TOINEN LUKU.
Karhuntanssittaja.
Kreivi Albinin vanhan, pienen linnan rauniot olivat keskellä metsää viiden peninkulman päässä Sokolnits'ista eikä niissä ollut aivan hyvä asua. Oli tosin neljännestunnin matkan päässä jotenkin suuri ja hyvin voipa kylä, vaan tämä, vaikka se ennen oli ollut Gotsyn haltian hallussa, oli jo kauan tätä ennen metsineen ja tiluksineen myyty eikä kreivi Albinilla enään mitään omistusoikeutta siihen ollut. Hänellä ei entisestä rikkaasta ja suuresta Gotsyn herrasalueesta enää muuta ollut kuin mainittu puoleksi rappeutunut linna, jota herrasalueen ostajat eivät tahtoneet lunastaa.
Sokolnits'ista lähtemisensä jälkeen kreivi Albin tässä yksinäisessä asunnossa, jossa tuskin yhtäkään eheätä akkunaa löytyi ja jossa vaan oli tarpeellisimmat huonekalut, asuskeli ikäänkuin vanha, julma huuhkapöllö; pitkät päivänsä hän kulutti hillittömästi vihaten rikasta ja onnellista Robert serkkuansa.
Elämä, joka hänen täytyi viettää, oli kovin surkea ja suuresti surkuteltava. Seuraa ei hänellä ensinkään ollut eikä tavallisia huvituksia eikä virvoituksia, joihin kreivi Robert hyväntahtoisesti oli hänelle rahaa antanut. Raakain ja sivistymättömien talonpoikien kanssa ei hän voinut mitään kanssakäymistä pitää, harvoin hän jonkun muun ihmisen näki, kuin puoleksi mielipuolisen nuoren pojan, joka tähän asti oli jonkunlaisena juoksupoikana kartanossa ollut ja nytkin oli palveliana olevinaan. Tämä hänelle toi tarpeellisimmat tarpeet, ruokaa y.m. kylästä. Hän keitti ja teki tehtävänsä niin huonosti, että kreivi hänelle siitä antoi aika lailla haukkumisia ja sysäyksiä, joista ei hän näkynyt milläänsäkään olevan.
Varsin vastoin tapaansa Hannu eräänä päivänä näennäisesti elähytettynä palasi kylästä vanhaan pöllöpesään Gotsyyn. Kreivi Albin sen kohta huomasi ja kysyi mikä oli syynä tähän pojan tavattomaan elpymiseen.
— Oi, Herra, vastasi tämä, — etkö kuule? Yhtäperää kuuluu bum-bum-bumbum! suuresta rummusta ja vähä väliin pilliä soitetaan, jotta korvat kaikuvat. Niin kaunista soittoa en ole, herra, pitkään aikaan kuullut. Koko kylä on liikkeellä tuota näyttelyä katsomassa.
— Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. — Ken rummulla paukuttaa ja pilliä soittaa?
— Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. — Se on, karhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia ja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja temppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa petoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori poika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa vaivaa katsella!
Kreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus yksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti metsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni metsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli suuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki karhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut, tavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina, joka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse karhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo ijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja paatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä silmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin luottamusta.
Näitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän tarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja arvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja pahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen tutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli oikea.
— Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi tyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, — Ivan Ivanovitsch, mikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?
Kuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi kreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti ja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa helmuksia.
— Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria nähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. — Herra ratsumestari osoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka iloinen siitä olen.
— Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. — Älkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua, Ivan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja karhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä Gotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on kurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy kellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis, tuletkos? Ja koska?
— Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja nöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni tahdon herra kreiviä palvella.
— Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena ja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja päättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet sukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.
Tämän sanottuansa kreivi meni pois, katsahtamattakaan läsnä olevaa talonpoikais-kansaa.
Pirullinen aikomus juohtui hänen mieleensä, kun hän karhuntanssittajassa tunsi entisen sotamiehen siitä rykmentistä, jossa hän ennen itse oli upsierina palvellut. Ja silloin Ivan Ivanovitsch oli raaka ja rajupäinen, valmis kaikkeen pahantekoon eikä kreivi Albin väärin arvannut tullessansa, että hän voisi miestä käyttää kostaaksensa vihattua kreivi Robert Normannia. Ei hän hetkeäkään epäillyt vanhan rajun soturin myöntymystä, joka kuleksivan elämänsä kautta tuskin oli entistä paremmaksi tullut, kun hänelle vaan rahaa työstä tarjottiin.
Tultuansa rappeutuneesen linnaansa, hän kohta lähetti Hannun asialle saadaksensa kahden kesken keskustella Ivanin kanssa ja odotti ikävöiden karhuntanssittajaa. Tämä tulikin määrätyllä hetkellä; teeskennetyllä ystävyydellä kreivi otti hänet vastaan, käski istumaan ja pani hänen eteensä kylmää paistia sekä putellin viiniä ja viinaa.
— Syö, kreivi käski, silloin kuin vatsa on tyhjä, käy keskustelu kankeasti.
Karhuntanssittaja ei antanut toista kertaa itseänsä kutsua. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla itsensä kylläiseksi, työnsi sitte lautaset ja lasit sivulle, katsella kurkisteli vieraanvaraista isäntäänsä ja sanoi:
— Hyvä, herra kreivi, nyt olen valmis teitä kuulemaan. Mitä teidän armonne alamaiselle palvelijallensa käskee?
— Ensiksi vastaa minulle, josko vielä olet entinen Ivan Ivanovitsch, joka aina oli valmis tekemään tehtävänsä rohkeasti, seurauksia pelkäämättä?
— Koettakaa minua, herra kreivi, kuului karhuntanssittajan vakava vastaus, — en pelkää kuolemaa enkä perkelettä, jos vaan minulle hyvin maksetaan. Hyvää tai pahaa, minä sen teen.
— Kuulen mielelläni sinun niin puhuvan, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi. Kuule siis. Tunnetko Sokolnits linnaa?
— Tunnen, herra kreivi, Ai'on huomena mennä eläimineni sinne. Herra kreivi Normann kuuluu olevan antelias herra eikä lahjatta laske sellaista köyhää karhuntanssittajaa kuin minä olen. Hänellä on pieni viiden eli kuuden vuotias poika, joka vissiin karhuuni, kameelini ja apinaani mielistyy. Poikanen ei suinkaan vielä ole sellaista nähnyt?
— Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois korjattava!
— Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja hämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon teidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se on minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi, vaan — suoraan sanottu — murhalla en toki tahtoisi sieluani rasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja teilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.
— Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen ihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen varjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois saatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille paikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa. Puolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli päässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.
— Ryöstää poikanen, — se kyllä käypi laatuun, vastasi karhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse pitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin Puolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se jotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi tuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen oma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin. Minkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?
— Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen kreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa perillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan Ivanovitsch?
— Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini, ette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte minulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen varkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi lyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen mielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää tuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän avaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi saan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?
— Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika on salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan kuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.
Karhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän ei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:
— Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka tietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti sukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru suuressa valtameressä.
— Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.
— Aivan tyytyväinen herra! vastasi karhuntanssittaja kohta.
— No niin, en ole vielä lopettanut, ystäväni, jatkoi kreivi hymyillen, — vielä saat jalomielisyyttäni kokea. Jos olet minulle uskollinen, jos saat pojan pois ja hän pysyy pois, niin lupaan kreivillisellä kunnian sanallani maksaa sinulle vuosittain tuhannen taaleria siitä hetkestä kuin tulen serkkuni, kreivi Normannin, omaisuuden omistajaksi. Toivon sen olevan kylliksi uskollisuuttasi minua kohtaan vakuuttamaan.
— Oh, herra kreivi, huudahti karhuntanssittaja uudesti innostuneena, sieluni autuuden uhalla vannon teille tuhat kertaa, etten nyt enkä milloinkaan teitä petä ja pientä kreiviä en päästä, jottei hän nyt eikä koskaan löydä tietä takaisin, vaikka minun täytyisi häntä viedä kaukaiseen Siperiaan!
— Vaan hän voipi juosta pois, salaisesti paeta, kreivi virkkoi.
— Siitä antakaa minun, renkini Petrovitsch'in, nuoren Aleksian ja ennen kaikkia molempain koirani huolta pitää, vastasi karhuntanssittaja. Meidän kymmenet silmämme häntä silmällä pitävät ja varjelevat, niinkuin elävä kiusaaja sielu raukkaa.
— Hyvä, uskon sinua, sillä sehän on oma etusi, että poikaa tarkasti silmällä pidät, kreivi vastasi levollisena. Vaan miten ai'ot pojan käsiisi saada? Hänen isänsä ja pari vanhaa palvelijaa häntä aina vartioivat.
— Heidän varovaisuutensa on oleva mitätön, karhuntanssittaja vastasi vakaasti. Millä tavalla se on tapahtuva, en voi tällä hetkellä sanoa. Minun täytyy olla paikalla tehdäkseni suunnitelman, jonka mukaan teen tehtäväni vakaasti ja hyvällä menestyksellä. Luottakaa, herra kreivi, täydellisesti minuun! Muutaman päivän perästä ehkä jo saatte minusta kuulla.
— Hyvä, käyttäydy viisaasti ja varovasti, kreivi vastasi. Että näkisit minun täydellisesti luottavani sukkeluuteesi ja tottumukseesi, ota nämät kaksi kääryä, kumpasessakin on sata taaleria.
— Kiitän siitä, herra kreivi, sanoi karhuntanssittaja syvästi kumartaen ja pudottaen molemmat raskaat käärryt sukkelaan taskuunsa. Ja nyt sallikaa minun jäähyväiset sanoa ja kylään palata. Tahdon jo tänään, eikä vasta huomena seurueni kanssa matkalle lähteä. Täytyy tehokkaasti toimia, jos on mieli onnistua.
Kreivi kiitti karhuntanssittajan intoa ja jätti hänen.
— Liemi on suurustettu, hän sanoi ilkeästi nauraen, kun Ivan oli oven sulkenut, sinä maksat sen, serkku Robert, syödä ja olkoon se sinulle terveydeksi.