ENSIMÄINEN LUKU.
Vahtimaja valotornissa.
Ruotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen, Skagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren luodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja sen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa. Valotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen rannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni loistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja laineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa vuorta vastaan.
Enemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha vältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos pienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella yhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja hänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa hätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta oli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina kuolemaansa saakka.
Koska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella aallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja sitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä näyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan. Hetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista päätänsä.
"Luoteessa on pahat merkit," puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä itseksensä. "Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista myrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun. Tahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä."
Tämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi ja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän tähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta kuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin painaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille kasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen terveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä täydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän vanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja harmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän muinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet ajasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa, peittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon, joka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin silmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla myöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että laupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen tunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita, pitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli kaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein Marstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja viipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.
Siihen olikin hyvä syy. Vanha Roos oli, näettekös, ollut nuoruudessaan sotamiehenä uljaan kuninkaan kahdennentoista Kaarlen aikana, ja tiesi kertoa paljon hänen sankarin-töistänsä, tappeluksista ja voitoista, ja vieläpä hän tiesi kertoa saman kuninkaan itsepäisyydestäkin ja niistä monista onnettomuuksista, joihinka hän itse oli syypää hänen rauta-kallonsa kautta. Vanhus oikein jumaloitsi tätä hänen kuningastansa, eikä sallinut kenenkään häntä soimaavan, vaikka hän itse suuressa rakkaudessansakin häneen, ei kainostellut puhua suun-sopesta, koska hän puhui hänen vioistansa, jolloin hän tavallisesti sanoi: "Minä voin sen kyllä sanoa, juuri minä, koska olen sen usein sanonut hänelle itselle vast' naamaa, vaikka hän taisi peljättää kenen ihmisen hyvänsä, koska hän katseli hänen terävällä sankarin-silmällänsä, juuri kuin olisi hän tahtonut katsoa ihmistä sieluun saakka. Suuri sankari oli hän. Sen täytyivät hänen katkerimmat vihamiehensäkin myöntää, jotka hän usein voittajana näki jalvoissansa nöyryytettyinä. Mutta hänen rauta-kallonsa, hänen rauta-kallonsa! Siinä on syy kaikkiin hänen sittemmin tapahtuneisiin onnettomuuksiinsa. Ei kelpaa täällä maailmassa, olla uppiniskainen, ja syöstä päällänsä seinän läpitse; muistakaat se vain, te pojat! Pääkallo murtuu ennemmin kuin seinä, vaikka olisi kuinkakin kova pää. Sen sai hän kokea ja ehkäpä jo viimein uskoikin sen."
Mutta tänä päivänä, koska ukko seisoi kallion reunalla ja tähysteli ulapalle, ei ainakaan ajatellut hän Kaarle kuningasta, vaan koko hänen tarkkuutensa oli kiinnitettynä joihinkuihin laivoihin, jotka ikään-kuin valkoiset pilkut pistäytyivät näkyviin taivaan rannalla.
"Onnettomat ihmiset! He saavat kovan ehtoon ja vielä kovemman yön luulen mä," mutisi hän itseksensä. "Puolen tunnin sisään nousee myrsky, joka ajaa heidät suoraan meidän kareillemme. Voi, taivas, se alkaa jo! He kokoovat purjeitansa; hyvissä ajoissa, luulen mä. He näyttävät rivakkailta ja valppailta merimiehiltä. Jumala olkoon heidän kanssansa hädän hetkenä!"
"Kaunis ja suosiollinen toivotus, isä Roos," lausui samassa hyvin miehekäs ääni. Ääni oli erään pitkän, överstin-univormuun puetun miehen, joka, eräs nuorukainen mu'assa, oli lähestynyt vanhusta ilman että tämä oli sitä huomainnut, ja oli kuullut vanhuksen viimeiset sanat. Vältvääpeli kääntyi nopeasti, ojensi itsensä sotamiehen tavalla ja nosti kätensä kolmi-kolkka hattunsa reunaan.
"Hyvää iltaa, översti Sparre," sanoi hän suoralla ja teeskentelemättömällä äänellä; "mikä teitä tänä-pänä tuopi linnasta tänne? Minä neuvon teitä, että mitä kiiruimmasti marssitte takaisin, sillä neljännes-tunnissa saamme senkaltaisen myrskyn ja sateen, että se kasteleepi teidät aina läpi ihoon saakka, ja turmeleepi peräti teidän univormunne."
"No eihän se olisi niin peräti suuri vahinko," vastasi översti nauraen. "Kuitenkin on teillä oikeus ja minä näen, että todellakin on myrsky tulossa, jonka-vuoksi en tahdo kauvemmin viivytellä, vaan mennä ja säätää toimeni satamassa. Uskotteko todellakin, että vaara uhkaa laivoja tuolla merellä?"
"Kyllä, herra översti, ell'ei vain Jumala ole heidän kanssansa, ja ell'ei heillä ole erittäin taitavia kapteeneja," vastasi Roos. "Te tiedätte, että minä toki vähän ymmärrän jo ilmoja, oltuani kaksikymmentä vuotta täällä ylhäällä. Nyt tulee hirmuinen yö, ja te tekisitte hyvin, jos te pitäisitte kalastajat ja luotsit valveilla. Tuolla, näettekö, tulevat jo ensimäiset sade-pisarat! Tulkaa luokseni suojaan, tahi kiirehtikää takaisin linnaan!"
"En voi jäädä tänne, vältvääpeli," vastasi översti Sparre, joka oli linnan- ja sataman-komentaja Marstrand'issa. Hän katseli kiireisesti ja tutkivaisesti taivasta, joka peittyi yhä synkemmillä pilvillä, samalla kun jylhä pauhu etempää ja laineiden kiireisempi loiske kalliota vastaan ilmoittivat kohta tulevaa myrskyä.
"En voi jäädä! Minun paikkani on tuolla alhaalla, jossa minun johdatukseni ja apuni taidetaan kyllä tarvita. Poikani, Uolevi, saattaa jäädä luoksenne, Roos, jos tahdotte. Ja tiedättekö mitä? Minä lähetän teille vielä pari nuorukaista lisäksi, joita voitte käyttää ajutantteinanne, jos tarvitsette lähettää jotain sanaa minulle. Te näette paremmin täällä ylhäällä, kuin me tuolla alhaalla; enkä luule, että ei pieni apu teille kelpaisi. Pojat voivat kantaa hiiliä teille ja te itse hoidatte tulta. Tänä yönä pitää tulen oleman niin kirkkaan, kuin suinkin mahdollista. Kuuletko, Uolevi? Sinä jäät tänne, ja minä lähetän toverisi Elfdal'in ja Rönne'n myös tänne. Olettehan te kolme aina niin mielellänne täällä vanhan vältvääpelin luona."
"Ja kaikki kolme ovat terve-tulleita sekä yöllä että päivällä," vastasi Roos sydämellisesti, ja ojensi kätensä nuorukaiselle, jolla oli ruotsalaisen sota-koulu-oppilaan vaatteus ja näytti olevan noin viiden- tai kuudentoista vuotias. "Kaikki kolme ovat hilpeitä nuorukaisia, översti Sparre, eikä teidän Uolevinne ole suinkaan huonoin heistä. Mutta jäätkös mielelläsi luokseni Uolevi?"
"No kaikkia te kysyttekin, vältvääpeli Roos!" sanoi nuorukainen iloisesti ja puristi innolla vanhuksen karheaa kättä. "Teidän luonanne me olemme aina mielellämme, erittäinkin jos rupeatte taas jotain kertoilemaan meille, kuten luulenkin tekevänne, koska meillä on kokonainen yö edessämme, yö, jona emme millään ehdolla saa nukkua; ja toivon, että punotte meille oikein pitkän säikeen selvitellä."
"Kyllä minä punon, Uolevi-ystävä," vastasi vanhus ystävällisesti, katsellen nähtävällä ihastuksella nuorta ja soreata sota-koululaista. "Täydymme vain odottaa kunnes isänne on lähtenyt ja lähettänyt meille molemmat toverisi."
"Molemmat toivonne täytän minä kohta," vastasi översti Sparre kiireesti. "Vartioikaat vain varmasti täällä, elkäätkä unhoittako punoessanne pitää merta silmällä. Huomenna tapaamme toisemme."
Hän pudisti poikansa ja vältvääpelin kättä ja poistui kohta pikaisesti. "Paras aika mennäksensä," virkkoi vanha Roos ja katsoi hänen jälkeensä. "Myrsky alkaa kohta oivallinen ja sade-pisarat tulevat riksin kokoisina. Nopeasti sisään, Uolevi; saat auttaa minua sytyttämään valkeata. Vaikka ei vielä ole yö, niin on kuitenkin pimeä juuri kuin tahtoisi yö tulla tuntia ennen aikaansa."
Uolevi seurasi käskyä nopeasti, sillä pilvet antoivat vettä jo oikein kaatamalla, taivas pimeni ja väkevät tuulen-puuskaukset liikkuivat laineilla. Aurinko oli kokonansa kadonnut ja ainoasti vähäinen rusko lännessä osoitti sitä paikkaa, josta se äsken lähetti punaiset säteensä. Vältvääpeli ja Uolevi nousivat ylös kiertorappuja, jotka johdattivat tornin juureen lyhtyyn, ja alkoivat, kohta sinne päästyänsä virittää valkeata hiiliin. Pian loisti valkea kauvas ulapalle ja kuvasi kallioita vastaan loiskivat laineet punertaviksi valollansa.
"Nyt olemme tehneet ensimäisen velvollisuutemme, Uolevi," sanoi vältvääpeli ja kohenteli valkeata rautaisella haarukalla. "Nyt on vaari vain pidettävä siitä, että silmät ovat auki, ja että tuli pysyy mitä suurimpana. Ja koska meillä on kylliksi hiiliä, niin ei se olekkaan meille vaikeata."
"Erittäinkin jos pidätte lupauksenne, vältvääpeli, ja kerrotte meille pari naurettavaa kertomusta," vastasi Uolevi.
"Ei, ei, poikani! Ei ollenkaan sellaisia kertomuksia tänä yönä, jolloin satojen ihmisten henki on vaarassa," vastasi vanha Roos vakaasti. "Olisi vallan sopimatonta puhua piloja ja nauraa silloin, koska meri pauhaa kallioitamme vastaan ja ehkä jonkun hukkuvan hätähuudot sekoittuvat myrskyn pauhinaan. Ei ollenkaan naurettavia kertomuksia tänä yönä. Minä puhun teille jotain muuta; jotain, jota sinä ja toverisi olette jo kauvan halainneet kuulla, nimittäin — — —."
"Ehkä siitä, mitä olette nähneet ja kokeneet yhdessä sankari-kuninkaamme Kaarlen kanssa?" keskeytti Uolevi häntä hätäisesti.
"Juuri siitä," vastasi vanhus ja tirkisti tuleen kirkkailla, sinisillä silmillänsä ja siveli miettiväisenä tuuheoita viiksiänsä. "Hän oli kelpo mies, kuningas, ja jalo ruhtinas. Hänen itsepäisyytensä ja rauta-kallonsa olivat syynä onnettomuuksiin ja häväistyksiin, joita sittemmin saimme kokea. Niin, kertomus sopii hyvin tälle yölle, ja te saatte sen kuulla. Se on ihmeellinen kertomus, kahdennentoista Kaarlen historia; ja minä kiitän onnea, joka niin laittoi, että sain olla mukana hänen likeisinten miestensä joukossa ihmeellisissä kokemuksissa. Minä kerron teille juuri saman kertomuksen ja toivon, että te siitä voitte oppia paljon tulevaisuuttanne varten. Ellen erehdy, niin ovat Rönne ja Elfdal'kin jo tulleet; kuitenkin kuulin minä käytävän rapuissa, ja juuri vähän ennen sitä luulin kuulleeni oven alhaalla paiskattavan kiini."
"Kyllä, oikein," sanoi Uolevi, kuunneltuansa hetken. "Minä tunnen
Elfdal'in miekkansa kolistelemisesta — ja siinäpä ne ovatkin."
"Niin, tässä olemme! Hyvää iltaa!" kajahti nuorukaisen iloinen ääni samalla, kun hän astui toverinsa kanssa tornin tasa-katolle. "Saakelinmoinen ilma! Ei isäsi tarkoittanut oikein hyvää kanssamme, kun hän tällaisena yönä lähetti meidät tänne. Piru vieköön sekä myrskyn että sateen!"
"Rauhoitu toki, Elfdal!" sanoi Uolevi. "Jos sillä tavalla pitkität puhettasi, niin saattaa vältvääpeli näyttää sinulle, mistä salvu-mies on rei'än jättänyt, ja itsellesi juuri olisi se kaikkein suurin onnettomuus."
"Perkele!" vastasi tulinen nuorukainen ja hänen mustat silmänsä säkenöitsivät kuin palavat hiilet hänen mustain ja sateesta kastuneitten silmille valuvain kähäräinsä alta. "En millään muodolla tahdo vanhaa ystävätäni Roos'ia vihoittaa. Kätenne tänne, vältvääpeli! Te tiedätte kyllä, ett'en minä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta tällainen yö täällä ylhäällä tornissa ei ole hauskaa."
"Mut entäs kun vältvääpeli on luvannut kertoa entisistä ajoista,
Narvasta, Bender'istä ja Turkkilaisista?" kysyi Uolevi.
"Tekeekö hän sen?" keskeytti Elfdal hänet innokkaasti. "Sitten on se peräti toista. Onko totta, vältvääpeli?"
Vanhus nyökkäsi päällään myönnytykseksi. "On, on," sanoi hän. "Tahdon puhua teille Kaarlen nuoruudesta, hänen kunniasta rikkaasta elämästänsä ja surullisesta kuolemastansa, joka viimen syöksi koko valtakunnan kurjuuteen ja suruun, ja juuri sinun pitää, Elfdal, kuulla oikein tarkasti kertomusta, sillä sinussa ilmestyy koko lailla itsepäisyyttä ja uppiniskaisuutta, ja minä olen nähnyt sinun monta kertaa tahtovan puskea seinän läpi päälläsi."
"No, no, ei se ollut niin pahasti aiottu, kuin se näytti," puheli nuorukainen punastuen ja häpeillen. "Te tiedätte kyllä, vältvääpeli, nuoruuden ja hulluuden."
"Senpä-tähden pitääkin juuri koettaa vangita järkeänsä," sanoi Roos. "Jos Kaarle, ennenkuin hän ryhtyi niin suuriin asioihin, joita hän sitten sai katua, olisi aina ensiksi kysynyt itseltänsä: onkohan se nyt järjellistä, mitä tahdot? niin monta asiaa olisi toisella tavalla, eikä Ruotsista olisi tehty ontosta (nollaa) valtakuntain seassa. Minä itse — — — no, ei se kuulu nyt tähän, — sanonpa kuitenkin sen: minä itse en olisi istunut tässä näitä kahtakymmentä vuotta valkeata kohennellen, jos vain Kaarle-kuningas olisi elänyt pari kuukautta tahi viikkoa enemmän. Mutta minun onneni tahtoi sen niin ja minä olen tyytyväinen. Mutta ottakaat toki päällys-verhonne pois; valuvathan ne vallan märkinä sateesta. Ja tuokaamme oikein kosolta hiiliä tänne ylös, että riittää yöksi, ja sitten istukaamme, jos tahdotte, vahti-huoneesen, jossa voimme pitää silmällä sekä valkeata että merta."
"Merta emme suinkaan voi paljon nähdä, vaikka kuulla saamme kylläkin, vältvääpeli," sanoi Rönne, toinen sota-koululaisista, joka tuli Elfdal'in kanssa. "Onhan ulkona niin pimeä, että tuskin voi kättänsä nähdä."
"Mutta kanuunan tulen näemme kuitenkin, kun joku laiva ampuu hätä-laukauksia, ystäväni!"
"No, sitä minä juuri ajattelinkin ja nyt sen näen, että ei ole ryhtymistä kiistaan kanssanne, vältvääpeli. Silla pian siitä täytyy luopua," vastasi Rönne häpeillään samoin, kuin Elfdal äsken.
"Hyi, kylläpä se olisi kaunista, jos minä antaisin teidän, poikain, vetää itseäni parrasta," vastasi vanhus nauraen. "Mutta kuitenkin, te olette ripeitä poikia ja sentähden annan minä teille mielelläni anteeksi vähemmin sopivat sananne. Ja nyt hiiliä noutamaan, ja sitten — — —."
"Kertomaan, vältvääpeli," sanoi Uolevi Sparre. "Tuskinpa minä maltan odottaa sitä."
Sillä välillä olivat nuorukaiset riisuneet päällys-vaatteensa, pudistaneet ne ja panneet ne likelle valkeata ripuksiin, että ne yön ajalla voisivat kuivua. Sitten menivät he kaikki alas ja auttoivat vanhaa vältvääpeliä kantamaan hiiliä, ja seurasivat sitten häntä vahti-huoneesen, saadaksensa kuulla odottamaansa kertomusta. Siellä oli lämmin ja hyvä olla; pian viritetty lamppu valaisi huoneen tarpeeksi; nuoret miehet istuivat niin mukavasti, kuin suinkin taisivat kömpelöille puu-jakkaroille ja asettausivat huoneen keskessä olevan tammisen pöydän ympärille; vanha vältvääpeli sovitti nahalla peitetyn noja-tuolinsa siten, että hän vähällä pään käännöksellä taisi nähdä sekä meren että vartio-valkean, jonka tulta piti huolellisesti hoidettaman ja pidettämän vireillä. Ulkona raivosi myrsky, karien kuohut kohisivat raivosti, sade-pisarat löivät vartio-hnoneen akkunoihin ja tähdetön, pilvinen yö peitti sekä maat että meret. Sitä hauskempi oli olo kamarissa, ja sekä vältvääpeli että hänen nuoret vieraansa olivat hyvin tyytyväisiä osaansa. Otsa painettuna akkunata vasten heitti vanhus vielä pitkän ja tarkastelevan katseen merelle, toisen lyhyemmän valkeaan, joka hehkui häikäiseväisenä, istui sitten siallensa ja alkoi kertomuksen, jota nuorukaiset näyttivät niin kovin uuteloinneen.