Kreivi ja karhuntanssittaja

by Franz Hoffmann

VIIDES LUKU.

Kosto.

Noin puolen neljättä vuoden kuluessa ei ole mitään muuta erityisempää kerrottavana kuin että Feliks päivä päivältä pääsi enemmin ruhtinas Voronzovin suosioon ja että hänen suosionsa yhä eneni. Kiitollisuudesta täytetyn sydämensä ja miellyttävän käytöksensä kautta Feliks tosin ansaitsikin isällistä huolta, jonka ruhtinas hänestä piti.

Sangen pian ruhtinas Voronzov oppi tuntemaan kasvattinsa valitettavaa taitamattomuutta, sen vuoksi hän toimitti hänelle kotiopettajan, joka opetti hänelle tarpeellisimmat tiedot. Päästyänsä huonosta seurastansa Feliks helposti ja pian oppi, lyhyessä ajassa hän ihmetyttävällä tavalla edistyi, etenkin saksan kielessä, jonka tähden ruhtinas luuli että karhuntanssittaja Ivan olikin Feliks'in sukuperän suhteen valehdellut ja että Feliks oli saksalaista sukua. Jotain varmaa tietoa ei tosin siitä saatu.

Kun Feliks aina vaan ahkerasti opintojansa jatkoi, tuli eräänä marraskuun päivänä kirje ruhtinas Voronzoville, josta hän tuli totiseksi ja miettiväiseksi. Ehtoolla hän Feliks'ille sen sisällön ilmoitti.

— Preussin Puolassa asuva vanha ystävä, sanoi hän Feliks'ille, pyytää minulta lainaksi kahtakymmentä tuhatta taaleria, hänellä kun on edullinen tilaisuus saada ostaa kauniin herraskartanon pojallensa. Ilolla antaisin vanhalle ystävälleni, paroni Walbeck'ille, toista vertaa suuremman summan, vaan en tiedä, miten saisin ne hänelle menemään. Tavalliselle käskyläiselle en voi niin suurta summaa uskoa ja itse olen liian vanha ja heikko kahtakymmentä penikulmaa matkustamaan. Näin olen suuressa pulassa ja surussa, sillä paroni Walbeck kirjoittaa, että asialla on kiire.

— Armollisin herrani, virkkoi Feliks säihkyvin silmin, — voisinko teidän käskyläisenne olla? Uskollisuuteeni saatte luottaa.

— Luotan siihen kuni kallioon, sanoi ruhtinas iloisena; — vaan en tahdo sinua kehoittaa näin myöhäisellä vuoden ajalla niin pitkää matkaa matkustamaan.

— Olen jo lapsuudesta saakka kaikenlaisissa ilmoissa kulkenut, vastasi Feliks. Määrätkää vaan, miten ja milloin minun pitää lähteä. Joka hetki olen valmis.

— No siis, huomispäivänä tahdomme matkasuunnitelman tehdä. Ylihuomena saat Jumalan nimeen matkalle lähteä ja ottaa tallistani parhaimman hevosen. Ota silloin Paul avuksi, hän sen ymmärtää.

Vahvalla, vikkelällä hevosella Feliks seuraavana aamuna varhain ratsasti, sanottuansa sydämelliset jäähyväiset ruhtinaalle. Lämpysillä vaatteilla hän oli varustettu, sillä ilma oli jo kolkko. Satulansa taakse oli matkalaukku pantu, jossa hänelle uskottu rahasumma oli. Satulapäitsiin oli neljä ladattua pistolia kätketty; Feliks'in sivulla sapeli kalisi. Näitä aseita hän ymmärsi hyvin käyttää, ruhtinas oli vaatinut häntä näitä mukanansa ottamaan, jotta häntä ehkä vastaantulevat kerjäläiset ja kulkurit kammoisivat. Feliks ei toki sellaisia ihmisiä peljännyt. Hän luotti nuoruutensa voimaan ja mielenmalttiinsa sekä hyvän hevosensa voimaan ja nopeuteen.

Näin hän huoletta ratsasti suurien salojen, avaroiden, melkein poluttomien metsien läpi, missä hän ani harvoin jonkun ihmisasunnon tai sysimiehen mökin näki. Hän ei siitä huolinut. Hän jatkoi vaan matkaansa, lepäsi puolipäivän aikaan pari tuntia jollakulla metsäniityllä, missä hänen hevosensa, vaikka vuodenaika oli myöhäinen, sai kylliksi ruokaa, ratsasti taas eteenpäin ja auringon laskiessa hän tuli pieneen kylään, jonka ruhtinas oli hänelle ensimmäiseksi yösijaksi määrännyt.

Hänen majapaikkansa oli tosin sangen huono, vaan isäntä otti hänet ystävällisesti vastaan, antoi hänelle parhaimman kammarinsa ja pani hänen hevosensa parhaasen paikkaan ometassa. Vaatimatoin Feliks oli varsin tyytyväinen ja makasi kovalla olkisijallansa virvoittavata unta.

Uudistetuilla voimilla hän seuraavana aamuna heräsi ja kiirehti jälleen matkalle. Isäntä löysi hänen hevosen luona tallissa.

— Gospodin [herra], hän surunmielisenä sanoi, — taivas ei mitään hyvää tänään lupaa, vaan uhkaa myrskyä ja lunta. Pyydän teitä, älkää tänään lähtekö. Teillä on pahaa tietä kuljettavana äärettömän suurien kankaitten kautta, missä ette mitään suojaa eikä kattoa pahassa ilmassa löydä, jääkää, Gospodin, vielä täksi päivää tänne!

— Asiallani on kiire, hyvä isäntä, Feliks vastasi. Minun täytyy eteenpäin mennä, se on velvollisuuteni, enkä sen vuoksi tuulesta enkä lumesta huoli.

— Oh, Gospodin, ette tiedä mikä pelättävä luonnonilmiö lumimyrsky on täällä äärettömillä kankaillamme, virkkoi isäntä. Itse tähtenne pyydän teitä jäämään. Te eksytte teiltä ja poluilta, kun myrsky äkkiä nousee ja tupruavat lumijoukot peittävät silmänne!

— Pah, liikoja laskette, vastasi Feliks väliä-pitämättä. En ole mikään vasta-alkaja ja olen joka ilmaan tottunut. Taskukompassini ja hevoseni avulla en oikealta tieltä eksy. Tosin tarkoitatte parastani, rakas ystävä, — vaan asiani ei salli viivykettä.

Näin sanottuansa hän talutti hevosen tallista, nousi satulaan, antoi, ystävälliset jäähyväiset sanottuansa, hopearuplan ja ajoi niin pian luoteen päin, ettei hän kuullut isännän viimeisiä, hänelle huudettuja varoituksia.

Vähän ajan perästä hän hillitsi alussa pidettyä kiirettä ja katseli urkkien, tarkastellen taivasta ja maata.

Taivas tosin hänestä näkyi uhkaavalta. Pimeät, mustat pilvet peittivät kokonaan auringon. Ilma oli sangen synkkä ja kolkko, vaan tuuli ei puhaltanut. Harmaa, kostea sumu peitti kankahalla kaikkialla kasvavan kanervikon.

— Ilma ei tosin ole erityisen mukava, Feliks mumisi itseksensä; — yösijaani ei toki tänään ole enemmän kuin viisi penikulmaa ja Jumalan avulla sinne saatan saapua. Hevonen on levännyt ja hyvin syönyt, itse olen lämpymissä vaatteissa ja hyvissä voimissa, mitä minulla on pelättävää? Eteenpäin, siis Jumalan nimessä, eteenpäin.

Reippaasti oiva ukranilainen oris kankaalla juoksi. Vaan noin tunnin kuluttua se yhtäkkiä hämmästyen seisahtui, nosti pienen päänsä ylös ja haisteli ilmaa. Sen jälkeen se seisoi, ravisteli kuorsuen harjaansa ja tahtoi kääntyä juoksemaan täyttä laukkaa entiseen majapaikkaan. Tästä Feliks sen esti, vahvasti suitsia vetäen ja vastahakoista orista vähän kannustaen. Jalo eläin vielä vähän ponnisteli eteenpäin menemästä, vaan totteli vihdoin ratsastajansa vakavia puheita ja käskyjä.

Noin neljännes tunti lienee kulunut, kun Feliks yhtäkkiä tunsi tuiman pakkasen, kuullen samassa kumisevan suhinan koillisesta. Hän katseli sinnepäin ja näki suuren, melkein puolen taivasta peittävän, valkean pilven, joka kuni liikkuva seinä häntä kohden kulki. Kumiseva suhina joka hetki enentyi, jo taivahasta lumi tulla tuprutteli; tuulen puuskat voimakkaasti puhalsivat, tuima pakkanen tuli yhä tuimemmaksi ja samassa satoi lunta niin paljon yksinäisen ratsastajan päälle, että se ikäänkuin lavini tahtoi hänet peittää.

Hämmästyneenä Feliks katseli niin äkkiä nousnutta luonnon mullistusta; muutaman hetken hän tunsi itsensä ikäänkuin tunnottomaksi, vaan huomattuansa pikaisen paon tarpeelliseksi pelastuaksensa tästä kauhistavasta rajuilmasta käänsi hän hevosensa ja ajoi jäisen löyhäyksen saattamana samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli lähtenyt.

Oiva oris näkyi huomaavan vaaran yhtä hyvin kuin ratsastajansa. Rajusti se juoksi eteenpäin yhtäkkiä valkealla peittehellä peitettyä tasankoa. Ei se tarvinnut käskyä, ei kannustamista eikä piiskaa pannaksensa kaikki voimansa liikkeelle. Aina vaan suoraan se kiireesti juoksi. Feliks ei tietänyt, minne häntä vietiin, sillä lunta satoi niin paljon, ettei hän voinut nähdä kahta askelta eteensä. Hän antoi oriin juosta ohjaamatta sitä ohjaksista, joita pakkasesta jäätyneet kädet tuskin voivat kiini pitää.

Ja aina hän vaan eteenpäin ratsasti, ikäänkuin tuulen ajamana, joka vonkuen ja suhisten, voivottaen ja vinkuen lakaisi löyhää lumipeitettä ja laitteli aina uudelleen uusia lumijoukkoja lentävistä pilvistä.

Feliks'in laskun mukaan olisi hänen pitänyt jo kauan ennen tuleman jätettyyn majapaikkaan ja häneen tunkeusi hirveä ajatus, että hän oli niinkuin sokea sen sivu ajanut. Miten hänelle käymän piti, ellei hän löytäisi mitään muuta suojaa? Jo hän tunsi miten tuima pakkanen vähittäin tunkeusi hänen jäseniinsä ja uhkasi jäädyttää veren hänen suonissansa. Ellei hän pian löytäisi suojaa, täytyi hänen kuolla pelastusta toivomatta.

Hänen kelpo oriinsa vaan juoksi väsymättä ja lensi kuni musta varjo ilmassa kupruavien lumijoukkojen läpi. Vaan kuinka kauan mahtoi hänen voimansa piisata juosta pelättävässä ilmassa, hirveässä myrskyssä? Ei se mitenkään enää jaksanut niin täyttä laukkaa juosta puoltakaan tuntia.

Tosin Feliks huomasi, että se vähittäin lakkasi kiirehtimästä, nelisiin juoksunsa muuttui rajuksi raviksi, ravi vitkalliseksi kävelemiseksi. Feliks nosti silmänsä ja katseli ympärillensä. Hänestä tuntui myrsky masentuneen ja kuiva pakkanen tuntuvasti lauhkeammaksi tulleen. Ilon huuto kuului hänen huuliltansa, — kohta hän huomasi olevansa metsässä, jonka tiheät puut estivät tuulen voimaa! Täällä ei ollut niin paljon lunta kuin aukealla tasangolla, tuskin se ulettui höyryävän, kovasta juoksusta vielä purskuavan, jalon oriin kavioihin. Jalon eläimen luonnonvaisto oli sen vienyt metsään, missä oli melkein yhtä hyvä suoja kuin pienessä majapaikassa.

Hevonen ja ratsastaja pian tointuivat raivoavan lumimyrskyn rasituksista ja Feliks kiitti sydämestään armorikasta Jumalaa toivomattomasta ja odottamattomasta pelastuksestansa.

Antaaksensa jalon hevosensa hengähtää hän ajoi hiljaista juoksua eteenpäin. Hän luuli metsässä olevansa vaaratta ja toivoi ennemmin tai myöhemmin tulevansa johonkuhun kylään, hoviin tai mökkiin, missä hänelle vieraanvaraisesti yösijaa annettaisi.

Silloin hän kuuli kaukaa ulvomisen ja kuunteli sitä iloisena, sillä hän luuli kuulevansa koiran haukkumisen. Hevosensa ei sitä tehnyt. Jalo oris säikähtyi, kuorsui ja juoksi aika lailla.

— Oho, mikä sinulle, oiva Omarini, tuli, sanoi Feliks ja koetti sitä mairitellen rauhoittaa. Pelkäätkö koiran haukkumista? Ole huoletta, olenhan luonasi!

Hevonen näkyi ymmärtävän häntä ja rupesi tavalliseen juoksuun. Vaan kun muutaman minuutin jälkeen outo ulvominen taas aivan lähellä kuului, nousi se pystyyn ja rupesi uudestaan täyttä laukkaa juoksemaan. Vielä Feliks ponnisteli sitä pidättääksensä, silloin jalo eläin yht'äkkiä seisahtui kuin kivi, pani etujalat viistoon lumella peitettyä maata vasten ja nosti pienen pään pystyyn, kirskuttaen hampaita. Feliks katseli ja näki noin neljänkymmenen askeleen päässä kaksi sutta, jotka vertyneillä silmillä heitä katsella tuijottivat.

Ukkosen nopeudella hän veti pistolinsa satulan päitsistä ja ampui häntä vastaan juoksevia petoja. Eikä se myöhään tapahtunutkaan. Sudet tavottivat jo hänen värisevän hevosensa kurkkua, — silloin laukesi ja molemmat sudet lankesivat tunnottomina maahan. Feliks ampui vielä toisen kerran tehdäksensä peräti lopun pedoista ja ajoi sitten tuskasta kuorsuavaa hevosta eteenpäin. Oiva oris totteli ja varmuuden vuoksi Feliks taas latasi pistolinsa ollaksensa, jos tarvittaisiin, varustettu.

Muutama tunti kului eikä Feliks ensinkään nähnyt ihmisasuntoa. Jo hän valmistelihe ollaksensa koko päivän ja ehkäpä seuraavan yönkin metsässä, kun hän pienen metsä-aukion yli ajeli ja huomasi lumen kirstunkaltaiseen joukkoon kokoontuneen, josta jotakin mustaa, ikäänkuin ruskea, noin tuumaa leveä nahkapala näkyi. Feliks ehkä olisi sivu ajanut, paremmin tarkastelematta lumiläjää, vaan koska hänen hevosensa, sitä peläten sivutse juoksi päästäksensä läjää lähestymästä, niin hän katseli tarkemmin ja tunsi luultun nahkapalan saappaankärjeksi.

— Jumalani, olisikohan tässä ihminen uupunut! hän huudahti ja astui alas hevosen selästä tarkemmin tutkiaksensa asiata.

Hän loi lumen pois ja näkikin, ei ainoastaan tainnoksissa olevan ihmisen, vaan miehen, jonka hän aivan hyvin tunsi. Hänen edessään makasi entinen isäntänsä ja käskijänsä, karhuntanssittaja Ivan Ivanovitsch kalpein, riutunein kasvoin, suljetuin silmin ja toisiinsa puristetuin hampain ikäänkuin ruumis.

Feliks'iin tunkeusi vihan ja vastenmielisyyden tunne, joka kuitenkin pian muuttui paremmaksi.

— Ei, sanoi hän itseksensä, vaikka tämä mies on ollut paha minua kohtaan, niin en kuitenkaan voi sallia hänen täällä jäätyä tahi tulla susien ruoaksi. Jumala on suurta kurjuuttani armahtanut, kuinka voin häntä paremmin kiittää kuin siten, että itse olen laupias lähimmäisiäni kohtaan, olkoon se vaikka pahin viholliseni.

Hän laskeusi polvilleen Ivanin viereen, hieroi hänen otsakulmiansa viinalla, jota hänellä oli mukanansa putelissa, kaatoi muutaman pisaran siitä hänen suuhunsa ja tuli iloiseksi, kun Ivan muutaman minuutin perästä avasi silmänsä ja näytti vähän tointumisen merkkiä. Feliks auttoi häntä nousemaan, nosti hänen suurella voimalla hevosensa selkään, missä hän molemmin käsin piteli satulasta kiini.

— Eteenpäin! hän huusi oriille ja tämä juoksi taas iloisesti metsässä.

Puolen tunnin jälkeen metsikkö harventui ja tultiin aukealle. Feliks huusi ihastuksesta. Ei ainoastaan myrsky ja lumituisku varsin tauonnut, vaan nuorukainen näki lähellä suuren, komean hovin, missä hän toivoi saavansa itsellensä ja aina vielä tainnuksissa ja pyörryksissä olevalle Ivanille suojaa.

Hän lähestyi porttia ja kolkutti. Kohta se sisäpuolelta avattiin ja kumartunut vanhus lausui matkustavat tervetulleiksi. Feliks kertoi, kuinka hän oli löytänyt Ivanin metsässä, vanhus huusi ja pian muutama renki siihen saapui; he nostivat Ivanin hevoselta, kantoivat hänen hoviin ja jättivät hänen erään vanhan piian hoidettavaksi. Vanhus piti huolen vieraan hevosesta, vei Feliks'in kammariinsa, missä hän virvoitti häntä ruo'alla ja juomalla.

Osaaottavaisena ja surumielisenä hän katseli kaunista ja jaloa nuorukaista. Vaan ennenkuin hän kerkesi paljon hänelle puhua, kutsuttiin häntä ja Feliks'iä Ivanin vuoteelle. Molemmat kohta menivät ja löysivät Ivanin puettuna ja täydessä kunnossa.

— Jumalan tähden, onko tuo se nuorukainen, joka auttoi minua ja toi minun tänne? hän kysyi äkkiä.

— Tämä se on, vastasi vanhus. Te olette suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, mies!

Vanha karhuntanssittaja rupesi itkemään nyyhkien kuni lapsi ja laskeusi
Feliks'in jalkojen eteen.

— Jumala on meitä tänne tuonut! Ivan huudahti suuresti liikutettuna, Jumalan sormi on silminnähtävästi meitä ohjannut, Jumala itse palkitkoon sinua onnettomalle osoitetusta laupeudestasi! Feliks, sinä et ole sisareni poika, sinä olet kreivi Feliks Normann, ja katso, tämä hovi, jossa meitä on niin vieraanvaraisesti vastaanotettu, on isäsi oma!

Hän tahtoi puhua enemmin, vaan vanhus ja vanha emännöitsiä keskeyttivät hänet.

— Herra nyt sinä lasket minun rauhaan menemään! huudahti vanha Stein, purskahtaen ilmi itkuun. Niin, hän se on! Se on Feliks, meidän Feliks'imme! Mikä armo Jumalalta jalolle, surumieliselle herrallemme. Tule Feliks, minun täytyy viedä sinua isäsi luokse, muuttaakseni suurta suruansa taivaalliseksi autuudeksi!

Vastustelematta hämmästynyt nuorukainen meni hänen kanssansa; Ivan ja vanha Susanna seurasi heitä. Toinen toisensa näkemisen ja tuntemisen näytäntöä on kynäni heikko kuvailemaan. Lukija, isä löysi monet vuodet itketyn poikansa, poika isänsä ja kotinsa, vanhat palvelijat uskollisesti rakastetun lapsen. Harvoin on maan päällä suloisempia kyyneliä nähty, kuin ne, mitkä kreivi Normannin huoneessa silloin vuosivat.

* * * * *

Päivä oli laskeumaisillansa. Ivan kertoi, miten kreivi Albin oli lahjomisella hänet houkutellut Feliks'iä poisviemään, miten se tapahtuikin, miten Feliks monet vuodet kulki ympäri hänen kanssansa, miten vihdoin ruhtinas Voronzov otti nuorukaisen huostaansa.

— Sittemmin ovat monet onnettomuudet minua kohdanneet, hän kertoi. Eläimeni kuolivat; karhu surmasi Petrovitsch'in, Aleksia jätti minun. Olin yksinäni. Silloin tulin tänne, näille seuduille, muistuttamaan kreivi Albinille lupaustansa maksamaan minulle verohinnan Feliks'in poisviemisestä. Pilkaten hän ajoi minun huoneesta maksamatta minulle ropoakaan. Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi Normannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti minut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt Feliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra kreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä vaan minulle tahdotte antaa.

Muutama päivä kului, ennenkuin kreivi Robert oli suuresta innostuksestansa sen verran tointunut, että hän taisi Feliks'in kanssa lähteä Gotsyyn. Sillä välin Feliks oli ruhtinas Voronzov'in asian toimittanut uskollisen Steinin kautta, antoi siitä sekä viimeisistä onnellisista elämänvaiheistansa ruhtinaalle tarkan tiedon ja lupasi pian tulia isänsä kanssa lausumaan ruhtinaalle molempain suurimmat kiitokset. Huomautamme ohimennen että niin sitten tapahtuikin ja että ruhtinas kuolemaansa asti oli hyvässä ystävyydessä Normannin perheen kanssa.

Viikko Feliks'in kotiintulon jälkeen kreivi Normann vihdoin lähti Gotsyyn poikansa, vanhan Steinin ja Ivanin kanssa nuhtelemaan ja kostamaan mitä ilkeä ihminen oli likimmäistä sukulaistansa, hyväntekiätänsä vastaan rikkonut. Vaan Korkeampi oli jo antanut rikokselliselle tuomion. Huhu nuoren veljensä pojan takaisintulosta oli kreivi Albinin korviin tunkeunut, hän oli huhun totuudesta tullut vakuutetuksi ja oli omantunnon soimauksista sekä häväistyksen, pilkan ja häpeän pelosta hirttänyt itsensä rappeutuneen linnansa raunioissa.

Kreivi Robert syvästi liikutettuneena ja kauhistuneena sanoi:

— Katsokaat, näin Jumala väärät hukuttaa, vaan omansa hän ohjaa siunauksen tielle! Kaikkivaltias on tuominnut ja hänen tuomionsa on ankara, vaan oikea.

Kreivin anteeksi antamuksen Ivan palkitsi alituisella alttiudella ja uskollisuudella, jota hän ei milloinkaan hetkeksikään laimiinlyönyt eikä rikkonut. — — —

End of Project Gutenberg's Kreivi ja karhuntanssittaja, by Franz Hoffmann