KOLMAS LUKU.
Pojan ryöstö.
Vaikka karhuntanssittaja, viehätettynä hänelle luvatusta suuresta palkinnosta, oli varsin varmasti päättänyt kreivi Albinin ehdotukseen ruveta, niin hän toki, tarkemmin tutkittuansa, huomasi mitkä vaikeudet oli sen toimeenpanemisessa, vieläpä se oli varsin mahdotontakin. Varmaan isän ja uskollisten palvelijain silmät poikaa tarkasti vartioitsivat ja Sokolnits'in alangolla kulkiessaan Ivan suotta päätänsä vaivasi keinoa keksiäksensä, miten hän huomiota herättämättä ja vaaratta yrityksessään onnistuisi. Renkinsä Petrovitsch, joka kulki äänettömänä hänen sivullansa, huomasi helposti Ivanin syvästi miettivän ja katseli vähän väliin sukkelasti ja viekkaasti sivultapäin häntä.
— Isäntä, hän sanoi vihdoin keskeyttääksensä jo liian pitkää vaitioloa, — te vaivaatte jollakin päätänne! Onko vanha uskollinen palvelija luottamuksenne varsin menettänyt, kun ette salaisuuksianne hänelle ilmoita?
— Ei, Petrovitsch, siitä ei ole mitään puhetta, vastasi karhuntanssittaja pian. Saat kaikki kuulla, kun vaan ensin itse saan ajatukseni selville.
— Niinkuin tahdotte, isäntä, vastasi Petrovitsch. En ole kärsimätön ja voin odottaa. Vaan minun pitää teille muistuttaa, että olette jo usein kavaluuttani ja sukkeluuttani ylistäneet. Karhuntanssittaja nyykytti päätä. Hän tunsi renkinsä ja kumppaninsa ja tiesi edeltäpäin, että hän oli uskollinen liittolaisensa, jos hän vaan lupaisi hänelle jonkun, vaikkapa keskinkertaisenkin osan saatavasta voitosta. Tätä paitsi oli salaisuus välttämättömästi ilmoitettava Petrovitsch'ille sekä pillinsoittaja Aleksialle, siis Ivan päätti pian ilmoittaa koko asian monellaisiin juoniin ja kujeisiin tottuneille matkakumppaneillensa.
— Mitä tuumit, Petrovitsch, jos olisit tilaisuudessa ilman suurta vaivaa ja vaaraa saada kaksikymmentä kirkasta taaleria? hän kysyi.
— Tuumin, renki vastasi hymyillen, etten minuuttiakaan miettisi, vaan kohta ottaisin tilaisuudesta vaarin.
— Myöskin siitä huolimatta että joku vaara olisi tarjona.
— Se riippuu siitä, miten suuri tai pieni vaara on, isäntä. Vaan puhukaa toki asia peittelemättä, Ivan Ivanovitsch! Te tiedätte toki etten minä kumminkaan teidän pettäjänne ole!
Karhuntanssittaja jutteli nyt minkä toimen kreivi Albin oli hänelle antanut ja Petrovitsch kuunteli tarkasti. Saatuansa tiedon kaikesta pudisti hänkin päätänsä.
— Lapsen ryöstö on kehno työ, hän sanoi. Jos siitä kiinni tullaan, on kova vankeus seurauksena, ehkäpä vielä kaulakin leikataan. Kaikessa tapauksessa — kun ei mitään tee, niin ei mitään saa. Jos tahdotaan rahaa ansaita, pitää jotakin tehdä. Siis Sokolnits'in kreivi Normannin poika on kysymyksessä. No, hyvä tilaisuus olisi minulla parantaa vanhaa vikaa ja kostaa vanhaa vihaa.
— Mitä tarkoitat, Petrovitsch? kysyi karhuntanssittaja.
— Sitä tarkoitan, vastasi renki, kavalasti nauraen — ja hänen huoneenhaltiansa, herra Steinin, tunnen vielä paremmin. Vieläköhän tuo elänee?
— Niin, niin, kreivi Albin sanoi minulle että minun tulee juuri häntä enemmin varoella, vastasi Ivan.
— Vai niin, — hän on siis aina vielä linnan kaikki kaikissa, sanoi renki. No, sepä olisi suurin ilo minulle tehdä hänelle kepposet.
— Vaan minkätähden? karhuntanssittaja kysyi kärsimättömänä.
— Sentähden että hän kerran, noin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten toimitti minulle aika selkäsaunan ja ajoi minun, tosin herra kreivin armollisimmalla luvalla pois palveluksesta, herjaten ja häpäisten minua. Palvelin silloin Sokolnits linnan kyökkipoikana. Kun linnassa oli suuret pidot, katosi pari hopealusikkaa. Käsittämättömällä tavalla ne olivat kyökistä kadonneet ja minun piti väkisin syyllisenä veijarina oleman. Kaikki minun kieltoni eivät mitään auttaneet. Huoneenhaltian käskystä sain tusinan lyöntiä ja armollisen herra kreivin käskystä minut ajettiin pois linnasta uhkauksella että minua vankilaan lähetettäisiin, jos vielä joskus niille paikoille tulisin. Siitä on monet vuodet kulunut, tuskin ne minua enää tuntenevat, siis voin vihani ylpeätä väkeä vastaan puskea.
— Tahdotko siis minua uskollisesti auttaa, Petrovitsch? huudahti karhuntanssittaja iloisena.
— Totisesti, sieluneni ja ruumiineni tahdon tässä seikassa olla, vastasi neuvokas renki, ilkeästi naurahtaen. Hupaista on minusta tarjota nuorelle kreiville, niinkuin hänen isänsä minulle tarjosi. Jospa vaan saisimme pojan haltuumme, tiedän Sokolnits'in metsässä piilopaikan, josta ei kukaan voi häntä löytää. Kun vielä linnassa palvelin, panin yhtä ja toista sinne talteen, jota sitte sopivassa tilaisuudessa jälleen otin.
— Mitä piilotteleminen hyödyttää? kysyi Ivan. Saatuamme pojan haltuumme, niin ei muuta kuin pian Puolan rajan yli!
— Vaan se ei olisi ensinkään viisaasti tehty, vastasi Petrovitsch. Kun pieni kreivi on kadonnut yht'aikaa kuin matkaseurue, niin epäilemättä meitä ensin luullaan pojan varkaiksi ja ajetaan kohta takaa. Kätkeä häntä tässä tapauksessa olisi mahdotonta. Ei, parempi on panna poika piiloon, siksi kuin ensimmäinen melu on sivutse, ja minä vartioitsen häntä ettei hän karkuun juokse, mestari Ivan Ivanovitsch, siitä voitte olla vakuutettu.
— Sinä olet oikeassa mies! Sukkeluutesi on parempi kuin minun, vastasi karhuntanssittaja. Ylös siis ja luottakaamme onneen saada poika käsihimme. Mitä hänen vartioitsemiseensa tulee, niin teen sen itse, — ei epäluulosta sinua vastaan, Petrovitsch, Jumala varjelkoon, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että minun tulee olla näillä seuduilla saadakseni työstäni enemmän palkkaa. Sitten saat vielä kolmekymmentä taaleria etkä luullakseni mahda olla siihen tyytymätön!
— Päinvastoin, isäntä, vastasi Petrovitsch ahneudesta kiiltävillä silmillä, — iloitsen jo saadakseni kovia taaleria. Vaan vielä jotain, — Aleksian pitää myös saaman osan saaliista! Olen hänen setänsä, tiedättekö, Ivan Ivanovitsch, ja se on velvollisuuteni pitää sisareni pojasta huolta.
— Ah, tosin, tosin, vastasi Ivan Ivanovitsch, — jos kepposemme onnistuu, on Aleksia niin hyvin kuin sinäkin saapa viisikymmentä kirkasta taaleria!
— Niin on asian laita ja niin päätetty, vastasi Petrovitsch väännellen tyytyväisenä käsiänsä.
Hän luonnollisesti ajatteli ett'ei hän luvattuja viittäkymmentä taaleria käsistänsä annakaan sisarensa pojalle, vaan pitää ne omana kahdenkertaisena osanansa ja hyvänä saaliinansa.
Parhaassa sovussa seurue lähti matkallensa, kunnes se ehtoopuolella saapui erääsen kylään, missä pysähtyi ja oli yötä. Seuraavana päivänä päivällisaikana karhuntanssittaja toivoi Sokolnits'issa olevansa. Siihen asti olivat kaikki tuumailut jätettävät, sillä vasta paikalle tultua, saatujen tarkkojen tietojen jälkeen, voitiin tehdä päätös häpeällisen rikoksen tekemisestä.
Juuri puolipäivän aikaan karhuntanssittaja seurueneen tuli suureen Sokolnits kylään, missä tieto hänen tulostansa kulovalkean tavalla kulki huoneesta huoneesen mökistä mökkiin ja pian kaikki kylän asukkaat tiellä olivat. Bum-be-rum bum ja pillin kileällä äänellä seurue tuli ylvästellen, heitä saattoivat paljasjalkaset kylän lapset nauraen ja iloisesti huutaen.
Ivan ei kuitenkaan aikonut samana päivänä julkista näytäntöä antaa, taukoamatta lyöden suurta rumpua Petrovitsch tienosottajana johdatti seurueen kylän ainoaan krouviin. Täällä elukat pantiin talliin ja vartioiminen uskottiin Aleksialle. Ivan ja Petrovitsch menivät krouvin vierashuoneesen, tuottivat ruokaa ja olutta virvoitukseksi päivämarssin jälkeen ja juttelivat isännän kanssa, joka mielellänsä piti heille seuraa. Heidän varovaisesti tehtyihin kysymyksiinsä puhelias isäntä vastasi, että kreivi Robert Normann vielä asui linnassa, että hän varjeli Feliks'iä niinkuin silmäteräänsä eikä poika saanut linnasta mennä, ettei vanha huoneenhaltija häntä saattanut ja suojellut.
— Tuskin meillä sitte onkaan kunnia saada nähdä nuorta herraa katseliain joukossa, kun annan eläinteni temppujansa tehdä, karhuntanssittaja vastasi. — Se on vahinko, kaksinkertainen vahinko minulle, joka juuri armollisen kreivin anteliaisuuteen ja jalouteen luotin.
— Mitä siihen tulee, ei teidän tarvitse huolehtia, vastasi isäntä. Pieni kreivi on utelias, nuori herra, eikä ole eläessään vielä karhua, kamelia eikä apinaa nähnyt. Niin pian kuin hän saa kuulla teidän tulostanne — eikä se kauan viivy, ennenkuin hän sen kuulla saa, niin ei hän anna rauhaa, ennenkuin herra kreivi antaa hänelle luvan kylässä käydä. Te tulette, kenties, linnaan kutsutuiksi ja silloin saatte pari taaleria taskuhunne, sitä ette ensinkään saa epäillä. Herra kreivimme on todella niin antelias mies, niinkuin häntä kaikkialla tässä maassa kiitetään.
— Sitä parempi, sitä parempi, sanoi karhuntanssittaja. — Muuten eläimeni ovatkin sangen kesyjä, jottei ole mitään pelättävää laskea nuorta herraa aivan liki heitä. Karhu on niin kuuliainen ja lempeä kuin kesytetty koira. Vaan mitä luulette, sopisiko se herra isäntä, että minä menisin linnaan rukoilemaan herra kreiviä tulemaan eläimiäni katselemaan?
— Ei se missään tapauksessa voi vahingoittaa, jos te sen teette, isäntä vastasi. —- Jos tahdotte sinne mennä, niin kysykää vaan herra huoneenhaltia Steiniä, — kyllä hän sitte teille oikean tiedon antaa.
— Tahdon siis koettaa, Ivan sanoi vähän mietittyänsä ja nousi. — Suuri kiitos teille neuvosta, herra isäntä; tule, Petrovitsch, saata minua vähän matkaa.
Molemmat menivät linnaan päin. Kylästä tultuansa paikkaan, missä ei kukaan ihminen voinut kuulla heidän puhettansa, sanoi karhuntanssittaja rengillensä:
— Kuule, Petrovitsch, puhuessamme krouvin isännän kanssa, jotakin hyvää mieleeni juolahti. Meidän täytyy sanoa että joku eläimistämme, vaikkapa kameli, on sairas.
— Minkä vuoksi, isäntä? Petrovitsch kysyi. — Jos kamelin sairaaksi sanomme, emme voi temppuja tehdä, emmekä saa mitään rahaa taskuumme.
— Anna minun selittää, keskeytti Ivan. — Mitä hyödyttää pari ropoa, jotka saamme tuhmien talonpoikien taskusta? Ennen kaikkea on kysymyksessä nuoren kreivin kiinniottaminen. Olet itse sanonut, että linnan muurien sisäpuolella kavaluus eikä väkivalta mitään auta, sillä pientä kreiviä yöt päivät vartioidaan. Vaan linnan muurien ulkopuolella voi jotakin tehdä. Epäilemättä vallaton, nuori kreivi kärsimättömänä tahtoo eläimiämme nähdä. Kun sanomme kaikkia tai ehkäpä yhtäkin niistä sairaaksi, ettemme voi linnassa eikä kylässä näytäntöjä antaa, niin sen seurauksena on että pienen pojan läheisyyteemme viettelemme. Hän ei anna rauhaa, ennenkuin hän on eläimet nähnyt ja kun hän on kerran tullut, olemme oikein pöllöpäisiä, ellemme ymmärrä nuorta herraa useamminkin vietellä. Kuten pitkästä kokemuksesta olemme oppineet tuntemaan, ovat sellaiset lapset halukkaat suurta ruskeata karhuamme katselemaan. No, minä tahdon siitä huolta pitää, että karhu on oleva hyvä liittolaisemme ja vietelintu, kunnes uteliaan pienen kreivin käsihimme saamme. Voipi kerran tapahtua, että hän tulee ihan yksin ilman saattajaa luoksemme, sillä lapset ovat huolettomat eivätkä ole ensinkään epäluuloiset, — ja siinä tapauksessa, Petrovitsch on meillä lintu käsissämme emmekä voi olla suurta palkintoa saamatta.
— Teillä on oikein, isäntä, vastasi renki vähän kadehtien että Ivan oli häntä sukkelampi. — Tuuma on hyvä, — voitamme sen kautta aikaa, mikä on pääasia, — vartioitseminen laimistuu ja voimme varmasti toivoa nuoren kreivin umpimähkään hänelle pantuun ritaan menevän. Antakaa minun pitää huolta kamelin sairaudesta. Ennenkuin linnasta palaatte, on se oleva sen näkönen, ettei se ole kaukana kuolemasta, — vaan kaikki on vaan teeskenneltyä.
— Hyvä, niin voin linnaan mennä asiata ilmoittamaan, sanoi Ivan tyytyväisenä. — Pian jälleen kohtaamme toinen toisemme Petrovitsch!
Tämän sanottuansa molemmat erkanivat. Karhuntanssittaja meni linnaan, hänen renkinsä palasi krouviin.
Sokolnits'iin tultuansa Ivan kysyi huoneenhaltijaa ja pyysi häntä toimimaan että hän pääsisi herra kreivin puheille. Stein kysyi tämän puheille pääsemisen tarkoitusta ja kuultuansa Ivanin asian, nyykytti hän suostuen.
— Puheille pääsö on tässä tapauksessa tarpeeton, hän vastasi. — Herra kreivi ei anna mielellään itseänsä häiritä. Muuten voitte siihen luottaa, että minä vielä tänään tai kumminkikin huomenna pienen kreivi Feliks'in kanssa tulen luoksenne.
Ivan kiitti nöyrästi saadusta tiedosta ja sangen iloisena hän kiirehti krouviin, missä Petrovitsch'ille onnistuneesta retkestään kertoi.
— Nyt en enää hyvää onneamme epäile, hän lisäsi. Vanha huoneenhaltija näkyi olevan yhtä utelias näkemään eläimiämme kuin pieni suojeltavansakin. Mitä olet kamelille tehnyt? Meidän täytyy varustautua vielä tänään hovin herrasväkeä vastaan ottamaan.
— Olkaa huoletta, isäntä, vastasi renki säihkyviä silmiänsä räpyttäen. Olen pannut neulan kamelin jalkapohjaan ja nyt se seisoo kolmella jalalla, pää nuukallansa. Neula ei kamelia vahingoita ja yöksi vedän sen jälleen pois.
— Tuumasi on hyvä, Ivan sanoi. Siis olemme valmiit nuorta kreiviä vastaanottamaan niinkuin pitää. Olen utelias, josko poika vielä tänään tulee.
— Tuolla hän ehkä jo tuleekin, virkkoi Petrovitsch, katsellen akkunasta linnaan vievää tietä. Vanha herra ja hienosti vaatetettu poika. Niin, niin, nyt tunnen vanhan Steinin. Ottakaa te, isäntä, heitä vastaan, minä menen piiloon, sillä onhan se mahdollista, että hän muistaa minua ja se varmaan häntä hämmästyttää!
— Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, — sukkelasti, he ovat jo aivan läsnä.
Petrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi antanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja ahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni Feliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.
— Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi karhuntanssittajalta.
— Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi kumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun täytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden tähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.
— Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä, etenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?
— Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja hyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin ei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen nuori herra!
— Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi.
Tahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!
— Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen karhuntanssittajaan päin.
— Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.
— Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin sylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä Pets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole kellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se pienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.
— No, näytä siis eläin meille, sanoi Stein levollisena. Feliks anna minulle kätesi ja lupauksesi ettet minusta eroa.
Feliks lupasi kaikki, sillä hän halusi suuresti karhua nähdä. Ivan vei vieraansa yli pihan suureen, valoisaan talliin, jossa eläimet olivat. Oven avattuansa tunkeusi Feliks pian hänen kanssansa sisään, vaan, vaikka hän kieltämättömästi oli rohkea ja usein oli uskaliaisuuttansa osoittanut, vetäysi hän takaperin, kun tallin nurkassa kyyristyneenä, heinillä makaava, suuri karhu nousi ja kiirehtien riensi Ivanin luo, kärsimättömästi ja kovasti möristen.
— Älkää peljätkö, nuori herra! Älkää peljätkö! sanoi karhuntanssittaja hymyellen pojalle. Pets on vähän levoton syystä että sen on nälkä. Jos uskaltaisitte sitä syöttää, niin teistä pian tulisi hyvät ystävät.
— Vaan minulla ei ole mitään sille syötettävää, poika virkkoi.
— Syöttäkäätte sille tämä leipä, sanoi karhuntanssittaja. Jos meillä olis hunajata, jossa leivän kastaisimme, niin kylläpä Pets osottaisi teille ystävyyttä.
— Hunajaa? Sitä täytyy isännän toimittaa, poika sanoi iloisena. Odota hetkinen! kohta tulen takaisin.
Muutaman minuutin jälkeen hän kantoi suurta hunaja-astiata. Karhuntanssittaja leikkasi leipäpalan, Feliks kastoi sen hunajaan ja antoi sen karhulle, joka halukkaasti sen söi, mielihyvillänsä möristen ja lempeästi poikaa katsellen.
Feliks'in täytyi lystilliselle, suurelle nallelle nauraa. Pala palan jälkeen hän antoi otsolle hunajaleipää, niin kauan kuin sitä piisasi ja karhu otti leivän niin somasti pojan kädestä, kuin pieni sylikoira, joka emäntänsä kädestä makupalojansa syö. Viimein hän antoi karhulle hunaja-astianki ja Pets nuoli sen niin puhtaaksi, ettei enää mitään makeasta ruuasta näkynyt.
Totta oli mitä karhuntanssittaja oli sanonut. Pets oli jo niin mieltynyt Feliks'iin, että hän saattoi mieltänsä myöten siihen tarttua, silittää, korvien takaa raappia ja selkää taputtaa. Karhua miellytti joka lahja, jonka se palkitsi hyvällä hyrinällä ja hienosti hieromalla suurta päätänsä Feliks'in rintaan.
— Pets käypi nyt tuleen ja veteen teidän tähtenne, nuori herra, jatkoi karhuntanssittaja. Se on merkillisen viisas ja erityisesti kiitollinen eläin. Te voisitte nyt olla päivät ja yöt yksin sen kanssa tallissa eikä se tekisi teille mitään pahaa, vaan päinvastoin puolustaisi teitä viimeiseen veripisaraan asti, jos joku toinen villieläin teitä hätyyttäisi. Pets'illä on melkein miehen ymmärrys. Koettakaa kerran, armollinen herra, karhun suosiota ja uskollisuutta, sanoi hän huoneenhaltialle. Olkaa lyövinänne nuorta herra kreiviä, niin saatte nähdä, miten Pets päällenne karkaa.
Nauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi takajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin vihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi takaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.
— Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada!
Myytkö sen, mies?
— Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi karhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni? Niinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.
— No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja antaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle, mies? Isäni sinua kyllä palkitsee.
— Aivan mielelläni, sydämestäni nuori herra, vastasi Ivan Ivanovitsch teeskennellen. Tulkaa tänne, niin usein kuin herra kreivi, teidän isänne, sen sallii. Pets ja minä aina iloitsemme, kun meillä on kunnia teitä nähdä.
— Hyvä, niin tulen huomenna tähän aikaan päivästä, sanoi Feliks. Mies, ota ensi aluksi nämät taalerit kiitollisuuteni osoitteeksi. Ja nyt, Hyvästi! Minun täytyy isälleni kertoa mitä olen tänään nähnyt ja kokenut!
Vielä kerran hän karhua hyväili ja Steinin kanssa linnaan palasi.
Iloisesti hymyillen karhuntanssittaja häntä katseli.
— Sinä, nuori kreivi olet vitaan mennyt, hän mumisi itseksensä. Pian kyllä tulee tilaisuus läppää läpsäyttää ja silloin olet vangittu!
Niinkuin Feliks oli sanonut, niin tapahtui. Joka päivä hän tuli krouviin, syötti karhua erityisillä makupaloilla ja leikitteli niinkuin koiran kanssa. Vaan poikaa seurasi aina vanha hovimestari häntä silmällä pitäen.
Viisi, kuusi päivää kului näin. Ivan rupesi jo levottomaksi ja pelkäsi sukkelasti keksityn keinonsa tyhjään raukeavan, kunnes Feliks seitsemäntenä päivänä tuli odottamatta yksin.
— Minne olette, nuori herra, saattajanne jättäneet? kysyi hän innokkaasti iloiten.
— Vanha Steinikö? Hei, hän ei tänään jaksa hyvästi, hänellä on pääntauti ja kenties mitä, lyhyesti, hän ei voi mennä ulos ja sentähden olen yksin tullut.
— Vaan onko se oikein, nuori herra? Tietääkö herra isänne että olette yksin mennyt ulos?
— Ei kenkään sitä tiedä. Miksi niin kysyt? Eikö minulla kerrassaan ole lupa tänne tulla. Tulen vanhan Pets'ini luokse! Tänään toin sille jotain erityisen hyvää syötävätä.
Ivan saattoi Feliks'iä talliin ja jätti hänen sinne, sanoen kiireen tehtävän syyksi ja lupasi kohta palata.
Feliks ei ollut siitä milläänsäkään. Hän oli Pets'in kanssa jo niin hyvä ystävä, ettei hän ensinkään sitä pelännyt eikä hänellä ollut siihen syytäkään, sillä karhu seurasi ja totteli häntä yhtä hyvin kuin omaa isäntäänsä.
Sillä aikaa kuin hän Pets'iin kanssa leikki ja kaikellaisia kepposia teki, kiirehti Ivan renkinsä huoneesen. Petrovitsch oli koko ajan ollut kammarissaan piilossa ja ravintolassa luultiin hänen olevan kuumetaudissa. Ei kenkään hänestä huolta pitänyt, eikä välittänyt. Vaan kun Ivan tuli hänen luoksensa, hän hypähti virkeänä tuolilta, terveenä ja rotevana niinkuin ainakin.
— Mitä kuuluu? kysyi hän.
— Luvatun palkinnon ansaitseminen kuuluu, vastasi Ivan.
Vähän kahden kesken haastettuansa Petrovitsch salaa hiipi ravintolan ryytimaan takaportin kautta ja Ivan meni jälleen Feliks'in luokse, joka hänen poissa oloansa tuskin oli huomannutkaan.
Poika jonkun aikaa karhun kanssa leikittyänsä, väsyi ja tavallisuuden mukaan annettuansa taalerin Ivanille poistui linnaan palataksensa. Kotimatkallansa täytyi hänen linnan lähellä olevan metsän kaitaa polkua kävellä. Kun hän huoletonna sitä myöten kuljeskeli, heitettiin äkkiä suuri villa-peitto hänen päällensä, kohta hän kaatui ja käärittiin niin vahvasti peittoon, että tuskin tukehtunut ääni voi kuulua, sitten häntä, kuten hänestä tuntui, jonkun ihmisen olkapäille heitettiin ja kiirehtivin askelein poiskannettiin.
Hetken kuluttua Petrovitsch ravintolaan palasi niin salaa kuin hän oli mennytkin ja pujahti kammariinsa kenenkään näkemättä.
— Kaikki reilassa, hän sanoi Ivanille, joka hetken kuluttua tuli hänen tykönsä, — poika on niin hyvin peitetty, etteivät tuhannen urkkijan silmät voi häntä löytää.
Muutamilla sanoilla Ivan ilmoitti tyytyväisyytensä häpeällisen työn onnistumisesta ja meni sitten jälleen ulos, missä hän huoletonna ravintolan edessä olevalle kivipenkille istahti. Ravintolan isäntä tuli hänen luoksensa ja molemmat juttelivat keskenänsä, kunnes he näkivät miehen mitä kiireimmiten linnasta tulevan ja ravintolaan päin käyvän.
— Vanha Stein, sanoi isäntä, hänellä on kiire! Mitä hän tahtonee?
Hän sai sen kohta tietää.
— Missä kreivi Feliks on? kysyi hovimestari, pikaisesta kävelemisestä raskaasti hengittäen.
— En sitä tiedä, herra! vastasi ravintolan isäntä. Hän oli täällä leikkimässä karhun kanssa, vaan enempi kuin tunti on hänen linnaan poislähtemisensä jälkeen kulunut, — niin ainakin hän minulle sanoi, kun hän täällä ovella kävi jäähyväisillä.
— Laupias Jumala, minne hän on joutunut? huudahti syvästi liikutettu vanha Stein. Linnaan ei hän ole palannut ja puistossakin olemme häntä jo turhaan etsineet. Meidän täytyy kutsua koko väki kokoon ja antaa häntä metsässä ja kedolla etsiä. Ymmärtämätön poika! Miten hän ilman saattajaa meni linnasta! Vaan nyt ei meillä ole aikaa valittamiseen, nyt täytyy toimittaa! Kutsu kaikki kylän miehet kokoon, hyvä isäntäni, ja lähetä ne linnaan! Sieltä tahdomme ruveta etsimään. Hyvä mies, älkää viivytelkö, kreivi teitä palkitsee.
Näin sanoen Stein kiirehti linnaan ja viipymättä isäntä toimitti saadun käskyn pikaiseen täytäntöön. Ei puolta tuntiakaan ollut kulunut kun jo kaikki miespuoliset kylän asukkaat linnassa olivat. Epätoivossa olevan isän ja uskollisen hovimestarin johdolla tarkimmat ja laajimmat tiedustelemiset tehtiin myöhään yöhön, vaan, surkea kyllä, löytämättä Feliks'iä. Seuraavinakin päivinä sadat ihmiset kulkivat linnan ympäristöissä, — vaan Feliks oli ja pysyi kadonneena.
Onneton isä piti epäluuloa serkkuansa kohtaan ja ratsasti itse Gotsyyn, — hän ei kuitenkaan täälläkään poikaa löytänyt, eikä muutakaan, joka olisi voinut hänen epäluuloansa vahvistaa, tarkimmat tiedustelemiset vakuuttivat, ettei kreivi Albin viikkokausiin ollut vanhasta linnasta poissa ollut. Tosin kreivi Normann sai senkin tietää että hän oli karhuntanssittajaa puhutellut, vaan Albin selitti sen niin, että karhuntanssittaja oli ollut sotamiehenä hänen entisessä rykmentissään ja oli hänelle monellaisia tietoja antanut.
Huolimatta tästä varsin yksinkertaisesta ja uskottavasta selityksestä kreivi Normann kuitenkin epäili karhuntanssittajaa, että hän hyvin olis voinut serkkunsa aseena olla ja tultuansa kotiin hän tarkoin tiedusteli karhuntanssittajaa ja hänen seuruettansa. Vaan ei silläkään mikään seurausta ollut. Ravintolan isäntä, täydellisesti luotettava ja kreiviä todellisella uskollisuudella suosiva mies, vakuutti, ettei Ivan eikä kukaan hänen miehistänsä ollut ravintolaa jättänyt sinä aikana kuin pieni Feliks oli kadonnut ja niin ravintolan palvelijatkin vakuuttivat. Näin sammui viimeinenkin toivon kipinä saada tietoa pienen kreivin vaiheista ja täytyi pitää sitä surullista luuloa totena, että Feliks ehkä jonkun varomattomuuden kautta oli metsän joen syvään ja virtavaan veteen hukkunut.
Isä parka oli suuresti surullinen ainoan rakkaan pojan kadottamisesta ja tuli niin kovin sairaaksi, että hän monet viikot kuolemaisillaan makasi. Tosin hän tohtorin avulla ja etenkin hovimestarinsa uskollisen hoidon kautta jälleen parani, vaan sielu pysyi toki sairahana, vaikka ruumis parantui. Elämänsä kukoistus oli rauennut, — sydämensä ei enää iloa tuntenut eikä hymy enää surevaisen kalpeita ja riutuneita kasvoja kirkastanut. Muutamissa kuukausissa vanha Steinkin näkyi tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Hänen surunsa pienen Feliks'in kadottamisesta ei ollut vähempi, kuin murretun ja runnellun isän, sillä hän toden todella rakasti tuota vähän raisua ja vallatonta, vaan kuitenkin hyväntahtoista poikaa enemmän kuin mitään ja ketään muuta mailmassa.