KOLMAS LUKU.
Ensimmäinen päivä paimenmajassa.
Kun Jaakko tuli majaan, näki hän isoisän seisovan ikkunan ääressä, josta hän katseillaan yhä vielä näkyi etsivän poikaansa Franssia. Hän kallisti kunnianarvoisen, harmaan päänsä ikkunalautaa vasten, ja hänen huulensa vapisivat ikäänkuin mumisten itseksensä hiljaisia rukouksen sanoja, kenties poikansa puolesta. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen katseensa suunnattu ylöspäin. Jaakko purskahti, nähdessään hänet niin surkeana ja samalla niin nöyränä, uudelleen itkuun, lankesi isoisänsä jalkoihin ja painoi kuumat huulensa nuttunsa liepeisiin.
"Hän on poissa, isoisä!" sanoi hän, "ja Jumala yksin tietää, jos me hänet koskaan näemme!"
"Rukoilkaamme hänen edestänsä, lapseni, ja sulkekaamme hänet Herran suosioon, jota hän niin suuresti tarvitsee", vastasi isoisä lempeällä ja vakavalla äänellä ja pani vapisevan kätensä ikäänkuin siunaten pojanpoikansa pään ylitse. "Me olemme tukalassa tilassa", jatkoi hän, "tukalammassa ja toivottomammassa kuin ehkä nyt voimme aavistaakaan, mutta juuri sellaisessa asemassa on soveliainta panna kaikki luottamuksemme Jumalaan, sillä ilman Hänen pyhää tahtoansa ei hiuskarvaakaan putoa päästämme. Ajattele tätä, lapseni, kun tuska ja toivottomuus uhkaavat saada sinut valtaansa, ja kun sinä vaan oikein rukoilet Jumalaa sydämmesi pohjasta, niin on Hän myös antava sinulle rauhan ja levollisuuden. Rauhoitu, lapseni! Älä itke! Ole vakuutettu, että kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä johtaa kaikki viisautensa mukaan, siis epäilemättä hyvään!"
Jaakko tukahutti kyyneleensä, ja kun isoisä oli istahtanut puutuolille lähelle ikkunaa, hiipi hän hiljaa hänen jalkojensa juureen ja pani päänsä isoisän syliin. Siinä asennossa pysyivät he kauan kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä välin kuin myrsky ulkona yhä riehui ja raivoisalla kiivaudella ryntäsi pientä paimenmajaa vastaan. Yhä paksummat lumipilvet pimittivät ilman, ja vihdoin tuli äkkiä pimein yö, vaikka vanha, puinen seinäkello heleällä äänellänsä vasta ilmoitti kolmatta iltapäivän hetkeä.
"Kello on kolme!" sanoi isoisä, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. "Jumalalle olkoon kiitos, Frans on jo varmaankin nyt ehtinyt suojaavan metsän reunaan, muuten hän ei jaksaisi kestää tämän ilman kauheata raivoa. Mutta varmaan on hän jo niin kaukana alhaalla, että tämä hirmumyrsky ei enää voi häntä vahingoittaa! Mutta kyllä hänellä mahtaa olla tuskallinen huoli meistä!"
Jaakko huokaili, mutta ei vastannut; rukoili ainoastaan hiljaa isänsä edestä. Hänellä oli siihen kyllin syytä. Tuulen raivo eneni hetki hetkeltä, sen kohina, sen ulvonta, sen vingunta pani pojan sydämmen vapisemaan. Pienet ikkunat kilisivät ja tärisivät myrskyn raivosta, ja raesateen tavoin paiskautui pyörivä lumi kalisten ja räiskyen ikkunaruutuja vastaan.
Jaakko ja isoisä eivät voineet ajatella mitään muuta, kuin kotimatkalla olevaa Franssia ja hänen karjaansa, ja kun joku tavattoman ankara tuulen puuska syöksyi ohitse, oli ehdottomasti kumpaisenkin ajatus heti: "tapaako tämä tuulenpuuska häntä, eli syöksyykö se voimatonna hänen ohitsensa?" He unhottivat kerrassaan kaiken muun tämän huolen ja pelon tähden, unhottivatpa nälän ja janonkin, ja vasta vuohen määkyminen majanviereisessä navetassa muistutti heitä, että kolmaskin elävä olento, — vielä avuttomampi kuin he itse — oli suljettu tähän kaukaiseen paimenmajaan.
"Valikkiparka", sanoi isoisä. "Sen olemme kokonaan unhoittaneet ja kiinnittäneet ajatuksemme ainoastaan omiin huoliimme. Maito vaivaa sitä ja se odottaa lypsämistä. Sytytä nopeasti lamppu, Jaakko! Tuottakaamme eläinparalle helpotusta ja syökäämme sitten illallisemme!"
"Joka samalla tulee olemaan päivällisemmekin", lisäsi Jaakko tähän. "Sillä tiedäthän isoisä ettemme aamusta saakka ole mitään ravintoa nauttineet."
Näin sanoen sytytti Jaakko lampun. Kun keittiön ahdas ala tuli valaistuksi, kiinnitti hän huolestuneen katseensa isoisään. Ilokseen huomasi hän kumminkin, että isoisän kasvot ilmaisivat suurempaa luottamusta ja rauhaa, kuin mitä hän oli uskaltanut toivoakaan. Vieläpä hymyili isoisä ystävällisesti hänelle, ja tämä hymyily valoi uutta rohkeutta poikaraukan epätoivoiseen sydämmeen. Raivoisa myrsky ei kumminkaan tauonnut. Päinvastoin, se syöksyi yhä uudistetuilla voimilla paimenmajan kattoa vastaan ja tärisytti kattopäreitä niin ankarasti, että luuli sen kiskovan kaikki mukanaan ilmaan. Ehdottomasti katsoi Jaakko peljästyneenä ylös.
"Älä pelkää lapseni", sanoi isoisä huomattuaan katseen. "Katto ja maja ovat kestäneet vielä rajumpia myrskyjä kuin tämä. Tiedäthän että vahvat poikkipuut ja raskaat kivet pitävät kiinni kattopäreitä, ja toiseksi on katto niin laaka, ettei tuulella ole vähintäkään voimaa siihen. Mene vaan rohkeasti eteenpäin ja valaise minua vähän, että me pääsemme navettaan Valikkiraukkamme luo."
Jaakko meni edeltä, ja yksinänsä navettaan suljettu vuohiraukka oli vimmoissaan ihastuksesta, alkoi määkiä puolta enemmän ja tempoi köyttänsä, kun molemmat kovanonnen kumppalit tulivat sitä tervehtimään, Jaakko silitteli elukkaa ja tarjosi sille pienen pivonsa täydeltä suolaa, jonka se halukkaasti nuoli, eikä antanut ainoatakaan suolaraetta joutua hukkaan. Sillä välin käytti isoisä tilaisuutta lypsääkseen vuohta ja vapauttaakseen sitä liiasta maidostaan. Se antoikin kokonaisen kiulullisen, ja Jaakko katseli sitä yhtä suurella ruokahalulla kuin isoisäkin, sillä kumpainenkaan, niinkuin jo mainittiin, eivät olleet koko sinä päivänä nauttineet mitään ravintoa.
"Meidän täytyy hoitaa Valikki hyvin huolellisesti ja omistaa hänelle kaiken mahdollisen huolen", sanoi isoisä, kun he jälleen palasivat navetasta keittiöön, joka, kuten jo mainittiin, oli sekä heidän asuin- että makuuhuoneensa. "Me emme saa koskaan jättää sitä lypsämättä emmekä ruokkimatta, sillä meidän oma toimeentulomme riippuu juuri sen hyvinvoinnista."
"Sinä peloitat minua, isoisä!" vastasi Jaakko hämmästyneenä. "Pelkäätkös sinä siis, että meidän on pakko kauemmin kuin korkeintaan pari päivää viipyä täällä?"
"Kuka voi sitä edeltäpäin sanoa?" vastasi isoisä miettivällä katseella ja kohottaen hartioitansa. "Ehkä me jo huomenna tai ylihuomenna olemme pelastetut tästä kiusallisesta tilastamme, ehkäpä voipi vielä viikkojakin kulua, ennenkuin meidät täältä vapautetaan. Hyvä on aina varustautua kaikkea, vieläpä pahimpaakin vastaan, ja vaikkei ole pakko kadottaa toivoa, niin ei kuitenkaan saa liiallisella varmuudella luottaa toivonsa täyttymistä. Näethän ja kuulet, rakkaani, ettei myrsky ja lumipyry vieläkään ole tauonnut. Itse turvapaikkaammekin tunkeutuvat nuo pyörivät hiutaleet."
Isoisä ei liioitellut yhtään sanoissansa. Vaikka maja olikin rakennettu melkein suojattuun paikkaan, ja savutorvi ylhäälle päin yhä kapeni, oli myrskyn valta kumminkin niin raju, että se välistä ajoi pieniä lumipilviä ulosjohtavan aukon kautta, ja molempien vangittujen täytyi tuon tuostakin pudistaa vaatteistansa sisään tunkeutuneen lumen. He vetäytyivät tosin uunin äärimmäiseen soppeen, mutta sittenkin puuttui paljon siitä mukavuudesta, jota heillä olisi ollut kotona asunnossaan laaksossa. Heille ei ainoastaan lumi tehnyt kiusaa, mutta myös tuo raju myrsky, joka välistä raivokkailla puuskilla lentää suhahti savupiipun torvesta sisään, uhkasi sammuttaa tulen takassa ja oli ylipäänsä hyvin tunkeileva ja kiusallinen vieras.
Jonkun aikaa sietivät kumpaisetkin erakkoparat rauhallisella kärsivällisyydellä kiusallista tilaansa, mutta vihdoin alkoi tämä jo olla isoisästä liikaa.
"Näethän, Jaakko", sanoi hän, "ettemme tänään muuten voi lämpimänä pysyä, kuin menemällä vuoteeseemme. Laskeutukaamme siis levolle, sillä peitteemme lävitse ei lumi tungekse eikä myrskykään ole meille niin kiusallinen. Huomenna tahdomme tarkastaa, voimmeko paremmin pitää tätä tunkeilevaa vierasta kauempana ja laatia itsellemme mukavampia istuinpaikkoja uunin ääressä. Tule, rakas lapseni, rukoilkaamme Jumalaa ja heittäytykäämme hänen pyhään suojaansa! Onhan Hän joka paikassa läsnä, niin hyvin syvissä laaksoissa kuin vuorien korkeuksilla; ja joskin lumi vielä sata kertaa paksummaksi karttuisi, niin lepäisi hänen isälliset silmänsä sittekin meidän päällämme! Hän näkee meidän ristiin taipuneet kätemme, Hän kuulee meidän huokauksemme! Niin, Herra, sinä olet aina meidän kanssamme ja me lepäämme pelvotta sinun siipiesi suojassa."
Niin puhui isoisä, ja Jaakko rukoili hänen kanssansa langeten polvillensa ja kohotti luottamuksella sydämmensä ja ajatuksensa Jumalaan. Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa vuohta, ettei yön kuluessa heidän ravinnonantajaltansa mitään puuttuisi, heitti ruokaa sen eteen ja kuivia olkia sen alle, sivellen lempeästi sen pitkävillaista selkää. Valikki oli mielissään näistä hyväilyistä ja hieroi kuvettansa pojan polvia vasten. Eläinraukasta näkyi navetan yksinäisyys pimeässä tuntuvan kolkolta, ja kun Jaakko hänet jälleen jätti, päästi se surkeita ääniä ja määkyi hirveästi. Poika surkutteli Valikkiparkaa, mutta kun hän ei voinut sitä auttaa, sulki hän navetan ja palasi isoisänsä luo, jonka viereen hän pani maata. Kohta hän nukkuikin; vuohen valittava määkyminenkin taukosi vähän ajan kuluttua, ja pienessä paimenmajassa oli kaikki aivan hiljaa, jota vastoin ulkona myrsky yhä vonkui ja ajoi rajussa vauhdissa paksuja lumipilviä pyryten ympäri.