KUUDES LUKU.
Sudet.
Seuraavana aamuna olivat ystävämme jo siihen määrin voittaneet takaisin alttiin luottamuksensa Jumalaan, että he voivat ryhtyä miettimään uusia tuumia hankkiaksensa suurempia mukavuuksia kaikesta maailmasta eroitetussa yksinäisyydessänsä. Isoisä ehdoitti puhdistaa ikkuna lumesta ja Jaakko suostui iloisena tuumaan, vaikka tämä tehtävä oli paljon vaikeampi kuin kovertaa tunneli lumen läpi. Tunnelia kaivaessa hän ei tarvinnut muuta kuin sysätä lumen syrjään; mutta ikkunasta piti hänen poistaa lumi, valmistaaksensa valolle esteettömän tien. Kumminkin alkoi hän tämänkin työn eikä sallinut että isoisä häntä siinä auttaisi, ettei hänen kallis terveytensä joutuisi vaaran alaiseksi.
Tunnelin asemesta koverti hän siis ylhäältä päin aukon lumeen, ja koetti sillä tavoin tunkeutua ikkunaan asti. Se meni tietysti hitaasti, sillä hänen täytyi lapiolla kaivaa aukko eikä saanut jättää sitä liian kapeaksi, ettei sitä ensi lumipyry jälleen täyttäisi. Ensimmäisen päivän ehtoolla oli hän tuskin päässyt jalkaakaan katon räystään alapuolelle, ja voi siis aivan tarkoin laskea, että hän saadaksensa tehtävänsä valmiiksi vielä tarvitseisi siihen kolme tahi neljä päivää. Tämä ei kumminkaan saattanut häntä peljästymään. Päinvastoin tarttui hän työhön seuraavana päivänä uudella uskalluksella ja käytti lapiotansa sellaisella innolla, että hän valitettavasti unhotti kaiken varovaisuuden. Heittäen lunta kuopasta ylös, kasaantui se vähitellen yläreunalle jonkunlaiseksi penkereeksi, ja isoisä varoitti Jaakkoa luomasta pengertä liian korkeaksi, ettei se tulisi kovin raskaaksi ja lankeaisi takaisin hänen päällensä. Jaakko ei innossansa kuunnellutkaan tätä varoitusta, ja äkkiä tapahtui, mitä isoisä oli peljännyt; löyhä lumi ei kestänytkään korkealle kasatun penkereeen painoa, toinen kuopan seinistä vyöryi alas ja hautasi Jaakon hankensa alle, peittäen hänet sinne päätä myöten. Tosin onnistui hänelle pian kyliä saada päänsä lumesta vapaaksi ja siten pelastua tukehtumasta, mutta kaikki hänen ponnistuksensa päästä jälleen irti näyttäytyivät turhilta. Ei edes käsivarsiaankaan hän saanut lumesta irti, ja vähän aikaa turhaan ponnisteltuansa, ei hänelle vihdoin jäänyt muuta neuvoa, kuin huutaa isoisää avuksensa. Onneksi oli seinän vyöry tehnyt loven, jonka kautta vanha mies, joskohtakin suurella vaivalla, voi tunkeutua kuoppaan. Hän lapioi lumen vähän syrjään, ja kun Jaakko ensin oli saanut toisen käsivartensa irti, ei hänelle enää ollut vaikeata kokonansa irroittua tuosta lumen kylmästä ja puristavasta syleilystä. Irti oli hän jälleen, mutta valitettavasti sai hän nyt tehdä sen havainnon, että lumiseinämän murros oli melkein kokonaan hävittänyt hänen tähänastisten ponnistustensa hedelmät, ja että hänen melkein piti alkaa uudelleen alusta asti.
"Näethän ettei pidä koskaan jättää varovaisuutta huomioon ottamatta", sanoi isoisä lempeästi nuhdellen.
"Tietysti, isoisä, minä olen ollut aika tomppeli", antoi Jaakko vastaukseksi. "Mutta tämä tapahtuma olkoon minulle varoitukseksi, ja huomenna jo tahdon alkaa työni viisaammin."
Jaakko oli arvannut oikein. Kun hän seuraavana aamuna tahtoi ryhtyä jälleen noin nolosti keskeytettyyn työhönsä, satoi lunta, ja hän oli pakoitettu antaa lapionsa levätä. Koko päivän putoili lunta suurissa määrin, ja sitä paitsi puhalsi ilkeän kylmä tuuli. Hänen täytyi siis jäädä majaan, otti jälleen oljenpalmikoimisensa esille, lypsi vuohen, valmisti isoisälle hänen yksinkertaisen ateriansa ja toivoi, että lumisade yön kuluessa lakkaisi.
Hän erehtyi. Kun hän toisena päivänä pisti päänsä ulkoilmaan, puhalsi häntä vastaan raivoava myrsky jäädyttävällä henkäyksellään ja syyti hänelle sellaisella raivolla lumihiukusia vasten kasvoja, että hän vallan sokaistuna kääntyi takaisin muistaen vaivoin sulkea savutorven luukkua jälleen.
"Pyhä Jumala, armahda meitä!" huusi hän palatessaan isoisän luo. "Tämä on kauhein jumalanilma, joka meillä on ollut siitä asti kun meidät tänne vangittiin!"
Jaakko ei todella ollutkaan vielä kokenut, mikä merkitys hirmumyrskyllä vuorenhuipuilla oli, vaan nyt piti hänen saada se havaita.
Myrsky oli hirvittävä. Huolimatta siitä paksusta lumikerroksesta, joka ympäriiseen peitti majan, tunkeutui myrskyn pauhu ja ulvonta sen sisimpiin osiin ja täytti aran pojan sydämmen pelvolla ja kauhistuksella. Kerran koettaen avata ovea näkivät ystävämme mahtavien lumipilvien raivoavalla nopeudella vihurissa lentelevän halki ilman, ja myrsky oli voimakkaampi heidän yhdistyneitä voimiansa ja riehui suoraan ovea vasten. Mahdottomalta näytti avata luukku uudelleen. Niinpian kuin sitä vaan vähänkään ra'otti, syöksyi tuuli ulvoen savutorvea myöten alas ja ajoi kokonaisia lumipilviä edessänsä. Kaikki piti huolellisesti sulkea, ja siitä syystä olivat vangitut pakoitetut sammuttamaan tulen takasta, ettei savu, joka ei enää mistään aukosta päässyt ulos, tukehuttaisi heitä.
Niin he istuivat monta pitkää tuntia pilkkosen pimeässä ja kuuntelivat peljästynein sydämmin valtavasti kiihtyneitten luonnonvoimien raivoa, Jaakko vapisi alituiseen uudistuneitten, kauheitten puuskien kohdatessa ja puristautui huolellisena isoisäänsä, jolla oli vaiva häntä rauhoittaa ja viihdyttää hänen huoliansa. Kääntääksensä hänen huomionsa pois rajuilmasta, antoi hän hänen lypsää vuohen ja toimittaa muita pienempiä askareita ja pyysi hänet vihdoin luottamaan Jumalan ijankaikkiseen rakkauteen ja laupiuteen.
"Mitä sinä sitte pelkäät, Jaakko?" sanoi hän. "Sama voima, joka sinua tänään niin kauhistuttaa, on aina oleva eikä tule koskaan olemaankaan muuta kuin ijankaikkinen Hyvyys. Silloinkin kuin hän tuhoavassa vihassaan uhkaa murskaksi murentaa taivaan ja maan, käyttää ijankaikkinen viisaus kaikkia näitä myrskyjä ainoastaan välikappaleina, antaaksensa uusia luomisia syntyä tästä näennäisestä kaaoksesta. Hän kasaa äärettömiä määriä lunta vuorillemme antaaksensa niitten keväisin hedelmöittävinä lähteinä ja puroina virrata alas laaksoihin ja herättääksensä niittymme, peltomme, koko kasvikunnan uuteen eloon. Ilman tätä ehtymätöntä hedelmällisyyden lähdettä, jota melkein yksin lumen paljous pitää voimassa, ei ruoho versoisi, ei yksikään kukka ilahuttaisi sinua väriloistollaan ja tuoksullaan, ja meidän siunatut laaksomme, meidän viheriät nurmikkomme ja vainiomme muuttuisivat hedelmättömiksi erämaiksi. Sentähden älä pelkää! Myös tässä rajuilmassa ilmenee Jumalan hyvyys ja kunnia, ja siunaus vuotaa siellä, jossa sinä et näe muuta kuin hävitystä ja kauhua."
Jaakon levottomuus tuli jossakin määrin näitten isoisän sanojen kautta rauhoitetuksi, ja vähennetyllä kauhulla kuunteli hän hirmumyrskyn koleata pauhinaa, joka lakkaamatta täytti värisevän ilman.
Äkkiä tärisytti mahtava isku koko majaa aina perustaksiansa myöten, ja ovi jyskyi ja paukahteli, ikäänkuin se olisi särkynyt tuhansiin pirstaleihin, niin että itse isoisä ehdottomasti säikähtyneenä hypähti ylös.
"Mitä se oli?" kysyi Jaakko vapisten. "Murtuuko maja murskaksi päämme päällä?"
"Minä toivon, ettei niin tapahdu", lausui isoisä nopeasti voittaen takaisin levollisuutensa. "Sytytä lamppu, lapseni. Me tahdomme heti tarkastaa, mitä tapahtunut on?"
Jaakko totteli. Kun lamppu paloi, avasi isoisä oven, ja havaitsi sen ulkoapäin salvatuksi, niinkuin se aikaisemmin oli ollut, ennenkuin Jaakko oli kaivanut tunnelin lumen kautta.
"Sitä minä ajattelinkin!" sanoi hän. "Sinun käsiesi työ on hävitetty, poikani, käytävä on murtunut ja meidän täytyy alkaa alusta, jos tahdomme uudelleen käydä ulos ulkoilmaan. Mutta älä ole pahoillasi, vaan ajattele mieluummin, mitä meille olisi voinut tapahtua, jos meidän majamme ei olisi ollut kokonansa lumen peitossa. Lumi verhoo sen ikäänkuin suojeleva penger. Ilman tätä pengertä olisi se tuskin voinut vastustaa tätä rajuilmaa ja hirmumyrskyn sysäyksiä. Niin on siis lumivaippa, joka meidän silmissämme oli jotain pahaa, nyt muuttunut siunaukseksi, josta meidän tulee olla Jumalalle kiitollisia, sillä se on suojellut meitä vaaroista, ehkäpä vielä kuolemastakin."
Aina iltaan asti riehui myrsky ja kesti vieläkin, kun ystäväparkamme laskeutuivat olkisäkkinsä päälle etsiäksensä muutamien hetkien levollista unta päivän väsyttävien mielenliikutusten perästä. Huolimatta rajumyrskystä nukkuivat he kumminkin lähellä toisiansa, ja seuraavana aamuna näytti siltä, kuin myrskyn raivo vähän olisi tauonnut. Mutta he eivät voineet tarkoilleen arvostella, jos asian laita todellakin oli niin, tai josko ehkä lunta olisi keräytynyt niin suunnattomasti majan yli, että sen paljous tukahutti äänen. He koettelivat hiukan avata luukkua, mutta se vastusti heidän kiivaimpiakin ponnistuksiansa. Ikkuna, ovi, kaikki olivat niin umpeen lumella peitetyt, ettei mistään ollut mahdollista saada pienintäkään aukkoa, josta voisi johtaa savua ulos. Raukat olivat pakoitetut viettämään tämänkin päivän ilman tuletta, ja voivat polttaa korkeintain muutamia männynkäpyjä hankkiakseen itsellensä vähänkään valoa ja lämpöä. Kuivat männynkävyt eivät antaneet paljon savua, mutta valitettavasti myöskin vähän lämpöä, eivätkä palaneetkaan kauan. Kumminkin oli virkistävää aika ajoin nähdä sen kirkasta liekkiä, joka iloisesti leimueli ja muutamia hetkiä valaisi majan loistavalla valollansa. Valitettavasti ei voitu tätä leikkiä aivan usein uudistaa. Varasto ei ollut suuri, ja talvi oli vielä pitkä. Ylipäänsä viettivät erakkomme oikein ikävän päivän, ja noilla muuten niin nopeasti haihtuvilla hetkillä näkyi tänään olevan lyijynraskaat siivet.
Yhdentenätoista päivänä joulukuuta heräsi Jaakko, vilusta väristen luita ja ytimiä myöten. Vaikka lumi lämmittävänä vaippana ympäröi ja verhosi majaa kokonaisuudessaan perustuksesta katon harjan yli, tunkeutui pakkanen kumminkin sisään huolimatta tästä suojelevasta verhosta, ja isoisä teki siitä sen johtopäätöksen, että se oli kohonnut tavattoman korkeaan määrään. Hän ja Jaakko värisivät vilusta ja kumminkin heillä ei ollut mitään keinoa lämmittää itseänsä, vaikka he niin paljon kuin mahdollista koettivat olla ruumiillisessa liikkeessä. He eivät vieläkään uskaltaneet sytyttää tulta peljäten siten tukehtuvansa savuun, ja sentähden olivat he ylen vaikeassa asemassa. Valikkikin näkyi voivan hyvin pahoin ja olevan oikein pahimmalla mielialalla. Se määkyi mitä surkeammalla tavalla eikä rauhoittunut edes Jaakon hyväilemisistä. Tämä päivä tuntui vankiraukoille melkein vielä surkeammalta ja loppumattomalta kuin edellinen. He tunsivat olevansa ikäänkuin haudassa, ja syvä, hiljainen hauta näyttikin koko tuo lumeenpeitetty paimenmaja olevankin, johon ei mikään melu ulkomaailmasta enää tunkenut. Tarvittiin suuria sielunvoimia pysyä kaikkea rohkeutta ja kaikkia toiveita kadottamatta eikä jättäytyä vastustamatta mustimpaan murheeseen ja synkimpään synkkämielisyyteen. Mutta isoisä omisti onneksi tämän sielunvoiman ja osasi myös siitä antaa osan pojanpojallensa. Ei valitussanaa, ei huokausta päässyt hänen huuliensa yli, eikä Jaakkokaan tahtonut olla vähemmin urhea, eikä vähemmin kestävä kuin tuo heikko, sairas vanhus, joka hänelle antoi niin oivallisen esimerkin.
Vielä kului päivä, vielä kaksi, tässä yksitoikkoisuudessa mitään merkillistä vaihdosta tuottamatta, kunnes vihdoin aivan omituinen tapahtuma uudelleen ajoi peljästyksen korkeimmilleen ystävissämme.
Jaakko oli juuri eräänä aamuna vuohta lypsämäisillään, sillä välin kuin isoisä aikoi sytyttää pienen takkavalkean männynkävyistä, kun Valikki hörpisti korviansa kuunnellaksensa tavatonta melua ulkopuolella ja rupesi äkkiä vapisemaan kaikissa jäsenissänsä.
"Mikä sinua vaivaa, Valikki?" sanoi Jaakko, jota vuohen tavaton käytös heti kummastutti. "Mikä sinua vaivaa?" uudisti hän, ja koetteli sitä hyväilyllä rauhoittaa. "Mikä sinua säikyttää? Pysy hiljaa, elukkani, ei sinulle mitään tapahdu!" Mutta Valikki ei rauhoittunutkaan, ilmaisi vaan uusia kauhun ja pelvon oireita, tunkeutuen täynnä ilmeistä tuskaa Jaakon jalkoihin ja valittaen surkeimmalla äänellä. Mutta samassa silmänräpäyksessä havaitsi Jaakkokin syyn tähän tuskaan. Hurja, kauhea ulvonta kuului ja näkyi kajahtavan juuri heidän päänsä ylitse.
"Laupias Jumala, siellä on susia!" huusi hän.
"Hiljaa, lapseni! Pysy aivan hiljaa ja koettele myös pitää Valikkia levollisna", sanoi isoisä ja tuli nopeasti sinne antaen vuohelle kourallisen suolaa siten rauhoittaakseen häntä. "Näyttää minustakin todellakin siitä kuin susia olisi niskoillamme; meidän täytyy olla varuilla!"
Vaikka Valikki hyvin mielellään söi suolaa, ei se siinä tuokiossa tuskin kääntänyt päätänsäkään sitä tavoittaakseen, vaan vapisi yhä ja oli tuskissaan, sillä välin kuin ulkoa uudelleen kajahti hurja ulvonta, joka kesti lakkaamatta.
"Ei ole enää mitään epäilystäkään, siellä on susia", sanoi isoisä matalalla äänellä. "Mikä onni, että meidän ovemme on suljettu ja ikkunat jälleen lumen peitossa! liman sitä olisivat nuo pedot aivan pian löytäneet tien meidän kimppuumme!"
"Mutta olemmeko nyt turvassa, isoisä?" kysyi Jaakko täynnä pelkoa.
"Minä toivon sen, vaikka meidän joka tapauksessa täytyy olla valmiit vastustamaan hyökkäystä", kuului vastaus. "Mutta puhu hiljaa ja koettele rauhoittaa Valikkia, sillä hänen rääkymisensä ilmaisee meidät."
Vuohi itsekin näkyi oivaltavan, minkä vaaran hänen ääntämisensä voi tuottaa, sillä vaikka se vielä kauheasti värisi, hillitsi se kumminkin huutonsa. Aivan lähelle Jaakkoa painuen pysyi se hyvin hiljaa. Isoisä istahti pojan viereen ja pani kätensä hänen olkapäälleen ollen vakavana valmis kaikkia mahdollisuuksia vastaan.
Nämä olivat tuskallisia hetkiä, jotka he nyt toisiinsa puristuneina ja pelvolla kuunnellen viettivät. Susien ulvonta uudistui monta kertaa, ja kaksi tai kolmekertaa oli se niin kauhea, että Jaakko pelkäsi viimeisen hetkensä tulleen.
"Ne kaivavat itsellensä tien läpi lumen", kuiskasi hän isoisälle puristautuen tuskan valtaamana hänen käsivarttansa vasten. "He murtavat itsellensä tien tänne ja repivät meidät palasiksi!"
"Ei toki, lapseni, ei toki", vastasi isoisä. "Niin kiireellä se ei mene. Minä en tosin voi kieltää, että me olemme hyvin tukalassa tilassa, kumminkaan en minä usko että meillä on hätä käsissä. Nämä sudet kuljeskelevat nyt vuoriseudun läpi, koska luultavasti lumi pinnaltansa on jäätynyt kannattavaksi hangeksi, sillä kylmänä vuodenaikana he aina vetäytyvät tasangoille ja kylien läheisyyteen. Minä otaksun, että ainoastaan joku sattuma on kuljettanut pedot meidän päämme päällitse. He ovat ajaneet takaa jotain metsäkaurista tai tunturivuohta, tavoittaneet ja repineet elukkaparan tähän paikkaan ja ovat nyt tässä tuokiossa valmiit sitä syömään. Siitä tämä ulvonta ja raivo, joka sinua niin paljon peljästyttää!"
"Mutta jos he tulevat, isoisä? Jos he tunkeutuvat katon kautta tai muuten? Mitäs sitte?"
"Minä en usko että se tapahtuu", vastasi isoisä, — "mutta jos se tapahtuisi, niin pitää meidän asettaa asiamme sen mukaan ja puolustaa itseämme. Onhan meillä veitset, kirves, heinähanko ja hiilikoukku. Jos he todella havaitsisivatkin meidän läsnäolomme, niin ei heille kumminkaan olisi helppo murtautua läpi katon tai löytää ikkuna tai repiä auki savutorven luukku. Kaikessa tässä on se meille onneksi, että myrsky ja lumipyry ovat syösseet kiinni sinun tunnelisi ja lumella jälleen peittäneet ikkunan, emmekä voi kylliksi kiittää Jumalaa, että hän sillä tavalla on suojellut meitä. Sinä valitit tätä rajua ilmaa, ja nyt sinun täytyy tunnustaa että sinun valituksesi olivat liian hätäileviä ja sinun ponnistuksesi hankkia meille vähän enemmän vapautta epäviisaita. Sallimus hajoitti ne ja sulki meidät pimeyteen, mutta se pelasti sensijaan meidän henkemme! Mikä onni etteivät sudet tulleet silloin, kun sinä olit toimissasi ulkona! Tulevaisuudessa tahdomme paremmin olla varuillamme."
Jaakko pudisti huolissaan päätään. "Sinä olet tosin oikeassa, isoisä", sanoi hän, "Jumala on meitä suojellut, mutta samalla päätän kaikesta tästä, että meidän vankeutemme on tullut kovemmaksi kuin milloinkaan ennen. Talvi on vasta alkanut, pakkanen tulee kiihtymään, tulee ankarammaksi, ja vihdoin — saammeko milloinkaan jättää jälleen tämän majan!"
"Mikä mieletön ja jumalaton pelko lapseni!" vastasi isoisä nuhtelevalla äänellä. "Epäiletkö sinä Jumalan armoa ja hyvyyttä? Eikö Jumala ole meitä tähän hetkeen asti suojellut, ja eikö meidän jo sentähden tule panna luottamuksemme häneen? Häpeä toki poika! Mitä ikinä tapahtuneekin, Jumalaan täytyy meidän alati järkähtymättömästi luottaa!"
Jaakko näkyi todellakin katuvan luottamuksensa puutetta; hänen silmissänsä välähti kirkkaampi loiste, ja hän oli juuri aikeissa antaa isoisälle rauhoittavan vastauksen, kun vuohi äkkiä päästi valittavan huudon, ja heti sen perästä kajahti susien ulvonta kaksinkertaisella raivolla. Poika tuli kalman kalpeaksi, ja itse isoisän tähän saakka niin rauhallisissa kasvoissa näyttäytyi jonkunmoinen jännitys.
"Ei epäillystäkään", sanoi hän vähän ajan kuluttua, — "Valikin huuto on antanut meidät ilmi, ja meidän täytyy olla valmiit taisteluun. Kuuleppas, poikani, miten ahkerasti nuo pedot kaapivat lunta tieltänsä pois! Ne yrittävät tunkeutua katon läpi, mutta he saavat kokea ettemme me ole mitään pelkuria. Reippaasti, poikani, sytytä lamppu! Meidän täytyy tarkastaa, mistä he tahtovat läpi. Rohkeutta vaan, lapseni! Kattomme on jokseenkin vankka, ja sitä paitsi on meillä aseita, joilla puolustautua, ja me voimme hätätilassa siirtyä keittiöstä maitokamariin, ja siitäkin navettaan, siis toisesta varustuksesta toiseen. Valoa Jaakko! Valoa kaikenmokomin!"
Vaikka poika ensi tuokiossa oli säikähtynyt, voitti hän kumminkin heti jälleen rohkeutensa ja mielensä lujuuden sekä kiiruhti noudattamaan isoisän osoituksia. Lamppu valaisi kirkkaasti tupaa ja matalan katon sisimmäistä puolta, niin että heti oli huomattavissa, mistä paikasta sudet tahtoivat murtautua sisään.
"Hankippas tänne kirves", sanoi isoisä, "ja tuo minulle heinähanko.
Ennenkuin he pääsevät sisään, pitää heidän verensä vuotaa!"
Jaakko totteli. Isoisä otti heinähangon ja Jaakko puristi kaksin käsin kirveen vartta. Niin seisoivat he odottaen kuolemaa uhkaavata hyökkäystä, sillä yhä lähemmältä kajahti susien ulvonta, ja selvästi voitiin kuulla käpälien kuopiminen ja raapiminen lumessa. Isoisä loi tutkivan katseen pojanpoikaansa, mutta hänellä oli täysi syy olla tyytyväisnä pojan uskaliaisuuteen. Jaakossa ei näkynyt pelvon jälkiäkään. Hänen silmänsä säkenöivät, hän puri hampaansa kiinni ja koko hänen käytöksensä osoitti, ettei hän aikonut väistyä askeltakaan.
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä. "Odottakaamme vaan!"
He odottivat. Yhä lähemmältä ja uhkaavammalta kuului verenhimoisien, nälkäisien petojen ulvonta, ja kohta luulivat he kuulevansa myös niiden puhkumista. Kasvojen juonnettakaan vääntelemättä, kuunteli isoisä jännittäen huomiotansa.
"He eivät olekaan täällä", sanoi hän äkkiä. "Minusta tuntuu siltä kuin olisivat he suoraan maitokamarin yllä. Katsokaamme Jaakko!"
Jaakko otti lampun ja he läksivät maitokamariin. Aina ovelle saakka seurasi heitä Valikki; mutta siihen se jäi seisomaan, osoitti vilkkaimpia pelvon oireita eikä tahtonut yli kynnyksen.
"Oikeinpa onkin, vahvistaahan Valikkikin minun arveluani", sanoi isoisä. "Kuuletko sinä, täällä kuulee paljon selvemmin kuin keittiössä sen melun, minkä nuo pedot saavat aikaan. Se on meille erittäin hyvä, että he juuri tänne tahtovat murtautua, sillä täällä voimme paraiten puolustaa itseämme. Aseta lamppu nurkkaan, ettemme sitä taistelun hälinässä sammuta. Niin! Siellä se seisoo hyvästi! Ja nyt suuri tamminen pöytä tänne, Jaakko; siitä sinä kirveellä ilman vaivatta voit yltää katonalaisiin asti. Aivan oikein! Aseta se tanakasti! Ja nyt ylös!"
Yhdellä hyppäyksellä oli Jaakko pöydän päällä ja piteli kirvestänsä valmiina hyökkäämään susien kimppuun. Muutamia silmänräpäyksiä odotettiin hengittämättä. Silloin särähtivät äkkiä kattopäreet, ja selvää oli, että sudet olivat tunkeutuneet lumen läpi. Seuraavassa tuokiossa oli taistelu alkava.
"Rohkeutta!" kuiskasi isoisä.
Jaakko vastasi vaan säkeniä säihkyvällä katseella, ja puristi lujemmin kirveensä vartta.
Nyt kajahti uusi ulvonta, kuului päreitten katkonnan rätinä, ja äkkiä tunkeutui suden käpälä polvea myöten katon kautta sisään. Jaakko heilautti kirvestänsä, ja niinkuin nuoli suhisi kirves halki ilman, ja taittuneena lensi käpälä permantoon, samalla kuin hirveä kiljunta kajahti ulkona katolla.
"Hyvästi tehty, Jaakko!" huusi isoisä. "Tuota emme ainakaan enää tarvitse pelätä! Niitä on ainoastaan neljä tai korkeintaan viisi! Varuillasi, Jaakko! Varuillasi!"
Nämä viimeiset sanat huusi isoisä kirkuen, sillä nopeasti laajentuneen aukon kautta tunkeutui toisen suden pää, joka verisillä silmillä verenhimoisena ja tulisen nälkäisenä katsoa tuijotteli vastustajiansa. Jaakko ei väistynyt vähääkään nähdessänsä nämä kauheat kasvot. Hän paiskasi kirveensä terän pedon pääkalloa vasten, ja käheällä tuskan kirkunalla väistyi sekin takaisin.
Mutta siitä lähtien tuli taistelu ankarammaksi ja vaarallisemmaksi. Vielä haavoittamattomia susia näkyi heidän toveriensa veri kiihoittavan kiukkuisimpaan, äärimäisimpään raivoon, ja heidän vastustajansa olisivat epäilemättä olleet hukassa, ellei heillä olisi ollut etu asemastansa. Kolmas susi tunki puolella ruumiillansa läpi aukon, jota neljäs laajensi hajoittaen pirstaleiksi terävillä kynsillänsä päreet ja sysäten ne syrjään. Vielä silmänräpäys ja kumpaisetkin olisivat tunkeutuneet huoneeseen. Mutta isoisä ei antanut tämän kalliin hetken mennä menoansa sitä hyödyksensä käyttämättä. Kaikella voimallaan ajoi hän heinähankonsa terävän rautasakaran suden rintaan, sillä välin kuin Jaakon kirveen iskusta toinen käpälä taittuneena lensi lattiaan. Nyt seurasi isku iskua, pisto pistoa. Susien raivokiljunta muuttui vähitellen valittavaksi hätähuudoksi, heidän verensä virtasi useammista haavoista katon aukon läpi, ja joku heistä olisi epäilemättä syössyt alas majaan, elleivät poikittaiset katonalaiset, jotka eivät olleet niin heikkoja kuin päreet, olisi estäneet putoamista huoneeseen. Sudet pakenivat. Viimeiselle heistä antoi isoisä vielä syvän iskun heinähangolla kupeeseen, ja siiloin sekin poistui ulvonnalla, joka, niin surkealta kuin se kaikuikin, kumminkin vastustajiensa korvissa kajahti suloisimmalta säveleeltä, jota he koskaan olivat kuulleet.
"Saa nähdä vieläkö he palaavat!" sanoi Jaakko, pyyhkien syvästi huokuen hien ja veren otsastansa. "Arveletko että he tulevat takaisin, isoisä?"
"Minä ajattelen että he jättävät sen tekemättä, lapseni", vastasi ukko. "He ovat saaneet tarpeeksensa meidän ensimmäisestä vastaanotostamme. Kumminkin voimme vähäksi aikaa jäädä paikoillemme. Mutta ei se olekaan tarpeellista, sillä heidän peräytymisensä on todellinen. He ovat kadottaneet liian paljon verta, ja minä luulen että kahden tai kolmen täytyy kuolla haavoihinsa, ennenkuin he ovat ehtineet juosta neljännestunninkaan matkan. Mutta seis! Mitä se on? Etkö kuule?"
Jaakko puristi suonenvedon tapaisesti kirveensä vartta ja kuunteli.
"Ne on sudet", sanoi hän. "Mutta kaukana täältä. He eivät ulvo ja huuda kumminkaan samalla tavalla kuin täällä ollessaan. Aivan toisin — ikäänkuin he keskenänsä purisivat ja raatelisivat toisiansa!"
"Niin, niin, niin se on", vastasi isoisä. "Johan minä sen ajattelin. Vahvemmat raatelevat heikompia, pahoin haavoitettuja kumppaniansa ravitakseen itseänsä niiden lihalla. Aivan niin kuin arvelinkin, ja nyt, Jaakko, olen minä vakuutettu, ettemme enää tarvitse heitä peljätä. Sinä voit huoleti laskeutua alas pöydältä."
Jaakko hyppäsi alas ja juoksi isoisänsä syliin.
"Jumalalle kiitos, sydämmellinen kiitos, että hän sinua on suojellut!" sanoi hän hehkuvilla tunteilla ja ilokyyneleet silmissä. "Se oli kauhea hetki, isoisä!"
"Kauhein kaikista, minkä me täällä olemme eläneet, rakas lapseni!" vastasi vanhus, painaen pojan lempeästi rintaansa. "Minä olin peloissani sinun puolestasi, senhän minä nyt hyvin voin tunnustaa! Mutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni, jonka minä sieluni syvyydestä lähetin hänen pyhän armoistuimensa ääreen. Hänelle olkoon kunnia, kiitos ja ylistys! Oi lapseni, missä vaarassa me olemme olleet! Mikä kohtalo olisikaan tullut meidän osaksemme, ellet sinä niin rohkeasti ja urhoollisesti olisi puoltasi pitänyt! Tulla metsäpedoilta raadeltaviksi, kuinka hirveätä!"
Kauan seisoivat he äänetönnä syleillen toisiansa, ja heidän ainoa ajatuksensa oli kiitollisuus Jumalaa kohtaan ja tuo selittämätön tyydytys sieluissa, että he olivat pelastaneet toisensa niin suuresta, uhkaavasta kuoleman vaarasta. Vähitellen taukosi susien ulvonta, ja vuohi vahvisti levollisuudellansa isoisän arvelun, että pedot olivat poistuneet niin kauas etteivät enää palaisi. Siitä huolimatta he tekivät tarpeellisia valmistuksia ollaksensa turvassa mahdollisesti uudistettua hyökkäystä vastaan. He korjasivat katon peittäen susien tekemän aukon vanhoilla laudoilla ja ruoteilla, ja työntäen lapion paanojen väliin, lykkäsi Jaakko suuren kasan lunta aukon päälle, niin että he voivat olla rauhoitettuna ei ainoastaan susien uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, vaan myös ettei pakkanen tunkeutuisi heidän asuntoihinsa. Näissä toimituksissa tuli ehtoo, ja väsyneinä hakivat ja löysivätkin isoisä ja pojanpoika virkistävää unta, jota he päivän kiihoitusten ja ponnistusten perästä hartaasti kaipasivat.