KOLMAS LUKU.
Jäähyväiset kodille.
Sillä välin kuin katteini Bertram ja asian-ajaja Liborius pitivät huolta Leon varustamisesta, kiiruhti tämä iloisena joen rannalle, laski venheensä irti paalusta, johon se oli kiinni pantu, tarttui airoihin, ja riensi nopeasti kotiapäin. Vaikka matka kävi myötä virroin, eikä Leo hellittänyt soutamasta, vaan viilletteli vesiä vikevästi ja tasaisesti, alkoi jo päivä iltaantua, ennenkuin hän pääsi perille.
Venheen vieriellessä viheriäisillä aalloilla oli Leo kauvan ja tarkkaan tuumiskellut, ilmoittaisiko hän äidillensä kaikki, mitä oli tapahtunut, vai lähtisikö hän salaa kotoa, ainoastaan Vilholle puhuen aikomuksistaan. Alusta kallistui hän ensimmäiseen tuumaan; mutta kun hän ajatteli, kuinka peräti vaikealta eroominen hänestä tuntuisi hänen hellälle äidillensä, kun hän ajatteli mitä kyyneliä tämä vuodattaisi, millä rukouksilla tämä epäisi häntä hänen päätöksestänsä, kun hän aikoi jättää kodin ja antaa henkensä alttiiksi myrskyiselle valta-merelle ja Pohjan kovalle kylmyydelle, silloin rupesi hän horjumaan päätöksessään, ja katsoi parhaaksi salata häneltä kaikki. Kotiin hän ei saanut, eikä olisi voinutkaan jäädä. Hänen täytyi lähteä pois äitiänsä varten, joka varmaan olisi katkerasti huonettansa kaipaava, jos hänen olisi siitä luopuminen. Lisäksi oli hän jo luvannut tulla laivaan, jota lupausta hän ei enää millään muotoa voinut peruuttaa. Vasta nyt kysyi hän itseltänsä, oliko se oikein, että hän oli näin tehnyt, äidin suostumusta edeltäpäin pyytämättä? Mutta tieto omasta hyvästä aikomuksesta rauhoitti häntä, ja paitsi sitä tiesi hän sangen hyvästi, ett'ei hänen äitinsä olisi pidättänyt häntä, jos hän kerran olisi sanonut itsensä päättäneen panna tuumansa toimeen. Jo kauvan aikaa sitte oli hän oppinut omin neuvoin menettelemään. Äiti oli aina myöntynyt kaikkiin, mitä hän teki, josta syystä hän ei nytkään epäillyt, että tämä suostuisi tähänkin päätökseen, kun vaan kerran lähdön haikea suru oli asettunut. Arvattavaa oli myöskin, ett'ei Leo varsin kauvan viipyisi poissa. Ennen Joulun-iltaa kenties laiva jo palaisi, ja täysin määrin tulisivat he silloin palkituiksi eron ikävyydestä ja huolista.
Leo ei siis ensinkään katunut päätöstänsä, vaan mitä enemmän hän läheni kotiansa, sitä paremmaksi hän katsoi, vasta lähdettyään, Vilhon kautta ilmoittaa äidille, mitä hän oli rakkaudesta häntä kohtaan tehnyt.
Kun hän astui huoneesen, istuivat äiti ja Vilho pöydän ääressä, palavan lampun valossa verkkoja parsien. Tämä kaunis hiljaisen perhe-elämän kuva kävi Leon sydämelle, ja hänen mielensä synkistyi, kun hän itsekseen sanoi: "tämä ilta on isoksi aikaa oleva viimeinen, jona sinä saat istua heidän vieressään." Ankara, tuima viha syntyi hänen sydämessään sitä miestä vastaan, jonka pohjaton kullan-himo pakoitti häntä lähtemään tämän pikkuisen perheen helmoista ulos maailmaan, kenties kovaan kuolemaankin. Mutta pian haihtui hänen vihansa, ja jonkunlainen jalo ylpeys saattoi hänen sydämensä keveämmin tykkimään, vuodattaessaan sitä vakuutusta häneen, että hän aina olisi valmis ilolla kärsimään kaikki äitinsä rauhaa ja onnea varten. Tämä tieto antoi myöskin hänelle voimaa astua iloisen-näköisenä sisään huoneesen. Äitiänsä, joka huolestuneena ja alakuloisena katseli häntä, lohdutti hän sanoen: "Älä sure, meidän vainojamme ilkeät juonet eivät voi enää meitä vahingoittaa." Veljensä Vilhon kättä pusertaen, istuutui hän tämän ja äidin väliin, ja kertoi kuinka hän oli myynyt kalansa hyvällä hintaa, sekä että tuo kunnollinen asian-ajaja Liborius oli luvannut hänelle toimittaa äidin asiaa niin, ett'ei mitään vahinkoa syntyisi siitä hänelle. Itsestänsä ei Leo puhunut mitään, ja salasi siis että hän seuraavana päivänä aikoi lähteä pitkälle ja vaaralliselle matkalle.
Monta kertaa tunkeutui kuitenkin suru tulevasta erosta häneen, ja hän vaipui hiljaiseen sureksimiseen, josta vasta Vilhon vilkkaat mietteet, taikka joku lempeä kysymys hänen äidiltänsä häntä herättivät. Sitten puhui hän taas rivakasti ja hilpeästi, hymyili, löi leikkiä, ja teki kaikenlaisia tepposia, kattaakseen sydämensä karvastelevaa haavaa. Mutta hellän äidin terävä silmä ei antanut hevillä pettää itseänsä. Hän havaitsit hyvin Leon kummallisen mieli-alan, ja loi tuon-tuostakin tutkien silmänsä häneen. Ei hän kuitenkaan lausunut mitään, vaan päätti vasta seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi, kun hän jäisi yksikseen Leon kanssa. Kukaties ei Leo tahtonut, että Vilho saisi tietää kaikki, mikä ahdisti hänen sydäntänsä; sillä nyt ei äiti enää ensinkään epäillyt, että ylipäätä joku asia Leoa huolestutti.
Viimein oli maata-panon aika käsissä. Korkealla äänellä ilmoitti käki suuressa, yksi-toikkoisesti tikittävässä seinä-kellossa, että päivän kymmenes hetki oli mennyt, ja äiti nousi istualta. Myöskin Leo nousi, lähestyi äitiä, suuteli häntä sydämellisesti, ja sanoi hiljaisella äänellä: "siunaa minua, äiti!"
"Mutta mikä sinun on, Leo?" vastasi äiti leppeästi, ja syleili hartaasti rakastettua poikaansa. "Sinä salaat varmaan, Leo, minulta jotain, joka sinua vaivaa."
"Niin, äiti," vastasi Leo — "joka minua vaivaa, mutta myöskin ilahuttaa. Huomenna tähän aikaan saat sinä tietää kaikki, ja silloin annat minulle anteeksi mitä minä olen tehnyt."
"Onko se mitään pahaa, poikani?" kysyi äiti tuskallisesti.
"Ei, pahaa se ei ole, mutta kenties se surettaa sinua, niinkuin minuakin," sanoi Leo. "Tulipa siitä mitä hyvänsä, rakas äiti, minun aikomukseni oli kumminkin rehellinen; siitä voin Jumalan edessä vastata!"
"Hyvä, poikaseni, minä siunaan sinua, niinkuin myöskin Jumala on sinua siunaava," sanoi äiti vienolla äänellä ja pani kätensä poikansa tumman-kiharaisen pään päälle. "Jumala ei tuomitse itse tekoa, vaan ainoastaan tahtoa, joka sen synnytti. Teit mitä teit, minä annan anteeksi sinulle, jos vaan sinulla on ollut hyvä tarkoitus. Hyvää yötä, Leoseni. Nuku levollisesti. Huomenna sinä ilmoitat minulle kaikki, eikö niin?"
"Niin, äiti, kaikki silloin sinulle selvenee," vastasi Leo kaksimielisesti. Sitten halasi hän vielä kerran äitiä, ja painoi kasvonsa hänen olkapäitänsä vastaan, salatakseen kyyneliä, jotka kiilsivät hänen silmissänsä. Hellittäen äidistänsä lausui hän: "hyvää yötä, hyvää yötä, armas äiti!" ja riensi ylös suojaansa. Vähän väliä tulivat siellä hänen silmänsä täyteen kyyneliä, joita hänen suurella vaivalla täytyi pidättää, ett'ei hänen tuumansa tulisi ennen aikojansa ilmiin. Mutta kyynel-silmin hän hymyili; sillä hänen äitinsä oli siunannut häntä ja ennaltaan antanut hänelle anteeksi, mitä hän oli tehnyt ja nyt oli aikeissa tehdä. Nyt oli hän myöskin päässyt kaikkein vaikeimmasta kohdasta, eroamisesta äidistänsä, sillä viimeiset jäähyväiset oli hän heittänyt äidilleen, kun tämä likisti häntä vasten tykyttävää sydäntänsä.
Seuraavana päivänä auringon noustessa, kun äiti vielä nukkui, aikoi hän veljensä kanssa lähteä merelle kalastamaan, ja venheestänsä sitten nousta Delphiini'in. Sillä välin kuin hän vartoi laivaa, mieli hän jutella Vilholle tuumansa ja käskeä hänen kertoa äidille ja vielä kerran hänen puolestansa anoa häneltä anteeksi tämän rohkean yrityksen, johon ainoastaan tuon häijyn Elshöft'in pahat vehkeet olivat häntä pakoittaneet.
Ennenkuin hän laski yksinkertaiselle vuoteellensa, lankesi hän polvilleen ja rukoili Jumalalta apua itselleen, suojelusta äidille ja siunausta heille kaikille. Hän pyysi myöskin Jumalalta anteeksi, jos hän tässä hankkeessa oli tehnyt väärin; vasta sitten rupesi hän levolle, ja oli ennen pitkää nukuksissa. Hänen omatuntonsa oli rauhassa, ja ilolla ajatteli hän tuntematonta tulevaisuuttansa, lujasti turvaten siihen, että Jumala, joka tutkii sydämet ja munaskuut, laupiaasti katsoi hänen puoleensa.
Tuskin alkoi päivä valjeta, ennenkuin Leo nousi vuoteeltaan, ja herätti veljensä, joka makasi lähellä häntä pienessä suojassa. Vilho kavahti ylös ja astui muutamien minuuttein päästä Leon suojaan.
"Veikkoseni," lausui Leo, "meidän täytyy lähteä merelle. Mene sinä vaan edellä rantaan, minä tulen kohta jälestä."
Vilho lähti, vaikka hän kummasteli, ett'ei Leo jo eilen illalla pannut verkkoja järjestykseen, jota hän ei milloinkaan muutoin laimin lyönyt. Mutta sillä aikaa kirjoitti Leo muutamia sanoja paperi-palaselle — viimeisiksi terveisiksi äidille — pani sen poimuihin, ja pisti sen vyöhönsä, antaakseen sitä Vilholle, että tämä, kotiin-päästyään, jättäisi sen äidille. Sitten hänkin meni. Mutta sen suojan kohdalla, jossa hänen äitinsä makasi, kenties par'aikaa onnellisissa unelmissa ja varmaan aavistamatta, ett'ei hän pitkään, pitkään aikaan saisi nähdä poikaansa, pysähtyi hän, ja kallisti korvaansa ovea vastaan, voidakseen paremmin kuunnella. Äiti hengitti syvästi ja tyynesti. Leo tunsi sydämensä kuohahtavan, ja hän olisi tahtonut hiljan aukaista ovea — varpaillansa hiipiä äitinsä vuoteelle, ja vihoviimeisen kerran kiinnittää hänen kuvansa sielunsa perimpään pohjaan. Hänen kätensä tarttui jo kääkkään, ja hän nousi seisaalle valmiina aikomustansa perille saattamaan. Mutta — jos nyt äiti heräisi, jos hän kysyisi, mikä häntä näin tavattomaan aikaan hänen luokseen saattoi — valheellako hän silloin viimeisen kerran vastaisi? — Ei, ei, se ei käynyt laatuun! Ei mikään syytös, ei mikään rikos saisi hämmentää kodin suloisia muistoja, vaan iloisalla, puhtaalla sydämellä tahtoi hän aina sitä ajatella. Taas heittäyi Leo polvilleen, ja rukoili taivaan siunausta rakastetulle äidillensä. Sitten suuteli hän kynnystä, jota äidin jalka niin usein oli polkenut, ja sanoi: "elä terveenä, armas, kallis äiti!" ja nyt nousi hän rauhoittuneena seisoalleen, painoi kättänsä silmiään vastaan ja lähti kuulumattomin askelin pois huoneesta. Mutta vielä kerran hän seisahti, isänsä haudalla rukoillaksensa. Sitten kääntyi hän merelle päin, jonka yli auringon kultaiset säteet nyt kiiltäen välkkyivät, ja astui joutuisasti rantaan. Vilho odotti jo häntä, valmiina laskemaan venhettä rannasta. Äänetönnä hyppäsi Leo venheesen, tarttui airoonsa, ja käänsi venheen nokan aavalle merelle päin.
"Emmekö jo täällä laske verkkojamme, Leo?" kysyi Vilho, heidän pitkää äänettömyyttänsä keskeyttäen. "Tämä paikka on sangen saalihikas, sen jo toissa-päivänä havaitsimme."
"Ei, Vilho, tänään minä en ole lähtenyt merelle kalastamisen vuoksi," sanoi Leo, ja souti yhä edemmäksi.
Kummastuneena katseli Vilho veljeänsä, pudisti päätänsä, ja rupesi taas mitään virkkamatta soutamaan. Mutta yht'äkkiä heitti Leo aironsa venheesen ja sanoi: "minä olen muuttanut päätökseni, Vilho! Olkoonpa myöskin minun viimeinen tekoni kodissa meidän rakkaan äitimme hyväksi."
"Mutta minkä tähden puhut sinä tänään niin oudosti?" kysyi Vilho.
"Kummallisia ajatuksia mahtaa pyöriä sinun päässäsi, Leo."
"Sinä saat kohta kuulla kaikki," vastasi Leo. "Tehkäämme vaan ensiksi tehtävämme." Vilho oli hiljainen ja harva-puheinen luonnostansa. Ilman mitään veljeltänsä kysymättä, kävi hän työhön käsiksi ja laski verkot mereen. Muutamien tuntein jälkeen olivat he työnsä päättäneet. Leo antoi nyt venheen vapaasti ajella aalloilla, kallisti otsaansa kättänsä vastaan, katsoi mietiskellen eteensä, ja kysyi sitten äkisti: "rakastatko sinä, Vilho, äitiä yhtä paljon, kuin minä?"
"Niin minä luulen," vastasi Vilho.
"Vaikkapa minä en enää olisi teidän luonanne, sinä et kuitenkaan jättäisi häntä, vaan pitäisit yksin huolta hänestä, niinkuin me tähän asti olemme yhdessä tehneet, eikö niin?"
"Olisin kahta vertaa ahkerampi, Leo, sinun poissa ollessasi," vastasi Vilho teeskentelemättä. "Mutta ethän sinä nyt mihinkään lähde, veikkoni?"
"Minun täytyy, minun täytyy," sanoi Leo innokkaasti, estääkseen veljensä vastaan-sanomista. "Kuule, mitä minä sanon, ja sinä itse myönnät, että olen oikeassa."
Myöskin Vilho laski nyt aironsa kädestään, ja alkoi tarkkaan kuunnella veljensä sanoja. Leo kertoi suoraan ja selvästi, mitä hän lehtimajassa oli kuullut äidiltänsä, ilmoittaen myöskin mihin keinoihin hän oli ryhtynyt, häätääksensä heidän serkkunsa Elshöft'in pahoja aikomuksia.
"Ratkaise nyt itse, Vilho, olenko minä tehnyt väärin," lausui Leo, kertomustansa päättäen. "Sinun sydämesi sanoo kyllä, hyväksytkö sinä minua, vai et?"
Vilho katseli kirkkailla silmillään veljeänsä, ja sanoi miettimättä varman mielipiteen vakavuudella: "sinä olet käyttänyt itseäsi jalosti, ja minä kiitän sinua siitä. Joll'et sinä olisi minua vanhempi, lähtisin minä sinun siaasi; mutta minä ymmärrän, että sinun on etuoikeus tässä asiassa. Jumala johdattakoon sinua! Hänen siunauksensa ei ole sinulta puuttuva. Meidän äitimme vuoksi sinun ei tarvitse olla suruissasi. Jos kohta minä en ole niin väkevä ja taitava, kuin sinä, niin ei hänen kuitenkaan tarvitse kärsiä mitään puutetta, sillä minä ai'on olla kahta ahkerampi kuin ennen."
"Mutta mitä äiti sanoo, Vilho, kun lähden pois, jäähyväisiä hänelle heittämättä?"
"Hän varmaan suree ja vuodattaa runsaasti kyyneliä, mutta hänen siunaustansa sinä et kuitenkaan jää vaille," vastasi Vilho. "Luota myöskin siihen, että minä voimiani myöden koetan lohduttaa häntä. Kun kerran hänen surunsa on vähennyt, kasvaa hänen rakkautensa sinua kohtaan vielä suuremmaksi. Sinä olet tehnyt hyvin, Leo, ja minä kadehdin sinua tästä jalosta päätöksestä. Mutta minä olen myös iloinen siitä, että minäkin voin olla hyödyksi, kun sinä olet jättänyt meidän!"
"Tosiaan, Vilho, jos on ansioksi luettava, että minä teen näin, niin suurempi osa siitä tulee sinulle, sillä ilman sinua en voisi tehdä mitään," vastasi Leo. "Minä lähden nyt tyytyväisenä, koska tiedän, että sinä suostut minun tuumiini ja tahdot auttaa minua niiden toimeen panemisessa. Ainoastaan se saattaa minun vielä levottomaksi, ett'en tiedä, antaako äiti siunaustansa minulle matkallani, vai ei! Koko rohkeuteni, koko iloni ja voimani raukenisivat tyhjiin, jos tietäisin että minä lähdölläni olen tuottanut hänelle enemmän surua kuin iloa."
Vilho pudisti päätänsä, ja katseli ajattelevaisesti huonetta päin, joka kaukaa rannalta heijasti, ikäänkuin kiiltävä kilpi. "No," sanoi hän yht'äkkiä: "mutta jos sinä tietäisit, aivan varmaan tietäisit, että äiti täydelleen antaa sinulle siunauksensa!"
"Vilho, siinä tapauksessa olisi minulla suuri lohdutus, suuri ilo," vastasi Leo. "Silloin en pelkäisi mitään vaaraa, vaan luottaisin vankasti siihen että äitini siunaus ja rukoukset ainiaan minua varjelevat."
"No, hyvä, Leo," lausui Vilho, "sydämeni sanoo, että äiti on siunaava sinua, sillä sinä teet velvollisuutesi häntä kohtaan. Mutta minä annan myöskin sinulle varman tiedon, ett'ei tämä ääni minun rinnassani ole minua pettänyt."
"Kuinka se olisi mahdollista, veljeni?" kysyi Leo.
"Sen voi helposti tehdä, ja minä olen iloissani, että tämä ajatus juohtui mieleeni, kun katsoin kotia päin," vastasi Vilho. "Kuule, kun sinä olet noussut Delphiini'in, soudan minä kotiin, ja kerron äidille kaikki. Jos nyt äiti antaa suostumuksensa matkaasi, kuten lujasti luulen, niin minä otan suuren, valkoisen vaatteen, sidon sen kiinni airoon, ja kiipeen ylös huoneen katolle. Tuommoinen lippu näkyy selvästi useiden peninkulmien päähän, ja kun sinä näet sen liehuvan, niin kohta tiedät, että äiti sen kautta lähettää sinulle tuhansia terveisiä ja onnen toivotuksia."
"Oivallinen ajatus!" huudahti Leo ilosta punehtuen. "Ethän sinä, Vilho, minua hyvässäkään tarkoituksessa petä?"
"Ei, sillä minä pelkään semmoista väärin-tekoa," sanoi Vilho suoraan. "Mutta soudetaan nyt lähemmäksi rantaa, että väleen pääsen kotiin, kun sinä olet astunut laivaan. Mitä pikemmin sinä näet tuon lipun häilyvän, sitä hupaisempi se on sinulle!"
"Kyllä, rakas veljeni!" sanoi Leo ja tarttui airoonsa, päästäkseen likemmäksi maata. "Kun sinä, Vilho, puhut äitimme kanssa, niin anna myös hänelle tämä kirje, johon olen kirjoittanut muutamia jäähyväis-sanoja. Älä millään muotoa unohda sitä."
Vilho pisti kirjeen lakkariin ja lupasi huolellisesti viedä sen perille.
Sitten puhuivat molemmat nuorukaiset kaikenlaisista heihin koskevista asioista, Leon tulevaisuudesta, niistä vaaroista, jotka uhkasivat häntä, ja ilosta, joka hänen kotiin tullessaan syntyisi; myöskin äidistä he puhuivat ja kaikista, joita Vilhon tuli tehdä veljensä poissa ollessa, ett'ei äiti liian paljon kaipaisi häntä, ja erittäin muistutti Leo hänelle, että hän kohta kääntyisi herra Liborius'en puoleen, jos Elshöft uudestaan koettaisi vainota äitiä, taikka muutoin häntä häiritsisi. Näin keskustellen saapuivat he vähitellen siihen paikkaan rannalla, jonka ohitse Delphiini'n oli purjehtiminen. Päivä oli jo lounaalla, ja pian oli Delphiini'n määrä tulla. Kotvasen aikaa vielä kului; sitten haamoitti taivaan rannalla valkoiset purjeet, jotka likenivät polveilevaa jokea myöden, katosivat lehtevien niemien taakse, ja taas ilmaantuivat, kunnes viimein koko laiva tuli näkyviin, veden väljällä kalvolla komeasti uiskennellen.
"Nyt on aika lähteä!" sanoi Leo hiljaisella ja tuskasta vavahtavalla äänellä. "Soutakaamme likemmäksi, veikkoseni."
He tarttuivat airoihin, ja vähän ajan perästä oli venhe laivan laidalla. Veljet heittäyivät toinen toisensa syliin. "Elä terveenä ja suojelkoon sinua Jumala!" lausuivat molemmat. "Sano terveisiä äidille!" lisäsi Leo sortuvalla äänellä, ja irroitti itsensä veljensä halauksesta, sydämellisesti ja hartaasti häntä kätellen. Parin silmänräpäyksen perästä seisoi Leo laivan kannella, ja sanoi, laivan parrasta vastaan nojauten, viimeiset jäähyväiset veljelleen. Vilho pyhkäisi kyynelet silmistänsä, käänsi venheen rantaan päin, ja alkoi kiireesti soutaa. Rannalle tultuaan kääntyi hän vielä kerran taaksepäin. Täysin purjein lensi Delphiini meren lakealla pinnalla. Vilho heilutti kaulahuiviansa ilmassa; sitten sanoi hän: "Jumala varjelkoon sinua, Leo!" ja viimein lähti hän ripeillä askelilla, mutta raskaalla ja sorretulla sydämellä äitinsä huoneesen.