NELJÄS LUKU.
Ruhtinas Voronzov.
Viisi eli kuusi päivää pienen Feliks'in katoamisen jälkeen Ivan Ivanovitsch varusteli jatkaaksensa matkaansa. Ei kenkään häntä estänyt, sillä ei kukaan pitänyt vähintäkään epäluuloa häntä kohtaan, että hänellä oli osaa Feliks'in henkeä tarkottavassa työssä.
Muutaman viikon kuluttua tapaamme hänen jälleen puolalaisessa kylässä, missä hän tavallisuuden mukaan antoi kokoontuneille uteliaille lapsille karhunsa tanssia ja kamelin temppujansa tehdä. Petrovitsch löi niinkuin ennenkin suurta rumpua ja Aleksia säesti kumisevaa bum-bum-bum'ia pillin kimeillä äänillä.
Vaan seurue olikin yhdellä jäsenellä lisääntynyt. Turkkilaisen tavalla haaveksivaisiin vaatteihin puetettu kaunis poika kulki horjuvin askelein kokoontuneen uteliaan väen edessä, pitäen kädessä lautasta, johon hän kokosi pienet lahjat, joita katselijat hyväntekeväisyydestä tahtoivat antaa.
Poika lienee ollut kuusivuotinen ja hänellä oli sangen kauniit, melkein tummanruskeat kasvot, kuten mustalaisilla useasti on. Pitkä, musta kiherä tukka hänen kirjavan käärelakkinsa alla aaltoeli, riippuen hänen olkapäillensä. Muuten poika parka näkyi sanomattoman kärsiväiseltä ja hänen kauniit kasvonsa olivat niin alakuloisen näköset, että jokainen tunteellinen sydän täytyi hellään surkutteluun taipua. Moni karhea käsi, pantuansa lautaselle pienen lahjan, sivelsi vienosti hänen poskeansa, moni ystävällinen sana pojalle puhuttiin, jota hän ei ymmärtänyt, sillä puolan kieli oli hänelle varsin vierasta. Hyväilyjä hän palkitsi kyynelillä, jotka hänen ruskeilla poskillansa vierivät loistavina, kirkkaina pisaroina.
Ystävällinen lukija on toki jo pojassa pienen kreivi Feliks'in tuntenut ja huomannut, että karhuntanssittaja on hänen suhteen tarkoituksensa perille päässyt. Hän oli vienyt hänet monta penikulmaa kodista eikä mikään ystävän silmä voinut aavistaa, että mustalaispoika parka olikin rikkaan ja ylhäisen aatelismiehen lapsi. Oma isä tuskin olisi lasta pojaksi tunkenut, niin rumensi häntä ruskea poskiväri ja mustan kiperä valetukka, joka oli hänen ruskeain hiuksiensa yli pantu ja jota hän ei tohtinut ottaa pois.
Pahoin, sangen pahoin, onnettomalle poikaparalle tapahtui. Renki
Petrovitsch vihasi ja kohteli häntä usein potkuilla ja lyönneillä.
Aleksia ei häntä paremmin kohdellut ja Ivan antoi kaiken tapahtua,
huolimatta siitä sen enempää.
Pienen, ennen niin hemmotellun Feliks'in täytyi valittamatta ja nurisematta nälkää, kylmää ja lyöntiä kärsiä. Ei ihme, jos hän vähitellen riutui ja viimein koko entisyyden muisto hänestä hävisi, niin että hän muutaman vuoden päästä ei enää isäänsäkään muistanut. Hänen nimensä ja sukunsa oli hän kokonaan unohtanut.
Enemmän kuin kaksitoista vuotta kuluu, eikä mitään erityistä ole kerrottavaa. Näitten vuosien kuluessa Ivan kulki ristin rastin Puolassa ja Venäjällä ja kaikkialle hän kuljetti Feliks'iä, joka sillä välin oli vahvaksi nuorukaiseksi kasvanut, mukanansa. Ruumis oli varmistunut ja vahvistunut, vaan mieli tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Onnellisen lapsuutensa päivistä hänellä tuskin oli heikko, hämärä muisto. Jäykällä järkähtämättömyydellä hänen hyvä ja onnellinen luontonsa oli jotain säilyttänyt, nimittäin oikeuden ja suoruuden myötäsyntyneen, järkähtämättömän tunteen. Ei mitkään uhkaukset, ei nälkä eikä lyönnit voineet häntä pakottaa jotakin tekemään, mitä hänen olisi täytynyt hävetä. Petrovitsch ja Aleksia sekä Ivan Ivanovitsch'kin, varastivat niinkuin korpit, missä vaan tilaisuutta oli, heidän ristin rastinmatkoillansa ja usein he tahtoivat pakottaa Feliks'iä vierasta tavaraa omistamaan ja varastamaan, vaan siihen Feliks ei milloinkaan taipunut.
— Tappakaa minut, sanoi hän, kun hänelle jotakin sellaista käskettiin, — tahdon kymmenen kertaa ennen kuolla, kun tehdä häpeällistä rikosta.
Alttiisti hän usein kärsi hirveät rääkkäykset, vaan järkähtämättömänä hänen oikeudentunteensa pysyi. Muitten täytyi viimein jättää hänet rauhaan, vaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he raa'an kohtelun kautta puskivat kiukkuansa ja vihaansa järkähtämätöntä vakavata poikaa kohtaan.
Feliks paralla ei ollut muuta kuin yksi ainoa ystävä eikä sekään ollut mikään ihminen, vaan vanha ja kömpelö, mutta hyväntahtonen eläin, vanha Pets, jonka rakkauden poika sille tuotujen makupalojen kautta jo lapsena, ennenkuin hän oli poisviety, oli saavuttanut. Kunnollinen, uskollinen Pets oli hyvä häntä kohtaan ja totteli häntä paremmin kuin omaa isäntäänsä ja hänen palvelioitansa. Jo usein se oli suojellut häntä näitten rääkkäyksistä ja lyömisistä ja kerran antanut Petrovitsch'ille aika kurin, kun hän tahtoi poikaa kurittaa, — kurin, joka oli liki lopettaa raa'an ihmisen elämän. Sen jälkeen hän kyllä kavahti karhun läsnäollessa ruveta Feliks'in kanssa ottelemaan, jota vastoin Feliks kiitollisella suosiolla kunnon Pets'iä hyvitteli ja hoiteli ja näin näitten molempain ystävyyden liitto vuosi vuodelta tuli lujemmaksi.
Kertomustamme jatkaaksemme Ivan oli seuruenensa liki Puolan rajaa pienessä kaupungissa, missä hän seuransa kanssa sivukadulla tavallisia näytäntöjä antoi.
Ehtoopuolella hän eläiminensä palasi likaiseen ravintolaan, missä hän juutalaisen, hirsipuuhun ripustettavan näköisen isännän luona oli majaa pyytänyt. Vierashuoneessa hän vilkkaasti keskusteli kahden kesken isännän kanssa, kunnes Petrovitsch ja Aleksia ympäri katuja kuljeksivat jättäen rasitetun Feliks'in huostaan nälkäiset ja väsyneet eläimet. Feliks oli koirat, apinan, kamelin ja karhun syöttänyt ja juottanut, hyvin puhdistanut ja sukinut ja oli jo aikomuksessa lähteä pimeästä tallista, missä karhu makasi, kunnes tallia lähestyvät askeleet selvästi kuuluivat. Feliks tunsi kohta isäntänsä ja raa'an Petrovitsch rengin ja välttääksensä heitä vastaan tulemista hän meni piiloon karhun taakse seimen alle, missä oli niin pimeä, ettei kukaan voinut häntä nähdä. Täällä eivät suinkaan Petrovitsch'in alituiset lyönnit ja potkut olisi häntä tavanneet. Feliks tiesi saattavansa luottaa nelijalkasen ystävänsä suojelukseen.
Ivan ja Petrovitsch avasivat tallin oven ja katselivat sisään, missä eivät mitään muuta nähneet eikä huomanneet, kuin kunnon Pets'in, joka makasi seimen edessä, söi ja suurella ruumiillansa peitti ystävänsä Feliks'in hoikan ruumiin.
— Hyvä on, mennään tänne, Petrovitsch, kirottu poika onneksi ei ole täällä, sanoi Ivan, astuen edeltäpäin talliin.
Renki seurasi häntä ja Ivan pani varovasti oven lukkoon.
— No, mitä tahdotte, isäntä? kysyi Petrovitsch tavallisella toruvalla äänellä. Mitä täällä teen? Miksi olette niin salaperäisen näköinen?
— Saat sen kohta kuulla, vastasi Ivan. Juutalainen tuolla ravintolassa on esittänyt hyvän työn, jota pienen vaaran ohessa seuraa rikas voitto ja nyt kysyn, josko tahdot tuohon työhön ottaa osaa ja ansaita kädet täyteen keltasia imperialeja?
— Mikä työ se on? Petrovitsch virkkoi. Tietämättä minkätähden, en tuleen mene.
— Varsin viisas ja ymmärtäväinen, Ivan vastasi. Saat tietää kaikki, mitä juutalainen minulle kertoi. Kysymyksessä on sangen rikas, venäläinen ruhtinas, joka jurossa yksinäisyydessä elää melkein yksinään tunnin tai puolentoista tunnin matkan päässä täältä. Se on ruhtinas Voronzov, miljoonain omistaja, jolla on se käsittämätön mieliala, ettei hän tahdo mailmasta mitään tietää. Vanhalla, seitsemänkymmentä vuotiaalla nuorella miehellä ei ole vaimoa eikä lapsia, eikä hänellä ole muita luonansa, kuin vanha, harmaahapsinen kammaripalvelia ja vanha emännöitsiä. Tosin on pehtorille, rengeille ja piijoille kaksi suurta asuinrakennusta, vaan nämät ovat pyssylaukauksen päässä linnasta, jonne ei kukaan muu kuin mainittu kammaripalvelija ja emännöitsiä saa yön aikana tulla. Juutalainen sanoi vanhalla ruhtinas Voronzovilla olevan makuukammarissansa summattomat rahasummat, hän kun ei kahtakymmenettäkään osaa tuloistansa kuluta, — hänellä täytyy olla satoja tuhansia kirkkaita hopearuplia ja kultarahoja koossa, luuli hän. Vielä hän luuli linnaan pääsön ei olevan erityisen vaikeata, koska sangen helposti voi särkyneen linnan muurin yli kiivetä ja yhtä helposti jonkun etäisemmän, asuttoman sivurakennuksen ikkunasta mennä sisään. Eteläisessä sivurakennuksessa, jonne esteettömästi voi tulla, ovat ruhtinaan asunto- ja makuuhuoneet toisessa kerrassa. Alimmaisessa kerrassa kammaripalvelija ja piika makaavat. Vielä juutalainen luuli sen olevan varsin helppoa parille vahvalle miehelle allensa heittää ja sitoa vanhan väen alikerrassa ja vielä helpompaa on voittaa seitsenkymmen-vuotista vanhusta. Siten olisi aivan mukavata tulla hänen aarteittensa omistajaksi. Ja nyt, Petrovitsch, kysyn mitä sinä tästä kaikesta luulet?
Säihkyvin silmin ja ahneudesta vapisevilla käsillä renki kuunteli ja nyt syvästi huokasi.
— Onko kaikki totta? hän kysyi äänen painolla.
— Totta! juutalainen on sen minulle vannonut ja tahtoo meiltä vaan kymmenennen osan lihavasta saaliista, Ivan virkkoi.
— Siis eteenpäin — tänään — vielä tänä yönä, sanoi Petrovitsch.
Muuten muut voivat meidän edellemme rientää.
— Ihmettelen vaan, ettei se ole jo ennen tapahtunut.
— Juutalainen sanoi vanhan ruhtinaan rakastavan paljon alamaisiansa ja orjiansa, joille hän tekee paljon hyvää ja siitä seuraa ettei kukaan ajattelekaan häneltä varastaa, Ivan selitti.
— No, meille se on yhden tekevä, Petrovitsch virkkoi. Siis tänä yönä!
Millä tunnilla?
— Kello kaksi yöllä, jolloin kaikki umpi unessa makaavat, Ivan vastasi. Puoli yhden aikaan ole valmis lähtemään.
— Päätetty! En minä laimiin lyö! sanoi Petrovitsch iloisena. Saatamme saaliin saada, josta koko elämäksemme tulemme rikkaiksi.
— Niin se on, nyykytti Ivan. Ole siihen asti vaiti, ettei kukaan mitään huomaa, ei Aleksiakaan. Kylliksi kun kaksikin aarteen keskenänsä jakavat.
Näitten sanojen jälkeen molemmat tallista lähtivät ja menivät pois joutavia puhuen. Muutama minuutti myöhemmin Feliks heitä seurasi, katseli varovasti ympärillensä ja nähtyänsä, ettei kenkään häntä huomannut hän kiipesi pihan yli portin kautta kadulle. Pienessä kauppapuodissa hän tiedusteli ruhtinas Voronzovin linnaa, ja saatuansa sen asemasta tarkimmat tiedot, palasi hän kiireesti ja salaa ravintolaan.
Ei kenkään siellä hänestä huolinut. Hiljaa hän istui tuvan nurkkaan, kunnes Ivan kello kymmenen ehtoolla lähetti hänet talliin. Viipymättä hän nousi ja meni ovesta. Hän ei mennytkään pihan yli etsimään yösijaansa karhun viereen, vaan kuin varjo hän pihalta luikahki ja kiirehtien hän juoksi siihen suuntaan, missä ruhtinas Voronzovin linna oli.
Kuu paistoi kirkkaana valaisten tietä. Tunnin jälkeen hän jotenkin kaukaa näki suuren rakennuksen hämärät piirteet eikä epäillyt olevansa yöllisen matkansa perillä.
Eikä hän tuossa luulossa pettynytkään. Neljännes tunnin jälkeen hän seisoi ruhtinas Voronzovin linnan edessä ja kolkutti porttia. Akkuna avattiin alikerroksessa ja kysyttiin puolan kielellä, jota Feliks jo oli oppinut ymmärtämään:
— Kuka näin myöhään kolkuttaa?
— Ystävä, Feliks vastasi. Päästäkää, hyvä mies, minua sisään! Minun pitää välttämättömästi kohta puhutella ruhtinas Voronzovia. Mitä pahin vaara on tulemassa.
— Odottakaa silmänräpäys, — tulen porttia avaamaan, kuului vastaus.
Vähän ajan jälkeen portti avautui ja vanha mies lyhty kädessä astui
Feliks'in eteen.
— Oletteko yksin? kysyi hän.
— Vallan yksin.
— Hyvä, niin tulkaa sisään!
Feliks seurasi käskyä. Vanhus pani portin taas lukkoon ja saattoi
Feliks'iä tilavaan, hyvin varustettuun huoneeseen.
— No puhukaa, hän sanoi. Mitä ruhtinaalta tahdotte?
— Ei mitään häneltä, vastasi Feliks, — tahdon vaan hänelle ilmoittaa, että hänen rikkautensa, ehkäpä hänen henkensäkin on tänä yönä vaarassa.
Vanhus pelästyi, vaan pudisti epäluuloisena päätään.
— Mahdotonta! hän sanoi. Ei kukaan ruhtinaan alamaisista ja orjista sellaista yritystä rohkene tehdä?
— Vaan muut miehet sitä aikovat, Feliks vastasi innokkaasti, — rohkeat, pelkäämättömät konnat! Viekää minut, Jumalan tähden, ruhtinaan luokse, ennenkuin on myöhäistä!
Nuorukaisen joka sana ja käytös todisti niin selvästi kiihkeätä surua, että vanha kammaripalvelija päätti hänen pyyntöänsä noudattaa.
— Niin tulkaa siis, hän sanoi vähän mietittyänsä. Ruhtinas ei ehkä vielä ole levolle mennyt.
He astuivat leveitä rappuja myöten ja minuutin jälkeen Feliks seisoi ruhtinaan edessä, joka, vaikka vanha, vielä oli reipas ja voimakas mies, joka lempeästi häntä tervehti.
— Istukaa vastapäätä minua, ukko sanoi, ja kertokaa nyt minulle, mikä on syynä että olette keskellä yötä minua etsineet.
Feliks totteli, kuvaeli lyhyesti kohtalonsa ja kertoi sitte mitä hän oli karhuntallissa kuullut.
Kertoessa ei ruhtinas muotoansa muuttanut, vaan kuunteli levollisena
Feliks'iä.
— Uskon teitä, hän sanoi, saatuansa kaikesta tiedon, — vaan mikä teitä on taivuttanut aiotusta ryöväyksestä minulle ilmoittamaan?
Näin kysyttyänsä Feliks ihmetellen katseli suurilla silmillä ruhtinasta.
— Mikä minua on taivuttanut tänne tulemaan? hän virkkoi, — no, ei mikään muu kuin huoli teistä, herra, ja teidän palvelijoistanne, ei muu ollut tulemiseni tarkoitus ja nyt, kun olette varotetut, tahdon lähteä. Ivan ja Petrovitsch minut pian tappavat, jos he huomenna minua kaipavat ja tulevat siihen epäluuloon, että minä heidän pahoja tarkoituksiansa olen ilmaissut. Siis, jääkää hyvästi, herra! Ja katsokaa vaan eteenne, teillä on hirmuisen pahojen ihmisten kanssa tekemistä.
— Pidätäs! ruhtinas huusi, kun Feliks viimeisien sanojen jälkeen kumarsi ja tahtoi mennä, jääkää! Sinä, Paul, kiirehdä pehtorikartanoon ja tuo puoli tusinaa renkiä, jotka saavat puistossa lurjuksia väijyä. Lähetä neljä muuta tänne. Niin olemme kaikessa tapauksessa lurjuksia vastaan varustettuina.
Vanha palvelija jätti herransa Feliks'in kanssa.
— No, rakkahani, sanoi ruhtinas viimeksimainitulle, nyt tahdomme vähän teistä jutella. Miten on kohtalonne karhuntanssittajan suhteen! Sanokaa suoraan minulle.
Feliks kohotti olkapäitään.
— Monta, monta vuotta tuo ihminen on minua ympärikulettanut, hän virkkoi. Miten hänen luoksensa tulin, en voi sanoa. Monta kertaa olen ikäänkuin unissa nähnyt suuren linnan kauniine puistoneen ja hyviä ihmisiä, jotka olivat minuun sydämellisellä rakkaudella mielistyneet. Josko todella olen niin hyvässä tilassa elänyt, en tohdi varmaan päättää.
— Se on tosin sangen paha, rakas nuorukainen, sanoi ruhtinas Voronzov ajattelevasti, — kaikessa tapauksessa ette siltä näytä kuin olisitte alhaista säätyä, teidän käytöksenne minua kohtaan sen todistaa. Jos karhuntanssittajan käsihimme saamme, ehkä tulemme paremmin tuntemaan todellista sukuperäänne ja kotoanne. Vaan teidän mahtaa nälkä olla — nauttikaatte jotain virvoitukseksi.
Hän soitti ja kohta tuli vanha neitsyt, joka sai tarpeelliset käskyt.
Palvelijatar toi ruokaa ja juomaa. Feliks nautti sitä.
Sillä välin tuli yö. Linnaan käsketyt neljä miestä tulivat ja ilmoittivat että kuusi muuta miestä oli puistoon piiloutunut. Ruhtinas antoi aseet miehille ja asetti ne makuuhuoneesen, vaan hän itse ja Feliks jäivät asuinhuoneesen.
— Siis puoli yksi, te sanotte, lurjukset aikovat lähteä tänne, jatkoi ruhtinas. Nyt on kello yksi, — meillä on vielä hetkinen odotettavana. Sammutamme kaikki tulet, etteivät miehet pelästyisi. He luulevat sitte meidän levossa makaavan.
Hän teki niinkuin sanoi ja meni sitte Feliks'in kanssa suuren uuninvarjon taa, mistä he kaikki näkivät, vaikkei heitä nähty.
Aika kului. Vähää ennen kello kahta kolina kuului asuinhuoneen käytävässä. Kohta sen jälkeen ovi ulkoapäin varovasti avattiin ja huoneesen astui kaksi miestä, joita kuunvalossa voi selvästi tuntea.
— Tässä tätä ollaan, sanoi yksi heistä hiljaa. Tuolla oikealla puolella, Petrovitsch, pitäisi kammarin oven olla. Jospa ruhtinas vain makaisi!
— Jos hän makaa tai ei, se on minulle yhdentekevä, vastasi toinen. Jos hän tahtoo itseänsä puolustaa tai meteliä nostaa, niin teen hänen paikalla veitselläni mykäksi. Siis eteenpäin, Ivan! Saalis ei voi enää käsistämme päästä!
Varpaillaan lurjukset huoneen ovelle hiipivät, ja menivät sinne. Muutaman hetken perästä huuto kuului, pistoli laukesi, joku lankesi maahan vaikeasti vaikeroiden. Pian ruhtinas kynttilän sytytti ja meni Feliks'in kanssa taistelukentälle. He löysivät Ivanin ja Petrovitsch'in vangittuina lattialla makaavan. Viimeksi mainitun kasvot olivat veriset, hän kun oli saanut otsaansa pienen haavan. Kun he näkivät Feliks'in ruhtinaan sivulla, he vimmastuneina huusivat ja heidän silmänsä säihkyivät vihasta, jotta Feliks kovin vapisi.
— Älkää noita lurjuksia peljätkö, sanoi ruhtinas hänelle — te saatte varsin vahingotta olla. — Ja te, kääntyen vangittujen puoleen, tiedättekö, että minä teidän murtamisenne rangaistukseksi voin lähettää teitä Siperian vuorikaivoksiin?
— Laupeutta, armoa! pahantekijät pelästyneinä änköttivät, hyvin tietäen ruhtinaalla olevan vallan ja voiman uhkauksensa täyttämiseen.
— Ainoastaan yhdellä ehdolla voin teille armoa osottaa, vastasi ruhtinas ankarasti. Sanokaa, kuka tämä nuorukainen on ja miten hän on teidän seuraanne tullut. Vaan puhukaa totta, muuten Siperia on ainainen palkkanne!
— Oh, herra, te saatte totuuden kuulla, Ivan sanoi pian. Feliks on sisareni poika, kuollut sisareni oli emännöitsiänä erään ruhtinas Demidoffin tilalla. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat, kun hän oli vaan viiden vuotias lapsi ja silloin armeliaisuudesta otin orvon luokseni. Hänen isänsä nimi oli Stein ja äitinsä Susanna. Hän ehkä vielä näitä nimiä muistaa.
Feliks todella säikähti, kun hän kuuli nämät nimet, jotka hänelle lapsuudessa olivat niin rakkaat olleet. Liikutettuna hän ruhtinasta katseli.
— No, nuori mies, kysyi hän, vieläkö muistatte?
— Tosin se niin on, vastasi Feliks. Nimet sydämessäni kaikuvat ja nyt se selkenee, miksi aina unissani linnan ja puiston näen.
— Voitko puhettasi todeksi vannoa, mies? kääntyi kreivi karhuntanssittajaan päin.
— Kaiken uhalla, mikä minulle on arvokasta ja kallista, hän vastasi.
— Hyvä, siis tahdon teitä päästää enkä enää rikostanne rangaista, sanoi ruhtinas. Tämä nuorukainen jää tänne ja te lähdette kiireesti huoneestani, ettekä milloinkaan tiluksilleni tule. Jos vielä kerran käsihini joudutte, lähetän teitä Siperiaan, niin totta kuin Jumala taivaassa elää. Miehet, päästäkää heitä irti, — menkää nyt matkaanne!
Lurjukset olivat iloiset päästessään niin vähällä. Ruhtinaan miehet saattoivat heitä puiston portille ja antoivat heidän sitte mennä.
— Eipä keinomme onnistunut, sanoi Ivan kumppanillensa, kun he taas kahden kesken olivat, — vaan olen toki pettäjää kostanut. Ei hän milloinkaan saa tietää, kuka hänen oikea isänsä on!
Ihminen päättää, Jumala säätää. Saamme kohta kuulla, jos karhuntanssittajalla oli oikein tai ei.