TOINEN LUKU.
Hyvä työ, hyvä hedelmä.
Varhain seuraavana aamuna lähti Leo matkallensa, ja saapui jo puolipäivän aikaan Bremen'iin. Eräs tuttava höyrylaivan katteini oli ottanut hänen venheensä laivansa perään, ja sillä tapaa kävi matka väleen ja huokeasti. Kohta kaupunkiin päästyänsä sai Leo hyvällä hinnalla kalansa myydyksi, ja meni nyt herra Liborius'en luokse kysymään neuvoa siinä riidassa, johon hän oli joutunut serkkunsa Elshöft'in kanssa. Sangen pian löysi hän lakimiehen talon, ja herra Liborius kuunteli häntä suurella huomiolla ja tarkkuudella, kun hän asiaansa selitti. Sitten pyysi asian-ajaja saadaksensa katsoa Elshöft'in velkakirjaa, ja luki sen, päätänsä pudistaen.
"Asian laita on aivan samanlainen, kuin kahdeksan taikka yhdeksän vuotta takaperin," lausui hän sitten. Minä olisin valmis henkeni uhalla näyttämään todeksi, että tämä velkaseteli on väärä. Mutta kuitenkin voittaa tämä kelvoton riidan, jos niiksi tulee, sillä ainoa ihminen, joka voi kumota hänen valheensa, nimittäin sinun isä-vainajasi, ei voi enää Tuonelan tuvilta palata. Kuitenkin tahdon minä ottaa sinun asiasi ajaakseni, Leo! Meidän täytyy kumminkin koettaa, tahtooko hän uudestansa vannoa väärän valan, vai ei. Kenties hänen paatunut omatuntonsa viimein heltyy, ja hän luopuu väitetyistä vaatimuksistaan, kun hän näkee, ett'ei hänen uhkauksensa meitä peloita."
"Ei, ei, sitä hän ei tee, siksi hän on liian ahne!" arveli Leo. "Se on parempi, että minä hankin rahoja ja maksan hänen!"
"Sitäkö varten, että hän parin vuoden perästä tulisi takaisin vaatimaan kukaties tuhat taaleria kolmen sadan sijasta," sanoi herra Liborius. "Jumala varjelkoon! Tähän petollisuuteen on salpa saatava, ja nämät kolme sataa taaleria olkoon viimeinen saalis, jonka hän teiltä vie. Jätä vaan huoli minulle, poikaseni! Tuolle valheelliselle ja petolliselle konnalle on paras ilmoittaa, että hän kääntyköön minuun, jos hän tahtoo pitää kiinni vääristä vaatimuksistaan."
"Mutta jos sitten mennään oikeuteen, niin se varmaan maksaa paljon," arveli Leo ujosti. "Minä en luullakseni voi hankkia enemmän rahoja, kuin nämät kolme sataa taaleria."
"Älä siitä ensinkään nuoli, poikani," vastasi herra Liborius ystävällisesti Leoa olkapäälle taputtaen. "Nämät kulutukset minä maksan. Sinun isä-vainajasi on aikoinaan monta kertaa osoittanut minulle hyväntahtoisuuttansa ja avullisuuttansa, ja voimani takaa tahdon minä siitä palkita hänen lapsiansa. Ollaan tästä asiasta puhumatta. Sano vaan, ystäväni, mistä aiot hankkia nuot kolme sataa taaleria, joita tuo konna teiltä vaatii?"
Tässä asiassa Leo ei tahtonut puhua suutansa oikein puhtaaksi; mutta herra Liborius ahdisti häntä niin vakavasti, että hän viimein avasi sydämensä ja ilmoitti aikomuksensa hyvälle ystävälleen.
"Minun naapurini, Steffens Rohrteich, on kertonut minulle," sanoi hän, "että erän rikas kauppias, nimeltä herra Melchior Rankendorf, on varustanut suuren laivan, jonka hän tänä kesänä lähettää valaskalan pyynnille. Häneltä puuttuu vielä merimiehiä, jotka ovat halukkaita ryhtymään niin vaaralliseen yritykseen, kuin purjehtimiseen pohjois-navalle, vaikka kyllä herra Rankendorf on luvannut melkoiset palkat. Nyt tahdon minä ruveta merimieheksi ja lähteä matkaan, jos siinä on perää, että jokainen, joka onnellisesti palaa jäämereltä, saapi palkinnoksi kolme sataa taaleria."
"Hm! hm!" mutisi herra Liborius — "rakkaudesta äitiäsi kohtaan sinä et siis kammoisi pohjois-navan kylmyyttä, jäätiköitä ja karhuja! Hyvä, poikaseni, siinä sinä teet kunnollisesti ja se miellyttää minua, mutta, totta puhuen, sinä olet vielä liian nuori näkemään semmoisia vaivoja ja kestämään niin monta uhkaavaa vaaraa. Kuka sitten hoitaisi sinun äitiäsi, kun sinä olet poissa?"
"Vilho! Minun veljeni Vilho!" vastasi Leo nopeasti. "Se on aimo poika, ja osaa jo kalastaa sangen hyvin ja on kylläksi vanha, sillä hän täyttää kohdakkoin seitsemäntoista vuotta. Ei, äitini tila ei minua ensinkään huoleta, kun vaan Vilho jää hänen luoksensa."
"Mutta luuletkos äitisi suostuvan siihen, että sinä näin heittäyt lukemattomiin vaaroihin?" kysyi herra Liborius, arvelevaisesti päätänsä pudistaen. "Ei Grönlannin rannikoille leikillä matkusteta, Leo, ja minä pelkään, että sinä kadut tätä äkillistä päätöstä, kun ei enää käy muuttaminen, mitä on tehty."
"En minä sitä kadu, vaikka henkeni menisi," vastasi Leo. "Ei, ei, minun hyvä äitini, joka jo on monet huolet kokenut, ei saa kadottaa viimeistä, mitä hänellä on kallista ja rakasta. Minä olen terve ja raitis, herra Liborius, ja uljas, vankka sydän, niin kumminkin luulen, sykkii minun rinnassani. Olkoon sen vuoksi noiden seutujen kylmyys vaikka kahta vertaa ankarampi, ja ne vaarat, jotka minua ympäröitsevät, vielä suuremmat, ja vaivat, joita minun on kestäminen, vielä raskaammat — kaikki, kaikki tahdon minä mielellään kärsiä, jos vaan minä sillä voisin haihduttaa surun äitini mielestä. Voi, ennen tahtoisin kuolla, kuin tietää, että hän on suruissaan. Pian kuluu yksi vuosi umpeen, ja jos Jumala minua varjelee, jota kyllä toivon, niin minä palaan takaisin kotiin onnellisempana kuin ennen. Herra Liborius, minun äitini täytyy tulla autetuksi, ja ennen muita tulee minun tehdä hänen hyväksensä, mitä minä voin."
"Aivan sikein, poikaseni, ja olkoon kaukana minusta, että millään tavalla koettaisin evätä sinua tästä yrityksestä," vastasi herra Liborius. "Kuitenkin — pelkään minä, ett'ei ole paljon apua sinun uhrauksestasi! Matka suittaa kestää hyvinkin kauvan, laiva ja miehistö ehkä joutuvat hukkaan, ja sinä kenties et ollenkaan enää palaa, jos nimittäin Jumala matkalla sinun päiväsi katkaisee. Minä en tahdo sitä luulla, vaan päinvastoin luotan minä siihen, että Jumala niin hyvässä ja jalossa asiassa runsaasti antaa apuansa, mutta kaikissa tapauksissa meidän tulee odottaa kovimpiakin, rakas poikani. Entä jos et sinä enää tule takaisin? Silloin menetät sinä palkkasi, ja äitisi kadottaa kelpo pojan, jonka voimakas nuoruus suojelisi häntä kaikkina hänen elin-päivinänsä."
"Se on tosi, ja minä olen kyllä sitä ajatellut," vastasi Leo lempeällä vaikka surullisella äänellä. "Mutta, hyvä herra," lisäsi hän mieltänsä vähäisen rohkaistuaan, "matkan menestyminen riippuu Jumalan tahdosta, ja minun aikomukseni on kumminkin hyvä! Jos Jumala niin säätää, ett'en minä enää palaa, on hänellä kyllä muita keinoja, joilla hän voi poistaa suurimman surun minun äitini puolelta, eikä minun veljeni Vilho milloinkaan jätä häntä, sillä hän rakastaa äitiänsä yhtä paljon kuin minä. Mutta, herra Liborius, minulla on suuri ja luja luottamus Jumalaan, ja kun ei muita neuvoja ole minulla tarjona, joilla voisin pelastaa äitiäni tuon petollisen miehen vainoomisesta, niin tahdon minä mielellään panna henkeni alttiiksi. Jumala on varmaan minua auttava!"
"Sinun päätöksesi on siis järkähtämätön, Leo!" kysyi herra Liborius vähän liikutettuna. "Äitisi tähden sinä et siis huolisi mistään vaarasta, mistään vaivasta, sinä et kammoksuisi Pohjan kauheaa kylmyyttä?"
"Ei, sitä minä en tee, minä en pelkää mitään, vaikkapa minun olisi vielä kovempiakin kestettävä, jos vaan tietäisin, että sillä voisin olla hyödyksi äidilleni," vastasi Leo vakavasti.
"Noh, olkoon menneeksi," sanoi sitten herra Liborius — "ei minulla itselläkään ole suuria varoja, mutta, poikaseni, sen minä lupaan sinulle, ett'ei sinun äitisi tarvitse jättää huonettansa, vaikk'et sinä koskaan palaisi retkeltäsi jäämereltä. Lohdutukseksi sinun matkallasi tahdon minä kumminkin luvata sen, ja sinä saat nähdä, ett'ei vanha Liborius sanaansa syö. Tule nyt myötäni! Minä saatan sinua herra Rankendorf'in tykö. Sinä olet vielä sangen nuori, ja se on mahdollista, ett'eivät suostu sinun pyyntöösi, jollei sinulla ole ketään puolustajaa muassasi. Tule nyt, poikaseni! Herra Melchior Rankendorf on minun hyvä ystäväni, ja minä toivon, että he pitävät arvossa, mitä minä sanon sinun jalosta käytöksestäsi."
Herra Liborius pani nyt toisen takin yllensä, otti hattunsa ja sauvansa ja lähti Leon kanssa mainitun, rikkaan kauppiaan luokse. Leo hämmästyi, kun hän astui sisään tämän miehen asuntoon; sillä siinä oli aivan paljon ihmisiä, joilla oli asioita herra Rankendorf'in kanssa, paljon apu-miehiä, oppilaita ja palvelioita hääri edestakaisin, ja tämmöisessä väen tungoksessa ja liikkeessä olisi varmaan Leon rohkeus kadonnut, eikä hän olisi saanut asiaansa toimitetuksi, jos hän olisi ollut yksinänsä. Mutta herra Liborius avasi ripeästi itselleen tien koko tämän hälisevän joukon välitse, tarttui holholaistansa käteen, ja pääsi erääsen jotensakin tilavaan suojaan, jossa herra Rankendorf istui muutamien kirjurein kanssa suuren pöydän äärellä, vuorotellen katsoen asiakirjoihinsa, taikka kauppa-toveriaan puhutellen, taikka maksaen ulos ja ottaen vastaan rahoja — sanalla sanoen, kovasti toimiinsa kiintyneenä. Herra Liborius'en havaittuansa, keskeytti hän kohta työnsä, pani silmä-lasinsa oikein paikalleen ja kiirehti asian-ajajan työ, ystävällisesti hänen kättänsä pusertaen.
"Mikä tuuli teidän nyt tänne tuo, hyvä ystävä Liborius" kysyi hän.
"Pohjan tuuli," vastasi hymyillen asian-ajaja. "Tehkäät hyvin ja katsokaat tätä nuorta miestä! Eiköhän tämä ole pulskea nuorukainen?"
Herra Rankendorf loi pikimmältään silmänsä Leoon, ja nyykäytti myöntyen päätänsä. "Mikä siis hänen asiansa on? Tuskin te suotta olette tuoneet hänen tänne. Haetaanko kenties minun apuani? Sanokaat vaan asia suoraan, Liborius."
"Te erehdytte kovin, ystävä," vastasi asian-ajaja. "Tämä minun nuori ystäväni on päinvastoin se, joka tarjoo apuansa. Hän tahtoo nimittäin lähteä mukaan pohjois-navalle, ollaksensa avullisena valaskalan pyynnissä."
"Hm! hm!" sanoi herra Rankendorf, kerran vielä häntä kiireesti kantapäihin asti tarkastaen. Leo ei hämmästynyt ensinkään tästä tutkimuksesta, vaan katseli rohkeasti, ja samalla kuitenkin kainosti kauppiasta silmiin, aivan niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaat vaan kerran minua, hyvä herra! Minun uskollisuuteni, minun vilpittömän intoni ja rehellisyyteni kautta voisitte saada suuria aikaan."
"Hiukan nuori, vaikka kohta hyvinkin terve ja voimakas," sanoi herra Rankendorf hiljemmällä äänellä asian-ajajalle. "No hyvä, saadaan nähdä. Hm, Liborius, mahtaa olla joku keskinäinen suhde teidän ja tämän nuorukaisen välillä, muutoin te tuskin olisitte ottaneet häntä mukaanne. Tahdotteko mainita sitä, vanha ystävä?"
Liborius pudisti päätänsä, vei rikkaan kauppiaan nurkkaan, ja puhui hetken hiljaisella äänellä hänen kanssansa. Herra Rankendorf nyykähytteli, pani tavan takaa "hm," muutti silmä-lasejansa edestakaisin, katsahti välistä Leoon päin, ja likisti viimeiseltä sydämellisesti asian-ajajan kättä.
"Hm! hm! Kaiketi saa hän lähteä matkaan," sanoi hän. "Mitä hänen palkkaansa tulee, niin se tekee minun yhtä, maksaako sen nyt kohta, vai myöhemmin. Jalo poika! Hm! hm! Taivas on kyllä häntä suojeleva, hän palaa kyllä takaisin! Jos hän ei tee sitä, niin vähäpä siitä, jos tämä kalastus-retki on vienyt minulta pari sataa taaleria enemmän tai vähemmän. Käskekäät vaan kassanhoitajan maksaa teille rahat, Liborius, ja tyydyttäkäät niillä tuota viheliäistä Elshöft'iä. Muuta neuvoa ei ole, se konna! Mutta ei hän sentään iäksi päivää jää rankaisematta! Hm, vaan missä Bertram viipynee? Aika on jo tullut — hm — noh, tuossa hän on!"
Ovi avattiin, ja sisään astui harteakas, voimakas mies, jonka leveät, miellyttävät, punaposkiset kasvot, kirkkaat, terävät silmät ja suora merimiehen käytös kohta kosketti jokaisen huomiota. Kunnioituksella ja kuitenkin teeskelemättömällä ystävällisyydellä tervehti hän herra Rankendorf'ia, joka heti viittasi häntä luokseen.
"Mitenkä nyt Delphiini'n käy, katteini Bertram?" kysyi hän. "Onko miehistö jo täysi-lukuinen?"
"Piammiten, herra laivan-isäntä!" vastasi katteini. "Kolmekymmentä iloista poikaa on pestattu, pelkkiä kelpo merimiehiä, raittiita, älykkäitä, terveitä ja vieläpä muutamat niistä jo Pohjolan talveen tottuneita. Ainoastaan kuusi puuttuu vielä, ennenkuin saamme miehistön täysilukuiseksi, ja viisi niistä on perämies Martti luvannut vielä tänään hankkia. Minä tahdon ilmoittaa sen teille, ja minä katson parhaaksi, että me nyt kohta lähdemme vesille, vaikk'emme enää tuota kuudetta miestä saisikaan. Aika on jo käsissä, ja mitä varemmin me lähdemme, sitä suuremman saaliin saamme. Jokainen päivä, jonka me lisäksi saamme, on pyynti-päivä."
"Olkoon menneeksi, katteini Bertram!" vastasi herra Rankendorf. "Erittäin kun me jo olemme kuudennenkin miehen saaneet. Katsokaat häntä, katteini! Tämä tässä se on." Katteini Bertram lähestyi nyt Leoa, ja katseli kirkkailla silmillänsä tarkkaan häntä kasvoihin. "No, vielä hiukan nuori, mutta kylläksi väkevä ja rintava," arveli hän. "Oletkos ennen ollut merillä, poikani?"
"En, en vielä, vaikk'ei minulta ole halua puuttunut," vastasi Leo. "Minä en ole päässyt pois kotoa, sillä minun on täytynyt pitää huolta äidistäni."
"Mutta mistä syystä tahdot sinä nyt lähteä?"
"Siitä syystä että minun veljeni Vilho on nyt kylläksi suuri täyttämään minun paikkaani. Paitsi sitä niin tulenhan minä jo vuoden perästä takaisin."
"Ei niinkään kauvan taida tämä matka kestää," sanoi katteini. "Noh, jos sinulla vaan on hyvä tahto, niin käypi asia kyllä päisin. Sinä saat kohta tulla minun kanssani."
"Sitä en nyt, hyvä herra, voi tehdä, sillä minun täytyy ensiksi sanoa jäähyväiset äidilleni," vastasi Leo. "Mutta laiva purjehtii meidän huoneemme sivutse, ja silloin saan minä nousta laivaan."
"Missä teidän huoneenne on?"
Leo kertoi nyt tarkkaan, missä hänen äitinsä huone siaitsi.
"No hyvä, ole vaan huomenna tähän aikaan valmis tulemaan. Oletkos muutoin tarpeeksi varustanut itseäsi matkaa varten?"
Punehtuen täytyi Leon tunnustaa, ett'ei hän, paitsi niitä vaatteita, joihin hän nyt oli puettu, voinut ottaa mukaansa muuta, kuin vähäisen liina-vaatteita.
"Tuollako liina-takilla sinä ai'ot purjehtia pohjois-navalle?" kysyi katteini Bertram. "Kuuleppas, poika parka, nämät tuumat eivät ole mistään kotoisin. Jää pikemmin maihin, ja pysy siivosti tänä talvena lämpimässä kodissasi. Tuommoisissa vaatteissa, kuin nyt olet, sinä et millään muotoa saa tulla mukaan! Ensimäisessä yövahdissa laivan kannella sinä paleltuisit kuoliaksi."
Kauhistuksesta lensivät Leon kasvot välistä kalmankarvaisiksi välistä tulipunaisiksi, ja vähällä oli, ett'ei kyyneleet nousseet hänen silmiinsä. Todella oli suuri onni, että asian-ajaja Liborius oli saattanut häntä herra Rankendorf'in työ. Apua anoen loi Leo nyt silmänsä häneen, ja hymyillen nyykähytti tämä päätänsä vastaukseksi.
"Katteini Bertram," sanoi hän, "tehkäät hyvin ja antakaat minulle luettelo kaikista kapineista, joita Leo matkalle tarvitsee. Niitä saapi sitten vähintäkään viipymättä ostaa ja viedä alas Delphiini'in. Jollemme nyt paikalla voi maksaa niitä, niin me teemme sen, kun Delphiini palaa ja Leolle maksetaan hänen palkkansa. Siksi menen minä takaukseen kaikista, ja sillä tavoin tulisi myöskin tämä viimeinen vastus voitetuksi."
"Aivan ratkaistu asia!" sanoi katteini Bertram. "Mutta näyttää siltä, kuin te erittäin hellästi ottaisitte osaa tämän nuorukaisen kohtaloon, herra Liborius."
"Kyllä, ja onhan minulla syytäkin, jonka ai'on kertoa teille, kun niin sopii, ystävä Bertram. Mutta nyt ei ole enää aikaa tyhjään haastelemiseen. Lähde sinä nyt Leo kotiin ja rauhoita sinun äitiäsi tuosta meidän yhteisestä asiastamme — ja me, katteini, arvelen minä, menemme noiden kalujen ostoon."
"Olkoon päätetty!" huudahti katteini — "nimittäin, jollei herra
Rankendorf'illa ole enää mitään sanomista minulle."
Leo lausui nyt sulimmat kiitokset herra Rankendorf'ille, joita tämä kuitenkaan ei tahtonut ottaa vastaan, vaan muistutti, että jokainen on velvoitettu voimiansa myöden auttamaan hyvää asiaa, ja jätti sitten suuresti iloissaan herra Liborius'en ja katteinin seurassa tämän rikkaan kauppiaan työ-suojan. Ulkona puristi herra Liborius ystävällisesti Leon kättä; mutta katteini katseli häntä mietiskellen ja päätänsä pudistaen.
"Kuule, poikani," sanoi hän — "tuolla sisällä kauppiaan luona en tahtonut puhua asiaa suoraan suustani, sillä minä näin selvään, että tämä tahtoi lähettää sinua mukaan matkoillemme. Mutta kosk'et ollenkaan ymmärrä koko näitä meriasioita ja valaskalan pyytäminen ei ole mitään jäniksen ajoa, niin annan sinulle sen neuvon, että ensiksi jollakulla muulla tavalla totutat itseäsi meri-elämään. Meidän kanssamme sinä et millään tavalla voi tulla, ja siitä olisi vaan vastus minulle, jos sinä sitten matkalla nääntyisit sen moninaisiin vaivoihin ja vaaroihin. Jää kotiin, poikani, jää kotiin!"
"Minä en voi, minä en saa, minun — täytyy päätä mukaan," vastasi Leo. "Minä olenki jo tottunut meri-elämään, eikä kalastaminen aavalla merellä ole mitään leikki-työtä. Ei, ei katteini, te ette saa pyytää minua luopumaan tästä yrityksestä."
"Noh, mieltäsi myöden," sanoi katteini Bertram vähän äreästi. "Mutta vielä sinä kadut, ett'et totellut minua. Tule, Liborius."
Samassa käänsi hän selkänsä päin hämmästynyttä nuorukaista. Mutta
Liborius kuiskasi tämän korvaan: "mene vaan huoletonna kotiin, Leo! Kun
sinä huomenna nouset laivaan, ei tämä kunnon merimies enää murise.
Terveisiä äidillesi, poikaseni!"
Suuresti kiitollisena puristi Leo sydämellisesti asian-ajajan kättä, ja lähti matkoihinsa. Mutta Liborius kertoi katteinille ne syyt, jotka olivat saattaneet Leoa pyrkimään mukaan valaskalan pyynnille, ja tämä kertomus muutti kokonaan katteinin mielen.
"Onhan siis tämä nuorukainen oikein oiva poika!" lausui hän. "Minä olen vaan pitänyt häntä kevytmielisenä veitikkana, joka halajaa pois lähteäksensä kotoa, niinkuin useat nuoret pojat, jotka vaan tahtovat päästä pois vanhempainsa kurista. Nyt katson asiaa aivan toiselta kannalta, ystävä Liborius, ja hän saa varmaan nähdä, että hän on joutunut minun ystävyyteeni. Mikä tuon ilkiön nimi on, joka niin ilkeästi on poikaparan äitiä pettänyt?"
"Elshöft, katteini! Minä luulen teidän tuntevan hänen."
"Ei, minä en tunne häntä, mutta minä tahdon panna hänen nimensä mieleeni, jos sattuisi niin, että vast'edes joutuisin asioihin sen heittiön kanssa. Vai Elshöft hänen nimensä on? Hyvä, sitä nimeä en saa unohtaa. Mutta nyt olemme jo päässeet perille, ystävä Liborius, ja saamme ruveta ostamaan mitä meidän ylevä-mielinen ystävämme, Leo, tarvitsee."
He menivät nyt erääsen kauppapuotiin ja ostivat sieltä kaikenlaisia kaluja. Kun asian-ajaja Liborius oli päättänyt ostonsa, valitsi katteini Bertram vielä yhden oivallisen turkin, maksoi sen puhtaassa rahassa, ja pani sen muitten kapineitten lisäksi.
"Kas," sanoi hän, "tämän tahdon minä antaa hänelle lahjaksi, ja luulen, ett'ei se ole juuri niitä joutavimpia kaluja. Poika on hyvä, ja ansaitsee siis tulla autetuksi."
Liborius riemastui tästä turkista, aivan niinkuin hän itse olisi sen saanut. Lempeästi likisti hän katteinin kättä, sanoen: "Jumala teitä palkitkoon, Bertram! Tässä on meillä taas hyvä esimerkki, että vielä löytyy sinisen taivaan alla hyviä ihmisiä. Kuinka tämä nuorukainen on riemuitseva, kun hän saa tietää, että hänen jalo sydämensä, hänen vilpitön, lapsellinen rakkautensa hänen hyvää äitiänsä kohtaan on täysin väärin ymmärretty! Ei ole kuitenkaan yhtä ainoatakaan hyvää tekoa, joka ei myös kanna hyviä hedelmiä!"
"Eikä mitään pahaa, jota ei kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä ennemmin tai myöhemmin rankaise," lisäsi totisesti katteini Bertram. "Liborius, myöskin tuo Elshöft tulee kerran edesvastauksen alaiseksi, jos kohta meidän maalliset tuomarimme eivät voi häntä rangaista! Nyt, Jumalan huomaan, ystävä! Lähettäkäät vaan nuot kapineet vielä tänään laivaan, sillä huomenna aivan varhain lähdemme ankkurista!"
"Onnea ja menestystä matkoillenne, katteini!" vastasi asian-ajaja, ystävällisesti tätä kunnollista merimiestä kätellen. "Lähteköön Jumala teidän avuksenne ja saattakoon hän teitä terveenä takaisin kotiin!"
Molemmat miehet lähtivät nyt eri haaroille, ja monta kuukautta kului, ennenkuin he taas tapasivat toinen toistansa.