NELJÄS LUKU.
Perämies.
"Terve tultuasi Delphiini'in, poikaseni!" sanoi katteini Bertram, ja taputti vahvalla kädellänsä Leoa, joka yhä vielä katseli kotiin rientävää veljeänsä. "Älä rupea liialliselle huolelle. Jumalan avulla saat sinä muutamien kuukautten perästä jälleen nähdä näitä kaikkia. Vai katuisitko sinä jo tätä yritystä, johon olet ryhtynyt? Vielä on aika kääntyä takaisin."
"Ei, minä en kadu mitään!" vastasi Leo. "Minä olen ymmärtääkseni tehnyt oikein, eikä siis mikään katumus taikka takaisin kääntyminen voi tulla puheeksi."
"No hyvä, minä käsken sinun vielä kerran olla tervetullut, toivoen, että sinä rehellisesti teet velvollisuutesi, niin kauan kuin me olemme yhdessä. Tule nyt minun kanssani perämies Martin luokse. Minä olen päättänyt, että sinusta on tuleva oikein kelpo valaskalan pyytäjä, enkä voisi koskaan hankkia sinulle parempaa opettajaa, kuin vanha Martin. Hän on suora-sukainen ja jyrkkä, mutta meren aaltoja ei ole koskaan kunnollisempi merimies kyntänyt, kuin hän. Tule poikani!"
Katteini astui perän puoleen, ja Leo seurasi häntä. Perää pitämässä seisoi jäntterä, harteva mies, joka näöltänsä kyllä havaittiin meren kulkiaksi. Vähän jylseältä hän tosin näytti; karkea, vettä pitävästä kankaasta tehty takki oli hänen yllänsä, ja matala huopa-hattu varjosti hänen leveitä, mutta rehellisiä ja vilpittömiä kasvojansa, joista hänen terävät, harmaat silmänsä säihkyen välkkyivät. Hänen poskensa ja otsansa olivat muuttuneet mustan-ruskeiksi niistä kovista ilmoista, joiden alituiselle vaikutukselle hän isot ajat oli antanut itsensä alttiiksi. Kesämaiden paahtava aurinko ja Pohjan tuima kylmyys olivat jättäneet niihin jälkiänsä ja niiden syvät rypyt kertoivat julmista vaivoista ja kärsimyksistä, jommoisia Leo ei vielä voinut arvatakaan. Kun katteini nuoren holholaisensa kanssa lähestyi, loi Martti silmänsä jälkimäiseen ja ojensi hitaasti, mutta suopeasti hymyillen, hänelle ison, tukevan kätensä.
"Vai niin, poikaseni," sanoi Martti matalalla, kumisevalla äänellänsä, "sinä aiot siis ruveta merimieheksi, niinkuin isä-vainajasikin ennen vanhaan oli? Kuuleppas, minä tunsin sinun isäsi, ja kävin monta matkaa hänen kanssaan — ystävyydestä häneen, ja koska katteini jo on kertonut minulle paljon hyvää sinusta, tahdon minä ottaa sinun huostaani. Älä vaan väärin ymmärrä sanojani, poikaseni! Mitään laiskaa heittiötä en ai'o laisinkaan tehdä sinusta. Jos sinä kerran joudut minun hoiviini, saat tehdä työtä kahta vertaa ahkerammin, kuin muut, enkä minä rupea ensinkään armoittelemaan sinua, jos et sinä tarkkaan toimita virkaasi. Ajatteleppas nyt tyystin, kumpaisenko tahdot valita. Minä annan sinulle paljon työtä ja huolia, ja yöt päivät sinun täytyy olla valmiina panemaan toimeen minun käskyjäni. Jos sinä päinvastoin tahdot olla niinkuin kaikki muut merimiehet täällä, niin kyllä sinulla on paljon enemmän aikaa laiskehtia, eikä aina voi pitää tarkkaa vaaria sinun töistäsi ja vehkeistäsi. Tuleeko sillä tapaa sinusta rehellinen ja kelpo merimies, se on toinen kysymys. Saattaa kyllä tapahtua, mutta luultavaa se ei kuitenkaan ole. Kumpaisenko tahdot? Se on ehdon vallassasi." Leo ei epäillyt silmänräpäystäkään. Hän likisti perämiehen kättä, ja sanoi, hilpeästi ja uskaliaasti hänen päivettyneisin kasvoihinsa katsoen: "Minä tahdon olla teidän johtonne alla, Martti, niin minä tahdon! Jollen voi täyttää velvollisuuttani, niinkuin minun pitäisi, taikka jos heittäyn laiskaksi ja huolimattomaksi, sysätkäät vaan minua pois luotanne, enkä minä tahdo siitä ensinkään nureksia."
"Hyvin lausuttu, poikaseni!" sanoi perämies ja pusersi Leon kättä, ikäänkuin rautapihdillä. "Jos vaan sinä olet puoliksi niin kelvollinen, kuin näytät, niin kyllä meistä pian tulee hyvät ystävät."
"Niin minä toivon, Martti, niin minä varmaan toivon," sanoi katteini Bertram. "Hän on vielä vallan nuori, mutta hänessä on hyvä alku joka sormen päässä. Taivuttakaat häntä kunnollisesti, Martti, ja sinä, Leo, saata kunniaa opettajallesi — älä huoli sanoa mitään, älä huoli, poikaseni — minä voin arvata, mitä a'iot sanoa, ja uskon jo edeltäpäin sinun sanasi todeksi. Älä pelkää liian paljon vanhaa Marttia, — jos sinulla vaan on hyvä tahto, ja sinä aina pysyt siivollasi, niin sovit hyvin hänen kanssaan." Katteini nyykäytti päätänsä nuorelle holholaiselleen, ja lähti tiehensä. Mutta Leo jäi perämiehen luokse, katseli esineitä hänen ympärillänsä, ja kiintyi pian hiljaiseen miettimiseen, koska vanha Martti näytti varsin vähän huolivan hänen läsnä-olostansa. Hetken ajan perästä loi Leo silmänsä rantaan päin, joka näytti taantumistansa taantuvan. Hän etsi ja löysi pian äitinsä huoneen, joka välähti rannalla, ikäänkuin valkoinen vaakuna.
"Voi, minun äitini!" Nyt hän ehkä jo tiesi kaikki, ja kurotti käsiänsä tavoittaakseen poikaansa, joka vietiin yhä kauvemmaksi hänen tyköänsä. Äidin kyyneltyneet silmät etsivät häntä turhaan, ääni ei saavuttanut enään häntä, ja melkein katui Leo nyt, että hän oli lähtenyt, jäähyväisiä äidillensä jättämättä, ett'ei hän suoraan kertonut hänelle aikomuksiaan, eikä jättänyt kaikkia hänen ratkaistavaksensa. Hän tähysteli sitä valkoista lippua, jonka hänen veljensä Vilho oli luvannut panna katon räystäältä liehumaan. Mutta hän ei havainnut sitä, ja synkeämmäksi, mustemmaksi muuttui hänen sydämensä. Entä jollei äiti antanutkaan hänelle anteeksi, eipä hyväksynyt hänen rohkeaa, äkkinäistä päätöstänsä, jonka hän oli tehnyt, poistaaksensa häneltä suruja ja huolia? Jollei äiti lähettäisikään siunaustansa hänelle hänen pitkällä, vaarallisella matkallansa, vaan suuttuisi kovasti häneen, ja kieltäisi hänen veljeänsä lippua nostamasta.
Herkeämättä katseli Leo valkoista, nyt jo hyvin etäällä olevaa huonetta. "Oi, äiti!" huoahti hän — "enköhän minä jättänyt sinua ainoastaan rauhoittaakseni sinua tuon armottoman miehen vainoamisesta! Suo minulle anteeksi tämä työ, johon sydämeni saattoi minun, jonka minä pidin pyhänä ja kalliina velvollisuutena!"
Taas hän rupesi katsomaan, ja katsoi, kunnes kyynelet nousivat hänen silmiinsä, ja sitten rukoili hän Jumalalta, että Hän lepyttäisi äidin mieltä, ja huojentaisi hänen omaa, suruisaa sydäntänsä, joka nyt värisi toivon ja tuskallisen epäilyksen vaiheella.
Täysin purjein kiiti laiva meren kiiltävällä kalvolla, ikäänkuin lintu, jonka siivet salaman nopeudella viiltävät ilmoja. Yhä ta'emmaksi siirtyi maa; matala ranta oli jo aikaa sitten mennyt näkymättömiin, ja ainoastaan huone — nyt ei muuta kuin pikkuinen, valkoinen tipla — siinsi kaukaa ilman rannalta. Vielä silmänräpäys aikaa, sekin oli katoova ja sen kanssa — sen tunsi Leo jo nyt — koko hänen ilonsa ja rauhansa.
"Mitä sinä poika vielä avo-suin kurkistelet tuota rantaa?" kysyi perämies, ja laski raskaan kätensä Leon olkapäälle. "Tästä syntyy sinulle kolkko matka, jos rupeat alati ajattelemaan koti-kultaasi. Anna ajatustesi lentää eteenpäin, poikaseni! Mitä ihminen kerran tekee, se hänen täytyy tehdä kaikesta sydämestä, muutoin on koko hänen työnsä ja toimensa tuuleen rakennettu, eikä hyödytä ketään, vaan pikemmin tuopi vahinkoa tekiälle."
Vitkaan käänsi Leo silmänsä pois rannalta, ja puri hammastansa, salatakseen Martilta sitä surua, joka katkerasti karvasteli hänen sydäntänsä. Mutta Martti oli huomannut kyynelet, joita Leo koetti pidättää silmän-ripsillänsä, ja rypisti otsaansa.
"Kuuleppas," sanoi hän tylyllä ja järeällä äänellä, "hienot äidin hempeleet eivät menesty jäämeren matkoilla! — Siihen vaaditaan urheaa ja taneaa mieltä! Tätä olisi sinunkin sopinut ajatella, ennenkuin nousit Delphiini'in."
"Minä en olekaan mikään lapsi enää, Martti!" vastasi Leo. "Mutta jos te tietäisitte, mikä huolettaa minua, niin te ette suinkaan nuhtelisi minua."
Vanhan merimiehen ankara muoto muuttui lempeämmäksi, ja lauhkeammalla äänellä kysyi hän Leolta, mikä niin suuresti masensi hänen mieltänsä. Lyhykäisesti kertoi nyt Leo sen Martille, joka taas tuli aivan ystävälliseksi, ja sanoi leppeästi: "se on toista, poikaseni! Jumalan siunaus on kaikkein kalliin lahja, ja se on tosi — mutta se, jolta äidin siunaus puuttuu, on yhtä paljon vailla, eikä se olekaan ihmettä, että sinun sydämesi käy raskaaksi. Vaan älä sentään anna liian paljon valtaa tunteillesi. Hetken taikka pari me vielä voimme sangen hyvästi nähdä huoneen, ja siinä on jo melkoinen aika. Mene kuitenkin kokan puolelle, ja tuo minun tähystimeni — kenties meidän täytyy vielä käyttää sitä."
Kerkeästi juoksi Leo noutamaan sitä, kysyi eräältä nuorelta merimieheltä Martin kojua, ja toi tähystimen sieltä.
"Niin, poikaseni," sanoi Martti, "aivan niin se on. Ota nyt tämä tähystin ja katso sillä ahkerasti rantaa päin. Meidän tulee vielä toivoa, sillä äidin sydän on kuitenkin kallis kulta-aarnio, täynnä mitä kauniimpia, jaloimpia tunteita, ja minä tiedän, ett'et turhaan koeta hankkia itsellesi osaa näistä aarteista. Aivan niin se on, poikaseni — ja jos nyt havaitset jotain, niin ilmoita se kohta minulle, sillä siitä minä iloitsisin yhtä paljon, kuin sinä."
Leo pani tähystimen silmänsä eteen ja tavoitti uudestansa sitä pikkuista huonetta, joka sisälsi kaikki, mitä hän rakasti enimmin maailmassa. Aivan selvään se nyt näkyi hopean-valkoisin seinineen ja viheriöin niini-köynnöksineen, jotka kovasti ikkunoita ympäröitsivät. Vaikka kaukana jo ollessaan, eroitti hän kuitenkin kaikki — yksin tiiletkin katolla — ja hän luuli jo näkevänsä ikkunassa äitinsä, mustiin vaatteisin puettuna, joissa hän, isän kuoltua, tavallisesti kävi. Mutta arvattavasti oli hän erehtynyt. Joku puu oli kenties luonut himmeän varjon kirkkaasti loistavaan ikkunaan. Kuitenkin alkoi Leon sydän vilkkaammin sykkiä, ja hän lähetti tuhansia tervehdyksiä kodillensa. Mutta tuo valkoinen lippu — minne se oli joutunut? Voi, sitä ei nyt näkynyt, ja yhä kauemmaksi purjehti laiva, yhä lyhyemmäksi kävi se aika, jonka kuluttua jok'ikinen toivon kipinä oli sammuva. Vähän aikaa vielä, puolen hetkeä vaan, ja huone katoisi näkyvistä, ja tuo haikea suru syttyi uudelleen hänen sydämessänsä, jäädäkseen siihen kauvaksi aikaa. Voi, nyt hän jo, vaikka vielä oli toivon häivä jälellä, tunsi tuon kalvavan kärmeen, jota nimitetään katumukseksi; hän vaaleni, hän vapisi, ja tuskissaan hän vaikersi: "voi, Vilho, jospa et ensinkään olisi esitellyt tuon lipun nostamista! Silloin olisi kumminkin toivo jäänyt minulle, joka, ynnä sen vakuutuksen kanssa, että olen tehnyt Jumalalle mieliksi, olisi lohduttanut minua. Mutta nyt, nyt ei jää minulle muuta, kuin raskas ja surullinen tieto, että äitini suuttumus rasittaen seuraa minua."
"Ei mitään näy, Martti!" sanoi Leo suruisesti vähän ajan takaa perämiehelle, ja pani tähystimen luotansa. "Huone on mennyt kateisin aaltojen ta'a, ja sen kanssa kaikki minun toivoni."
Näihin viimeisiin sanoihin sortui Leon ääni, ja hän käänsi kiireesti kasvonsa toisapäin. Mutta vanha Martti otti tähystimen, sovitti sen silmänsä eteen, ja rupesi iloisesti nauramaan.
"Voi teitä maan-moukkia!" mutisi hän. "Te ette, Jumala paratkoon, ymmärrä laisinkaan koko tätä merta, ennenkuin teitä pari kolme kertaa aika lailla siihen kastetaan. No, Leo," jatkoi hän, "tuollahan tuo valkoinen lippu varsin hilpeästi liehuu!"
"Ei suinkaan! Se on mahdotonta, Martti!" huudahti nuorukainen epäilystä osottavalla äänellä, vaikka hän kyllä nopeasti tarttui tähystimeen, milloin punehtuen, milloin vaaleten. "Kas äsken en voinut selittää sitä ensinkään!"
"Avaappas vaan silmäsi sepposen selälleen, siian poika!" vastasi Martti, iloisesti hohottaen. "Tuolla se häilyy, isona ja laveana, kuin ikinä joku amiraalin-lippu. Maltappas vaan mieltäsi, poikaseni! Jos sinun kätesi näin värisee, niin sinä et voi nähdä mitään!"
Leo vapisi todellakin kuin haavanlehti, ja hänen muutoin tavallisesti punaiset poskensa olivat nyt käyneet kalman-kalveiksi. Pian hän kuitenkin toipui, nojasi tähystimen laivan-parrasta vastaan, oikein hyvää tukea saadaksensa, ja alkoi nyt katsoa. Hiljainen huudahdus kuului hänen huuliltansa. "Se löytyy, Martti, se liehuu! Voi, minun äitini, sinä olet antanut minulle anteeksi ja sinun siunauksesi saattaa nyt minua. Minä kiitän sinua, Jumala, ett'et ole sulkenut hänen sydäntänsä minulta!"
Vanha Martti hieroi iloisesti isoja, ahavoittuneita käsiänsä, ja katseli hellällä osan-otolla nuorta ystäväänsä, joka lakkaamatta tarkasti tuota välkkyvää, valkoista lippua.
"Niinpä kyllä," puhui Martti itsekseen, "ihmisten tunteet ovat kuitenkin aina samat, ja ovat hamasta maailman alusta olleet samat, kuin vielä nyt tänä hetkenä. Niin ikään oli minunkin laitani, kuin minä kolmekymmentä ajast'aikaa takaperin neljätoistavuotisena poikana ensimäisen kerran näin koti-kultani vaipuvan aaltoihin! Minä luulin sydämeni halkeavan surusta! Eipä haljennutkaan, vaan tuli pian taas terveeksi, kun silloin vasta sain aika tavalla ruveta työn-tekoon. Työ, sehän se on kaikkein paras rohto, sitä kaikki sekä sydämen että sielun taudit nöyrästi tottelevat. No, ethän sinä nyt enää tainnut eroittaa mitään?" kysyi hän viimeiseltään, kääntyen Leon puoleen, joka nyt laski tähystimän silmistänsä, ja lähestyi häntä. "Eipä kummaakaan, johan me olemme tulleet tälle puolen sen näkypiiriä. Mutta, jos sinä vaan tahdot, saat kyllä kiivetä ylös maston-koppiin, ja kukaties näet vielä tuon lipun haamahtavan, joka niin paljon sinua ilahuttaa. Mene vaan — minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista; tällä erää et voi kuitenkaan auttaa minua, ja — no niin, meidän tulee sääliä näin nuoren pojan sydäntä, joka ensi kerran jättää kodin armaat asemat. Lähdeppäs nyt kapuamaan, poikaseni — maston-kopissa ei kukaan häiritse sinua, ja siellä saat rauhassa ajatella omiasi!"
Leo ei jättänyt isällisen ystävänsä — tämmöisenä hän jo piti tuon kunnollisen Martin — lupaa käyttämättä, ja tuokion perästä näkyi hän jo istuvan mastossa, josta hän, tähystin kädessä, katseli etäistä rantaa, siksi kuin hänen kätensä, taivas ja meri kävivät yhteen juoneen, eikä hänen silmänsä keksinyt muuta, kuin äärettömän avaran meren, sinisen taivaan, ja aika ajoin jonkun vesilinnun, joka, siivet hajallansa, liiteli kirkkaitten, vienosti lensahtavien laineitten yli. Leo pani kätensä ristiin ja nosti, iloisiin aatoksiin ja hartaasen kiittämiseen vaipuen, silmänsä taivasta kohti. Sitten pyyhkäsi hän kädellään kasvojansa, nousi seisaalleen, ja lausui hiljaisella äänellä: "tässä on kyllin! Tästä lähtien tahdon minä tarkkaan toimittaa kaikki, mitä minun virkaani koskee, ja ainoastaan joutessani ajattelen minä kotona olevia. Vanha, jalo Martti, vaikkapa olisit jylseä, kuin jääkarhu, eihän se kuitenkaan ole muuta, kuin ulkonaista kuorta! Eiköhän se ole paras todistus sinun sydämesi ylevyydestä, että minä nyt seison täällä? Minun tähteni sinun ei tarvitse milloinkaan joutua minkäänlaisiin murheisin!"
Vielä hän viimeisen kerran loi silmänsä niihin seutuihin, joissa arvattavasti hänen äitinsä ja veljensä nyt ajattelivat häntä. Sitten pani hän vikkelästi tähystimen kokoon, kiipesi kepeästi ja taitavasti vantteja alaspäin, ja oli muutamien silmänräpäysten perästä kirkkain silmin ja hehkuvin otsin vanhan Martin vieressä, joka otti häntä vastaan lujalla, ystävällisellä käden-puristuksella.