NELJÄS LUKU.
Lumeen haudattuina.
Yö kului ilman muita häiriöitä, ja paimenmajan kaikki kolme asukasta nukkuivat niin rauhallista ja terveellistä unta, kuin jos he täydellisessä turvassa olisivat maanneet kotona vuoteessansa. Kun Jaakko vihdoin heräsi, kummeksi hän suuresti, että majassa oli aivan pimeä, vaikka hänellä oli tunne siitä, että hän oli tavallista kauemmin maannut. Kuullen jalkojen kopsetta hän arvasi sitäpaitse, että isoisä jo oli noussut; hän hieroi kummeksuen silmiänsä voimatta kumminkaan nähdä sen enempää.
"Isoisä", sanoi hän, "oletko jo ylhäällä ja päivä ei ole vielä edes noussutkaan?"
"Sinä erehdyt, lapsi", ukko vastasi. "Jos me tahtoisimme odottaa, kunnes päivä majaamme paistaa, saisimme vielä kauan jäädä makaamaan. Aurinko on jo epäilemättä aikoja sitten noussut, mutta minä pelkään ettemme me sitä voi nähdäkään, sillä ikkunamme ovat kaikesta päättäen ylhäältä alas asti lumikinosten peittämiä."
"Suuri Jumala, olisiko se mahdollista?" huusi Jaakko aivan peljästyneenä, ja hypähti äkkiä vuoteestaan noutamaan lamppua, jonka hän sytytti tullakseen vakuutetuksi surullisten tietojen totuudesta. "Minä toivon että olet pettynyt, isoisä", lisäsi hän tähän. "Yhdessä ainoassa yössä on mahdotonta, että voisi sataa niin paljon lunta!"
"Nyt saat nähdä ja tulla siitä vakuutetuksi", vastasi isoisä. "Ikkuna ei ole hyvin korkealla, ja sen lisäksi minä arvelen, että tuisku on pyrynnyt lumen majaa vasten. Jos asian laita on niin, ei se paljon merkitse. Lumi makaa ainoastaan kahden tai kolmen jalan paksuudessa ja me voimme silloin helposti lykätä sen syrjään."
"Niin, aivan oikein!" sanoi Jaakko rauhoittuneena. "Ja sitte tullaan tänään pelastamaan meitä vankeudestamme. Isä on varmaankin jo matkalla."
"Me tahdomme sitä toivoa, mutta me emme saa siihen liian lujasti luottaa, ettei pettymys sittemmin tuntuisi kovin katkeralta", vastasi isoisä. "Viisainta olisi, jos panisimme toivomme ainoastaan Jumalaan ja itseemme, lapseni. Olettakaamme sen mahdollisuuden, että meidän täytyy jäädä tänne suljetuiksi pitemmäksi ajaksi. Millä meidän tulee alkaa? Meidän on pakko siihen mukautua, emmekä voi muuta, emmekä parempaa tehdä, kuin arvostella apulähteitämme, ja kun me ne tarkoin tunnemme, menetellä suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta kuule, tuossa kukahtaa käkemme… seitsemän, — siis oikein, — päivä on, ja aurinko on jo noussut, jos kohta me pimeydessämme emme ole siitä mitään havainneet. Hyväpä oli kumminkin että minä eilisiltana vedin ylös kellon! Sitä emme saa koskaan unhottaa, Jaakko, ja ellen minä sitä ajatteleisi, niin pitää sinun minua siitä muistuttaa, kuuletko? Mutta nyt tutkikaamme ensin, kuinka paksulta lumi makaa ikkunamme edessä."
Kun he juuri olivat tutkimuksiansa alkamaisillaan, tapasi niinkuin eilen vuohen valittava määyntä heidän korviinsa.
"Seis!" sanoi isoisä, "ensiksi Valikkiparka, sitte lumi! Se saa odottaa!"
Molemmat läksivät siis kaikkein ensiksi navettaan. Isoisä kumartui lypsämään vuohta, ja Jaakko seisoi vieressä ja katseli tarkoin toimitusta.
"Niin, oikein, lapseni", sanoi isoisä, joka sen huomasi. "Se on todellakin tarpeellista, että opit lypsämään, niin voit kerran astua minun sijaani, jos minä kävisin liian heikoksi siihen työhön. Näethän sinä, että kumartuminen on minun vanhoille jäsenilleni raskasta, ja minun kätenikin alkavat käydä heikoiksi. Koettelepas kerran, kuinka voit suoriutua Valikista ja lypsämisestä."
Jaakko totteli, polvistui alas vuohen viereen ja koetteli, alussa kumminkin niin huonolla menestyksellä, että vuohi rupesi potkimaan ja oli vähällä kaataa kiulun kumoon.
"Hellemmin Jaakko, hellemmin! Sinä kosketat kipeästi vuoheen, kun sinä noin kömpelösti tartut siihen", puhui isoisä. "Koettele vielä kerran, mutta vähemmällä voiman ponnistuksella!"
Jaakko alkoi uudestaan suuremmalla varovaisuudella, ja muutamien uudistettujen kokeitten perästä onnistui se paremmin. Valikki seisoi levollisna ja antoi taas suuren kiulun täydeltä maitoa, joka niin varovasti vietiin keittiöön, ettei tippaakaan siitä hukkaan menisi.
Kun he molemmat olivat virkistäneet itseänsä nauttimalla tuoresta, makeata maitoa, joka yksin muodosti heidän aamiaisensa, käänsivät he huomionsa taas sataneeseen lumeen, ja isoisä avasi hiukan ikkunata koettaakseen, jos hän sieltä käsin voisi mitata kertyneen lumikinoksen paksuuden. Mutta tämä koe ei antanut tyydyttävää tulosta. Niin etäälle kuin hänen käsivartensa ulottui, tunsi hän joka paikassa lunta, joten kinoksen siis joka tapauksessa täytyi olla muutamia jalkoja paksu. Ikkuna suljettiin siis ja he menivät savupiipun aukon alle täältä käsin ehkä ylöspäin jotain nähdäksensä.
"Minä näen taivaan, isoisä!" huusi Jaakko ohjaten katseensa savupiipun torveen.
Isoisä tähysteli myös sinne, ja huomasi ettei Jaakko erehtynyt. Savupiipun vetoryöri oli avoinna ja voitiin ahtaan aukon kautta katsoa ulos avaruuteen. Muutamia tuokioita myöhemmin kimelteli aurinko äkkiä kirkkaasti lumikinoksia vasten, jotka torven yläreunan ympäri olivat kasaantuneet melkoiseen korkeuteen, ja Jaakko, joka tuon kirkkaan kimelteen nuorilla silmillänsä ensiksi havaitsi, huomautti isoisää tästä. Melkein tarkoilleen voivat he, kun heidän silmänsä ensin vähän olivat tottuneet lumen häikäisevään valoon, arvostella kerroksen paksuuden, kun ei mikään ulkoneva osa estänyt näkemästä. Se oli yksinkertainen suppilo, jonka lumi oli muodostanut piisin yli.
"Vahinko!" sanoi isoisä. "Jos meillä vaan olisi portaat, niin voisit kiivetä ylös ja tähystellä ulkona vähän ympäryksiä. Muistaakseni pitäisi ylhäällä löytyä luukku, jolla savupiippu voidaan sulkea. Isäsi valmisti sen muutamia vuosia sitte tuonne ylhäälle, kun piisiä korjattiin, se kun silloin oli hyvin kurjassa tilassa ja uhkaili ensi myrskyssä murtua maahan. Se olisi meille suuri etu, jos me voisimme saada aikaan jonkunlaisen laitoksen, jolla mielemme mukaan voisimme sulkea ja avata luukkua; mutta valitettavasti en näe mitään mahdollisuutta nousta ylös savutorveen."
"Jos savutorvi vaan olisi hiukan ahtaampi", sanoi Jaakko, "en silloin porraspuita kaipaisikaan. Minä kapuaisin ylös niinkuin nokinuohoojan oppipoika. Mutta valitettavasti, niinkuin nyt on, ei se käy päinsä, savutorvi on liian laaja voidakseni saada tukea sen molemmista seinistä."
"Ja kumminkin pitää meidän miettiä, mitenkä keinon keksisimme", väitti isoisä miettiväisenä vastaan. "Luukku on meille siksi tärkeä. Ajattele vaan, Jaakko, jos taas tulisi myrsky lumipyryineen! Heti sulkisimme luukun, eikä myrsky, eikä lumihiutaleet olisi meille enää haitaksi majassamme; me istuisimme suojattuina ja lämpimässä, kuinka ikinä rajuilma ulkona päittemme ylitse riehuisikin. Sanoppas minulle, Jaakko, osaatko kiivetä? Puissa tarkoitan?"
"Oi, tietysti, isoisä", vastasi poika vilkkaasti. "Minun kumppalini sanovat aina, että sitä minä osaan paraiten heistä kaikista. Mutta mitä voipi se meitä nyt hyödyttää? Savutorvi ei ole mikään puu!"
"Aivan oikein. Kumminkin johtuu mieleeni, että minä jossain tuolla navetassa olen nähnyt jokseenkin pitkän kuusisen riu'un", väitti isoisä vastaan. "Mitä jos sen tänne toisimme…"
Jaakko taputteli iloisena käsiänsä. "Sepä vasta oli oivallinen ajatus, isoisä", huusi hän. "Jos riuku vaan on tarpeeksi pitkä yltääkseen ylös asti, niin olemme tarkoituksemme voittaneet. Sata kertaa olen jo puuhun kiivennyt, joll'ei heidän runkonsa vaan ollut niin paksuja, että voin saada käsivarteni ympäri. Etsikäämme heti tuo riuku, isoisä!"
He etsivät, ja riuku löytyi kuin löytyikin. Se oli käsivartta paksumpi ja kuori peitti sen vielä, niin että sen pinta oli karkea.
"Tämä tulee paljon kiipeämistäni helpoittamaan", sanoi Jaakko hilpeästi, "ja kysymys on vaan, jos me voimme sovittaa sen savutorven sisään."
"Pitää koettaa", vastasi isoisä ja he alkoivat työnsä vitkastelematta. Hän tarttui riu'un toiseen päähän, Jaakko toiseen ja hinasivat sen siten navetasta keittiöön. Vaikeinta oli, niinkuin Jaakko oli aavistanut, saada se sovitetuksi savupiipun torveen, jonka kupu oli melkein matalalla. Mutta sekin onnistui muutamien turhien koetusten perästä, sillä riuku taipui katkeamatta, ja vihdoin sai Jaakko sen nojautumaan savupiisin seinää vasten. Se oli tarpeeksi pitkä tarkoitukseensa ja ulottui vielä hyvän matkaa savupiipun yli.
Vitkastelematta alkoi Jaakko kiivetä salkoa myöten ylös. Hän kietoi käsivartensa ja jalkansa sen ympäri ja kiemurteli taitavasti kuin orava sitä myöten ylös. Vartalonsa ympäri oli hän sitonut kappaleen käärelankaa, jonka avulla hän aikoi nostaa lapion perästänsä, kun hän vaan oli päässyt sinne. Iloksensa näki isoisä, ettei Jaakko ilman syytä ollut kehunut kiipeämistaitoansa. Vuorotellen auttoi hän itseänsä käsillä ja jaloilla riukua myöten ylös, käyttäen välistä savutorven seiniä tueksensa ja saapui muutamien tuokioitten perästä onnellisesti majan katolle. Sinne päästyään hän nosti valmiiksi varustetun lapion kääreköydellä perässään, ja lapioiden lumen syrjään, valmisti hän itselleen paikan, jossa hän sai lujan jalansijan. Sekin onnistui, ja nyt nousi hän katolle, josta hän näki ympäriinsä kaikille suunnille. Kaikkein ensiksi hän huomasi, että lunta oli katolla runsaasti noin kolme jalkaa; paimenmajan ympärille oli se vielä paljoa korkeammalle kokoontuneet, ja niinkuin isoisä oli arvannut, oli tuulen voima ajanut sen paimenmajan seinää vastaan, jossa se vastustusta kohdatessa oli kertynyt kerros kerroksen päälle. Mutta lunta ei ollut ainoastaan täällä paljon; sitä oli vähän ajan kuluessa tullut kauheissa määrin joka paikkaan ja peitti tantereen monen jalan paksuudelta. Niin kauas kuin pojan silmät kantoivat, oli kaikki ikäänkuin valkoisen liinan peittämää. Vuorenselänteet ja äyräät aina syvälti kuusimetsän sisään, joka rajoitti näköalan alhaalta laaksoja kohti, kukkulat ja vaarat läheltä ja kaukaa, tasangot, rotkot, kaikki olivat paksuun lumivaippaan verhottuina, eikä mikään keskeyttänyt tämän talvisen taulun yksitoikkoisuutta kuin honkien rungot, jotka tummanmustina kohosivat lumen kiiltävästä valkeudesta. Olipa vielä paljon puita oksille kokoontuneen lumen painosta taittuneet ja syöksyneet kumoon, ja niiden haarukat ja oksat seista töröttivät surkean alastomina ja jäykkinä lumikinoksista.
Tuuli puhalsi vielä yhä melkoisen ankarasti pohjosesta, ja sen henkäys oli jäädyttävä ja jähmetyttävä. Taivas oli peitetty hajanaisilla, synkillä pilvillä, jotka nopeasti kuin linnun siivillä liitelivät ilmassa. Niitten avonaisten lomien kautta lankesivat auringon säteet sinne ja tänne huikaisevalla hohteella avaroitten, lumella peitettyjen kenttien yli, ja nämä loistavat viirut ja pilkut rientää suhauttivat nuolen nopeudella yli vuorien ja laaksojen.
Jaakosta oli tämän näytelmän katsominen hauskaa, ja hän olisi ehkä vielä kauemmin sitä katsellut, ellei pakkanen olisi häntä vaivannut. Kertoessaan isoisälleen, mitä hän korkealta asemaltansa havaitsi, kalisivat hänen hampaansa vilusta, niin että isoisän itse piti kehoittaa häntä kiiruhtamaan.
"Joutuun, Jaakko, joutuun!" huusi hän hänelle. "Älä seiso siellä seutua tarkastamassa, aivanhan sinä siten jääpuikoksi palellut, lapioi mieluummin lumi pois katolta ja paljasta luukku. Se saattaa sinut jälleen lämpimäksi ja edistää tarkoituksiamme!"
Jaakko lienee ollut samaa mieltä, että hänelle oli parempi lapioida kuin vilusta väristä, ja kävi lapioonsa käsin. Hän havaitsi kumminkin pian, ettei hän mihinkään helppoon työhön ollut ryhtynyt. Oikein kelpo lailla piti hänen ponnistella lapioidakseen korkean lumikinoksen syrjään; kohta tippuivat kuumat hikipisarat hänen otsastansa, ja vilua hän ei enää tuntenut laisinkaan. Vihdoin onnistui hänelle puolituntia kestäneen, ahkeran ponnistuksen perästä paljastaa luukku sen päälle karttuneesta lumesta, ja iloinen huudahdus ilmoitti isoisälle, että hän oli sen löytänyt. Nyt ei ollut kysymyksessä muuta kuin saada se niin toimimaan, että sitä voi avata ja sulkea heidän mielensä mukaan. Tämäkin oli kohta kääreköyden avulla aikaan saatu, sillä luukku oli jo alkujaan niin laadittu. Jaakko tarvitsi vaan pujottaa köyden sitä varten laaditun rullan yli, sitoa toinen pää lujasti kiinni ja heittää toinen pää alas isoisälle. Kun hän veti köyttä, niin meni luukku auki, kun hän päästi sen irti, niin sulkeutui se jälleen ja ainoastaan omasta painostaan. Kun tätä oli monta kertaa uudistettu, ja he olivat vakuutetut siitä, että kaikki meni hyvin, laskeutui Jaakko jälleen savutorven kautta alas majaan, joka hänelle maksoi paljon vähemmän vaivaa kuin kiipeäminen ylös.
Isoisä huomasi nyt, että pojan vaatteet olivat läpimärkiä sulaneesta lumesta. Toisia vaatteita ei hänelle ollut, ja heidän piti sentähden ryhtyä varokeinoihin välttääkseen vilustumista. He sytyttivät heti uuniin kelpo tulen risuista ja mäntypuista, sulkivat luukun jättäen sen vaan vähän raolleen, josta savu pääsi ulos, ja Jaakon piti istahtaa uunin lämpimämpään paikkaan, että hänen vaatteensa pikemmin jälleen kuivuisivat. Isoisä istuutui hänen viereensä, ja niin he viettivät melkein koko sen päivän, ehkei juuri paraimmassakaan mielentilassa.
Mikä heistä oli erittäin epämukavaa ja todellakin kiusallista, oli valon puute. Liehuva tuli liedessä levitti ainoastaan epäselvän ja häälyvän valon, joka enemmän silmiä häikäisi, vaan jonka valossa ei mitään tarkoilleen voinut nähdä. Heidän öljyvarastonsa oli niin niukka, etteivät he uskaltaneet sytyttää lamppua pelvosta, että he siten sen pian kuluttaisivat. Ainoastaan jonkun kerran käyttivät he lamppua muutamia hetkiä mennäksensä navettaan vuohta lypsämään. Tämän välttämättömän tehtävän perästä se sammutettiin, ja heidän täytyi taas istua pimeässä, tai ainakin melkein pimeässä, kun takkavalkean liekki, niinkuin sanottu, hyvin puutteellisesti korvasi lampun lempeämpää ja tasaisempaa valoa.
Jaakko tunsi kovaa ikävää, ja tuntui hänestä kuin päivä ei olisi koskaan tahtonut loppua. Tosin olisivat hetket kuluneet nopeammin, jos hän jollain tavalla olisi ollut toimessa; mutta siitä esti häntä voittamaton, sisällinen levottomuus. Hän oli alituisessa, tuskallisessa kiihoituksen tilassa, sillä hän odotti hetki hetkeltään, että hänen isänsä tulisi pelastamaan häntä ja isoisää. Pienimmänkin kahinan, tuulenpuuskan huminan, vieläpä kipinänkin paukkeen kuullessa hän kavahti ylös ja kuunteli jännityksellä, ellei lähestyvien askelten kopse tapaisi hänen korviansa. Ainakin kymmenen kertaa päivän kuluessa nousi hän katolle, tarkasteli ympäristöä ja katseli melkein silmänsä pilalle havaitaksensa jo kaukaa jotakin lähenevää haahmoa. Turhaan koetteli isoisä hänen kuumeentapaista levottomuuttansa rauhoittaa. Jaakko ahdisti häntä kysymyksillä, eikö isä jo aikoja sitten olisi pitänyt saapua kotiin, eiköhän jo eilen olisi kutsunut kokoon naapuria, eikö hän voisi saapua jokikisessä tuokiossa? Isoisä parka, joka itsekin mitä hartaimmin odotti heidän pelastustansa, ei voinut kaikkiin näihin kysymyksiin muuta vastata, kuin että hän toivoi että Frans oli onnellisesti saapunut laaksoon, eikä varmaankaan tuhlaisi hetkeäkään, eikä säästäisi mitään vaivaa tuodaksensa heille apua. Mutta kuinka he voivat tietää, mitä esteitä hänellä oli voitettavina? Tiet voivat olla tukossa, hävitetyt tai niin lumen peitossa, ettei mitään mahdollisuutta olisi päästä kulkemaan, ennenkuin ne olisi jälleen saatu kuljettavaan kuntoon. Piti pysyä kärsivällisenä ja odottaa.
Tämä ei suinkaan ollut tyydyttävä lohdutus Jaakolle, joka oli vähällä nääntyä levottomuuteen ja kärsimättömyyteen. Vieläpä myöhäiseen iltaan asti toivoi hän isänsä ja naapurien saapumista, mutta yhä uudelleen piti hänen nähdä pettyneensä toiveissansa. Kauhean pitkäksi kävi hänestä aika.
Jokainen päivä, mitä ikinä se tuottaneekin, pahaa tai hyvää, iloa tai surua, jokainen päivä on vihdoin loppuun kuluva. Niin myös tämäkin. Noin kello kymmenen aikaan iltasilla nousi isoisä liikkeelle, sulki savupiisin luukun täydellisesti, niin että kaikki ilmanveto oli kokonansa suljettu ja läksi levolle kehoittaen Jaakkoa seuraamaan esimerkkiänsä. Surullisena heittäytyi poika hänen viereensä, ja vielä jonkun tunnin kuuli isoisä hänen hiljaa nyyhkyttävän. Hän ei häntä häirinnyt. Minkä lohdutuksen olisi hän hänelle voinut antaakaan? Levollisena antoi hän hänen itkeä huolensa loppuun ja huomasi vihdoin hiljaisella tyydytyksellä, että pojan kyyneleet ehtyivät, ja uni levitti rauhoittavan liepeensä hänen ylitsensä. Jaakko nukkui, ja kohta sen perästä tuli uni isoisänkin silmiin.
Seuraavana aamuna, kun makaajat olivat heränneet ja hieroneet unen silmistänsä, meni Jaakko ensi työkseen luukulle, jota hän koetteli avata noustakseen katolle ja tarkastaaksensa eikö hänen isäänsä jo näkyisi. Mutta luukun avaaminen teki kaikille hänen ponnistukseensa niin kovaa vastarintaa, että hänen sen avaamiseen piti pyytää isoisän apua. Yhteisten ja voimakasten ponnistuksien perästä onnistui heidän nyt vasta saada luukku nousemaan syrjään ja syy tähän vaikeuteen selkeni heille pian. Lunta putosi aukon kautta majaan, eikä voitu siis epäilläkään, että yön kuluessa taas uusi lumipyry ja vielä ehkä rajumpi oli raivonnut. Ja niin olikin asian laita, sen Jaakko kyllä näki kiivettyänsä savutorven kautta ylös. Kaikesta päättäen oli kaiken yötä lunta satanut lakkaamatta, sillä lumi oli nyt ainakin kaksi jalkaa korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja Jaakon oli pakko oikein kelpo lailla käyttää lapiota saadaksensa luukun jälleen käyttökuntoiseksi. Vihdoin hän sai sen reilaan ja laskeutui jälleen alas majaan. Isoisä oli sillä välin sytyttänyt tulen takkaan ja odotteli poikaa surullisin katsein.
"Se on niin kuin arvelinkin", hän sanoi, kun Jaakko oli lopettanut seikkaperäisen kertomuksensa, "lumi, joka alituiseen lisääntyy, ei ennen ensi kevättä sula ja asettaa siis isäsi tielle voittamattomia esteitä. Meidän on pakko tottua, Jaakko, siihen ajatukseen että meidän täytyy jäädä haudatuksi kuukausmääriä tähän majaan. Näethän ettei se hyödytä antautua pettävien toivomusten valtaan, joitten yhä uudistetut pettymykset väsyttävät sielua ja murtavat kaiken uskalluksemme. Varustautukaamme mieluummin heti ottamaan vastaan pahimpaakin, ja pankaamme toivomme ainoastaan Jumalan apuun ja turvaan tässä surkeassa asemassamme."
"Sinä siis ajattelet todellakin, isoisä, ettei meille tänäänkään tule mitään apua omaisiltamme?" kysyi Jaakko surkealla katseella.
"Mahdotonta! Aivan mahdotonta!" vastasi isoisä päättävällä varmuudella. "Eilen se jo oli epävarmaa, ja nyt tänään mahdotonta, kun lumikinokset yhä vielä ovat lisääntyneet pari jalkaa, aivan mahdotonta! Minä tahdon kiittää Jumalaa, jos vaan isäsi onnellisesti on voinut välttää kaikkia niitä vaaroja, joita hän laskeutuessa vuorilta alas on ollut pakoitettu torjumaan. Vielä nytkin toivoa hänen apuansa, olisi hulluutta, lapseni. Ei ole yhdenkään ihmisen vallassa murtaa itsellensä tie näitten lumikinoksien kautta. Ja vaikka isäsi kutsuisikin kymmenen lähimmäistä naapuriansa avuksensa, raukeisi kumminkin kaikki käsivarret tässä jättiläistyössä."
Niin surullisina kuin nämät isoisän sanat kaikuivatkin Jaakkoparan korvissa, kuunteli hän kumminkin niitä suuremmalla levollisuudella kuin isoisä oli odottanutkaan. Muutamia hetkiä hän tosin seisoi kumartunein päin, ristissä käsin, syviin ajatuksiin vaipuneena, ja suuret kyyneleet vierivät hänen kalpeitten kasvojensa yli, mutta vihdoin hän tointui, kokosi kaiken rohkeutensa ja tahdonvoimansa, kohotti otsansa ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
"No niin, isoisä", sanoi hän äänellä, jota hän koetteli saada vakavaksi, "luottakaamme Jumalaan, kosk'emme enää voi toivoakaan inhimillistä apua. Tässä käteni, isoisä, minä en sinua enää koskaan tahdo saattaa surulliseksi lapsellisella malttamattomuudellani, niinkuin eilen! Pikemmin tahdon parastani tehdä seistakseni uskollisna sinun rinnallasi eikä yhtään valitusta saa enää kuulua minun huulillani!"
"Hyvä, poikani!" sanoi isoisä iloisena puristaen hartaasti uljaan pojan kättä. "Jos sinä pysyt noin vakavana, etkä uskallustasi kadota, niin käypi kaikki vielä Kaikkivaltiaan avulla hyvin. Me emme vielä ole apuneuvojen puutteessa, ja jos me säästäväisesti niitä käytämme, niin riittävät ne hyvin, kunnes kevät jälleen maahan palajaa."
Sellaisella tavalla koki vanha mies, joka paremmin kuin poika voi arvostella heidän asemansa vaaroja, pitää pystyssä pojanpoikansa rohkeutta, ja se onnistuikin hänelle hyvästi, vieläpä paremmin kuin hän oli ajatellutkaan. Muutamia päiviä kului tuomatta mukanaan muuta merkillistä, kuin että lumi yhä edelleen suurissa määrin tulla tuprusi taivaalta. Vastustaaksensa ikävää, vietti Jaakko aikansa siten, että rupesi pitämän jonkunlaista päiväkirjaa kirjoittaen ylös mitä merkillistä oli kohdannut häntä ja isoisää siitä ajasta, jolloin he olivat jättäneet kotinsa laaksossa. Paperia, kyniä ja mustetta oli hänellä riittävin määrin. Hänen oli kiittäminen tämän pienen varaston omistamisesta sitä asianhaaraa, että hän kerran kesän kuluessa loma-ajalla oli käynyt tervehtimässä isäänsä alpeilla. Voidaksensa siellä valmistaa läksyjänsä, oli hän ottanut mukaansa paperia, kyniä ja mustetta, ja sitten jättäessään isällensä jäähyväiset, oli hän ne jättänyt paimenmajaan aavistamattakaan, kuinka mieluinen ja tervetullut tämä pieni aarre muutamana päivänä tulisi hänelle olemaan. Hän kirjoitti ahkeraan takkavalkean loistossa, ja kulutti tällä tavalla monta hetkeä hyödyllisesti ja vieläpä suloisestikin. Kenties annamme ystävälliselle lukijallemme tietoja muutamilla otteilla tästä päiväkirjasta, jota kirjoitettiin niin omituisissa olosuhteissa. Nyt on meidän kumminkin kerrottava eräästä tapahtumasta, joka olisi voinut tuottaa ystäväraukoillemme mitä kauheimpia seurauksia.
Oli 24 päivä marraskuuta. Jaakko ja hänen isoisänsä istuivat tulen ääressä, ja viimeksimainittu antoi pojalle ajanvietteeksi luvunlasku esimerkin. Kun Jaakolla ei ollut kivitaulua, ja hän niin paljon kuin mahdollista tahtoi säästää paperivarastoansa, niin hän otti muutamia kauhallisia poroa takan hiilloksesta ja siroitti sen tasaisesti ohuena kerroksena uunin pankolle. Sillä tavalla käytti hän uunin pankkoa kivitaulun asemesta, niinkuin muutamissa Jura-vuoriston kouluissa menetellään kuivalla hiekalla, tämän kaukaisen seudun asukkaat kun enimmiten ovat liian köyhät ostaaksensa kivitauluja ja paperia. Jaakko ei liene kumminkaan tarpeellisella varovaisuudella menetellyt ottaessaan tuhkaa, sillä sillä välin kuin hän numeroitansa piirsi ja isoisä tarkkuudella seurasi hänen työtään, tunsivat äkkiä kumpaisetkin takanansa tavattoman kuumuuden. He kääntyivät ja huomasivat hämmästyksekseen ja kauhukseen, että tämä kuumuus tuli olkikuvosta, jota Jaakko oli aikonut käyttää muutamaan pienempään palmikoimistyöhön, ja jonka hän oli heittänyt lattialle hiilloksen läheisyyteen. Näille oljille oli luultavasti kipinä pudonnut, ja nyt seisoi koko kupo tulessa.
Jaakko ja hänen isoisänsä päästivät tuskan huudahtuksen, ja ensi työkseen heittäytyi tuo urhea poika miettimättä tuleen ja pieksi kumpaisellakin käsillänsä liekkiä niitä sammuttaaksensa. Sillä tavoin hän ei kumminkaan saanut mitään muuta toimeen, kuin että hän poltti kätensä liekkiä tukahuttamatta ja niitten nopeata leviämistä estämättä.
Toisin teki isoisä.
Huolimatta niistä tuskista, joita jok'ainoa reippaampi liike vaikutti, heittäytyi hän nopealla päätöksellä olkien päälle, syleili kupoa kumpaisellakin käsivarrellaan siitä päästä, joka ei vielä palanut, nosti sen ylös ja kantoi viipymättä hulmuavat oljet savutorven alle.
"Jaakko", huusi hän kovalla äänellä, "vie syrjään kaikki, joka on tulen arkaa!"
Jaakko oli nopea liikkeissänsä. Reippaasti hän paiskasi puisen jakkaran syrjään, viskasi vähäisen puuvaraston takalta kamarin keskelle ja lykkäsi syrjään kaiken syttyvän, joka oli uunin läheisyydessä. Sen perästä kiirehti hän isoisällensä avuksi ja olikin se todella viimeisessä tingassa. Muutamia hirveitä hetkiä olivat kumpaisetkin kauheimmassa tuskassa. Liekit leimusivat nuoleskellen kuivia olkia myöten eteenpäin ja levisivät rajusti yhä enemmän ympäri. Heinähangon ja hiilikoukun avulla painoivat he palavan olkikuvon muuria vastaan saadakseen sen siten tukehtumaan. Punainen, helakka loiste valaisi huoneen sisustan, tuli ja tomu täytti koko alan ja olivat melkein tukehuttaa onnettomia, jotka epätoivon ponnistuksilla taistelivat tulta vastaan, joka uhkasi tuottaa tuhoa heille itselleen ja koko majalle. Ei ollut tippaakaan vettä saatavissa; savu ei päässyt minnekkään ja tuli yhä paksummaksi ja tukehuttavammaksi; heidän täytyi vihdoin antaa palavan kuvon pudota maahan, tuli lenteli yltympäri, ja nyt näytti todellakin siltä kuin, jos kaikki ilman pelastuksen toivoa olisi hukassa. Suuria sinkaleita palavia olkia lenteli majan toisesta päästä toiseen ja näytti melkein täyttävän koko huoneen. Voisivathan ne pudota olkivuoteelle keittiön nurkassa, voisivathan ne sytyttää kuivia kattohirsiä, tai tarttua hirsiseinään, joka eroitti keittiön navetasta, ja varmaan olisikin jompikumpi näistä tapahtunut, ellei isoisä älykkäästi ja nopeasti olisi kantanut jäännöksen palavaa olkikupoa savutorven alle ja pitänyt sitä siellä kiinni siksi, että suurin osa siitä oli tuhkaksi palanut. Ympäri liehuvat sirpaleet eivät voineet mitään vahinkoa enää aikaan saada, koska ne niin nopeasti hiiltyivät. Siitä huolimatta tuntui tämä meidän peljästyneille ystävillemme ijankaikkisuudelta, kunnes vihdoin päästiin niin pitkälle, että liekit siellä ja täällä vähitellen ainoasti heikosti liekahtivat palamaan, vihdoin kokonansa sammuivat ja jättivät vaan pieniä kasoja kiiltäviä kipunoita peitetyt paksuun savuun ja tomuun.
"Reippaasti lapseni!" huusi isoisä. "Hävitä kaikki, joka vielä näkyy hehkuvan ja sammuta pienimmätkin kipinät."
Jaakko totteli ja isoisä itse osoitti hänelle parasta esimerkkiä. Muutamien hetkien perästä olivat tulipalon viimeisetkin jäljet poistetut, ja täydellinen pimeys vallitsi nyt äsken juuri tulen ja liekkien vallassa hehkuvassa majassa. Uhkaava, hirveä vaara oli onnellisesti mennyt ohitse, ja pelastettu oli ei ainoastaan henki, mutta myöskin maja ja kaikki sen näille vaivaisille vangituille kallisarvoinen omaisuus.
Alussa istuivat kumpaisetkin, isoisä ja pojanpoika uupuneina ja puoleksi tukehtuneina, ikäänkuin huumauksissa, ainoastaan yksi tunne sydämmessä, nimittäin hartain kiitos Jumalalle, joka oli heidät suojellut niin suuresta onnettomuudesta. Vähitellen vetäytyi paksu ja raskas savu pois, he voivat jälleen sytyttää lampun ja katsoa toisiansa silmiin. Toinen säikähti toista, sillä he olivat mustia kuin hiilenpolttajat tai nokinuohoojat. Mutta mitä se haittasi? He tuskin ottivat sitä huomioon. Olihan kumminkin henki pelastettu, vieläpä ilman suuremmitta vammoitta kuin muutamia keveämpiä palohaavoja Jaakon käsissä ja jaloissa.
He pudistelivat tuhkan vaatteistansa ja hiuksistansa, jolla ne näkyivät olevan kokonaan peitetyt, puhdistivat itsensä niin hyvin kuin voivat ja juttelivat sitten siitä vaarasta, jota hädin tuskin olivat välttäneet.
"Se on meidän oma syymme, että tämä piti meitä kohtaaman", sanoi isoisä. "Meidän tilassamme olevien ihmisten pitäisi aina olla varuillansa kaikkia mahdollisuuksia vastaan! Jos meillä vaan olisi ollut yksi ainoakaan sangollinen vettä saatavissa, ei olisi mitään sellaista voinut tapahtuakaan. Mutta palanut lapsi arkailee tulta, ja me tahdomme tästälähtien kumminkin menetellä viisaammin ja ottaa oppia tästä tapahtumasta. Maitokamarissa olen nähnyt seisovan tyhjän tynnyrin. Lyökäämme siitä ylimmäinen pohja pois, kuljettakaamme se tänne, asettakaamme se tuohon nurkkaan ja täyttäkäämme se lumella. Kohta on se kyllä sulava, ja sitte voimme olla ainakin varmat, ettei maja päältämme pala. Muuten pitää meidän kaikessa tapauksessa hyvin varovasti menetellä tulen kanssa, Jaakko, sillä en tarvinne nyt vasta sanoa sinulle, että jos maja palaisi, ja vaikka me kumpaisetkin pelastuisimme liekeistä, tuottaisi se meille välttämättömän kuoleman. Miten voisimme ilman majaa suojella itseämme pakkasta vastaan? Mitenkä sammuttaisimme nälkäämme, mitenkä löytäisimme tien välttääksemme mitä surkeinta kohtaloa? Ei ole mikään mahdollisuus päästä alas laaksoon, ja me olisimme sellaisen onnettomuuden sattuessa samassa tilassa kuin onneton merimies, jonka laiva on syttynyt tuleen keskellä aavaa merta. Siis varovaisuutta tulevaisuudessa, rakas Jaakkoseni, ja nyt älkäämme kadottako enää aikaa, vaan noutakaamme astia viipymättä tänne."
Tämä yhtä tärkeä kuin helppo tehtävä oli kohta toimitettu, ja tynnyri asetettiin paikoillensa, sittekun sen päällimmäinen pohja oli puhkaistu. Lumesta ei ollut mitään puutetta. He tarvitsivat vaan avata sisäänpäin aukiavan oven, ja valkoinen lumiseinä törrötti heitä vastaan, jolla he olisivat voineet täyttää vaikka tuhansia tynnyreitä, Se oli seinä, joka järkähtämättä eroitti heidät kaikesta muusta asutusta maailmasta, ja kun he tarttuivat lapioon ja tätä ajatellen penkoivat lumikinosta, oli heidän sydämmensä raskas ja heidän silmänsä täytetyt kyynelillä, joita he huolellisesti koettelivat toisiltansa salata.