa. Hän oli leppeä ja kohtelias kaikkia kohtaan, eikä se isällinen rakkaus, jota vanha Martti päivä päivältä yhä selvemmin osotti hänelle, estänyt häntä olemasta ahkerana ja tarkkana askareissaan. Päinvastoin näkyi hän enennetyllä uutteruudella koettavan ansaita Martin ystävyyttä.
Eräänä yönä sattui niin, että Martti ja Leo yhtä aikaa olivat vartioina laivalla. Yö oli tyyni ja kirkas. Kuu kimalsi tähtilöillä, ja valaisi säteillänsä meren läikkyviä laineita. Tasaisesti ja kuitenkin joutuisaan liukui Delphiini meren väljällä pinnalla. Kohisten puhkesivat aallot laivan kokkaa vastaan ja loiskahtivat rajusti pitkin sen laitoja. Vaikka jo oli tultu jotenkin pohjoisille seuduille, oli ilma lempeä ja raikas, eikä tarvinnut mitään vaaraa pelätä. Martti oli perää pitämässä ja katsoi huomiokkaasti ympärillensä. Kun hän ei voinut havaita vähintäkään vaaran haamua, käski hän luoksensa Leon, joka, tuonnempana kokan puolella laivanparrasta vastaan nojauten, näytti ihastelevan kuutamalla välkkyviä aaltoja, ja toimitti hänelle siaa viereensä.
"Painappas vähäisen puuta, poikaseni," sanoi hän ystävällisesti. "Yö on kirkas, kuu kumottaa, ja laiva etenee hyvällä vauhdilla. Kokan puolella pidetään myöskin hyvää vahtia, ja niin muodoin on meillä nyt oikein sopiva tilaisuus ruveta kehittämään menneiden aikojen luomia kankaita. Kerro nyt minulle aivan juurta jaksain, ystäväni, mikä oikeastaan saattoi sinun Delphiini'in. Katteinilta olen kyllä kuullut niitä näitä sinusta, mutta ylimalkain tiedän minä vielä varsin vähän sinun edellisistä vaiheistasi." Leo oli kohta valmis perin-pohjin juttelemaan kunnon perämiehelle kaikki, mitä hän ikinä tiesi itsestään ja omaisistaan, sillä hänen vanhempiensa työt ja teot, niin kuin myöskin hänen omat, olivat aina olleet rehelliset, eikä hänen siis tarvinnut salata häneltä mitään. Hänen näin kertoessaan käveli muuan merimies, joka niin ikään piti vahtia, edestakaisin laivan kannella, ja istuutui viimein, ikäänkuin hän olisi väsynyt kävelemästä ja nyt aikoisi vähän levähtää, eräälle ruhmolle, joka oli niin lähellä Marttia ja Leoa, että siitä voi varsin selvään kuulla jokaisen sanan, jonka he lausuivat. Ett'ei häntä luultaisi uuteliaaksi kuunteliaksi, nojasi hän päätänsä kättä vastaan, veti ruumiinsa huolimattomasti taaksepäin, ja käänsi vielä kasvonsa merelle päin, jott'ei kukaan voisi helposti häntä tuntea. Muutoin ei Martti eikä Leo pitänyt laisinkaan väliä hänellä, sillä heidän se teki aivan yhtä, kuunteliko vielä kolmaskin heitä, vai ei. Eihän se ollut mikään salaisuus, jonka Leo tahtoi kertoa rehelliselle, luotettavalle ystävällensä. Koko maailma olisi saanut kuulla sen, sillä siinä ei ollut muuta kuin pelkkää totuutta.
Näin jutteli Leo tyynesti ja teeskentelemättä ja Martti kuunteli tarkoin, hänen puhettansa keskeyttämättä, kunnes Leo kertoi, että hänen isänsä kauppa-kumppani oli väittänyt, ett'ei tuo upoksiin mennyt laiva ollut ollenkaan vakuutettu katteini Rembrandt'in, vaan ainoastaan hänen omilla varoillaan, josta syystä myöskin katteinin leski, Leon äiti, ei suinkaan voisi vaatia mitään osaa vakuutus-summasta. Silloin kavahti vanha Martti seisaallensa, ja ärjähti: "tämä on viheliäisin petos, jonka vanha Elshöft on koskaan tehnyt. Minä tiedän sen aivan varmaan, ja tunnen sangen hyvin koko asian, sillä vähällä oli, ett'en silloin olisi ruvennut sinun isäsi siaan uponneen Uranus-laivan päällysmieheksi. Kuten minä jo sanoin, tunsin minä hänen hyvin, ja kun hän sairastui, pyysi hän minun toimittamaan laivan päällikön virkaa, siksi kun hän itse parantuisi. Mutta siihen aikaan minä en voinut ryhtyä koko asiaan, sillä minä olin jo pestattu perämieheksi toiseen laivaan, joka juuri oli Itä-Indiaan purjehtimaisillaan. Silloin, juuri silloin sanoi sinun isäsi, tuon konnan Elshöft'in läsnä-ollessa, ett'ei se edesvastaus, joka siitä tulisi minulle, olisi aivan suuri, sillä hän ja hänen kauppa-kumppaninsa olivat vakuuttaneet sekä laivan että lastin, ja sen vahvisti hän, Elshöft, omilla sanoillansa. Selvä on siis, että hän on pettänyt sinun äitiäsi. Ilettävää, todellakin ilettävää on näin varastaa köyhältä leskeltä ja kahdelta turvattomalta lapselta heidän ainoan omaisuutensa!"
"Voi, Martti, jospa siinä olisi ollut kaikki, olisimme kuitenkin voineet kestää onnettomuuttamme," sanoi Leo. "Mutta hän ei herjennyt vainoomasta äitiäni, saadakseen häneltä vielä enemmän rahaa, ja juuri siinä oli syy, että minä rupesin merimieheksi."
"Kuinka julkeni hän tehdä niin?" kysyi vanha Martti, ja istuutui taas vitkalleen.
Leo jatkoi meille jo tunnettua kertomustansa, ja Martti, joka muutoin oli vakava ja tyyni, joutui siitä niin vihan vimmaan, että hän päästi julman, hirmuisen kirouksen huuliltansa.
"Jumala armahtakoon minua!" lisäsi hän, "mutta tämmöisiä kuullessa ei tavallisen ihmisen kärsimys enään riitä! Hän tahtoi siis vielä ajaa sinun äitisi pois hänen ainoasta turva-paikastansa, sitte kuin hän ensiksi oli ilkeästi pettänyt häntä? No, ystäväni, sinun alttiiksi-antamuksesi äitiäsi varten ei ainoastaan saata kunniaa sinulle, vaan hyödyttää varmaan sinua vielä, ja sinun jalo tekosi tulee kyllin kyllä palkituksi, jos vaan Jumala johdattaa minun takaisin Bremen'iin. Kuule, poikaseni, niin totta, kuin vanha Martti on rehellinen mies, on tuo konna vielä heittävä pois ryöstönsä. Mieleni tekisi tietää, rohkeneeko hän kasvoista kasvoihin kieltää sitä, mitä sinun isäsi, hänen läsnä-ollessaan, lausui minulle. Sen saamme nähdä, ja sitten — sillä ei hän suinkaan minun edessäni tohdi nostaa väärää lippua — sitten pitää hänen antaman pois koko saaliinsa, jonka hän jo katsoo varmaksi omaisuudekseen, ja viimeiseen ropoon asti maksaa äidillesi takaisin, mitä tämän on oikeus vaatia. Kärsimystä vaan, Leo, kärsimystä! Jumala on johtanut sinua Delphiini'in, saattaakseen tätä rikosta valkeuteen, etkä sinä turhaan tee tätä matkaa jäämerelle. Ole huolematta, ystäväni — me hilaamme hai-kalan rantaan, ja siellä pitää sen antaman meille eränsä, vaikkapa vuosia olisi kulunut siitä, kun se sen nielaisi."
"Ei siihen voi enää mitään, hyvä Martti — ei niin mitään," vastasi Leo. Petos on liian taitavasti sommiteltu, ett'emme voi sitä ilmiin saada. Asian-ajaja Liborius on kyllä tehnyt parastansa, pitääkseen äitini oikeutta voimassa, koska hän, kuten kaikki muutoin, oli vakuutettu siitä, että äitini todella oli oikeassa — mutta eihän tuosta ole mitään apua lähtenyt. Oikeus ratkaisi asian Elshöft'in eduksi, joka salaviten nauraa virnisteli meidän turhia ponnistuksiamme. Hänen asia-kirjansa olivat lainmukaiset ja kaikin puolin oikeat, jos totta ne perustuivat paljaasen petokseen."
"Saadaan katsoa, Leo," vastasi vanha Martti tyynempänä, kuin ennen. "Oikeus on sinun äitisi puolella, ja sen puolella, joka on oikeassa, on myöskin meidän Isämme tuolla ylhäällä taivaassa. Kummallista tuo olisi, jos ei ajan pitkään petos joutuisi tappioon. Koettakaamme, pannaanko rehellisen, totisen merimiehen sanoihin enemmän arvoa, kuin tyhjään paperi-palaseen, johon jokainen konna voi kirjoittaa, mitä vaan hänen mielensä laatii. Kyllä sekin tapahtuu, että rikokset vuosi-määriä pysyvät huomaamatta, ja ihminen usein jo epäilee, pitääkö Jumala ensinkään vaaria pahoista ihmisistä ja heidän teoistansa, kun kerrassaan kaikki tulee ilmiin, ja toivottomat ja heikko-uskoiset saavat hävetä turhia murheitansa. Kärsimystä, Leo! Jumala tuopi kaikki, mikä on pahaa, ilmiin, vaikkapa olisi maan uumeniin upotettu!"
Epäillen pudisti Leo päätänsä; hän ei kuitenkaan tahtonut inttää vanhan perämiehen sanoja vastaan, vaan arveli jo sitä suureksi Jumalan armoksi, että hän oli otettu merimieheksi Delphiini'in, jonka kautta hänen äitinsä oli varjeltu ainaki suurimmasta hädästä. Sillä välin kuin Martti vastasi siihen ja molemmat yhtyivät yhä hartaampaan keskusteluun, nousi tuo merimies, joka oli kuunnellut heidän puhettansa, vitkoin istualtaan, ja alkoi taas kävellä edestakaisin laivan kannella; vaan Martti ja hänen nuori ystävänsä eivät sitä erittäin huomanneet. Vähän ajan perästä lähti hän kokallepäin, ja, laskien kätensä siellä vahtia pitävän miehen hartioille, sanoi hän: "kuuleppas, Jaakko, johan olet kylläksi kauvan lojunut yhdessä kohden liikkumatta. Jätä siasi minulle, ja lähde vähäisen astumaan, muutoin joudut kokonaan unen voitteesen."
"Aivan oikein, Konrad!" vastasi toinen, ja nousi mieluisasti ylös touvi-läjältä, jonka päällä hän nekosasti oli venynyt. Konrad istuikse samaan paikkaan, Jaakko mitteli hetken aikaa laivan kantta pitkin askelin, ja laskeusi juuri sille ruhmolle, josta hänen toverinsa oli tarkoin kuunnellut Martin ja Leon sanoja. Nämät molemmat eivät pitäneet paljon lukua hänestä, ja tuskinpa olivat havainneetkaan, että mikään muutos oli tapahtunut. Mutta Konrad, joka oli ottanut visun vaarin toverinsa liikunnoista, nyykäytti tyytyväisesti päätänsä, ja sanoi hiljaa itsekseen, "niinhän se nyt on! Minä tahdon hyvään aikaan pitää huolta siitä, että vältän häpeän ja rikos jää ilmiin tulematta. Sanottakoon mitä tahansa: saita suittaa kyllä minun isäni olla, mutta eihän toki ole vielä pettänyt ketään. Kylläpä se kuitenkin oli pahaa, ett'ei hän jättänyt tuota leskeä rauhaan! Muutamien halpojen sadan taalerin tähden pitää nyt kannot ja pilvet kauhuun saatettaman! Voi, tuota rahan ahnetta, itaraa isä-raukkaa!"
Pannen kätensä ristiin, nojautui hän ikäänkuin rauhaa etsiäkseen ta'appäin ja loi silmänsä äärettömään avaruuteen. Mutta hän ei voinut oivaltaa, mitä hänen silmänsä näki. Tuhansia ajatuksia ja tuumia ajeli hänen aivoissansa, ja esti häntä mitään havaitsemasta.
Niin kului melkein kokonainen hetki, ja se aika oli jo käsissä, jolloin vahtia muutettiin. Vähäistä ennen sitä kääntyi Martti sen merimiehen puoleen, joka istui lähellä häntä ruhmolla, ja käski hänen tulla luoksensa.
"Kuuleppas," lausui hän hänelle, "kutka pitävät tänä yönä vahtia paitsi meitä?"
"Ernesti Böhme ja Konrad Elshöft," vastasi mies.
"Enkö minä ole sanonut sinulle sitä?" kysyi vanha Martti, kääntyen takaisin Leon puoleen, sillä välin kuin äsken puhuteltu merimies kääntyi takaisin ruhmollensa. "Kavahda itsesi Konradista, sillä jos hän tietäisi, että me aiomme virittää ansoja hänen isällensä, koettaisi hän kyllä saada häntä kiertämään niitä."
"Vaan minä en luule, että tämä Konrad Elshöft on sen miehen poika, joka on kavaltanut minun äitiäni," vastasi Leo. "Vanha Elshöft on rikas, eikä suinkaan lähettäisi ainoata lastansa näin vaivaloiselle matkalle. Hänen ei tarvitsisi muuta, kuin varustaa laiva, ja asettaa poikansa sen päällysmieheksi!"
"Aivan niin! jos vaan ei hänen sammumaton kullan-himonsa olisi haittana," vastasi vanha Martti. "Minä tunnen tuon ketun. No, kenties, jos hän olisi aikeissa lähettää jonkun laivan valaskalan pyynnille; tämä kalastuksen keino on nykyjään taas virkistynyt eloon, jopa ruvennutkin mitä etuisimmalla tavalla kannattamaan, kun vaan sattuu vähäisen onnistumaan. Mutta hänen varovaisuutensa on yhtä suuri, kuin hänen halunsa rahan pyytämiseen. Luultavasti on hän nyt lähettänyt poikansa meille, että hän meidän luona, oppi-rahoja maksamatta, harjaantuisi tähän ammattiin. Jos sitten sopii, varustaa hän kukaties jo ensi vuonna laivan, ja panee poikansa sen katteiniksi taikka perämieheksi. Mutta, jos asiat toisinkin muodostuvat, ei synny mitään vahinkoa hänelle, sillä ainaki ansaitsee hänen poikansa tällä matkalla kolme sataa taaleria. Senkaltaiset arvelut ovat aivan hänen tapaisensa, sillä suurempaa ahman-karpiota, kuin hän, ei liene koko maailmassa. Vanha sananlasku sanoo: 'ei vesa kauvas kannosta kasva.' Tuskinpa poika on parempi, kuin hänen isänsä."
"Mutta olisiko katteini Bertram ottanut häntä palvelukseensa, jos tuo rikas Elshöft olisi hänen isänsä?" kysyi Leo.
"Ei suinkaan, jos vaan hän olisi tietänyt sen!" vastasi Martti. "Mutta arvattavasti katteini ei kysynyt hänen sukuansa, taikka hän ei muutoin tunne hänen isäänsä. 'Parempi koetella kuin kiistää' — me kutsumme pojan luoksemme ja kysymme häneltä itseltä!"
"Eipä siitä taida paljon apua lähteä, jos hän vaan on kuullut jotain meidän puheistamme," arveli Leo.
"Kuinka se olisi mahdollista? Hän on koko ajan istunut kokan puolella lähellä ankkurinkelaa. Saattaa kuitenki olla parempi, että me lähdemme hänen luoksensa, ennenkuin hän kerkii ryhtymään haastamiseen sen merimiehen kanssa, joka istui ruhmolla, vaikka minä luulen, ett'ei hänkään ole kuullut mitään. Varovaisuus ei haittaa milloinkaan. Tule, poikaseni!"
Martti nousi istuiltaan, astui vitkalleen pitkin laivan-kantta, ja Leo seurasi häntä. Konrad Elshöft havaitsi kyllä heidän tulonsa, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi olla asemaansa muuttamatta, ikäänkuin hän ei olisi heitä huomannut.
"Mies, hoi," huudahti Martti, "sinä näytät jo olevan kiiskiä onkimassa?"
Nyt hyppäsi hän seisaalleen ja pyhki silmiänsä, niinkuin hän todella olisi ollut nukuksissa.
"Varo itsesi, hulttio!" sanoi perämies ankaralla äänellä. "Jos vielä kerran tapaan sinun kuorsaamasta, kuin sinun pitäisi oleman valppa valveillaan, niin lämmitän sinulle aika selkä-saunan. Mikä sinun nimesi on?"
"Konrad Elshöft!"
"Mistäs olet kotoisin?"
"Hamburgista!"
"Hm! Sieltä on muuten aina saatu kelvollisia merimiehiä!" jupisi vanha perämies. "Minä tahdon vielä toivoa, että sinäkin tulet sukuusi, ja jätän täksi kertaa sinun huolimattomuutesi unhotuksiin, jos sinä vast'edes pidät tarkempaa huolta velvollisuuksistasi. Silmät aina auki, muista se! Eihän kukaan vielä ole piloillaan tehnyt matkoja jäämerelle."
Konrad ei vastannut mitään, ja Martti kääntyi Leon kanssa takaisin perän puolelle.
"Näättekö nyt, Martti, että minä olin oikeassa?" sanoi Leo.
"Hm, niin, ja se olikin parempi," vastasi perämies. "Koko matka olisi tullut minulle vasten-mieliseksi, jos hän olisi ollut tuon viheliäisen verikoiran sikiö. Mutta nyt on jo aika muuttaa vahtia! Lähde nyt kojuusi, poikaseni, ja heittäy unen valtaan. Täksi päivää on luullakseni kyllin puhuttu!"
Leo katosi kannen alle, mutta Martti istuutui entiselle paikallensa peräsimen rattaalle.
"Minä olin liian epäileväinen!" mutisi hän itsekseen. "Hän nukkui todellakin, eikä siis voinut olla milläkään valheella varustettu. Häntä meidän ei suinkaan tarvitse pelätä. Voi poloista sinua, vanha Elshöft, jos Jumala antaa meidän onnellisesti palata Bremen'iin!"
Sillä välin kun vanha Martti näin puhuen saattoi itseänsä varmuuteen siitä, ettei kenkään ollut kuullut heidän sanojansa, puristi Konrad Elshöft kokan puolella nyrkkiänsä vasten häntä, ja sanoi vihassansa: "Varokaat itsenne, miehet! minun isältäni te ette konsanaan saa ryöstää rahoja taikka kunniaa, jos hän on viaton. Hän onkin viaton — hänen täytyy olla! Sillä muutoin — voi suuri Jumala! se olisi kauhistavaa!"
Näin lausuttuaan vaipui hän äänettömyyteen, ja antausi taas ajatustensa ajoon, kunnes toiset vahti-miehet ilmestyivät kannella ja päästivät hänen hänen toimestansa.