TOINEN LUKU.
Isoisä ja pojanpoika.
Eräässä Ranskan puolisen Jura-vuorten syrjäisimmässä ja sisimmässä laaksossa eli köyhä, yksinkertainen perhe, jommoisia tässä vuoristossa löytyy monta. Heidän ainoa omaisuutensa oli pieni talo, joka seisoi laakson pohjassa muitten sinne tänne sijoitettujen majojen ympäröimänä, muutamia lehmiä ja vuohta ja se kätevyys, joka pitkien talvi-iltojen kestäessä sai monta somasti leikeltyä taide-esinettä tai talouskalua syntymään. Perhe ei ollut suuri. Paitse perheen isää Loprazia ja hänen ahkerata kelpo vaimoansa istuivat talven aikana suuren puupöydän ympärillä vielä vanha isoisä Lopraz, Jaakko, talon kolmetoista vuotias poika ja kaksi pientä seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäistä sisarta. Heidän elämänsä oli samanlainen kuin kaikkien muidenkin laaksojen asukkaiden. Kesällä vaelsi isä Lopraz pienine karjoineen korkeille vuorituntureille, hoiti siellä karjaansa, valmisteli suuria juustoja ja palasi muassaan elukat ja kesän ajalla kertyneet aarteet takaisin kotoiseen majaansa, silloin kun kolkot ilmat ilmaisivat että talvi myrskyineen ja lumikinoksineen oli lähestymäisillään. Sillä aikaa kuin isä eli tuntureilla, eroitettuna omaisistansa, hoiti äiti kotona pikku taloutta, piti huolen puutarhasta ja siitä vähäisestä peltotilkusta, joka kuului heidän taloonsa, sekä kasvatti lapsiansa ahkeruuteen ja Jumalan pelkoon. Kunnianarvoinen vanha isoisä oli hänelle tässä uskollisena apuna, ja auttoi häntä siinä mihin hänen voimansa vielä riittivät. Joutohetkinä taas isoisä vuoleskeli lautasia ja vatia, hänen vanhat silmänsä eivät näet enää kestäneet hienompia töitä, niinkuin nuorena ollessa, jolloin hän kumppaniensa joukosta oli ollut mitä taitavin puunleikkaaja. Kun isä oli talvella jättänyt tunturit ja palannut jälleen kotia omaistensa luo, työskentelivät taasen perheen jäsenet kukin omalla tavallansa ahtaassa, mutta kodikkaassa mökkisessä, jossa sopu sijaa antoi kaikille perheen jäsenille. Isä ja isoisä vuoleskelivat puukoillaan ja taltoillaan, äiti pyöritteli surisevaa rukkiaan, pienemmät lapset taas istuivat — Jaakko mukanaan — koulutöittensä ääressä, kunnes jokaisen tehtävät olivat suoritetut, ja tämän jälkeen otettiin esille kaunis kirja ääneen luettavaksi. Kaikki kuuntelivat silloin äänettöminä, niin hyvin vakavat vanhemmat, kuin iloiset pienokaisetkin. Monen hyvän neuvon liitti isoisä tähän, kun siihen sopiva tilaisuus ilmestyi, ja näin nämä pitkät illat katosivat niin, niin nopeasti, että tavallisesti kaikki ihmettelivät ja säpsähtävät, kun käki vanhassa seinäkellossa heleällä äänellä ilmoitti levollemenohetken olevan käsissä.
Tällaista elämää vietti tämä pieni perhe vuodesta vuoteen; joka kesä, joka talvi toi samat toimet, eikä tapahtunut mitään muutosta tässä yksitoikkoisessa elämässä, kunnes sattui tapaus, joka täytti kaikki sydämmet kalvavalla huolella ja raskaalla painostavalla surulla.
Jaakko Lopraz oli, niinkuin jo mainittiin, noin kolmentoista vuoden vanha, kun tuo suloinen kesä jälleen jätti jäähyväisensä Jura-vuorien laaksoille, ja perhe odotti siis joka päivä isän kotiintuloa. Mutta päivä kului toisensa perästä, isää ei kuulunut — ei kaikunut vuohien iloista määkymistä, eikä se tavallinen ammuminen, jolla lehmät tervehtivät vanhoja, tuttuja paikkoja — talo ja navetat ne pysyivät tyhjinä vaan, ja vaikka Jaakko sisaruksineen olisi käynyt kuinka usein tahansa mäellä, jonka törmältä jo etäältä voitiin havaita ikävöityä, niin hänen tarkkaava silmänsä ei vaan eroittanut isän voimakasta vartaloa, ei punaisia lehmiä, hyppiviä vuohia, joille kaikille sijat jo viikkokausia sitten oli valmistettu.
Luonnollisesti valtasi huoli kaikkien sydämmet; aika riensi nopeasti, pyhän Dionysiuksen päivä oli jo ohitse ja kaikki muut vuoripaimenet olivat jo karjoinensa palanneet vuorilta; ainoastaan Loprazia, tuota niin levottomasti ja tuskan huolella odotettua isä Loprazia vaan ei näkynyt. Mikä voi häntä vielä pidättää vuorilla? Olisikohan joku onnettomuus voinut häntä kohdata?
Jaakko juoksi naapureihin, kyseli, tiedusteli, mutta ei kukaan voinut antaa hänelle minkäänlaisia tietoja, vaikkakin rauhoittavia lohdutuksia ei puuttunut. "Mitäs tahdot", sanoi sekä yksi että toinen naapuri. "Isäsi ehkä vielä kokoelee heiniä talven varalle ja siinä lie syy, miksi hän näin on myöhästynyt. Vuorilla ei hänelle voi mitään tapahtua! Odottakaa vielä pari päivää, niin saatte nähdä että hän tulee!"
He odottivat vielä pari päivää, mutta isää vaan ei näkynyt ja nyt alkoi vanha isoisä, joka tähän asti oli pysynyt muita rauhallisempana, käydä levottomaksi.
"Tämä kestää minusta jo liian kauan", sanoi hän eräänä aamuna, kun Jaakko palasi törmältä, jossa hän taas turhaan oli käynyt isää tähystelemässä. "Tästä epävarmuudesta täytyy tulla loppu. Tahdon itse lähteä ylös tuntureille tutkimaan, mikä Franssia siellä ylhäällä pidättää."
Äiti varoitti; hän pelkäsi näet että isoisä olisi aivan liian vanha ja heikko mennäkseen tuota jyrkkää, pitkää, vaivaloista tietä, mutta isoisä hymyili vaan hänen huolilleen.
"Mitäpä vielä", hän sanoi. "Olen usein kyllä kiivennyt sinne, viimeksi kaksi vuotta sitten, eikä se ole minulle mitään haittaa tehnyt. Minä varmaan sinne lähden, ja iloitsen siitä että kerran vielä saan tervehtiä tuota vanhaa, rakasta, pientä paimenmajaa. Kuka tietää josko enää ensi vuonna olen tilaisuudessa sitä tehdä? Mutta kuules Jaakko! Eikö mielesi tekisi minun seurassani tulla isääsi tervehtimään?"
Josko poika olisi valmis! Josko hän halusi tulla mukaan.
"Oi kyllä, kyllä isoisä!" vastasi hän miettimättä ja säteilevin silmin. "Olen jo kauan toivonut pääseväni sinne ylös, olen vaan pelännyt että en saisi siihen äidin suostumusta. Mutta sinun kanssasi, isoisä! oi, millä ilolla!"
Äiti, jolle asia esitettiin, ei ollut ensinkään tyytyväinen tuumaan, mutta koska taivas oli selkeä, ilma kaunis ja kun isoisä, joka varmaankin ei jättäisi mitään varokeinoa käyttämättä lähti mukaan, ja koska hän itsekin suurella levottomuudella halusi tietoja miehensä pitkällisestä viipymisestä, suostui hän kumminkin isoisän tuumiin. Päätettiin siis että isoisä Jaakon seuraamana viipymättä lähtisi ylös tuntureille.
Lähtövalmistukset eivät ottaneet kovin paljon aikaa, ja kohta olivat isoisä ja pojanpoika matkalla. Hitailla askeleilla nousivat he ylöspäin, välistä ahtaitten rotkojen vieritse, välistä syvien kuilujen ohitse, aina vaarojen ympäröimänä, jotka vaativat kaiken heidän huomionsa. Valitettavasti laiminlöi poika muutamaksi silmänräpäykseksi tarpeellisen varovaisuuden. Noin neljännestunnin matkan päässä isänsä paimenmajasta lähestyi Jaakko uteliaana äkkijyrkkää rinnettä, isoisä silloin — kovin peloissaan hänen uskaliaisuudestaan — kiiruhti vetämään hänet pois äyräältä. Ajatellen ainoastaan varomatonta pojanpoikaa, hän ei itse ollut tarpeeksi varuillaan, vaan kompastui kiveen, joka pyöri hänen jaloissaan, ja lankesi sekä nyrjäytti niin pahasti jalkansa, että hänen täytyi tuskasta huudahtaa, ja joku hetki meni, ennenkuin hän siitä tointui ja jälleen pääsi pystyyn. Kovasti säikähtäen riensi Jaakko isoisänsä luo ja pyysi kyynelsilmin anteeksi varomattomuuttaan. Hyvä vanhus ei ollut kauan pahoillaan. Pojanpoikansa avulla hän nousi ylös ja koetteli jatkaa matkaa. Se meni jotakuinkin, kun isoisä nojautui alppisauvaansa ja pojan olkapäihin, ja kumpikin toivoivat että tämä pieni vastoinkäyminen menisi ohitse ilman pitempiä ja pahempia seurauksia.
Vihdoin he saavuttivat paimenmajan ja olivat hyvin iloissaan, kun tapasivat Jaakon isän terveenä ja hyvissä voinnissa. Frans Lopraz sitä vastoin hämmästyi suuresti nähdessään näitä odottamattomia vieraita. Hän oli juuri lähtöhommissaan, ja jos isoisä ja Jaakko olisivat odottaneet muutamia päiviä vaan, niin olisivat päässeet tuon vaikean vuorimatkan vaivoista.
"Isäni! Ja vielä sinäkin Jaakko!" huusi hän nähdessään tulijoita. "Varmaankin olette siellä alhaalla peljänneet että joku onnettomuus olisi minua kohdannut!"
"Tietysti olemme sitä peljänneet", vastasi isoisä, "emmekä suinkaan ilman syytä; pyhän Dionysiuksen päivä kun jo aikoja sitten on kulunut, ja kaikki muut paimenet kun jo ovat talviteloilleen asettuneet. Mikä se on, joka on voinut pidättää sinua näin kauan tuntureilla, poikani?"
"Yksi lehmistäni sairastui, ja en tahtonut jättää eläinparkaa avuttomana tänne", vastasi Frans Lopraz. "Mutta nyt on lehmä jälleen parantunut, ja jo tänään olisin lähettänyt renki Pekan juustokuormineen alas, huomenna olisin itse tullut lehmien kanssa."
"Olipa siis aivan tarpeetonta, että me tänne ylös kiipesimme", sanoi isoisä. "Mitään vaaraa meille kumminkaan ei ole tarjona, jos vaan ei tänä yönä tule rajuilmaa. Tuuli on puoli tuntia sitten kääntynyt ja tuolla auringonlaskun puolella näyttää taivas sellaiselta, ett'ei se minua miellytä. Jaakko, oletko hyvin väsyksissä?"
Poikanen viivytti vastaustansa, huomattuaan että isoisällä oli joku varsinainen tarkoitus kysymyksellään.
"Minä arvelen", jatkoi hän, kun Jaakko hämillään loi silmänsä maahan, — "minä arvelen että olisi viisainta lähettää poika Pekan matkassa kotiin, niin hän ei huomenna sateessa, ehkäpä vielä lumimyrskyssä tarvitseisi kiivetä alas. Etkö sinä ole samaa mieltä, Frans?"
Vuoripaimen heitti tutkivan katseen taivaalle ja kaukana siintäviin vuorenhuippuihin, pudisteli sitten huolestuneena päätään.
"Isoisä on oikeassa", sanoi hän, "taivas näyttää uhkaavalta ja kaikki ennustaa, että nopea ilmanvaihdos on odotettavissa. Sinun täytyy mennä Pekan matkaan, Jaakko."
"Ja minä taasen teen sinulle seuraa", lisäsi tähän isoisä. "Se tulee tosin tuottamaan minulle vaivaa, mutta kyllä se tulee menemään kunhan vaan saan hiukan levähtää."
Kohtapa näyttäytyi kumminkin, että vanha heikko mies oli liian paljon luottanut voimiinsa. Tuska hänen loukkaantuneessa jalassaan ei vähentynyt ollenkaan, päinvastoin se hetki hetkeltä lisääntyi ja hänen täytyi, vaikkakin vastahakoisesti tunnustaa, että hänelle oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Jaakon olisi pitänyt lähteä yksin, mutta koska poika ei tahtonut jättää isoisää, päätettiin vihdoin että kaikki jäisivät paimenmajaan seuraavaan aamuun asti, jolloin he yhdessä lähtivät paluumatkalle.
Vaikkakin maja oli pieni, löytyi siellä kumminkin tilaa heille kaikille. Kattilassa, joka riippui takassa tulen yli, valmisteli Frans Lopraz yksinkertaisen illallisen, keitti maissivelliä, toi varastostansa vähän voita ja juustoa ja kaikki söivät he puukupeistansa paraimmalla ruokahalulla, kunnes yö joutui. Majan nurkassa olevalle olkivuoteelle heittäytyi nyt Jaakko, sillä välin kuin isä ja isoisä vielä hetkisen matalalla äänellä juttelivat, mitä merkillistä oli tapahtunut niin hyvin alhaalla laaksossa, kuin ylhäällä tuntureilla. Vihdoin hekin laskeutuivat levolle, ja nukkuivat siksi, kunnes kirkas aamu kurkisti majan pienestä ikkunasta.
Ikävä ja huolestuttava hämmästys odotti heitä, kun he nousivat ylös kovilta vuoteiltaan. Isoisä ei ollut väärässä, kun hän edellisenä iltana oli peljännyt, että sään vaihdos yön kuluessa tapahtuisi. Peljästyksen huudahtus pääsi hänen huuliltaan, kun hän meni ikkunan luo ja silmäeli ulos. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, olivat vuoret lumella peitetyt ja yhä vaan pyryili valkoisia hiutaleita alas taivaalta, ja raju tuuli ajoi niitä paksuissa pilvissä mökin yli.
"Tämä on ikävä sattuma", sanoi isoisä huolestuneella katseella. "Jos tämä lumituisku ei pian lakkaa, tekee se tiet ja polut aivan mahdottomiksi, ja silloin tietää yksin Jumala miten me pääsemme omaisiemme luo laaksoon."
"Mutta eiköhän se kumminkin lakanne", vastasi isoisä heti. "Pelkään että jalkani on niin paljon pahentunut, että minun täytyy jäädä tänne vielä useammiksi päiviksi. Jalkaani todellakin kolottaa niin, että tuskin voin nousta seisaalleni. Menkää te lapset, menkää niin kauan kuin vielä on aikaa! Karja on saatettava korjuuseen! Tänään, poikani, voi sinulla vielä olla mahdollisuus saada se alas, jota vastoin se huomenna voi olla liian myöhäistä. Kiiruhda vaan, äläkä välitä minusta."
"En isäni, en millään tavalla jätä sinua yksiksesi noin sairaana ja avuttomana", vastasi Frans. "Vaan miksi emme kaikki voisi yhdessä lähteä? Minun hartiani ovat kyllin vahvat sinua kantamaan, isä, ja Jumalan avulla pääsemme kyllä sillä tavalla vahingotta alas laaksoon."
"Nyt et mieti puhettasi, poikani", sanoi vanha isoisä. "Tällaisessa ilmassa on sinulla aivan tarpeeksi tekemistä pitäessäsi karjaa koossa, ja mahdotonta on tämän lisäksi vielä sälyttää kuorma hartioillesi ja samalla pitää huolta pojastasi. Älä kauemmin mieti, saata vaan karja ja poika turvallisuuteen, ennenkuin lumi tekee voittamattomia esteitä, ja jos olisi joku mahdollisuus, niin voisit huomenna naapurien ja kantopaarien avulla tulla minua noutamaan."
Frans epäröi ja oli kahden vaiheilla, mitä hänen tuli tehdä. Myrsky ulkona ulvoi lakkaamatta ja ajoi yhä uusia lumipilviä ohitse, jotka lyhyessä ajassa tekisivät kaikki tiet aivan mahdottomiksi. Pienen karjansa hoidosta riippui koko hänen perheensä toimeentulo, sään nopeata muutosta ei voitu odottaakaan; siis oli hän sangen tuskallisessa ja hankalassa asemassa. Toiselta puolen oli kysymys hänen pienen omaisuutensa pelastamisesta, toiselta puolen taas oli hänellä vaikea suostua jättämään vanhaa, vaivaloista isäänsä yksin tälle autiolle ja kolkolle ylängölle. Yhä uudelleen kehoitti hän vanhusta jättäytymään hänen vahvojen hartioittensa turviin; Jaakko vakuutti kyynelsilmin, että hän olisi tarpeeksi vahva ja sukkela voidaksensa auttaa isää karjan kuljetuksessa; isoisä pysyi vaan lujana kiellossansa ja vaatii yhä uudelleen, että poika ja pojanpoika lähtisivät kahden matkalle.
Isoisä kehoitti, isä rukoili, Jaakko itki sydämmensä tuskissa, ja tällä tavalla kului osa päivää tulematta mihinkään varmaan päätökseen. Vihdoin ratkaisi Jaakon ehdotus asian:
"Tiedätkös mitä, rakas isä", sanoi hän, "jätä minut isoisän luo ja mene sinä yksin karjan kanssa. Minä jään tänne mielelläni ja hoidan isoisää niin huolellisesti kuin ikinä vaan voin. Kun emme ole sinulle esteeksi, niin saavut varmaankin pian kotiin, ja siiloin on vielä aikaa kutsua naapurit avuksi ja rientää meitä auttamaan. Se olisi varmaankin parasta! Isoisällä on silloin hoitoa ja seuraa, ja minä voin tässä tilaisuudessa osoittaa kuinka suuri rakkauteni häneen on. Mene sinä isä! Mene yksin! Me, isoisä ja minä, pidämme huolta toinen toisistamme, ja lopuksi eiköhän kaikkivaltias Jumala ottane meitä molempia suojaansa."
"Minä luulen että lapsi on oikeassa", sanoi isoisä kääntyen poikaansa. "Se on varmaankin viisainta, mitä nyt enää voimme tehdä. Lunta on jo niin paksulta ja tuuli puhaltaa niin rajusti, että pelkään hänen olevan suuremmassa vaarassa, jos hän sinua seuraa, kuin jos hän jää minun luokseni. Mene yksin, Frans, ja ota minun alppisauvani; se on vankka ja siinä on uusi rautainen kärki, niin että voit hyvin siihen turvautua. Kyllä se auttaa sinua alas, niinkuin se minuakin tänne ylös on auttanut. Ota lehmät mukaasi ja jätä meille yksi vuohi vaan ynnä se vähäinen ruokavarasto, joka vielä on täällä jälellä. Muuten mene Jumalan haltuun ja usko minua, etten minä huolehdi puoleksikaan niin paljon meistä molemmista kuin sinusta."
Muutamia hetkiä horjui Frans vielä päätöksessään, sillä hänelle oli todellakin vaikeata erota vanhasta isästään ja pojastaan, vieläpä tällaisissa olosuhteissa, jotka epäilemättä olivatkin arveluttavia. Mutta vihdoin täytyi hänen kumminkin älytä, että pitempi viipyminen saisi aikaan pahempia seurauksia ja teki tämän mukaan päätöksensä.
"Olkoon sitten niin", hän sanoi, syleillen kyynelsilmin isäänsä. "Jaakon eilinen varomattomuus oli kova onni, sillä jos ei hän olisi poikennut tieltä, ei isoisälle olisi tämä onneton tapaturma sattunut. Sen lisäksi olemme vielä tehneet toisenkin erehdyksen, Eilen, näet, olisi vielä ollut mahdollista saattaa Pekan avulla isoisää takaisin, tänään se on liian myöhäistä, ja Jumala rankaisee tämän lumipyryn kautta tyhmää vitkasteluamme. Tahdon kutsua naapurit kokoon, tahdon pyytää heitä auttamaan minua, ja taivas suokoon että me kaikista vastuksista huolimatta voisimme tunkeutua tänne pelastamaan teitä kauheasta asemastanne!"
"Jumala on sen salliva, toivon minä", vastasi isoisä hiljaisella mielenmaltilla. "Mene rauhaan poikani, ja siunaukseni seuraa sinua."
Frans astui majan ovelle päin, mutta kääntyi vielä kerran ja antoi vanhalle isälleen oljilla ympäri kudotun pullon, joka oli vielä puoleksi täynnä viiniä.
"Ottakaa tämä, pitäkää se isä", sanoi hän, "hyvä äitini antoi minulle tämän pullon keväällä matkaani, kun läksin vuorelle ja onneksi on vielä jotain jälellä sen sisällyksestä. Omasta puolestani en viiniä tarvitse, mutta teille voipi se kenties tehdä hyvää. Äiti parka! Kun minä hänet jätin, ja hän viimeisillä jäähyväissanoillansa antoi minulle tämän virvokkeen, emme kumpikaan voineet ajatella, että hän neljä viikkoa myöhemmin lepäisi maan kylmässä povessa, ja etten enää saisi häntä nähdä. Ottakaa, isä, se on lahja kirkastuneelta ja nyt elä terveenä!"
Viimeisen kerran syleili Frans isäänsä, ja sitten hän kiiruhti ulos ajamaan lehmät navetasta. Jaakko oli hänen kintereillään ja auttoi häntä. Kohta olivat elukat kytkyeistään irti ja riensivät ulos avaralle. Kummastuneina ne näkivät joka paikan lumen peitossa ja seisoivat hetkisen ällistyneinä. Paimenen huuto sai heidät kumminkin kohta liikkeelle. Epäilemättä he ymmärsivät, että kotiin lähtö oli käsissä ja juoksentelivat iloissaan paimenmajan ympäri. Vaivalla sai Frans heidät jälleen kokoon. Kun tämä oli tehty, syleili hän vielä kerran poikaansa ja painoi häntä isällisellä hellyydellä rintaansa vastaan.
"Jumala varjelkoon sinua Jaakko", sanoi hän, "sinua ja isoisääsi! En tahdo antaa sinulle nuhteita eilisestä varomattomuudestasi, vaikka se juuri onkin syynä meidän nykyiseen tuskalliseen asemaamme, tahdon vaan varoittaa sinua vastaisuudessa ottamaan oppia tästä tapahtumasta. Ole varuillasi lapseni ja hillitse nuoruutesi ajattelemattomuutta. Hoida isoisää, pidä huolta hänestä niin paljon kuin voit, äläkä ole liioin huolissasi ja levoton tulevaisuudesta. Kun Jumala antaa minulle voimia ja saattaa minut onnellisesti kotiin, tulen teitä muutamien päivien perästä pelastamaan. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja toivoa siis, poikani! Jumala teitä suojelkoon ja varjelkoon!"
"Niin sinuakin, isäni", nyyhkytti poika painaen kyynelsilmin viimeisen jäähyväissuutelon isänsä huulille.
Vihdoin irtautui Frans lapsensa hellästä syleilystä, kutsui lehmiään ja ajoi pienen karjansa vuoren rinnettä alas, eikä pitkää aikaa kulunut, ennenkuin hän elukkoineen oli kadonnut pyryäviin lumipilviin, ja Jaakko koetteli enää turhaan silmillänsä tunkea läpi tuon paksun lumihunnun. Viimeinen jäähyväishuuto, joka kaikui yli tuulten ulvonnan, kohtasi vielä hänen korviaan, sitten katosi kaikki isän jäljet, ja yksin seisoi poika nyt törmällä, tuulien huminan ympäröimänä, verhottuna lumipilviin, jotka kohta peittivät hänen hennon vartalonsa valkoiseen, kosteaan vaippaan. "Jumala suojelkoon sinua, isä, sinua ja meitä!" sanoi hän itsekseen vienolla äänellä ja lisäsi huoaten: "Oi, milloin, milloin suopi taivas, että saamme sinua seurata!"
Vielä loi hän armoa anovan katseen kolkkoa, pilvillä peitettyä taivasta kohden, sitten, voittaen tuskallisen tunteensa voimakkaalla ponnistuksella, hän kääntyi pois ja riensi paimenmajan ovelle isoisänsä luo, omistaaksensa hänelle kaiken lapsellisen rakkautensa, hellyyden ja huolen.