VIIDES LUKU.
Erakkojen elämä.
Lakkaamatta satoi lunta yöt päivät ja kasaantui sellaiseen määrään katolle, että isoisä siitä oli todellakin huolistunut.
"Paino tulee liian raskaaksi", hän sanoi, "kattopalkit viimein tuskin sietävät tätä painoa ja meidän täytyy sentähden sitä keventää."
"Se on pian tehty", vastasi Jaakko ja riensi luukulle, jonka avaaminen taas vaati tavallista suurempaa ponnistusta. Sitte hän riensi katolle, antoi ojentaa itsellensä lapion ja teki työtä otsansa hiessä muutamia tuntia lapioiden lunta syrjään. Hän jätti ainoastaan jalanpaksuisen kerroksen, jonka tuli suojella majaa ulkoapäin pakkaselta ja pidättää lämmön sisällä; kaiken muun hän lapioi pois.
Tämä työ, niin rasittavaa kuin se olikin, tuotti hänelle kumminkin huvitusta tässä yksitoikkoisessa elämässä paimenmajan suljetussa kammiossa. Mutta muuten pysyi hän alinomaa melkein toivottomana, sillä näköala ulkona ei tarjonnut mitään ilahduttavaa, ei silmille eikä sydämmelle. Lumen pinnalla voi tuskin huomata mitään epätasaisuutta, se verhosi kaiken tasaisesti valkoiseen peitteesensä. Raskaana ja synkkänä kohosi taivas yli koko tämän surkean aution seudun, ja sitä nähdessään täytyi Jaakon tahtomattansakin ajatella noita ikuisen jään peittämiä napaseutuja, joista hänen opettajansa koulussa oli kuluneen kesän aikana paljon kertonut. Jaakko ei kärsinyt sitä kauan katsella, sillä suru ja toivottomuus valtasivat hänen mielensä. Huokaellen hän käänsi selkänsä tähän talvimaisemaan ja laskeutui savutorven kautta jälleen alas majaan.
Isoisä huomasi heti hänen alakuloisen mielialansa ja koetteli etsiä jotain tointa, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Vielä kerran tarkastivat he tarkoilleen koko käytettävissä olevan varastonsa ja havaitsivat, että tässä pienessä syrjäisessä asunnossa ei kokonaan puuttunut kaikkia välttämättömiä elämän ehtoja. Meidän lumen alle elävänä haudatut ystävämme löysivät niin suuren varaston heiniä ja olkia kuin heidän vuohensa kokonaisen vuoden kuluessa tarvitsi, ja jos Valikki vaan edelleenkin niinkuin tähän asti antaisi maitoa, niin olisi heille arvokas turva tästä elukasta. Mutta joku onneton tapahtuma voisi riistää heiltä tämänkin turvan, ja he olivat sentähden hyvin iloisia, kun he jostain navetan nurkasta löysivät vähäisen varaston perunoita, jotka he hyvin huolellisesti peittivät oljilla suojellaksensa niitä paleltumasta, jos pakkanen mahdollisesti kiihtyisi. Navetassa he löysivät vielä pienen varaston puita pinottuna, mutta ei kumminkaan niin paljon, että se riittäisi koko talveksi. Kaikissa tapauksissa piti sitä hyvin säästäväisesti pidellä ja päätettiin sitä käyttää vasta viimeisessä tingassa, ja joka tilassa pitää luukkua huolellisesti suljettuna, ettei lämpö sitä tietä pääsisi ulos. Muuten tekivät kumpaisetkin erakot kohta sen havainnon, että lumi, joka kokonansa ympäröi majan, tuntuvassa määrässä auttoi säilyttämään lämpöä huoneen sisässä.
Paitsi halkoja löysivät he vielä läjän männyn käpyjä, jotka Jaakko kesän kuluessa oli koonnut kotia laaksoon vietäväksi. Se oli onneksi jäänyt tekemättä, ja männyn käpyjä voitiin hyvin hyvästi hätätilassa käyttää halkovarojen lisinä. Olipa vielä olemassa navetassa puusoimia ja häkkiä, ja jos tulisi kysymykseen pelastaa henki, niin voisi niitäkin ottaa käytettäväksi. Ainakin oli se isoisän ajatus, ja Jaakko oli täydellisesti samaa mieltä. Kun laiva on vaarassa, heitetään lasti mereen ja halvempi täytyy aina hätätilassa väistyä korkeamman tieltä.
Jo kauas kuluneen vuoden ajan tähden oli paimenmaja melkein tyhjennetty ja suurin osa kalustoa oli alas laaksoon kuljetettu, mutta suuri kattila riippui vielä paikoillaan, ja paitsi sitä löysi Jaakko muutamia kyökkikaluja, kirveen ja sahan. Kirves oli tosin hampaille hakattu ja saha tylsä, mutta sitä saattoi kumminkin käyttää. Vihdoin oli kummallakin sekä isoisällä että Jaakollakin linkkuveitsensä, josta vuorelainen harvoin luopuu, niin että heiltä, mitä kalustoon tulee ei suinkaan puuttunut, mitä välttämättömintä oli. Pahempi oli sitä vastoin muonavarojen laita. He löysivät ainoastaan kolme suurta leipää, jonkunlaisia pumpernikkeleja eli laivakorppuja, jotka pysyvät hyvinä kokonaisen vuoden tai kauemminkin ja viimein tulevat niin koviksi, että niitä täytyy paloitella kirveellä, koskei niitä enää jaksa veitsellä leikata. — Valitettavasti oli niitä, niinkuin sanottu, ainoastaan kolme, jotka he löysivät suuressa vanhassa, tammisessa seinäkaapissa, jossa he myös paitsi näitä tapasivat vielä hiukan suolaa, jauhettua kahvia, öljyä ja pienen määrän sianrasvaa, — oikeita aarteita, joita he nykyisessä tilassansa eivät olisi tahtoneet vaihtaa puhtaasen kultaan.
"Rasva tulee meille vallan sopivaan aikaan", sanoi Jaakko tyytyväisenä, kun hän sen havaitsi vetolaatikossa.
"Todellakin vallan sopivaan", vastasi isoisä ilostuen hänkin. "Mutta me emme saa käyttää sitä ruuaksi, vaan täytyy meidän säästää sitä siltä varalta, että meidän vähäinen öljyvarastomme loppuisi. Tai tahtoisitko mieluummin syödä makeaa ja istua pimeässä, taikka valoa ja niukempaa ravintoa."
"Minä pidän jälkimäistä parempana", vastasi Jaakko arvelematta. "On hyvin surkeata aina istua pimeässä!"
Rasva pantiin siis syrjään ja suuren seinäkaapin tarkastusta jatkettiin. Ruokavaroja eivät he kumminkaan enään löytäneet, sitä vastoin sattui Jaakon käteen aarre, joka täytti isoisän mielen vilkkaammalla ilolla, nimittäin vanha, aivan tomuinen ja hämähäkin verkoilla peitetty kirja, kirja Kristuksen seuraamisesta, niinkuin Jaakko luki kansilehdestä kirjaa avatessa.
"Oi, poikani", huusi isoisä, kun hän kuuli kirjan nimen, "se on paras ystävä, joka voi meitä lohduttaa yksinäisyydessämme! Kirja Kristuksen seuraamisesta on todellakin kirja kaikille kärsiville ja onnettomille! Se opettaa meille, että on olemassa ainoastaan yksi paha, nimittäin: unhottaa Jumala, ja ainoastaan yksi onni, se on: rakastaa Jumalaa! Sinä näet, lapsukaiseni, että, vaikka olemmekin yksin, me emme kumminkaan ole hyljätyitä! Olemme tosin jo löytäneet paljon, joka ruumista ravitsee, ja nyt omistamme oivallisimman ravinnon sieluillemme! Meiltä ei mitään puutu, jos me vaan ymmärrämme sitä hyvästi käyttää. Varmaankin on, rakas poikaseni, tämä kirja antava meille vielä monta lohdutusta, monta virkistystä ja kehoitusta!"
Kirja pantiin hyvin huolellisesti takaisin kaappiin, sopivana hetkenä jälleen esille otettavaksi. Loppuosa päivästä kului jatkettuihin tutkimuksiin tuottamatta mitään tärkeämpiä löytöjä. Kumminkin olivat ystävä-parkamme mielissään löydetyistä aarteista ja menivät päivätyöhönsä sangen tyytyväisinä levolle. Heidän vuoteensa oli kova, mutta tarpeeksi leveä antaaksensa heille kylliksi tilaa. Heillä oli ainoastaan yksi peite ja matrassin asemesta piti heidän käyttää suurta olkisäkkiä. Kumminkin lepäsivät he sen päällä suloisesti, sillä heidän sydämmensä oli täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka tänään oli antanut heille niin monta osoitusta alinomaa kaitsevasta, isällisestä rakkaudestaan.
Herätessään seuraavana päivänä — se oli seitsemäskolmatta päivä marraskuuta — huomasivat he, ettei vieläkään ollut lakannut lunta satamasta. Pilvi pilven perästä sataa tihutti alas taivaalta, ja yhä paksummaksi ja korkeammaksi kasaantui lumi vuorille, jotka siitä syystä joka hetki tulivat mahdottomammaksi liikkeelle lähtijöille. Mitä korkeammalle lumi kohosi, sitä syvemmälle joutui vaivaisien vangittujen toiveet saada pelastusta surkeasta tilastansa alhaalla asuvien kylänaapurien avulla, ja itse Jaakonkin, joka vielä yhä oli povessansa kantanut heikkoa toivon kipinää, piti vihdoin antaa tämänkin haihtua. Hetket kuluivat häneltä apeassa mielialassa, ja niin alakuloinen surumielisyys valtasi pojan, että isoisä havaitsi välttämättömäksi ajatella keinoja ilahduttaa häntä ja saada hänet unhottamaan surkean asemansa. Toiminta, henkinen tai ruumiillinen, näkyi hänestä varmimpana keinona saavuttaa tarkoitustansa. Hän jutteli hänen kanssansa, antoi hänelle arvoituksia tai useammin luvunlasku esimerkkejä, joita Jaakon tuli ratkaista päässänsä, ja kun hän väsyi, niin kertoi hän hänelle paljon hauskaa, kokemuksista rikkaasta pitkästä elämästänsä tai hyvistä kirjoista, joita hän viimeisinä vuosina oli lukenut, kun vanhuuden heikkous jo esti häntä työtä tekemästä. Isoisä kertoi hyvästi ja huvittavasti, ja Jaakko kuunteli häntä suurimmalla tarkkuudella. Huomaamatta auttoi isoisä sillä tavalla häntä monen ikävän hetken yli, ja sitä paitsi Jaakolla oli paljon hyötyä tulevaisuudessa näistä keskusteluista. Hänen vielä nuori sielunsa rikastui tiedoilla, jotka muissa olosuhteissa ehkä olisivat jääneet hänelle vallan vieraiksi, ja sitä paitsi voitti hän ajan pitkään sellaisen näppäryyden päässä laskemisessa, että isoisän ja hänen itsensäkin piti sitä ihmetellä.
Sillä tavalla kului muutamia päiviä, ja isoisä luuli nyt, että hän, kun hänen pojanpoikansa nyt oli iloisemmalla mielialalla, voi tehdä huomautuksen asianhaarasta, joka oli yhtä tärkeä kuin välttämätön, jos kohta sangen katkera. Niinkuin jo sanottiin, oli näillä onnettomilla maan pakolaisilla ainoastaan hyvin vähäinen varasto lamppuöljyä. Jos he, niinkuin tähän asti, antoivat lampun palaa kaksitoista tuntia päivässä, niin olisi lamppuöljy yhdessä ainoassa kuukaudessa loppuun kulunut, ja heillä olisi surkea välttämättömyys viettää koko seuraava aika pimeydessä. Tämä ei saanut tapahtua, se oli vältettävä, ja eräänä päivänä ilmoitti isoisä tämän tärkeän asian Jaakolle, joka ihmetellen kuunteli tätä tiedonantoa. Jaakko säikähti, sillä hän ei ollut vielä sitä ajatellut, ja ensi silmänräpäyksessä kauhistutti se häntä, että heidän täytyi luopua lampun ystävällisestä, lohduttavasta valosta. Vähän aikaa ajateltuansa havaitsi hän, että isoisän huolet olivat vallan oikeutetut, ja että välttämätöntä olisi rajoittaa kallisarvoisen öljyn kuluttamista. Hän tyytyi siis tyvenellä mielellä välttämättömyyteen, ja tarkoin asiata punnittua päätettiin, että tästä lähtien poltettaisiin lamppua ainoastaan kolme tuntia päivässä, ja muina aikoina tyydyttäisiin siihen heikkoon valoon, joka takkavalkeasta säteili.
Niin tapahtuikin. Lamppu pantiin pois, ja isoisä ponnisteli voimiansa kaksin kerroin saada pojanpoikansa unhottamaan tätä heidän surkeata tilaansa. Hän kertoi hänelle hauskimmat kaskunsa, jutteli hänen kanssansa kaikesta, mikä vaan voi kiinnittää ja kiihoittaa hänen mielikuvitustansa, haasteli hänelle kuolleesta äidistänsä, isästänsä, sisaruksistansa, ja sai siten vihdoin ajatusaineita, jotka hauskalla tavalla lyhensivät monta ikävää hetkeä tarvitsematta silloin käyttää lamppua. Heillä oli olkia runsaasti, niin etteivät tarvinneet niitä säästää. Isoisä huomautti pojanpojalle tätä asianlaitaa, ja että he tästä voisivat valmistaa olkipalmikoita sekä leveämpiä tai kapeampia nauhoja, jotka olivat sopivia kaikellaisiin tarpeisiin, ja Jaakko suostui innolla tähän hänelle mieluisaan ehdotukseen. Viipymättä toi hän sinne olkikuvon ja istahti lähelle tulta takan viereen isoisänsä jalkojen juureen. Tämä ojensi hänelle tarpeen mukaan oljenkorsia sekä varoi, ettei kipinöitä lennähtäisi olkiin ja aikaansaisi uuden tulipalon. Niin kävi Jaakko ripein sormin työhönsä, joka alussa tosin meni hiukan kömpelösti, mutta kumminkin tuotti hänelle paljon huvitusta.
Se oli itse asiassa hyvin sopiva ja mieluinen työ. Se ei estänyt juttelemasta, eikä tarvittu siinä mitään erittäin kirkasta valoa, ja vihdoin ei se väsyttänytkään. Jaakko oli sydämmellisesti iloinen, että isoisä oli keksinyt tämän ajanvietteen.
Sellaisilla toimilla ja ajanvietteillä tultiin joulukuuhun, tähän ikävään ja pimeään kuukauteen, josta ainoastaan tuo rakas joulujuhla ikäänkuin kirkas tähti pimeästä yöstä loistaa rohkaisten ja ilahuttaen ihmisten mieliä. Jaakko ei sitä aloittanutkaan juuri iloisilla tunteilla, sillä minkä lohdutuksen voivat nämä yhä lyhenevät päivät ja yhä pitenevät yöt tuottaa hänelle, tuolle kaikista erotetulle raukalle? Sillä välin satoi yhä vielä lunta niin suurissa määrin, että se jo seista törötti korkealla paimenmajan katon yli ja verhosi sen täydellisesti niinkuin maa ruumiskirstun haudassaan. Joka aamu piti Jaakon savutorven kautta nousta katolle, pitääksensä uunin luukkua käyttökunnossa, koska vankiparat muuten eivät voineet saada raitista ilmaa, eivätkä voineet sytyttää tulta uuniin, josta nouseva savu olisi heidät tukehuttanut, kun sen kulku ulkoilmaan olisi suljettu.
"Meidän asemamme ei suinkaan ole mieluisin", sanoi isoisä eräänä päivänä, kun Jaakko alakuloisena palasi alas savutorven kautta, "mutta ainakin se on monta vertaa mieluisempi vangitun asemaa vankihuoneessa, joka ehkä on yhtä vähän syypää sulkemiseensa kuin mekin. Meillä on tulta ja vähintäin muutamia hetkiä päivässä myöskin valoa; me saamme nauttia vankeudessamme jommoisestakin vapaudesta ja voimme monellaisella tavalla mielemme mukaan huvitella itseämme, joka ei ole sallittu vankiraukalle neljän kolkon seinänsä välissä. Me emme tarvitse joka aamu peljätä epäileväisen, ehkäpä ankaran ja tylyn vanginvartijan esiintymistä! Ja muutenkin eivät ne kärsimykset, jotka Jumalan tutkimaton tahto määrää, ole koskaan niin katkeria kuin ne kärsimykset, jotka luulemme kärsivämme muitten ihmisten vääryyden kautta. Vihdoin, lapseni, ja tämä on tai ainakin näyttää minusta vähintäin suurimpana etuna asemassamme, vihdoin näet emme ole yksin, vaan voimme molemmin puolin toisiamme lohduttaa, elähyttää, ilahuttaa ja rohkaista. En tahdo sillä sanoa, etten mieluummin toivoisi että sinä olisit kotona turvassa isäsi luona! Mutta kun Jumala on kerran sen niin säätänyt, että sinä olet täällä, niin on minulla sinun läsnäolostasi todellinen turva ja ääretön lohdutus. Itse Valikkikin auttaa omalla tavallansa tekemään vankeutemme vähemmin tukalaksi, ja se tekisi minut hyvin surulliseksi, jos minun pitäisi hänet kadottaa, ei ainoastaan maidon vuoksi, jonka se meille antaa, mutta myös koska hänen seuransa tekee minun sydämmelleni iloa ja on minulle ajanvietteeksi ja ratoksi."
"Sinä olet oikeassa, isoisä, sen minä havaitsen", sanoi Jaakko. "Meidän kohtalomme ei todellakaan ole niin surkea, kuin minä monesti olen uskonut. Ilo, johon toiset ottavat osaa, on kaksinkertainen ilo, kärsimykset, joihin toiset ottavat osaa, ovat ainoastaan puolinaisia kärsimyksiä. Nyt vasta, kun sinä siitä huomautit minua, ymmärrän miksi Valikki raukka aina niin surkeasti määkyy, kuin me lypsyn perästä jätämme hänet yksin navettaan. Eläinparka kaihoaa ja ikävöipi seuraa. Miksi emme tuo häntä tänne, isoisä? Hän voipi hyvin hyvästi saada sijaa jossain nurkassa, ja keittiö on siksi suuri ettei meille sen kautta tule ahtaammaksi. Hän iloitsee varmaankin paljon, jos me otamme hänet luoksemme, ja kuka ties ellei hän kiitollisuudesta antane meille enemmän ja parempaa maitoa? Joko minä saan tehdä valmistuksia tuodakseni hänet tänne, isoisä?"
Jaakko tarvitsi vaan tämän isoisänsä myönnytyksen pannaksensa heti aikeensa toimeen ja tehdäksensä tarpeellisia valmistuksia. Hän kantoi siihen keittiön nurkkaan, jossa hän arveli sen vähemmin olevan esteenä, pienen seimen, jonka hän suurella puutapilla kiinnitti seinään ja tuki kahdella pylväällä, sekä kiiruhti sitte navettaan tuodakseen Valikin uuteen asuntoonsa.
Oli liikuttavaa nähdä elukkaraukan riemua mieluisesta muutoksesta. Se juoksi iloisena ympäri keittiössä, määkyi tyytyväisenä ja hyväili Jaakkoa ja isoisää niin rajuilla suosionosoituksilla, että ne ajan pitkään jo alkoivat käydä kiusallisiksi. Isoisä arveli kumminkin että se kohta lakkaisi ja antoi sen tehdä mielensä mukaan. Valikki laskeutuikin vihdoin hiljaa ja levollisena alas nurkkaansa ja ainoastaan hänen suuret lauhkeat silmänsä, joilla se kiitollisena katseli hyväntekijöitänsä, säteilivät sitä sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, jota se tunsi.
"Näethän, Jaakko", virkkoi isoisä hymyillen osoittaen vuohta, "että olet tehnyt hyvän työn; yksi onnellinen sydän enemmän sykkii meidän pienessä, yksinäisessä majassamme!"
Muutamien päivien perästä, kolmas päivä joulukuuta, kun Jaakko tavallisuuden mukaan nousi katolle lapioimaan lunta luukusta, huomasi hän vihdoin ihastuksella sinisen taivaan päänsä ylitse ja kirkkaan säteilevän auringon, joka pilvettömältä taivaalta loisti alas korkeudestaan. Oli lakannut lunta satamasta, ja ilma oli kuiva ja raitis. Avara lumikenttä, joka säihkyen heijasti auringon säteitä, häikäisi Jaakon silmiä, mutta sittenkin viipyi hän tavallista kauemmin katolla ja katseli huviksensa sitä laajaa näköalaa, joka avautui hänen eteensä. Mielellään olisi hän myös isoisälle suonut vielä kerran niin pitkän ja pimeän yön perästä nähdä aurinkoa, mutta hänellehän oli mahdotonta kiivetä katolle, ja kaikki muut tiet oven tai ikkunan kautta olivat lumikinokset sulkeneet. Silloin johtui pojan mieleen äkkiä oivallinen ajatus.
"Mitä", sanoi hän itsekseen, — "mitä, jos minä koettaisin kovertaa tien isoisälle lapiolla lumikinoksen läpi? Se on onnistuva, jos minä vähitellen kaivaudun ylöspäin ja tungen lumen kumpaisellekin puolen!"
Tämän aatteen valtaamana riensi Jaakko ihastuneena taas alas, eikä epäillyt vähintäkään ilmoittaa tätä mielijohdettansa isoisälle. Tämä arveli tosin että sellainen ponnistus oli pojan voimille liian suuri, mutta Jaakko ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, vaan kävi vitkastelematta työhön käsiksi. Kun hän avasi tuvan oven ja valkea lumiseinämä seista törrötti häntä vasten, alkoi hän jo tosin aavistaa, että hänen aikomuksensa ei olisi niinkään helposti aikaan saatu, kuin hän innostuksen ensi kiihkossa oli arvellut; mutta ajatus saada palvella rakastettua isoisäänsä elähytti häntä uusilla voimilla, ja rohkeasti teki hän hyökkäyksensä vankkaa lumiseinämää vasten.
Koko päivän teki Jaakko väsymättä työtä eikä olisi illallakaan lakannut, ellei isoisä olisi käskenyt häntä herkeämään. Seuraavana aamuna alkoi hän varhain työnsä uudelleen; sillä jo eilen oli hän siitä tullut vakuutetuksi, että hän oli ottanut tehtäväksensä sangen vaivaloisen työn, joka vaati katkeamatonta intoa ja oikein lujaa tahtoa päästäksensä tarkoituksiensa perille. Jaakko ei laimeutunutkaan innossaan, vaan kaivautui yhä edelleen lumessa, kovertaen askel askeleelta jonkunmoisen tunnelin lumeen. Onnekseen ei lumi ollut liian luja eikä liian pehmeäkään. Kumminkin se oli niin tiukka, ettei se syössyt alas, kun hän lapiolla sitä päänsä yläpuolelta lapioi; vieläpä tarpeeksi pehmeä antaaksensa puristua tiukempaan molemmille sivuille. Jaakko ei tarvinnut lykätä lunta ulos eikä kulettaa sitä pois, vaan painoi ainoastaan syrjään, ja tämä helpoitti hänen työtänsä melkoisesti.
Vihdoin kolmantena päivänä sen perästä kuin Jaakko oli alkanut vaivaloisen yrityksensä, pääsi hän läpi, tie oli avattu, ja isoisä voi sitä myöten kulkea ulos ulkoilmaan. Riemusta säteilevin silmin vei Jaakko tämän tiedon isoisälle ja vaati häntä omin silmin katselemaan hänen "tunneliansa". Isoisä oli heti valmis, ja Jaakko oli hänellä tukena toiselta puolelta, sillä välin kuin ukko vasemmalta nojautui jonkunmoista käsipuuta vasten, jonka Jaakko muistaen ukon kipeätä jalkaa taitavasti oli laatinut ja kiinnittänyt toisen pään rakennuksen seinään ja toisen syvälti lumeen työnnettyyn vaajaan.
Vaikka päivä oli kolkko ja taivas pilvessä, tunsi isoisä kumminkin haikeamielisyyteen sekoitetun riemun, kun hän saapui lyhykäisen tunnelin päähän ja näki edessään avarat, aukeat lumikentät, kuusien mustat rungot kaukana näköpiirin taustassa ja liehuvat pilvet. Mutta liian pian saivat suruvoittoiset tunteet ylivallan. Ja todella tämä näköala ei hänelle suinkaan ollut ilahuttava. Silmä ei tavannut muuta kuin kylmää, kolkkoa, autiota, ja syvä kuoleman hiljaisuus näkyi lepäävän yli elottomien kenttien. Ei mikään keskeyttänyt talvimaiseman surkeata yksitoikkoisuutta. Ainoastaan petolintu leijaili kaukana läpi ilman, kierteli laajoissa kiemuroissa, kirkui sitten äkkiä ilkeästi, syöksyi nuolen nopeudella alas laaksoon ja katosi kylän suuntaan, jossa maanpakolaisten kotimaja sijaitsi.
Huokaellen katseli isoisä sen perään. "Meidän pakanallisille esi-isillemme", sanoi hän, "olisi tuon petolinnun ilmautuminen, sen kirkuminen, sen lennon suunta ollut ennustuksena joko hyvään tai pahaan ja olisivat he tästä enteestä tehneet johtopäätöksiä joko pelkoon tai toiveisiin. Ja me? Saammeko kerran seurata sitä suuntaa, jota kotka osoitti? Jumala yksin tietää sen, ja Hän on liian hyvä ja liian viisas nostaaksensa tulevaisuuden huntua silmiemme edestä! Tule, tule, rakas Jaakkoseni, ja odottakaamme kärsivällisyydellä, mitä Kaikkivaltias on meidän kohtaloksemme määrännyt. Minä kiitän sinua sydämmestäni kaikesta vaivasta, mitä sinä minun edestäni olet tehnyt. Toisen kerran, arvelen minä, voinen iloisemmalla mielellä nauttia sinun ponnistuksiesi hedelmiä!"
He palasivat majaan takaisin vasten odotuksiansa surumielisinä ja alakuloisina. Tuliko tämä ehkä siitä että he, vaikka nyt voivatkin milloin tahtoivat jättää majan, kumminkin olivat yhtä kurjia, yksinäisiä, hyljätyltä vankiparkoja kuin ennenkin? Niin paljon on vaan varmaa, että he tämän päivän kuluessa jäivät hiljaisiksi ja äänettömiksi, eivätkä voineet voittaa takaisin sielunsa rauhallista hilpeyttä. Alituiseen harhailivat heidän ajatuksensa alas laaksoon ja kotoiseen majaan, ja he kadehtivat linnun siipiä, jotka niin kepeästi olivat kantaneet sen kaikkien esteiden poikki, joita he eivät millään tavalla voineet voittaa.