Lumeen haudattuna

by Franz Hoffmann

SEITSEMÄS LUKU.

Katkera kaipaus.

Vaikka Jaakolla olikin mitä suurin syy olla sydämmestänsä kiitollinen Jumalalle omasta ja isoisänsä pelastuksesta tästä näin suuresta vaarasta, ei hän kumminkaan seuraavana päivänä osoittanut onnellisen ja nöyrän sydämmen koko hilpeyttä. Sudet eivät enää tehneet häntä levottomaksi, sillä niistä ei näkynyt eikä kuulunut jälkeäkään, mutta se ajatus ettei hän enää niinkuin ennen voinut hetkeksikään jättää vankeuttansa, hengittääkseen ulkona raitista ilmaa ja virkistääkseen silmiänsä tuolla avaralla näköalalla, sekä katselemalla aurinkoa ja sinistä taivasta. Hän havaitsi välttämättömäksi jättää ovi ja ikkuna lumen peittoon, sittenkun hän eilen oli tullut siihen kokemukseen, että heidän tilansa ilman tätä vallitusta olisi sangen vaaranalainen.

Ennen susien käyntiä oli hän aina iloisella mielellä ajatellut tulevaa päivää. Hän oli arvellut ja toivonut voivansa valmistaa isoisällekin tilaisuuden nähdä aurinkoa; hän oli ajatellut voivansa johtaa valoa tupaan sysäämällä lumen pois ikkunasta ja siten rajoittaa tuota alinomaista yötä; hän oli aprikoinut kävelymatkoja isoisän kanssa ulkoilmassa ja monia muita nykyisessä vankeudessansa saavutettavia mukavuuksia, ja kaikki nämä toiveet, joista hän oli kuvitellut itsellensä lohdutusta, rohkaisua ja iloa, olivat yhdellä ainoalla iskulla kadonneet.

Hän ei enää uskaltaisi jättää majaa; hänen täytyisi perehtyä ajatukseen jäädä sinne koko talven suljetuksi, viettää aikansa ikäänkuin ruumisarkkuun haudattuna, vieläpä voisi pitää itsensä onnellisena, jos raittiin ilman ja ruumiillisen liikkeen puute ei vaikuttaisi sairaloisuutta, jolla häntä jo uhkaili ravintoaineitten vaihoksen puute. Olihan heidän ravintonsa niin kovin niukkaa. Vuohen maito, palanen kovaa leipää ja muutamia keitetyitä perunoita, suolalla höystetyt, siinä kaikki, mitä heille oli tarjona. Ja sen ohessa täytyi heidän vielä ylen säästäväisesti käyttää perunoitansa, sillä tuo muutenkin vähäinen varasto hupeni päivä päivältä.

Kaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena kumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista tilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään kovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei ensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan ajatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli riittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija. Vielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen ajatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle ulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää tulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko löysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle mieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle vaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun, jonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän epäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän ensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa jotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja tämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin ylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti jalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan ollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän vanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin suureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä vaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen tuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin hän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon vähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi rievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja havaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan väkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös työntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä tarkoituksenmukainen uusi laitos oli.

Koetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu tuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää vähääkään rasittanut majan asukkaita.

Tämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli täysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta.

Toinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan ikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta, jota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille paraimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan puolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja navetasta tuoduilla seimien laudoilla.

Kohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä aivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli erittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa kiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi Jaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt, sillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että kova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä.

"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi", sanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle paikalleen. "Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen permantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole paljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa."

Jaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän ehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli hän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata työstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen hänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla varovaisuudella.

"Miksi niin, isoisä?" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä tavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. "Näyttää melkein kuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty."

"Olet arvannut oikein, lapseni", vastasi isoisä. "Minä luulen täältä löytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee päivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne, Jaakko, — pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty kelvottomammalla viinillä."

"Niin, todellakin, isoisä!" huusi Jaakko kovin ilostuneena. "Mutta sepä on todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne kuopattu?"

"Totta kai piti minun sen tietää", vastasi isoisä hymyillen. "Minä itse hautasin tähän paikkaan neljä tai viisi pulloa viiniä pitkät ajat sitten, kun ne kesävarastostamme jäivät yli. Myöhemmin en ole asiata ajatellutkaan; mutta ensi iskulta, jonka sinä rautakangella löydä tärähytit permantoon, heräsi minun muistini ja minä kiiruhdin, ettet sinä rikkoisi pulloja. Katsos, tässä on jo toinen! Tässä kolmas! Neljäs ja viides eivät saata enää olla kaukana."

Todella kestikin ainoastaan muutamia minuuttia, kunnes kaksi viimeistä pulloa oli löydetty, ja Jaakko oli ylen iloinen tästä verrattoman kalliista lisäyksestä heidän varastoonsa. Hän ahdisteli isoisää heti paikalla juomaan lasin tätä viiniä, ja isoisästä se maistui niin hyvältä, että Jaakonkin piti ottaa siemaus. Sitte pantiin pullot huolellisesti talteen suureen tammiseen kaappiin, ja päätös tehtiin, että tätä oivallista nektaria nautittiin ainoastaan suurimmalla säästäväisyydellä. Jaakko teki itsekseen salaisen päätöksen olla enää maistamatta tippaakaan tästä, koska hän uskoi että tuolla vanhalla viinillä oli erittäin hyvä vaikutus isoisänsä terveyden tilaan. Isoisä oli vanha, heikko ja kivulloinen ja tarvitsi sellaista virvoketta, jota vastoin poika tähän saakka ei vähääkään voinut valittaa terveyden tilaansa tai voimiensa heikkenemistä.

Erakkoparat olivat ylen onnellisia tehdystä löydöstänsä ja katselivat uudella uskalluksella tulevaisuutta kohden.

"Huomenna on meillä talven alku", sanoi isoisä aamulla 21 päivä joulukuuta, kun Jaakko tavan mukaan sytytti tulen takkaan.

"Talven alkuko?" intti poika kovin hämmästyneenä. "Minä ajattelin että me jo viikkoja sitten olimme keskitalven paikoilla."

"Niin kyllä, lumi ja pakkanen eivät kysy, milloin he saavat tulla; he tulevat silloin kuin heitä haluttaa, ja täällä vuorilla aina aikaisemmin kuin alhaalla laaksoissa tai lämpimämmillä tasangoilla", vastasi isoisä. "Siitä minä en puhukaan, minä sanon vaan, huomenna on talven alku, se on, tänään on aurinko meillä saavuttanut alhaisimman asentonsa, meillä on lyhyin päivä, ja huomisesta alkavat päivät jälleen vähitellen pidetä. Nyt on alkavien toiveitten aika, ja siltä kannalta tahdomme mekin sitä käsittää. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, ja kevät on jälleen käsissä, Jaakko! Kevät nuppuineen ja kukkineen, kiireineen ja rientoineen, lämpimämpine auringonsäteineen ja lauhkeampine ilmoineen. Kevät, Jaakko, joka meille pitkän kärsimysajan perästä vihdoinkin avaa majamme portit, joka jälleen antaa meille vapauden ja sen kanssa omaisemme ja ystävämme. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, Jaakko, ehkä vähemmänkin, ja me saamme kulkea alas vanhastaan tunnettua polkua myöten laaksoon omaan kotiimme."

"Yhdeksänkymmentä päivää, isoisä! Se on toki pitkä, pitkä aika", vastasi Jaakko. "Suokoon Jumala että ne olisivat ohitse!"

"Ne kyllä tulevat kulumaan, niinkuin edellisetkin päivät ovat kuluneet, ja sitä nopeammin, mitä rohkeammin me katsomme niitä silmiin", vastasi isoisä lohdutellen. "Meidän tulee joka päivä miettiä keinoja lyhentää tämä aika työllä, sillä työ on epäilemättä paras ajanviete."

"Pitäisihän meidän tehdä työtä", vastasi Jaakko. "Mutta suurimman osan päivää täytyy meidän istua pimeässä säästääksemme öljyä, ja pimeässähän emme voi mitään työtä toimittaakaan."

"Kuka ties?" sanoi isoisä. "Me olemme tosin melkein samassa tilassa kuin sokeat, mutta sokeatkin osaavat saada aikaan kaikellaisia töitä, joitten täydellisyys useinkin panee meidät ihmettelemään. Koetelkaamme ja tehkäämme niinkuin he."

Jaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa oljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt hyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin, ja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata näköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien päivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa yhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa harvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina oli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän.

Joulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut mikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä kuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa rakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet eroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat nähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan taas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä olivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään kätketyiksi.

Tähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella tuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista enemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi, näet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet ja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota niin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti sairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin hänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää itseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän kuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan tullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään.

"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?" sanoi hän. "Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun ajattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan lunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on meidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja, meillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon voi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus, Vapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu, vieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla kärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!"

"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä", vastasi Jaakko. "Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän ainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!"

"Ja mikä se sitten on, Jaakko?"

"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä kantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!"

"Hyvä lapseni!" sanoi isoisä hymyillen. "Niin katkera kuin tämä kalkki sinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen asettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko, Jumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni, minun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan valtakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla vielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo on täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin, että Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon, niin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun poismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin itse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin kuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun lapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki työt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle neuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä sattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen aikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko, ettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi minusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa minun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen kuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan."

Isoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki itsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä huomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen suuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän häntä hilpeästi:

"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme valmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä? Oletko jo ehkä sitä ajatellut?"

Isoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain tavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti kaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan.

"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä", sanoi hän, "ja huomenna jo tahdon minä panna asian alkuun."

Ajatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti ainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa suurtakin hyötyä.

Seuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja sekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan. Asia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani siihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että Jaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei isoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi toivonut. — Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut vuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat uudelleen pojanpojan sydämmen ympärille.

Isoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan terveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies kärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen voimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen asti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi tuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi.

Niin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä, niinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen surkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin meni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin Jaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti hänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi hänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla, jotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä vaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin jonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä oikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli valmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat nauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat siemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille niin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet. Mutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa. Jaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan puhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla suola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin päättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja murhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat viettäneet syvässä yksinäisyydessänsä.

Valitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää, ja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna käski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan paperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat kuuluivat:

'Herran, Jumalan nimessä, Amen!

Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta, ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen itse sitä enää voisi, seuraavat esineet:

Minun taskulyömäkelloni.

Minun tussaripyssyni.

Minun raamattuni, joka jo oli minun isävainajani oma.

Ja sitten vielä teräksisen nimileimasimeni, johon minun nimeni alkukirjasimet ovat kaiverretut.

Minä toivon että nämä heikot osoitukset rakkaudestani tulevat hänelle olemaan kallisarvoisia sen sydämmellisen ja uskollisen rakkauden tähden, jota me tunnemme toisiamme kohtaan, ja jota itse kuolemakaan ei heikonna.

Semmoinen on minun tahtoni.

Asinden paimenmajassa, 2 päivä Tammikuuta 18—.

Ludvig Lopraz.'

Jaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja lankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä itsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten.

"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla äänellä. "Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa valittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise sydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin. Jos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun rakkauteni jää sinun luoksesi!"

Jaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin siinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen läsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi ja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla tarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut sälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän toki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa huolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden kevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen laaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven kärsimyksien, surujen ja tuskien yli.

Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa täyttyä.

Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai päivä.

Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!

Niin kyllä, jos! Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.

Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut hänelle avuksi.

Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen, johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti, ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.

"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä?
Vuoteellaniko?"

"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten. "Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin minä kannoin sinut tänne."

"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta. "Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua, niin voin sinua kiittää avustasi."

Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen, ja yö kului rauhallisesti.

Seuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja
Jaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään.

Tämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta viidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin arveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että hänen tuli odottaa mitä ikävintä.

"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua tarkkaan", sanoi hän. "Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni loppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi muuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun heikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon kipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä enemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan siinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi isääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo on sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun kuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä enhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä rasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee, jolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan hätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi vaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta eroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki alttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa oikeata hetkeä."

"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun pitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä mitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole ketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka monta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin vaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä kärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan kestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin levottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun sinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa kammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan suuri vaiva voittaa tämä tunnelma."

"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia jäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä minua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin tainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva? Tiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa!"

"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan. Kaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai ainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun pitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se sinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa sinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta, että minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan, jossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa."

"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin tuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet vuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en voi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole varuillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen puoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa anomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun turvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen puoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan alle!"

Jaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen opetuksiansa.

Muutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka vallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi valoa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää. Jaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti juomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen sydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin rautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle, sytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen heikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi kumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti vallitseva pilkko pimeys.

Isoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta valitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä ilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä.

Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani, otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.

Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.

"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!" kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se tapahtui… Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille."

12 päivä tammikuuta.

"Niin, tänään on kahdestoista päivä! Kaksi päivää on kulunut siitä, kun minä yllä seisovat rivit olen kirjoittanut. Minun järkeni palaa, minä tajuan jälleen, ja suokoon Jumala, etten uuteen epätoivoon sortuisi. Oi, ellen tietäisi että Herra Jumala on minun luonani, niin kuolisin tuskaan ja huoleen!"

15 päivä tammikuuta.

"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä isoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella laskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä juoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin minä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja kysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?"

"Tainnoskohtaus", vastasi hän, "tapahtuma niin kuin äsken, ellei aivan…"

Tähän hän päätti.

"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?" kysyin minä.

"Ei, lapseni", kuului vastaus. "Hiero ainoastaan minun käsiäni ja kulmiani vähän viiniätikällä… ja sitte… mene noutamaan Kristuksen Seuraamisesta, ja etsi se paikka, jonka minä tätä tilaisuutta varten olen merkinnyt."

"Minä tottelin, ja kun minä olin kostuttanut hänen käsiänsä ja kulmiansa viiniätikällä, sytytin minä lampun nähdäkseni paremmin. Sitten heittäysin alas polvilleni ja luin seuraavan paikan neljännen kirjan yhdeksännestä luvusta: 'Herra, minun Jumalani, sinun on kaikki mitä taivaassa ja maan päällä on! Minä uhraan sinulle kaiken sen hyvän, mitä minussa on, vaikka se onkin vähäistä ja vaillinaista; että sinä sen puhdistaisit ja pyhittäisit. Ota se armollisesti vastaan ja kehitä sitä paremmaksi ja saata minut, hidas ja kelvoton ihmisraukka, autuaasen ja hyvään loppuun…'"

Näiden sanojen kohdalla keskeytti minua isoisä, otti minun käteni omiensa väliin ja rukoili.

"Herra, minun Jumalani", puhui hän, "sinä hetkenä, jolloin minä olen seisova sinun edessäsi, anna minulle anteeksi, etten ajattele ainoastaan minun sieluni pelastusta, mutta myös tätä poika parkaa! Sinä huudat minua luoksesi, ja yksinäisyyteen täytyy minun jättää tämä lapsi! Minä vapisen ajatellessani hänen tulevia kärsimyksiänsä ja koetuksiansa! Minä vapisen että hänen luottamuksensa sinuun voisi horjua! Oi, Herra, anna Sinä hänelle voimia, opeta Sinä häntä, että hän rauhassa eläisi, niinkuin minä olen valmis rauhassa kuolemaan!"

"Ah, minun Jumalani, minä olen toivonut saada hänen kanssansa käydä alas näiltä vuorilta ja vielä kerran nähdä kevään! Sinun tahtosi ei ollut minun tahtoni, Herra; mutta Sinä suonet, että hän jälleen saa nähdä kotinsa! Lahjoita hänelle kestävyyttä, viisautta ja rohkeutta, ja anna että hän myös minun kuolemani perästä kestävä ja kärsivällinen olisi! Jos vaan hänet annetaan takaisin omaisillensa, niin siunaan minä kohtaloani, sillä minä en epäile, että ne koettelemukset, jotka sinä hänen päällensä panet, Herra, tulevat hänen sielunsa pelastukseksi. Hän ei koskaan tule unhottamaan niitä liikutuksia, joita hän tässä yksinäisyydessä on tuntenut."

"Anna anteeksi, Herra, että minä vaan hänestä puhun! Mutta minähän ainoastaan hartaasti rukoilen hänen sielunsa pelastuksen puolesta, joka minun sydäntäni vielä enemmän painaa kuin ne vaarat, jotka uhkaavat hänen henkeänsä!"

Melkein näin kuuluivat armaan isoisän sanat. Hän puhui verkkaan ja heikolla äänellä. Sitte pyysi hän minua rukoilemaan, ja lausui sillä välin raamatunlauseita sellaisella alttiudella ja kristillisellä nöyryydellä, että ne minua liikuttivat sisimpään sydämmen pohjukkaan saakka. Eräs seikka, itsestänsä vähäpätöinen, enensi vielä minun huoliani. Valikki, heräten tavattomasta valon hohteesta, alkoi surkeimmalla äänellä määkyä.

"Valikki raukka!" sanoi isoisä. "Minun täytyy sitä vielä kerran hyväillä. Mene, päästä hänet irti, lapseni, ja taluta hänet minun vuoteeni ääreen."

Minä tein mitä hän tahtoi, ja Valikki, ollen tuttavallinen ja kesy, asetti kumpaisetkin etujalkansa vuoteen reunalle ja nuuski sieltä ja täältä, jos ei jotain annettaisi hänen maistella. Kun arvelin että se olisi isoisälle mieliksi, annoin minä nopeasti kourallisen suoloja kädestäni, ja Valikki pisti ne mielihyvällä poskeensa.

"Hyvä, hyvä on, Valikki", sanoi isoisä vielä kerran hyväellen ja silitellen sitä. "Kunnosta itseäsi, elukkani, äläkä anna Jaakon joutua maidon puutteeseen!" Sen perästä käänsi hän päänsä pois, ja minä talutin Valikin jälleen loukkoonsa.

Siitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään luoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti aika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän hellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä sanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä alas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä voin saavuttaa: "Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa! En koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti niitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen ainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet minut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan Jumalassa!"

Tässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta hän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle ilonsa.

"Oi, minä vakuutan, isoisä", jatkoin minä, "aina tulen muistelemaan sinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään mitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä tilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun äitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina on oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!"

Tunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen jäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli kylmennyt, soljui minun kädestäni, "Jumala… sinun… kanssasi… lapseni…" kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta, antamatta kuulua enää huokaustakaan.

Ensimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle kauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta, johon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä havaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen ruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu jäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen pimeäänsä.

Seuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni, että minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen muistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä vaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen aikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla, että se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt enemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen.

Minä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen päin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan mieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä hiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta kadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut mieltäni.

"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää silmänsä", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni neuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää, minä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä vastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä uudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta.

Sen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua takaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja rauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen tottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen kasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta puristivat kyyneliä silmistäni.

"Ei", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, "vanhan, armaan isoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa vaikuttaman."

Ja kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle menemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä tuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun rohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi kieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka tunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen viereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen säännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa.

Mutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun tuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen! Minkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua varjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi ainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja tajuntani siitä riippua!

Vihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän rauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin rauhallisesti ja sikeästi.

Seuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta vuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana ruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta hetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun pelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä vaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä.

Minun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin mieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta vielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä torjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä. Vihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin yön, häiritsemättä ja sikeästi.

Seuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta minun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän rauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle rohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui vähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli ennustanut, suruksi ja huoleksi.

Oi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse, minun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota! Mutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen hautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu: multa pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on.

Minä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. "Kaikellaisia toimia sinun pitääkin täyttää", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli. "Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!"

Ensimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun täytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, — ei, mutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen isku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu kuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein kokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi mennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin että minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja minä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. "Sillä", sanoin minä itsekseni, "jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan tyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon tehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni jäännökset villipedoilta." Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes hauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse.

Kello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen synkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen käsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei ollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan kuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas Valikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen seuraavaan aamuun.

Tämä aamu tuli, ja nyt en saanut kauemmin vitkastella. Minä vahvistin itseäni syömällä vähän leipää ja juomalla siemauksen viiniä, ja sitten alotin raskaalla sydämmellä työtäni. Edeltäpäin olin jo kaikki siksi valmistanut. Minä asetin rakkaan isoisäni ruumiin laudalle, sidoin hänet huolellisesti siihen kiinni ja heitin viimeisen lempeän, surullisen katseen häneen. Kun minä näin hänet mäin makaavan, pää syrjään kallistuneena, kädet ristissä rinnan ylitse, murtui minulta melkein sydän ja minä itkin katkeria kyyneleitä.

"Minun isoisäni!" huusin minä valittaen — "sinä jätät minun! Sinä et kuule minua enää! Sinä et anna minulle mitään vastausta! Ijäti, oi, ijäti ovat sinun kalpeat huulesi suljetut!"

Minä tarvitsin muutaman ajan tointuakseni tästä tuskan purkauksesta.
Mutta täytyihän se tapahtua! Mitä voi hidasteleminen auttaa?

Vaivalla sain ruumiin kamariin ja haudan ääreen. Hiljalleen annoin hänet soljua alas, ja kun hän nyt pohjalla lepäsi, istahdin minä maahan haudan ääreen ja heittäydyin murheelleni. Kesti kauan ennenkuin voin päättäytyä heittämään ensimmäisen lapiollisen multaa kuoppaan. Vihdoin etsin voimaa rukouksessa. Lankesin polvilleni ja käänsin ajatukseni Jumalaan. Rukoelin voimaa, lohdutusta ja alttiutta itselleni, rukoelin ikuista rauhaa ja autuutta armaalle isoisälleni. Sitte nousin, peitin karkealla liinavaatteella nukkuneen kasvot ja rinnan, ja sitte aloitin toimeni. Käteni vapisivat, ja kyynelvirrat valuivat silmistäni, lapioidessani multaa kuoppaan, mutta kerran alotettuna olikin kohta tämä raskas ja surullinen tehtävä päätetty. Loppuosan päivästä kulutin siten, että veitselläni leikkasin lautaan lyhyen hautakirjoituksen, jonka tahdoin asettaa pään puolelle hautaa.

"Tässä lepää Pietari Ludvig Loprazin maalliset jäännökset", kirjoitin minä; — "kuollut yöllä 8 ja 9 päivän välillä tammikuuta 18— pojanpoikansa Jaakko Loprazin syliin ja saman ikuiseen rauhaan saattama."

Minä naulasin lautapalasen paaluun, istutin sen hautakummulle ja suljettuani oven menin keittiöön takaisin, jossa minulla nyt ei ollut ketään muuta kumppalia kuin Valikkini.

"Vaikka tunsin itseni levollisempana, nyt kun ruumis ei enää maannut vuoteella, näin minä kumminkin kohta, etten vieläkään ollut kokonaan voittanut heikkouttani. Minä pelkäsin yhä vielä vaan, ja ainoastaan pelvosta olin sulkenut maitokamarin oven. Tämän heikkouden piti minun voittaa ja minä tein lujan päätöksen. Avasin oven lukostansa, pidin sen ainoastaan linkulla suljettuna, otin tavakseni käydä joka päivä haudalla ja aina ilman valkeata ja toimittaa siellä rukoukseni ainakin aamuin ja illoin. Kaksi päivää sitten olen sen tehnyt ja tunnen että voitan itseni, että rauhani vähitellen palajaa. Ainoastaan tuo surullinen ajatus vielä että olen yksin, aivan yksin, vaivaa minua yhä ja painaa lyijypainolla sydäntäni."

Niin pitkälle Jaakkoparan päiväkirja, jossa hän suunnittelee heikon kuvauksen niistä kauheista hetkistä, jolloin hän yksin eleli aikansa kuolleen ääressä kammottavimmassa yksinäisyydessä. Hän vaipui nyt synkkään alakuloisuuteen, jota hän turhaan koetteli voittaa tarttumalla jälleen niihin töihin, jotka isoisän kuolema oli keskeyttänyt. Hänen ei onnistunut virkistää suruun vaipunutta ja masentunutta sieluansa, ja koko päivät pitkin istui hän kauan tylsämielisessä horroksessa ja katsoa tuijotti takkavalkean tuleen löytämättä tajuntaansa selvää ajatusta.

Ainoastaan kaksi tapahtumaa löytyy tässä päiväkirjassa merkittynä, jotka tempasivat hänet vähäksi aikaa pois tuskiinsa vaipumasta, ja jotka häneen tekivät hyvän vaikutuksen.

Ensimmäinen tapahtui heti hänen isoisänsä hautaamisen jälkeen. Heikko melu piisissä herätti hänen huomionsa, kun hän eräänä iltana oli aikeessa sammuttaa tulen liedessä ja lamppunsa. Lähestyen hän huomasi, että kappale kalkkia kokonansa karstalla peitetty oli ylhäältä savutorvesta pudonnut alas. Karsta kiilui, ja huolistuneena että koko savutorvi olisi tulessa, asettui Jaakko sen alle tutkiaksensa asiaa ja ollaksensa varuillansa turvallisuudestansa. Ensi katseella ylöspäin hän huomasi että hänen huolensa olivat aiheettomia. Mutta kun hän niin seisoi pää takaisin päin käännettynä ja katseet ylöspäin, havaitsi hän jotain, josta ikäänkuin lohduttavan toiveen säde lankesi hänen sieluunsa. Loistava tähti näyttäytyi nimittäin rautaisen savutorven reunalla; Jaakko näki sen verkalleen kulkevan ohitse ja heti katoavan toisen reunan ulkopuolelle. Koko ilmiö kesti ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä, ja kumminkin oli tämä tarpeeksi herättämään hänessä vilkkaan liikutuksen. Tähti, joka lähetti säteensä hänen synkkään hautaansa ja kävi häntä hänen yksinäisyydessänsä tervehtimässä, näytti hänestä lohduttavalta tunnusmerkiltä, Herran lupaukselta, ettei hän kokonaan ollut unhotettu ja hyljätty, ja hän lankesi alas polvillensa kiittääksensä Jumalata tästä iänikuisen rakkautensa säteestä. Iloisesti liikutettuna hän meni levolle ja toivoi seuraavana iltana vielä kerran näkevänsä saman tähden, mutta hänen toiveensa pettyi, vaikka hän tarkoilleen oli pannut mieleensä hetken, jolloin se oli näkynyt. Tähti ei enää palannut jälleen, vaan jätti hänelle ainoastaan lohduttavan muiston, joka muutamia päiviä sulostutti hänen yksinäisyytensä kärsimyksiä.

Mutta kauan ei tämä lohdutus riittänyt. Entinen, tuskin voitettu synkkä alakuloisuus palasi jälleen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomana. Kuolettava ikävä kalvoi häntä ja hivutti hänen voimiansa. Hän olisi luultavasti vaipunut parantumattomaan raskasmielisyyteen, ellei toinen tapahtuma voimakkaasti olisi kiskonut hänet siitä irti.

Se tapahtui 23 päivä tammikuuta. Jo muutamia päiviä sitte teki Jaakko sen havainnon, että ilma ulkona varmaankin oli lauhtunut. Hän tarvitsikin vähemmin lämmittää kuin muuten eikä savu vetäytynyt niin helposti kuin tähän saakka savutorven kautta. Silloin kuuli hän äkkiä, kellon kahta käydessä iltapäivällä, kaukaisen, kumean pauhinan ikäänkuin ukkosen jyrinän, jyske ja pauke kiihtyi kauhealla voimalla, ja äkkiä hän tunsi ankaran jysäyksen, joka pakoitti hänet säikähtyneenä juoksemaan ylös paikaltaan.

Hän päästi kauhistuksen huudon. Kaikenlaisia talouskaluja keittiössä kaatuivat kumoon; paksu tomu täytti meikein tukehuttaen ilman, ja jo ennen oli Jaakko kattopalkkien ryskeestä voinut päättää, että paimenmaja oli saanut kauhean sysäyksen.

Ensimmäisessä säikähdyksessä luuli hän jo että kaikki oli pirstoiksi hajonnut hänen päänsä päällä. Mutta kohta hän tuli siihen vakuutukseen, että ainakin keittiö vielä oli aivan hyvässä kunnossa, ja hän teki nyt kiertokulkunsa majan ympäri hankkiaksensa varmoja tietoja, josko joka paikassa oli asian laita niin. Mutta tuskin hän oli tullut navettaan, kun jo ensi katseella näki hirvittävimmän hävityksen jälkiä. Joukko pirstaleita peitti permannon; seinät seisoivat kyllä vielä paikoillaan, mutta ne olivat nähtävästi saumoiltaan siirtyneet ja uhkasivat joka tuokiossa langeta alas; osa katosta oli sortunut, ja kalkkia, kattopäreitä, kiviä ja hirsienpäitä makasi hajallansa permannolla. Joku raskas esine oli silminnähtävästi vyörynyt majaa vasten. Luultavasti joku kalliolohkare, joka majan yläpuolella oli irtautunut vuoresta, tai lumivyöryke, joka korkeammalla olevalta äyräältä oli vyörynyt alas, mutta jolla ei kumminkaan ollut tarpeeksi voimaa ruhjoa kaikki rikki allensa ja haudata ne painollansa.

Jaakko kiitti Jumalaa, että Hän oli suojellut häntä tästä uudesta vaarasta, ja hänen pelastuksensa näytti hänestä olevan varma tunnusmerkki siitä, että Jumalan isällinen silmä nyt niinkuin aina ennenkin valvoi hänen ylitsensä. Hän voitti jälleen rohkeutta; hänen masentunut mielensä toipui ja hän saavutti uutta luottamusta tulevaisuuteen.

Mutta todella olikin rohkeutta tarpeen tuolle onnettomalle Jaakkoparalle. Kova onni ei vielä väsynyt häntä vainoamasta. Tapahtui mitä jo isoisä salaisesti oli aavistanut: Vuohi alkoi antaa vähemmän maitoa.

Jaakko huomasi sen vasta tammikuun keskivaiheilla, ja viidentenä kolmatta päivänä hän ei enää voinut sitä epäilläkään. Hänelle johtui mieleen isoisän sanat, jotka hän kerran oli lausunut: "Mitä tekisimme, Jaakko, jos vuohen maitolähteet ehtyisivät? Epäilemättä tulisi meidän teurastaa Valikki ja käyttää ravinnoksemme sen liha!"

Mutta tappaa Valikki, hänen kärsimyksiensä uskollinen toveri? Ei, sitä ei Jaakko hennonut tehdä! Ainakin päätti hän lykätä tämän hetken niin kauas kuin mahdollista ja sillävälin tyytyä kaikkein välttämättömimpään. Toistaiseksi Valikki vielä antoi vähän maitoa. Juustoa ei Jaakko tosin enää voinut siitä valmistaa, mutta hänellähän olikin vielä muutamia säästössä, ja kukaties Valikin asiat vieläkin voisivat parantua. Tämä piti kumminkin kohta tapahtuman, jos siitä apua olisi. Tarkoin tarkastettuaan kaikkia varojaan laski Jaakko, että hän korkeintaan viisitoista tai kuusitoista päivää voisi tulla näillä toimeen. Ja vielä oltiin tammikuussa, eikä hän siis voinut ajatellakaan voivansa jättää paimenmajaa!

Aina tammikuun 30 päivään ehtyi Valikki päivä päivältä, kunnes Jaakon mieleen johtui antaa sille kaksinkertaisen annoksen suolaa. Mutta tästäkin oli vaan apua yhdeksi päiväksi, ja neljäntenä päivänä helmikuuta sai hän ainoastaan muutamia tippoja. Jaakko oli siis pakoitettu tekemään jonkunlainen päätös Valikin suhteen, niin vaikealta kuin se hänestä tuntuikin.

Kahdeksantena päivänä helmikuuta havaitsi Jaakko Valikin maitolähteet kokonansa ehtyneiksi. Se ei antanut hänelle enää tippaakaan. Hän istahti permannolle elukkaraukan viereen, kietoi käsivartensa sen kaulan ympäri ja itki katkerasti. Tuo ikävä hetki oli siis tullut. Hänen piti, hänen täytyi tappaa kärsimyksiensä lempeä toveri, ainoa elävä olento, joka oli sulostuttanut hänen yksinäisyyttänsä; uskollisen elättäjänsä piti, täytyi hänen surmata, täytyi pistää veitsen sen kurkkuun, täytyi tuottaa sille tuskaa, vaikkakin se oli hänelle osoittanut ainoastaan pelkkää hyvyyttä!

Hän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin välttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan hänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä säästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää.

12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: "Mahdotonta on minulle niitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna kaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en enää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa. Valikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi ravintoaineeksi. Ja kumminkin… minä en voi siinä suhteessa voittaa itseäni."

13 päivä helmikuuta.

Minä olen toimittanut uusia tutkimuksia, etsinyt läpi koko majan, monessa paikassa tonkinut maata, — turhaan! Minä en löydä mitään ravintoainetta enää, ja minun ponnistukseni ovat vaan kiihoittaneet minun nälkääni. Mitenkä käynee minulle ja Valikkiraukalle? Oi Jumala, auta sinä meitä!

17 päivä helmikuuta.

Pakkanen on eilisestä asti niin paljon kiihtynyt, että minun on ollut pakko kaiken päivää lämmittää. Tämä olisi oivallinen ilma säilyttää Valikkiparan lihaa, se jäätyisi ja pysyisi sentähden turmeltumatta. Mutia eikö pakkanen voi jälleen lauhtua? Jos niin kävisi, niin puuttuisi minulta suolaa, suolatakseni lihaa. Ei, minä tahdon vielä odottaa! Odottaa viimeiseen saakka!

18 päivä helmikuuta.

Pakkanen voittaa ylivaltaa ja muistuttaa minulle susien hyökkäystä. Ei mikään nyt estä heitä jälleen vaeltamasta vuoristossa. Jumalani, varjele minua heidän kynsistänsä! Tulla heidän hampaittensa raadeltavaksi, mikä kauhea kohtalo! Mieluummin soisin että lumipyry minut hautaisi. Sellainen kuolema olisi suloinen tuohon toiseen verraten!

20 päivä helmikuuta.

Minä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän paimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus kohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän päätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä unesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin Valikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja katseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa heräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta ihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä juoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla… mutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi? Vielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun piti tehdä päätökseni… minä tartuin puukkooni… minä syöksyin Valikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!… Mutta en voinut. Minusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi kädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki, syleilin sitä uudelleen.

Pakkanen oli ankara, minun täytyi sytyttää tuli, ja kun minä sen ääressä lämmittelin, ajattelin itsekseni: "Koska sudet juoksentelevat lumessa, miksi et sinä voisi tehdä samoin?"

Tämä ajatus pani minut ilosta vapisemaan; mutta kohta sen perästä rupesin jälleen pelkäämään. Etten tarvitseisi uhrata Valikkia, tahdoin siis itse antautua vaaraan, joutua susien kitaan?

Kumminkin — niin ajattelin minä vielä — jos tappaisin Valikin, tietäisinkö varmuudella, että sen liha riittäisi siksi kuin pelastusta minulle tuotaisiin? Välistä ovat Juravuoret lumen peitossa kesään saakka, ja niin hyvää tilaisuutta kuin nyt, jolloin hanki kannattaa, ei ehkä tarjoudukaan uudelleen. Vihdoin on susienkin hyökkäys hyvin epätiedossa, ja kun kelkassa ajaa alas vuorelta, niin pääsee nopeasti rientämään paikasta paikkaan, ja koetelkoot sudet, miten he minut saavuttavat.

Ajatus lähteä kelkassa ajamaan ratkaisi asian. Minä aioin vitkastelematta ruveta kelkkaa valmistamaan ja arvelin käyttää siihen soveliaimmat puut, mitkä löytäisin. Kelkka piti oleman hyvästi tehty, tarpeeksi vahva, suuri ja leveä kantaaksensa minua ja Valikkia. Muuten minä kyllä ymmärtäisin ohjata kelkkaa huimaavammassakin vauhdissaan. Valikilta sitoisin jalat kiinni, ettei se olisi minulle esteeksi, ja asettaisin sen taakseni, ja niin lähtisimme uskaliaasti Jumalan nimessä pakoretkellemme.

Kumminkin tunsin olevani vaihtelevien tunteitteni vallassa. En voinut ilman sääliä jättää tätä majaa, jossa olin niin paljon kärsinyt, ja jossa minun armaan isoisäni tomu lepäsi! Minä ajattelen kauhulla sitä pitkää matkaa, joka eroittaa minua kylästämme; mutta kumminkaan en tule päätöstäni muuttamaan. "Jos sinä, oi Jumala, vaan olet minun turvani ja suojani, niin en minä mitään pelkää."

Eikä Jaakko horjunut aikomuksessansa, niin uskaliaalta ja vaaralliselta kuin se näytti ja niin surkeasti kuin se mahdollisesti voisi päättyäkin. Varhain aamulla 21 päivä helmikuuta heräsi hän. Pakkanen tuntui olevan ankarampi kuin koskaan ennen, mutta pakkanenhan juuri suosisikin hänen yritystänsä, ja sentähden hän ei kadottanut tuokiotakaan. Ensiksi hänen piti kovertaa itsellensä tie läpi lumen; mutta kun hän lykätäksensä lumen syrjään ainoastaan tarvitsi heittää sen majan sisään, ei se hänestä tuntunut liian vaikealta. Lapiolla ryhtyi hän rynnäkköön kauan miettimättä ja teki työtä sellaisella innolla, että vihdoin väsyi ja piti hiukan levähtää. Hän meni majaan ja teki tulen.

Mutta tuskin tuprusi savu piisistä ulos, kun hän äkkiä kuuli melua ulkoa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mahtoi olla susia, jotka olivat vainunneet hänen siellä olonsa ja tulivat nyt häntä raatelemaan. Mutta hänen pelkonsa ei kauan kestänyt. Susien ulvonnan asemesta hän kuuli ihmisääniä, eroittipa vielä oman nimensäkin, ja nyt hän päästi riemuitsevan ihastushuudon, johon ulkoa vastattiin samaan tapaan.

Uudelleen tarttui nyt Jaakko, puoleksi tunnottomana ilosta, lapioonsa ja ponnisteli voimakkaasti päästäkseen läpi lumen pelastajiansa, vapauttajiansa vastaan. Kohta eroitti hän yhä selvemmin äänet ja kuuli, kuinka ihmiset ulkona kiihoittivat toisiansa työhön. Ja nyt… suuri Jumala, mikä autuus! — nyt tunsi hän isänsäkin äänen, joka kaikui hänen korviinsa ja pani hänen sydämmensä värisemään. Hän riemuitsi, hän ponnisti voimiansa kaksin kerroin, ja ulkoapäin riennettiin voimakkaasti hänelle avuksi, ja vihdoin, pitkien minuuttien kuluttua, oli lumikinos, joka vielä eroitti hänet ystävistään, murrettu.

Jaakon isä, joka oli täynnä kiihkeätä malttamattomuutta, ei malttanutkaan odottaa siksi, kuin aukko oli saatu mukavaksi. Hän tunkeutui läpi, hän riensi eteenpäin ja riemuhuudolla syleili hän poikaansa ja rakkautensa kaikella voimalla hän painoi hänet rintaansa vasten.

"Entäs isoisäsi, poika?" huusi hän.

Jaakko oli niin liikutettu ja tunteittensa valtaamana, ettei hän voinut vastata. Hän vei isänsä maitokamariin, heittäytyi alas isoisänsä haudalle ja puhkesi kyyneleihin. Hänen isänsä arvasi kaikki, ja lautapalanen kummun päässä vahvisti hänen aavistuksensa. Jaakko koetteli antaa isällensä kuvauksen kaikista kestetyistä kärsimyksistä, mutta hän oli vielä liian kiivaassa mielenliikutuksessa, ja yritys meni hänen voimiensa yli.

"Myöhemmin, lapseni, myöhemmin!" sanoi isä itsekin syvästi liikutettuna. "Seuraa minua, emme saa antautua alttiiksi uusille vaaroille ja aika rientää. Muutenkin palausmatka ei mahtane tulla helpoksi."

Sillä välin olivat myös muut tunkeutuneet aukon läpi, ja kun he astuivat majaan, tunsi Jaakko kaksi setäänsä, — isänsä veljet — ja renki-Pekan. Kaikki syleilivät häntä ja toivottivat onnea hänen vapautukseensa. Sitte kiiruhtivat he matkaile lähtöä. He olivat tulleet suksilla, ja kaksi paria olivat he vielä tuoneet mukanansa, joista toiset valitettavasti olivat liikaa. Toisille piti Jaakon nousta.

Pekka otti kelkan hinatakseen ja Valikki sidottiin sen päälle, eikä susia peljättykään. Sudet saivat tulla, milloin heitä halutti. Vapauttajat olivat hyvästi aseilla varustettuna ja Jaakkokin sai pyssyn, jonka hänen isänsä ripusti hänen olkapäillensä ja tarttui sitte hänen käteensä.

"Nyt ei ole tilaisuus", sanoi hän, "ottaa mukanamme armaan isoisäsi jäännökset. Keväällä palaamme jälleen ja silloin pidämme huolen, että hän saa kristillisen hautauksen kylämme kirkkotarhassa. Mutta rukoella tahdomme vielä kerran hänen haudallansa!"

He astuivat kaikki maitokamariin ja polvistuivat isoisän hautakummulle.

"Jää hyvästi, rakas, kallis vanhus", lausui Jaakon isä liikutetulla äänellä. "Minä noudatan varmaan sinun tahtoasi, kun saatan tämän lapsen, niin pian kuin voin, hyvään turvaan! Jää hyvästi, ja levätköön tomusi rauhassa!"

Kaikkien silmät seisoivat täynnänsä kyyneliä, kun he jättivät paimenmajan, jonka oven he huolellisesti sulkivat. Alaskulkeminen meni nopeasti, mutta oli vaivalloinen. Jaakon silmiä, jotka niin kauan olivat pimeyteen tottuneet, häikäisi valkean lumen kiilto. Sen ohessa oli todellakin pakkanen ankara; vaan Jaakko ei sitä vähääkään valittanut, sillä pakkanenhan juuri olikin pelastanut hänen henkensä ja Valikinkin, joka vilusta väristen makasi kelkassa.

Ilman muuta onnettomuutta, kuin että he välistä upposivat polvia myöten lumeen, saapuivat he vuoren juurelle ja tapasivat täällä jo valmiiksi tasoitetun tien, jonka kylän asukkaat kauheilla ponnistuksilla olivat raivanneet läpi lumen. Jaakkoa hämmästytti se mahdottoman suuri vaiva ja työ, jonka tämän tien aikaan saaminen oli kysynyt.

"Niin, todellakin se oli vaikea tehtävä", sanoi hänen isänsä. "Me olisimme jo joulukuussa vapauttaneet sinut, jos pakkanen vaan olisi pysynyt paikoillaan. Ei meiltä, rakas Jaakkoni, eikä meidän naapureiltakaan ole puuttunut uskollista intoa, mutta miesmuistiin ei ole ollut sellaista lumen paljoutta. Neljä kertaa olemme raivanneet tien ja neljä kertaa on se jälleen pyrynnyt kiinni!"

"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?" kysyi
Jaakko.

"Ei ensimmäisestä päivästä", vastasi isä, "mutta toinen este viivytti sinun pelastustasi."

Ja nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä oli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen reunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja Jaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut elämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli lumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei enää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli kylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he tervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla, että hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa.

Jokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin ylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta tuotiin heille monenlaisia makupaloja.

"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!" kirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. "Ei ollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen perheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan, on minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia vastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos minun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi, minun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin oppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista, hellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja vakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen tapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!"