NELJÄS LUKU.
Viimeiset taistelot.
Uusi, kirkas valo loisti taas tornista "ulapalle aavalle" ja nyt voitiin palata taas vartia-huoneesen. Niin tehtiinkin. Vanha Roos vain viivähti vähän, tutkiaksensa ilmaa ja tuulta. Mutta ei hänen tarvinnut enään peljätä: myrsky oli tyyntynyt täydellisesti, kuu lähetti lempeän valonsa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta; ja vaikka meri puuhasi vielä rajuna luotoja ja rantoja vastaan, niin taittiin kuitenkin helposti havaita, että sen raivo vielä ennen päivän valkenemista kokonaan lakkaisi.
"Kaikki on hyvin," sanoi siis vältvääpeli, kun hän tuli ystäväinsä luokse vartia-huoneesen. Herrat istuivat jo kukin paikallansa. "En pelkää enään mitään keskeytystä kertomuksessani, ja sentähden tahdon kertoa nyt loppuun asti pienen taruni 'Demirbasch'ista' — rauta-kallosta — joksi turkkilaiset häntä nimittivät. Erittäin paljoa ei ole enään kertomistakaan."
Me olimme siis kovassa käsi-kahakassa turkkilaisten kanssa, ja kuningas itse torjui kanssamme vihaisten vihollisten rynnäkköä. Raivoisina tunkivat turkkilaiset päällemme niin, että minä jo rupesin pelkäämään kuninkaan henkeä. Minä tartuin häntä suoli-vyöstä kiini ja rukoilin hartaasti häntä menemään kamariinsa, mutta hän ei tahtonut.
"Ei, ei!" sanoi hän, "minä jään tänne ja tahdon katsoa, mitä turkkilaiset aikovat tehdä."
Turkkilaiset ampuivat ankarasti, ja vaikka kuulat lensivät vinkuen, kuin rae-haulit korvissamme, niin en minä saanut kuningasta menemään kamariinsa. Hän tahtoi väkiselläkin kartanolle, jossa useita satoja turkkilaisia ammuskeli kauheasti huonetta vastaan. Toiset olivat jo murtauneet akkunoista sisälle, ja taistelivat ruotsalaisten kanssa salissa ja muissa huoneissa. Kun kuningas huomasi sen, niin ei mikään voinut häntä enään pidättää. Hän kiskoi itsensä väki-vallalla irti käsistäni, mutta minä juoksin perässä ja otin hänen uudestansa kiini. Neljän muun ruotsalaisen avulla vedin minä hänet nyt, huolimatta hänen vastaan-ponnistuksistansa, sisälle ovesta, jonka kohta salpasimme.
Nyt syöksi kuningas saliin, josta taistelun meteli kuului, ja me seurasimme jäljissä, suojellaksemme ja auttaaksemme häntä niin paljon, kuin suinkin mahdollista. Niin pian kuin janitscharit saivat nähdä kuninkaan, huusivat he: "Demirbasch, demirbasch!" ja tunkeusivat raivolla joka puolelta hänen päällensä. Hallitus-neuvos Bender'issä oli nimittäin luvannut kahdeksan kulta-rahaa jok'ainoalle miehelle, joka olisi ollut avullisna kuninkaan kiini-ottamisessa, vaikkapa vain hän olisi ainoastaan koskettanut kuninkaan nuttuun, Se kiihoitti heitä, mutta heille kävi, kuin sääskille, jotka lentelevät valkean ympärillä.
Kaikki kun tuli kuninkaan tielle, hakkasi hän maahan ja se mitä jäi jäljille, joutui meidän käsiimme. Janitscharit keikahtelivat, kuin kärpäiset. Eräs heistä, jonka kuningas oli haavoittanut, nosti vihaisena pistoolinsa aivan liki kuninkaan päätä ja ampui; mutta kaikeksi onneksi ei hän voinut oikein tähdätä ympärillänsä olevan telmeen tähden, ja kuula sentähden raapasi vain vähäisen kuninkaan nenää ja sieppasi kappaleen korva-lehdestä; ja sitten lensi sama kuula kenraali Hård'in käsi-varteen: kenraali taisteli kuninkaan takana. Janitschari sai kostonsa: Kaarle syöksi miekkansa hänen lävitsensä niin, että hän kaatui kuoliaana, kuin salaman lyömänä maahan.
Raivon taistelon perästä onnistui meille karkoittaa turkkilaiset salista. Jättäen kaatuneensa jälkeensä, täytyi heidän paeta akkunain ja ovien kautta. Kohta kun turkkilaiset olivat ulkona, asetti kuningas viisi ja kuusi miestä jokaiseen akkunaan ja sillä tavalla torjuimme me, kourallinen miehiä, kokonaista kahdeksan tuntia pois päältämme koko armeijan turkkilaisia ja tattarilaisia. Sillä ajalla kun me vaihdoimme vihollisten kanssa iskuja ja laukauksia, kulki kuningas huoneesta huoneesen ja kehoitti meitä tekemään lujaa vasta-rintaa. Hän oli hyvällä päällä, ikäänkuin oltaisiin oltu leirissä vain, vaikka turkkilaisilla, Jumal'avita, oli kyllä tosi mielessä. Kuningas kaiveli kaatuneitten lakkareita, otti heidän ampuma-varansa ja antoi meille.
"Mitäpä kuolleet niillä tekevät?" jatkoi hän. "Elävät niitä paremmin tarvitsevat."
Kun me puollustimme itseämme siinä parhaimman voinnin mukaan, niin peuhasivat turkkilaiset toisissa huoneissa ja ryöstivät. Minä huomasin, että se suututti kuningasta, ja ajattelin, ett'ei hän kauvan malttaisi mieltänsä. Oikein kyllä: hän huusi samassa: "meidän pitää ajaa turkkilaiset koko rakennuksesta pois!" Sitten aukasi hän itse salin oven ja hyökkäsi, paljastettu miekka kädessä saliin. Turkkilaiset hämmästyivät niin kovasti hänen äkkinäisestä ilmestymisestänsä, että viskasivat saaliinsa pois ja kiirehtivät ulos, ikäänkuin itse piru olisi ollut heidän perässänsä. Toiset hyppäsivät ulos akkunoista, toiset kätkeytyivät kellarihin. Kuningas käytti hyväksensä heidän hurjaa pelkoansa, ajoi heitä huoneesta huoneesen, ja neljäsosa tunnissa oli koko asunto puhtaana turkkilaisista. Me otimme luonnollisesti osaa siihen kiireiseen ajoon ja luulimme jo kaikki saaneemme ulos, kun huomasimme, että kaksi janitschar'ia oli ryöminyt kuninkaan vuoteen alle. Toinen heistä tapettiin, mutta toiselle antoi kuningas armon, että hän sitä anoi.
"Minä armahdan sinua," sanoi kuningas, "mutta sillä ehdolla, että sinä rehellisesti kerrot hallitus-neuvokselle kaiken sen, mitä täällä olet nähnyt."
Mies-raukka lupasi kaikki ilolla ja hyppäsi sitten yhdellä ainoalla byppäyksellä ulos akkunasta niin, että meitä nauratti hänen tuskansa.
Mutta se nauru oli tulemaisillaan meille kalliiksi, sillä sill'aikaa kun me, tilaisuuteemme sopimattomasti, jäimme naureskelemaan, niin pujahti kuningas näkyvistämme pois. Hän hyökkäsi erääsen sivu-huoneesen ja sulki oven peräänsä, luultavasti huomaamattansa. Sen saman huoneen vieressä oli hovi-marsalkka Düben'in huone, jonka me olimme miesten puutteessa jättäneet miehittämättä. Minä huomasin kuninkaan poissa-olon ja sanomaton tuska ahdisti minua etsimään häntä. Hengästyneenä riensin minä takaisin saliin, toivoen tapaavani hänen sieltä. Mutta turhaan etsein minä sieltäkin. Sen näin siellä vain kauhistuen, että meidän rivimme olivat hirmuisesti harventuneet janitscharien tulen kautta. Kuitenkaan en minä tästä huolinut niin paljoa tällä kerralla. Minä etsein vain kuningasta; minä tahdoin löytää hänet! Pahoja aavistaen, riensin minä taas huoneesta huoneesen, kunnes tulin herra Düben'in kamariin. Minä tempasin oven auki ja se mitä siellä näin todisti minulle, että aavistus minua todellakin oli ajanut. Minä tapasin kuninkaan murhaavassa taistelussa useampaa turkkilaista vastaan. "Jumalan kiitos!" huusin minä lievitetyllä sydämellä, sillä kuningas oli vielä hengissä. Samassa ammuin minä pistoolillani ja yksi kaatui turkkilaisista, juuri niistä, jotka ankarimmin ahdistivat kuningasta. "Ah, apu tulee oikeaan aikaan!" huusi kuningas, kun hän kuuli minun laukaukseni, ja viskasi puoleeni ruudin-savun läpitse katseen, joka vieläkin menee sieluni syvimpään, kun sitä ajattelen. Se oli vain yksi ainoa katsahdus, sillä siinä ei ollut aikaa pitkiin suostumuksen-osoituksiin, mutta se olisi voinut rohkaista miehuuteen kaikkein kelvottomimmankin pelkurin: niin säihkyvä se oli. Seuraavana hetkenä suhahti kuninkaan kalpa ilmassa ja toinen turkkilaisista kaatui halaistulla kallolla maahan. Kolmannen ammuin minä toisella pistoolillani, ja nyt olimme me pelastetut kaikista ahdistajistamme.
"Ah, sinäkö, vanha Roos tulit avukseni?" sanoi kuningas nyt. "Minä näen, että sinä muistit minua. Mutta missä minun muut mieheni ovat? Joko he ovat luopuneet minusta?"
"Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne," sanoin minä, "ainoasti täysi lurjus voisi jättää kuninkaansa tällaisena hetkenä. Ei; he ovat suurimmaksi osaksi kaatuneet ja vangeiksi joutuneet."
"Sepä paha," sanoi kuningas. "Miehittäkäämme sitten sali vain, ystäväni!"
Sellainen oli hän. Ei mikään voinut häntä nöyryyttää, ei mikään masentaa hänen ihmeellistä miehuuttansa. Me kiirehdimme takaisin saliin. Sitä puollustaa vielä pieni uskollistemme joukko, ja kuningas ja minä yhdyimme heihin. Turkkilaiset koettivat lakkaamatta karata akkunoista sisälle, mutta lähetettiin aina veristetyin päin takaisin. Silloin keksivät he viimein meille onnettoman keinon: he tekivät itsellensä oljista ja muusta roskasta liikkuvaisia rinta-varustuksia, joita he lykkäsivät edellänsä jollain rattailla. Varustuksiin olivat he jättäneet isoja aukkoja, joista he ampuivat meitä ja olivat itse turvassa. Sillä tavalla tulivat he aivan likelle meitä, hukkaamatta juuri paljon miehiä, ja olipa jo likellä, ett'eivät he karkoittaneet meitä meidän asemistamme. Kaarle rohkaisi kuitenkin meidän masentuvaa mieltämme. Me lisäsimme tulta ja vielä kerran lyötiin turkkilaiset takaisin. Heidän kanuunansa ampuivat yhä vain, mutta, onneksemme, eivät ne tehneet meille suurta vahinkoa, sillä rakennus oli erittäin paksu seiniltään.
Hallitus-neuvos ja tattarilaisten päällikkö tahtoivat mielellään kuningastamme elävänä käsiinsä, ja sen ohessa täytyi heidän vähän hävetä, että heidän täytyi uhrata koko armeija kuuttakymmentä miestä vastaan — enempää ei meitä ollut — pannaksensa aijettansa toimeen. He päättivät sentähden pistää huoneemme tuleen. Illemmalla alkoivatkin he siis ruveta viskelemään piki-kiehkuroita ja palavia kuulia päällemme; myöskin ampuivat he nuolilla, jotka olivat käärityt palavilla räteillä. Mutta me emme juuri paljoa huolineet heidän piki-kiehkuroistansa, kuulistansa ja nuolistansa, sillä meidän kiviset muurimme eivät ottaneet tulta. Viimein kokosivat he heiniä sinne rakennuksen miehittämättömään osaan, jossa herra Düben'in huone oli, ja sytyttivät heinät palamaan. Tuli leimusi kohta korkealle, mutta kuningas, joka aavisti siitä suurta vaaraa, otti kohta muutamia miehiä ja rupesi sammutus-puuhiin. Hän sieppasi itse erään astian, jossa hän luuli olevan vettä ja paiskasi sen valkeaan, mutta sammumisen sijasta leimusivat liekit vain korkeammalle, sillä astiassa olikin vain viinaa.
Nyt oli ilmeinen vaara käsillä. Me riensimme sinne kaikin miehin. Kun me aukaisimme Düben'in huoneen oven, juostaksemme ylös katolle, niin löivät liekit meitä vasten silmiä, ympäröivät meidät joka haaralta ja polttivat kasvojamme ja vaatteitamme. Mutta ylös piti meidän päästä, koska muutoin emme voineet tulla katolle, joka myös oli tulen vallassa.
"Heittäkää katto alas!" huusi kuningas.
Me ponnistimme kaikki voimamme, täyttääksemme hänen käskyänsä; mutta kun ei meillä ollut muita työ-aseita kuin kätemme, niin emme innollamme mitään voineet. Paitsi sitä vielä, rupesivat turkkilaiset kohta ampumaan kanuunoillansa ja muskoteillansa meitä hurjasti, kun huomasivat aikeemme. Meidän täytyi kokonansa jättää yrityksemme, ett'emme viimeiseen mieheen asti tulisi ammutuiksi. Valkea levisi ympärinsä raivona. Ett'emme tukehtuisi palavan katon alla, niin täytyi meidän vielä kerran karata kuninkaamme kanssa tulen läpitse. Suurella tuskalla tulimme me taas saliin, joka oli pää-puollustus-paikkamme. Mutta kauhistukseksemme tapasimme me senkin jo tulessa.
"Mars, minun makuukamariini!" huusi kuningas savusta ja paljosta ponnistuksesta sortuneella äänellä. "Siellä voimme me vielä hetken puollustaa itseämme." Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennen-kuin neljä turkkilaista, jotka olivat tunkeuneet sisälle, hyökkäsi häntä vastaan. Mutta kuningas ei hämmästynyt. Toisella kädellänsä kohotti hän kalpaansa ja toisella sieppasi hän minun ratsu-pyssyni ja ampui sillä likimäisen turkkilaisista kuoliaaksi.
Samassa hyökkäsin minä kuninkaan ja janitscharien väliin. Janitscharit laukasivat pistoolinsa, minä tunsin kihelmöivän päätäni ja kaaduin taka-perin juuri kuninkaan syliin. Yksi lurjuksista oli osannut minuun, mutta ei toki vaarallisesti. Minä toinnuin kohta ja syöksyin kolmen tahi neljän muun toverin kanssa turkkilaisia vastaan, ja lyhyessä hetkessä olivat turkkilaiset lyödyt. Mutta tuskin olimme me niistä päässeet, niin piti meidän jo kiirehtiä akkunoihin, sillä janitscharit hyökkäsivät vielä tuli-palon aikana päällemme, luullen ehkä, että me olisimme hämmästyksestä masentuneet. Mutta siinä he pettyivät. Senkin hyökkäyksen torjuimme me onnellisesti puolestamme.
"Mitä tämä auttaa?" sanoi eräs Walberg-niminen mies, pyyhkien hikeä ruudin-savusta mustettuneilta kasvoiltansa tämän viimeisen kahakan perästä. "Mitä tämä auttaa? Viimein täytyy meidän kuitenkin antautua!"
Kuningas kuuli sen ja kääntyi nopeasti häneen päin. "Minä luulen," sanoi hän, "että tuo mies tahtoo mieluummin antautua kuin palaa! — Pontevuutta, pojat!" huusi hän sitten ja kääntyi meihin päin. "Me puollustamme itseämme niin kauvan, kuin suinkin voimme, ja sitten käyköön Herran tahto!"
Kun kuningas sanoi sen, niin johtui minun mieleeni jotain, joka mahdollisesti voisi vielä hetkeksi tehdä tilamme turvalliseksi. "Teidän Majesteettinne!" huusin minä. "Kansliassa on kivestä katto ja se on täältä ainoasti viidenkymmenen askeleen matkalla. Me voimme tehdä rynnäkön täältä ja asettua sinne."
Kuninkaan silmät loistivat. "Sinä olet kuitenkin oikea ruotsalainen!" lausui hän. "Minä nimitän sinun överstiksi, Roos! Ja kaikki te, jotka sen kuulette, pankaat mieleenne se, että jos minä kaadunkin, niin määräys pitää paikkansa. Sinä olet sen jo kauvan ansainnut, Roos! Elä kiitä minua. Meillä on nyt muuta tekemistä, emmekä joudu koreisiin keskusteluihin. — Rohkiasti vain pojat!" huusi hän sitten. "Ottakaa ruutia ja lyijyä mukaanne niin paljon, kuin voitte kuljettaa, ja raivatkaamme itsellemme tie kansliaan kalpa kädessä!"
Minä kuulin sen, kuin unessa, sillä nimitykseni överstiksi ja ylistys kuninkaan omasta suusta tekivät minut kuuroksi. Liikutuksen ja ilon kyyneleet nousivat silmiini. Kuningas huomasi sen ja taputti minua olkapäälle. "Eteen-päin nyt vain, översti Roos!" sanoi hän hyvällä halulla. "Pane piiloon nyt kyyneleesi, nyt meidän pitää tapella!"
"Teidän Majesteettinne saapi nähdä, ett'en askeltakaan tahdo peräytyä," vastasin minä ja suutelin sankarin kättä. Sen jälkeen poistin minä väki-vallalla liikutukset itsestäni, ja me kuormitimme itsemme ruudilla ja lyijyllä ja syöksyimme kalpa kädessä, kuten kuningas oli käskenyt, palavasta rakennuksesta. Viimeinen toivoton taistelumme alkoi; näytelmä lähestyi loppuansa.
Jos turkkilaiset olivat ihmetelleet, ett'ei meitä voitu ajaa ulos edes liekeistäkään, niin nytkös he vasta ensimäisessä silmän-räpäyksessä hämmästyivätkin: kuin kuva-patsaat seisoivat he, kun näkivät meidän tulevan tappelu-järjestyksessä vastaansa. Kuningas etumaisena tempasimme me portit auki ja karkasimme, kuin hullut, turkkilaisia vastaan. Kohta kun portit avattiin, ammuimme me molemmilla pistooleillamme, viskasimme sitten pistoolit pois ja kävimme kalvalla käsiksi.
Ihmetellen ja hämmästyen vetääntyivät turkkilaiset viisikymmentä askelta takaperin. Oli ikään-kuin he olisivat olleet lumotut tahdon ja voiman puolesta. He tähystivät vain meitä, eivätkä edes kättään nostaneet puollustukseksensa. Mutta samalla haihtui lumous; Bender'in pascha huusi: "ottakaa kiini rauta-kallo!" Janitscharien upsierit ulvoivat: "Ees-päin, ees-päin! Kiertäkää he kaikki!" Ja nyt sulkeutuivat laineet ympärillämme joka puolella. Silmänräpäyksessä olimme me piiritetyt, ja meidän pieni joukkomme ei voinut kestää sitä suurta yli-voimaa vastaan. Kuningas, joka tavallisesti kävi pitkissä ratsu-saappaissa, sekottui kannuksiinsa ja kaatui. Kaksikymmentä janitscharia karkasi kohta hänen kimppuunsa, ja me muut olimme niin ympäri-piiritetyt, ett'ei kukaan päässyt meistä häntä auttamaan. Hänen täytyi antautua. Välttääksensä sen tuskan, että hänen täytyisi jättää miekkansa, viskasi hän sen itse pois kädestänsä. Turkkilaiset kantoivat kuninkaan paschan telttiin; toiset riepoittivat häntä käsistä, toiset jaloista. Hän sallei kaiken sen tapahtua itsellensä. Kohta kun kuningas huomasi itsensä vangituksi, niin näki hän hyödyttömäksi enään ponnistella vastaan, ja meni siis, kuin kärsiväinen lapsi sinne, mihin he häntä veivät. Meidän muiden täytyi myös antautua. Taistelu oli loppunut, ja tämä tapahtui 12 p. Helmikuuta vuonna 1713 kello kahdeksan ehtoolla.
Bender'in pascha otti kuninkaan hyvin kunnioittavaisesti vastaan teltissänsä ja pyysi häntä nöyrästi istumaan divanille — sohvalle. — Mutta kuningas ei vastannut mitään kaikkeen hänen kohteliaisuuteensa, vaan jäi seisomaan keskelle telttiä.
"Kaikkivaltiaan olkoon kiitos," sanoi pascha, "että sinun Majesteettisi vielä elää! Minua surettaa aina sieluun saakka, että sinun Majesteettisi on pakoittanut minua täyttämään suuren-herran käskyjä."
"Ja minua surettaa vain se," vastasi kuningas ylpeästi, "että minun kolmesataa ruotsalaistani antautuivat etu-varustuksissa. Jos he olisivat velvollisuutensa mukaan puollustauneet paremmin, niin ette vielä kymmeneen päivään olisi meitä voittaneet!"
Pascha kohotteli olka-päitään ja sanoi: "olisi ollut vahingoksi sellainen sopimaton miehuus."
Kuningas vietiin komeasti varustetulla hevoisella Bender'iin, ja minulla oli onni seurata häntä, koska hän itse pyysi siihen lupaa. Useampain maalaistemme ja seuralaistemme ei käynyt niin hyvin. Upsierit ja sotamiehet sidottiin kaksittaisin yhteen ja vietiin orjuuteen, parempaa onnea ei ollut kanslerilla eikä kenraaleillakaan, vaan heidän täytyi, yhdessä huonoimman ajo-rengin kanssa tehdä orjan-töitä, siksi että he viimein, kuninkaan välittämisellä ostettiin vapaiksi ja voivat palata kotihinsa.
Me muut vietiin Bender'iin ja kohdeltiin jota kuinkin hyvin. Kuningasta erittäin kohdeltiin kaikella kunnioituksella, eikä laimin-lyöty mitään hänen personallisen arvonsa kunniassa-pitämisessä. Hänelle laitettiin komea vuode, mutta kun ei hän ollut ollenkaan sellainen mies, joka hellittelee itseänsä, niin viskautui hän vain saappaat jaloissa eräälle sohvalle ja nukkui sikeästi. Turkkilainen upsieri, joka oli häntä vartioimassa, peitti hänen päänsä lakilla; mutta kun Kaarle heräsi unestansa, niin viskasi hän lakin menemään. Turkkilainen huudahti hämmästyneenä: "Allah il allah!" eikä voinut ymmärtää, miten kruunattu mies taisi nukkua paljain päin ja saappaat jaloissa.
Seuraavana aamuna saattoi pascha kuninkaan luokse parooni Fabricius'en, joka oli otettu vangiksi etu-varustuksissa. Hän tapasi kuninkaan kurjan näköisenä: vaatteet rikki revittyinä, verisinä ja tomuisina, ja silmä-karvat kärventyneinä. Syvästi liikutettuna tästä nä'östä, heittäysi hän kuninkaan jalkain juureen polvillensa, eikä voinut aluksi saada sanaakaan suustansa. Kun hän huomasi kuninkaan olevan hyvällä mielellä, huolimatta onnettomuudestansa, niin sanoi hän: "Jumala auttakoon Teidän Majesteettiänne! Olen kuullut, että Teidän Majesteettinne on omalla kädellänsä kaatanut kaksi-kymmentä janitscharia!"
"Jopa!" vastasi kuningas. "Puolet pannaan tavallisesti liikoja."
Bender'issä ei meidän olomme ollut pitkällinen, vaan sieltä me vietiin Adrianopel'iin. Kuninkaalla oli nyt luonansa rahan-vartijansa Grothusen ja kanslerinsa Müller, jotka jo olivat takaisin lunastetut. Myöskin minä ja useoita upsieria seurasi mukana ratsain, ja kyyneleet tulivat todellakin meidän silmiimme, kun me näimme kuninkaan kurjuuden. Ei edes hänen miekkaansa oltu sallittu hänen pitää. Kun paschalle esiteltiin tarpeelliseksi, antaa kuninkaalle takaisin hänen miekkansa, niin oli hän lentää seljällensä hämmästyksestä ja vastasi: "Herra varjelkoon meitä! Hän sillä leikkaisi kohta parran meiltä joka mieheltä!" Kuitenkin annettiin kuninkaalle sittemmin jonkun tunnin kuluttua miekka takaisin.
Kun olimme tulleet Adrianopel'iin, niin pyysi kuningas, että hän vietäisiin kaupungin läheisyydessä olevaan "Demotika'n" linnaan. Tämä pyyntö myönnettiin kyllä, mutta vastaus oli siihen pyyntöön niin kopea, että siitä kyllä taidettiin huomata, miten vähän turkkilaiset olivat enään taipuvaiset osoittamaan kuninkaalle vieraan-varaisuutta. Cumurgi, eräs sultaan'in suojilas, käski suuren-visiirin ilmoittaa kuninkaalle; "että hän saa kyllä mennä 'Demotika'an' ja asua siellä ikänsä, jos häntä haluttaa. Kuitenkin luultiin, että hän pian itse siihen kyllästyisi, koska ei täst'edes enään mitään rahoja annettaisi hänelle."
Tämä vastaus suututti kovasti kuningasta, ja hän oli, kuin kuumilla hiilillä "Demotika'ssa." Turkin hovi koetti kaikin tavoin tehdä hänen oloansa raskaaksi ja sen lisäksi saapui Ruotsista sanomia, jotka eivät suinkaan iloittaneet Kaarlea. Murheesta ja suuttumuksesta sai kuningas vaarallisen taudin, ja koska hän "Demotika'ssa" eli aivan yksinäisyydessä, eikä mitään ilmoittanut itsestänsä, niin levisi yli Euroopan sanoma, että hän oli kuollut. Olipa itse Ruotsissakin niitä, jotka uskoivat sitä, ja kun sentähden, ja erittäinkin kuninkaan pitkällisen poissa-olemisen tähden, kaikki asiat alkoivat käydä Ruotsissa seka-sortoisiksi, niin jätti Ruotsin valtio-neuvosto hallituksen kuninkaan siskolle, Ulrikalle. "Ei taideta enään toivoa," — niin puollustettiin tätä yritystä, — "että kuningas enään milloinkaan tulee takaisin. Pitkät sodat ovat uuvuttaneet valtakunnan ja Ruotsin sota-kunnia vähenee vähenemistään vihollisten yli-vallan vuoksi. Sentähden jättävät säädyt hallituksen prinsessalle, että hän tekisi veljensä nimessä rauhan Tsaarin kanssa."
Mutta Ulrika tunsi hyvin veljensä, ja tiesi ett'ei tämä milloinkaan hyväksyisi sitä. Sentähden ei hän ruvennut tekemään mitään omin-kätisesti, vaan lähetti erityisenä lähettiläänä veljensä tykö "Demotika'an" kenraali Liewen, jonka piti täydellisesti kertoman kuninkaalle valtakunnan oloista ja tuomaan hänelle kuninkaan vastaus. Liewen tulikin tykömme ja kuningas kuunteli hänen kertomustansa. Mutta kun kuningas kuuli valtio-neuvoston työn, niin suuttui hän silmittömästi ja huusi: "Kun minä palajan kerran Ruotsiin, niin kepillä minä opetan herroja tekemään velvollisuuksiaan! Siksi lähetän minä heille saappaani, joka saattaa olla johtajana heidän neuvotteluissaan."
Mutta Liewen oli rauhallinen ja ymmärtäväinen mies: hän antoi kuninkaan raivota, lauhdutteli häntä ja selitti valtakunnan tilan hänelle elävillä väreillä. "Sota, nälkä, taudit ja muut onnettomuudet," sanoi hän, "ovat saattaneet valtakunnan niin kurjaan tilaan, ett'ei pystytä enään torjumaan vihollisia Itämeren- ja Saksan maakunnista. Koko meidän sota-voimamme ei voinut karkoittaa vihollista ja ajaa sitä Puolaan, päästäksemme Teidän Majesteetillenne avuksi. Raha-varat ovat loppuneet ja alamaiset köyhtyneet. Ei ole varoja pitää sota-laivastoa kunnossa, ei miehittää armeijaa, eikä maksaa tärkeimpiä maksuja. Meidän tilamme on niin kurja ja Ruotsi on niin likellä peri-katoa, että, jos Teidän Majesteettinne viipyy vielä kauvemmin pois maastansa, niin taitaapi pian pahoja tapahtua."
"Mitä se olisi?" kysyi Kaarle.
"Että valtio-neuvosto ja kansa panevat Teidän Majesteettinne viralta pois," vastasi Liewen pelkäämättä.
Se naula veti: Kaarle rupesi miettimään ja päätti viimein palata Ruotsiin takaisin, itse nähdäksensä maansa tilaa. Hän antoi Ranskan lähettilään ilmoittaa päätöksensä korkealle Portille — Turkin hallitukselle — joka tapahtuikin.
"Enkö minä sitä sanonut," puheli Cumurgi, joka sillä ajalla oli päässyt suureksi-visiiriksi, "enkö jokin sanonut, että Ruotsin kuningas vuoden ja yön sisälle lähtisi luotamme itsestänsäkin? Sanokaa hänelle nyt, että hän saapi vielä jäädä, tahi lähteä; mutta kuitenkin, jos hän aikoo lähteä, pitää hänen määrätä lähtemisensä päivä, ja pysyä sanassansa, ett'ei hän sekoita meitä enään sellaisiin suhteisiin, kuin hän teki Bender'issä."
Ranskan lähettiläs toi kuninkaalle tämän vastauksen, mutta oli siksi kohtelias, ett'ei sitä kertonut samoilla sanoilla, kuin hän oli sen kuullut. Hän koristi sapen kauniilla lauseilla, ja Kaarle määräsi peräyttämättömäksi lähtemisensä päiväksi 14:sta päivän Lokakuuta 1715. Kuitenkin julisti hän, ett'ei hän tahtonut lähteä pakolaisen, vaan kuninkaan tavalla. Hän lähetti sentähden parooni Grothusen'in, neljän-toista miehen kera, Konstantinopel'iin erityisenä lähettiläänä. sanomaan juhlalliset jää-hyväiset ja kiittämään saadusta suojeluksesta. Kaarlen rahan-pula pani tämän lähetystön kuitenkin pahaan pulmaan. Grothusen'in piti nimittäin lainata Porti'lta miljoona kulta-rahaa. Mutta kun Grothusen esitti asiansa, niin vastasi suuri-visiiri kylmä-kiskoisesti: "herrani arvo ei sovi lainata rahaa, mutta sultaani lahjoittaa kyllä kuninkaalle niin paljon rahoja, että hän taitaa kunnialla lähteä luotamme."
Tämäkin karvas papu piti nielaistaman ja vieläpä kaunistelematonna; mutta kuningas oli liiaksi kopea, nöyryyttämään itseänsä enään. Kun sultaan'in tarjoama summa, sata-viisikymmentä tuhatta riksiä, tarjottiin hänelle lahjana matkan avuksi, niin hyljäsi hän sen, ja matka-rahat täytyi meidän nyt lainata suurella vaivalla ja korkeoita korkoja vastaan turkkilaisilta ja juutalaisilta.
Viimein lähti kuningas, kaikkein meidän iloksemme, matkaan. Sultaani lähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla kirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan kalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua jalointa arapialaista hevoista. Myöskin saapui se pascha, jonka piti seurata kuningasta rajalle saakka, ja tarjosi itsensä kuninkaan käytettäväksi. Kun pascha sai tietää, että useammat kuninkaan palvelijoista olivat lainanneet turkkilaisilta rahoja korkeata korkoa vastaan, niin ilmoitti hän kuninkaalle, että ei heidän tarvinnut maksaa mitään korkoja, vaan pää-oma lainasta turkkilaisille vain. Kuningas kiitti ilmoituksesta, mutta ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että niin tehtäisiin. "Jos minun mieheni," sanoi hän, "olisivat saaneet vain kymmenen riksiä sataa vastaan, niin pitää heidän täydellisesti ilman mitään vähennystä lunastaman takaisin kerran antamansa velka-kirjat." Jopa pyysi hän velan-antajia tulemaan Ruotsiinkin, jonka pyynnön useat täyttivätkin: he tulivat ja siellä saivat he täyden makson.
Minua ei se murhetuttanut, sillä minä en ollut tehnyt mitään velkoja, ja puhun tapauksen vain, osoittaakseni, miten rehellinen kuitenkin kuningas oli kaikissa suhteissa ja tilaisuuksissa. Minä iloitsin vain sydämestäni, että viimeinkin pääsimme Turkista. Kuusi-kymmentä, kaikellaisilla ruoka-varoilla varustettua vaunua ja kolme-sataa hevoista seurasi kuningasta matkalla, niin että hän kunnialla kylläkin lähti Turkista.
Turkkilaiset matkustivat, kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja ett'eivät he väsyttäisi häntä, ainoastaan lyhviä päivä-matkoja. Mutta se ei ollut Kaarlen mieliin; hänen sisällinen rauhattomuutensa ajoi häntä maltittomasti eteen-päin, ja nyt hän alkoi tuntea polttavaa halajamista maahansa, josta hän niin pitkään aikaan ei ollut pitänyt mitään lukua. Tämä maltittomuus oli juuri se, joka saattoi hänen tekemään taas jotain erin-omaisempata. Näytti ikään-kuin olisi hän tahtonut hämmästyttää ja kummastuttaa maailmaa, ja sitä omituista hämmästyttämistä hän nyt juuri valmisteli.
Tapansa mukaan oli hän matkallakin säännöllisesti ylhäällä jo kolmen aikaan aamuisilla, puki itsensä, herätti väkensä ja turkkilaiset ja järjesti jo hämärissä matkueen. Turkkilaiset ihmettelivät, että joku kuningas taisi matkustaa sillä tavalla ja huusivat joka aamu: "Allah il allah, mimmoinen sultaani!"
Niin tulimme me Siebenbürgen'in rajalle. Siinä laski kuningas turkkilaiset seuraajansa menemään ja pyysi Itävaltalaiselta maan-herralta Hermanstadt'issa passia ja vapaata läpi-kulkua keisarin maiden läpi. Entisinä aikoina olisi hän tuskin sitä tehnyt; mutta ajat olivat muuttuneet ja aikojen mukana suhteetkin. Ennen matkaili hän voimallisen ja voittoisan armeijan etu-nokassa, ja nyt — minua surettaa tehdä mitään vertausta.
Maan-herra vastasi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsä käskystä oli jo kaikki varustettu kuninkaan läpitse-matkustusta varten, ja että Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa saisi luottaa siihen, että hän kaikkialla otettaisiin velvollisella kunnioituksella vastaan. Koko matkan ohjelma, vieläpä päivällis- ja yö-paikatkin olivat tarkkaan määrätyt, ja kunkin kaupungin maistraatteja oli käsketty käyttämään kaikkea, mitä heidän voimissansa oli, kuninkaallisen vieraan vastaan-ottamisen varalta. Keisarin kustannuksella oli joka-paikassa laitettu kaikki mahdollisimmat mukavuudet, ja Kaarle olisi voinut matkustaa suurimmalla loistolla, ell'ei hänen polttava halunsa kotimaahansa ajanut häntä yhä eteen-päin. Paitsi sitä kokoontuivat ihmiset kaikissa kylissä ja kaupungeissa, ja etäisimmistäkin seuduista he tulvaamalla tulivat katsomaan ylistettyä Ruotsin kuningasta, joka oli hämmästyttänyt nimellänsä koko Eurooppaa. Mutta siitä ei kuningas pitänyt hyvää, eikä tahtonut ollenkaan, että uteliaat joukot katselivat häntä hänen onnettomuudessansa.
Nyt pani hän toimeen aikeensa, jota hän jo kauvan oli aikonut. Ehtoolla kutsui hän luoksensa molemmat ajutanttinsa, parooni Rosen'in ja översti-luutnantti Düring'in, ja ilmoitti heille, että hän seuraavana aamuna aikaisin aikoi eroita matkueesta ja jatkaa nopeasti matkaansa kuriiri-hevoisilla. Rosen'in ja Düring'in piti seurata häntä, mutta muut saivat, Jumalansa nimessä, matkustaa määrätyn matka-ohjelman mukaan Itävallan läpitse, eikä huolia hänestä mitään. Kun kumpainenkin upsiereista oli ilmoittanut, vaikka vähän hämillänsä, tahtovansa mielellänsä seurata häntä, niin kokosi Kaarle vielä samana ehtoona koko, likemmä tuhannen ja kaksi-sataisen seurueensa, enimmäksi upsieria, siihen latoon, jossa hänen piti yötä viettää ja ilmoitti myös heille aikeensa. Vastaan-sanomiset siinä eivät auttaneet, vaikka hänen uudet seuralaisensa näyttivät murheella ottavan vastaan tämän odottamattoman päätöksen. Minä itse puolestani hämmästyin ja ihmettelin tätä asiain uutta käännettä, mutta päätin myös samalla, ett'en millään ehdolla erkanisi kuninkaasta. Sentähden varustelin itseäni matkaan, etsein parhaimman hevoisen koko matkueesta ja asettausin yöksi sen ladon oven eteen, jossa kuningas makasi.
Ennen päivän-koittoa olin minä jo jalkeillani ja odottelin, mitä nyt tapahtuisi. Kaikki kävi, kuten olin ajatellutkin. Päivän hämärtäissä tuotiin ladon eteen kolme hevoista ja muutaman minuutin perästä ratsasti kuningas parooni Rosen'in ja översti Düring'in kera täyttä nelistä matkaansa. Ollaksensa tuntematonna, oli kuningas pannut päähänsä mustan peruukin ja kulta-koristeisen hatun; muuna pukuna oli hänellä harmaja takki ja sininen ratsas-kauhtana. Niin tuli hän ulos ladosta, tarkasteli ilmaa taivaalla, viskasi vielä viimeisen katseen nukkuvain seuralaistensa puoleen ja hyppäsi sitten satulaan, jonka jalustinta översti Düring piti. "Ees-päin!" sanoi hän, kun hän jo istui satulassa. "Elkää unhoittako sitä, että minä tästä-lähtien ja siksi, kunnes tulemme Stralsund'iin, en ole kuningas, vaan ruotsalainen kapteini, nimeltäni Kaarle Frisk."
Hän iski kannukset hevoisen kupeihin, ratsasti täyttä laukkaa, ja hänen molemmat seuraajansa ratsastivat perässä.
"Ahah!" ajattelin minä, "Kaarle Frisk, ruotsalainen kapteini! Sen nimen panen mieleeni, jos sattuisin joskus joutumaan pois oikealta jäljeltä."
Minun hevoiseni oli hyvissä voimissa, erinomainen ja uupumaton juoksia. Olin valinnut sen niistä kauniista arapialaisista hevoisista, jotka kuningas oli saanut sultaan'ilta lahjaksi. Kun kuulin vielä korvissani pois ratsastavain hevoisten kavioin kohinan, niin hyppäsin minä myös ratsuni selkään ja kiiruhdin kuninkaan jälkeen. Kun päivä valkeni täydellisesti, niin pysyttelin minä etempänä hänestä, ett'en olisi tullut liian aikaisiin tunnetuksi, vaikka minä helposti kyllä olisin voinut saavuttaa kuninkaan ja hänen seuralaisensa. He olivat päivän pitkään muuttaneet hevoisia useampia kertoja, mutta minun hevoiseni, "Abdul," oli niin hyvissä voimissa, että vielä iltasella näytti aivan, kuin olisi se juossut vain parin tunnin matkan. Kun pimeä tuli, niin luulin minä kuninkaan jäävän yöksi ensimäiseen posti-taloon, mutta siinä minä petyin. Oli jo yö, kun me saavuimme posti-taloon ja niin pimeä, että minä taisin melkein kuninkaan rinnalla ratsastaa posti-talon pihaan, pelkäämättä kuninkaan tahi hänen seuralaistensa minua tuntevan. Nyt en siitä pitänyt niin suurta lukuakaan, jos hän tunsi minun tahi ei, sillä me olimme jo kylliksi kaukana leiristä, ett'ei hän minua enään lähettäisi takaisin. Kuitenkin päätin minä vasta seuraavana aamuna ilmoittaa itseni hänelle, jos hän jäisi nyt yöksi posti-taloon, — mutta, kuten sanottu, yöksi jäämisestä ei ollut puhettakaan.
Kaarle oli tuskin ajanut pihaan, — minä olin juuri hänen takanansa, — kun jo kuulin hänen äänensä: "pian, herra postimestari! Kolme kuriiri-hevoista ja postiljooni tien-näyttäjäksi! Meillä ei ole aikaa ollenkaan viivytellä!"
"Ohoh, herra!" vastasi vieras, — postimestarin, — ääni. "Hevoiset täytyy kuitenkin ensin satuloida. Astukaa sisälle siksi."
"Kuinka kauvan se kestää, herra postimestari?" kysyi Kaarle.
"Korkeintaan kymmenen minuuttia, herra. Postiljoonin pitää kiirehtiä," vastasi postimestari.
Tämä selitys näytti tyydyttävän kuningasta, sillä hän meni seuralaisinensa huoneesen. Mutta minua — sen tunnustan suoraan — ei se tyydyttänyt ollenkaan, ratsastaa vielä yksi taival. Itse vuokseni en sitä pitänyt minään, mutta hevoistani säälittelin. Oi, jospa se olisi saanut tunnin levätä!
Silloinpa keksein kavalan keinon. Minä hiivein postiljoonin luokse talliin ja lupasin antaa hänelle tukaatin juoma-rahaa, jos hän voisi viivyttää hevoisia yhden tunnin. Mies ihastui tukaatista ja lupani sen. "Ei mikään ole sen helpompata," sanoi hän, "antakaa vain minun toimia, herra!"
Minä jätin hänen, vein "Abdul'ini" talliin, annoin sille kauroja ja hiivein kyökkiin, saadakseni rahalla ja hyvillä sanoilla pullon viiniä ja leipää "Abdul'ille" ja vähän syömistä itsellenikin. Sain kaikki, mitä pyysin. Sillä ajalla kun "Abdul" söi kauroja, haukkasin minä pari palaista paistia ja riensin taas talliin pulloineni ja leipineni. Postimestari seisoi tallin ovella ja torui postiljoonia hänen hitaisuutensa vuoksi. Mutta postiljooni ei ollut tuon-taallaankaan, vaan vastasi kylmä-kiskoisesti, että hän kyllä pian olisi valmis, kun vain saisi hihnat reilaan. Minä nauroin salaisesti miehelle ja aloin hoitaa hevoistani. Osalla viinistä kostutin minä leivän ja annoin hevoiselleni, lopulla pesin minä sen sukevia jäseniä, kuten olin usein nähnyt meidän hevois-miestemme tekevän, koska he varustelivat hevoisiansa johonkin erin-omaisempaan ajoon. Ennen pyytämäni tunnin kuluttua olin minä valmis ja annoin postiljoonille lupaamani tukaatin. Mies oli sen rehellisesti ansainnut, sillä ei ainoastaan postimestari, vaan itse kuningaskin oli häntä ahdistellut niin, että hän tuskin tiesi, mitä teki. Mutta nyt, kun hän tunsi tukaatin taskussansa, niin kävi kaikki niin oivallisesti ja nopeasti, että hevoiset olivat parissa minuutissa valmiina. Kuningas hyppäsi kohta maltitonna likimäisen hevoisen selkään ja ratsasti pois. Minä seurasin häntä aivan likellä ja olin parin minuutin kuluttua aivan hänen vieressänsä.
"Sinäkö se olet, Düring?" puhui kuningas, sillä synkässä pimeässä ei hän voinut minua tuntea.
"Luvallanne: ei, Teidän Majesteettinne!" vastasin minä.
"Kuka piru sinä sitten olet?" huusi kuningas. "Ja miten sinä minut tunnet?"
"Minä tunnen vallan hyvin Teidän Majesteettinne, ja tunteepa Teidän
Majesteettinnekin minut," vastasin minä.
Kärsimättömästi huudahtaen ratsasti hän aivan sivullani ja katsoi minua kasvoihin. "Roos!" huudahti hän. "Miten saakelissa sinä tänne tulet? Enkö minä jo sitä ajatellut, että se oli Roos veijari!"
"Teidän Majesteettinne ajatteli aivan oikein," vastasin minä, "mutta siinä ajattelitte te väärin, että Roos olisi antanut kuninkaansa yksin ratsastaa."
"Mutta minä en tarvitse sinua," huusi hän. "Sinun pitää kohta kääntymän takaisin ja yhtymän toisiin."
"Kuten Teidän Majesteettinne käskee — —" vastasin minä huolettomasti.
"Mutta sitä ennen pyydän minä eron virastani."
"Miksi niin?" huusi hän. "Mutta sinä saat sen, koska olet sellainen niskuri, — sinä saat eron kohta!"
"Kiitoksia, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä ja ajoin eteenpäin nelistä hänen vieressänsä.
"Miks'et käänny takaisin, sinä mies?" huusi kuningas hetken perästä.
"Siks', ett'en tahdo, Teidän Majesteettinne!"
"Mutta olenhan minä käskenyt — — —."
"Teidän Majesteettinne ei voi enään minua käskeä, kun olen kerran saanut eron virastani."
"Mutta minne ai'ot sinä sitten?"
"Seurata Teidän Majesteettianne. Onhan tie vapaa!"
"Mutta minä annan ampua sinut."
"Oikein puhuttu, Teidän Majesteettinne! Ette taida minusta eroa muutoin saadakkaan."
"No, se on todellakin kunnon miehen puhetta!" sanoi kuningas. Sitten nauroi hän ja sipaisi minua ratsu-ruoskallansa. "No, niin!" sanoi hän vakavammasti sitten. "Minä näen, että sinä olet itse-päinen, ja minä tiedän, että minä voin sinuun luottaa. Ratsasta mukana sitten, Herran nimessä, mutta ole siitä vakuutettu, ett'ei tässä ole kysymystäkään huvi-ajosta. Muutoin olen minä matkalla ruotsalainen kapteini, Frisk nimeltäni. — Tokko sinä ymmärrät?"
"Aivan hyvin, herra kapteini!"
"Se on siis sovittu. Kannusta hevoistasi nyt! Meidän täytyy kulkea kiireesti eteenpäin. Katsokoot Düring ja Rosen vain, että he pysyvät perässä."
"Entäs minun virka-eroni?" kysyin minä.
"Ole joutavia! Kapteini Frisk on sinulle sen antanut, mutta kuningas
Kaarle ei sitä anna. Ees-päin vain!"
Ja niin me menimmekin lakkaamatonta laukkaa pimeässä yössä, että minä pidin sitä suurena ihmeenä, että me tulimme seuraavaan pysäyspaikkaan, ilman ett'emme niskojamme tai sääriämme olleet taittaneet, Siellä sallei Kaarle vihdoinkin sekä itsellensä että meille parin tunnin levon. Mutta aamu ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun hän jo meitä taaskin herätti. Rosen ja Düring kummastelivat, kun he huomasivat minun olevan mukana; mutta kun ei kuningas siitä sanonut mitään, niin eivät hekään siitä sen enempää sitten huolineet. Pari tuntia ennen auringon nousua olimme me jo taaskin satulassa ja täyttä nelistä perättäin sitä sitten mentiin, niin paljon, kuin suinkin hevoiset pääsivät. Minun kävi säälikseni kelpo "Abdul'ini". Minä näin kyllä, ett'ei hän kestäisi enään samallaista päivää, kuin eilinen, ja möin sen sentähden seuraavan posti-paikan postimestarille jotenkin hyvästä hinnasta, vaikka ei hinta ollut mielestäni kuitenkaan enempi, kuin puoli siitä, mitä sellainen hevoinen olisi tarvinnut maksaa. Mutta kukkarollinen kultaa on kuitenkin aina parempi, kuin kuollut hevoinen, sillä kuitenkin seuraavana päivänä ainakin olisi hevoiseni kaatunut, — niin rajusti ajoi kuningas. Minä jätin siis hevoiseni, ja otin, kuin toisetkin, posti-hevoisen.
Niin kuljettiin eteenpäin, toisesta pysäys-paikasta toiseen. Herra Jumala sitä ajoa! Koko elinaikani muistan minä sitä. Välttääksensä joutumasta vihollistensa käsiin, täytyi kuninkaan välttää Puolaa ja Saksenia ja ajaa pitkiä kierroksia. Mutta ei hän pitänyt minään paria tusinaa penikulmaa väärää tahi ojennusta, kun hän tuli vain turvallisesti eteenpäin. Täyttä laukkaa lasketimme me Unkarin, Mährin ja Itävallan läpitse; samaa kyytiä Baijer'in, Würtemberg'in, Pfalz'in, Westphal'in ja Mecklenburg'in läpitse. Me teimme kehän melkein koko Saksan ympäri ja pitensimme suoran tien kuitenkin puolta pitemmäksi. Ei yöllä, eikä päivällä sallinut kuningas itsellensä, eikä meille tuskin välttämättömintä lepoa; ei aikaa haukkaamaan tuskin paria palaa ruokaa ja nielaisemaan kerran vettä: "ees-päin, ees-päin" oli vain aina käsky. Kun tulimme yöllä johonkin maja-paikkaan ja olimme tuskin ummistaneet silmämme, niin tahtoi kuningas jo taas liikkeelle ja yhtä unisina kuin olimme panneet levolle saimme istua taas satulaan. "Ees-päin!" huusi kuningas ja niin me eteenpäin ratsastimmekin niin, että hevoiset olivat kaatumaisillaan allamme. Mutta mitäpä kuningas siitä huoli, kunhan pääsimme eteenpäin vain sekä huonoilla että hyvillä teillä, yli kuoppien, läpi pensasten, halki rämetten ja hietikkojen. Se oli sellaista ratsastusta, ett'ei oltu ennen maailmassa mokomampata nähty, eikä taideta vastakaan nähdä.
Ja kuningas olisi voinut kuitenkin kulkea aivan mukavasti, jos olisi tahtonut! Kun me samoilimme metsissä ja erämaissa, niin kulki Kaarlen hovi-seurue mukavasti eteenpäin Saksan keisarin maiden läpi, ja niillä varustuksilla, joilla itse kuningasta ai'ottiin vastaan ottaa, voivat hovilaiset hyvin. Uteliaat ihmiset katselivat silmät muljallaan, heidän seastaan huomataksensa suurta Kaarle-kuningasta, — mutta me olimme kaukana heistä ja hevoistemme kaviot vain säkenöivät siellä, missä me kuljimme.
Voimia, Jumal'avita, kysyttiin, voida kestää sellaista ajoa. Ja parooni Rosen jo uupuikin ja jäi jälkeen Unkarissa. Nyt seurasi kuningasta vain Düring ja minä. Düring koki kestää lujasti, mutta viimein uupui hänkin. Baijer'issa pyörtyi hän astuessaan alas hevoisensa seljästä. Kuningas juoksenteli maltitonna edes takaisin sillä ajalla kun minä koettelin virvoitella översti-raukkaa. Tuskin oli översti vähän tointunut, niin kysyi jo kuningas, jonka jalkojen alla maa näytti ikäänkuin palavan, kuinka paljon hänellä oli rahoja. "Noin tuhannen riksiä kullassa," vastasi översti. — "Hyvä," sanoi kuningas, "anna minulle puolet. Sillä minä huomaan, ett'et sinä jaksa seurata mukana. Minä jatkan matkaa yksinäni. Roos jääköön sua hoitamaan ja sitten tulette yhdessä perästä-päin."
"Jumalan tähden! Teidän Majesteettinneko yksinänsä? Ei se käy päinsä!" huudahti Düring hämmästyneenä. "Minä rukoilen Teidän Majesteettianne kaiken mokomin odottamaan edes kolme tuntia. Kyllä minä sitten taas jaksan istua satulassa."
"Ei, ei!" sanoi kuningas. "Anna minulle vain viisisataa riksiä, että minä pääsen eteen-päin."
Översti vastusteli. Kuningas kiukustui; minä näin hänen silmänsä rupeavan mulkoilemaan, ja ymmärsin, ett'ei ollut hyvä tehdä pilaa hänestä enempätä.
"Antakaa hänelle rahat," kuiskasin minä salaisesti överstille. "Antakaa vain ja sallikaa minun toimia. Te näette kyllä, ett'ei nyt sovi tinkiä Hänen Majesteettinsä kanssa. Minä vastaan asiasta."
Översti otti huo'aten raha-pussin esille. Kun kuningas alkoi kiireesti jakaa rahoja, niin hiivein minä hiljaisuudessa ulos ja puhuttelin kahden-kesken postimestaria, joka oli nähnyt kaiken, mitä huoneessa tapahtui. "Herra postimestari," sanoin minä, "nuo herrat ovat orpanuksia ja matkustavat samoilla asioilla. Te näette kyllä, että toinen heistä on sairas, mutta toinen ei tahdo odottaa häntä edes kolmea tuntia. Tehkää minulle mieliksi ja antakaa sille hätä-housulle kaikista huonoin hevoinen tallistanne, ja sitten kun hän on lähtenyt, hankkikaa minulle keveät vaunut ja pari hyvää hevoista; mutta pian ja sala-vihkaa vain, ett'ei hän huomaa mitään."
Samassa kun minä näin puhuttelin postimestaria, pistin minä jotakuita tukaattia hänen käteensä, sillä minä olin jo oppinut ennen postiljoonista näkemään, mitä ihmeitä kulta voi tehdä. Tässä tapauksessa se vaikutti myöskin. Kuningas sai, minulle mieliksi, vikurin ja ontuvan konin, joka tuskin liikkui paikastaan, kun kuningas iski kannuksensa sen sivuihin. "Hyvästi!" huusi kuningas Düring'ille ja minulle. "Stralsund'issa tapaamme toisemme!"
"Aja vain!" ajattelin minä. "Ehkä piankin tapaamme toisemme, luulen minä."
Kello oli kymmenen ehtoolla, kun kuningas läksi synkässä pimeydessä, myrskyssä ja tuiskussa jatkamaan matkaansa. Minua säälitti häntä, mutta koska hän ei itse tahtonut sitä paremmin, niin annoin minä hänen mennä Herransa nimessä, Översti Düring'ille, joka todellakin tarvitsi minua, esitin minä, että hän saisi nukkua tunnin, kaksi aivan rauhassa. Kerroinpa hänelle myöskin juoneni, joten me kyllä pian saavuttaisimme kuninkaan. Esitykseni ja juoneni olivat kumpanenkin hänelle terve-tulleet. Hän nukkui rauhassa kaksi tuntia ja heräsi vahvistuneilla ruumiin- ja sielun-voimilla. Minä ilmoitin kohta hänelle, että keveät vaunut ja hyvät hevoiset olivat varaltamme valmiina. Me istuimme vaunuihin, ruoska vingahti ilmassa ja lentoa lähdimme me matkaan.
Päivä koitti juuri ja harmaja aamun-hämy taisteli yön pimeyttä vastaan, kun näimme miehisen olennon, kääriytyneenä ratsastaja-kauhtanaansa kiireesti käyvän eteenpäin. "Siinä se nyt on, Düring," sanoin minä. "Siinä on kuningas ja kaikki on käynyt, kuten olin ajatellutkin."
Ja kuningas se olikin, jo vallan väsyneenä. Hän ei ollut enään saanut hevoistansa paikaltaan ja oli sen tähden kiukuissansa hypännyt maahan ja aikoi jalkaisin päästä likimpään posti-paikkaan. "Helvetin koni!" kirosi kuningas, kun hän istui kanssamme vaunuissa, joissa hän näytti tulevan hyvin toimeen. "Mistä te saitte nämät näin hyvät hevoiset?"
"Vähäisellä kärsivällisyydellä, Teidän Majesteettinne, saimme me nämät hevoiset," vastasin minä. "Ja Teidän Majesteettinne olisi tehnyt paljoa paremmin siinä, ett'ei olisi jättänyt meitä pulaan; nyt olisitte kerennyt jo pitemmälle ja saanut sen lisäksi nukkua jonkun tunnin rauhassa."
Kuningas katsahti minuun; mutta sanaini totuus oli niin selvä, ett'ei hänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua väittää vastaan. Hän nojautui vaunuin kulmaan ja nukkui aina ensimäiseen posti-paikkaan saakka.
"Hevoisia! Pian!" oli täälläkin kohta ensimäisenä hänen huulillansa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme taaskin satulassa ja ajoimme eteen-päin.
Sillä tavalla ilman lepoa, ilman rauhaa ja melkein ilman yhtään unta, ratsastimme me läpi Saksan ja saavuimme Kassel'iin.
"Nyt olemme kylliksi kaukana Turkin rajalta; ei meitä enään kukaan tunne," sanoi Kaarle. "Nyt tahdomme kerran syödä oikean päivällisen!"
Kuten sanottu, niin tehtiin. Mutta olipa vallan likellä, ett'emme tulleet tunnetuiksi. Hessen-Kassel'in Maakreivi oli nimittäin saanut jo tiedon siitä, että kuningas oli eronnut seurueestansa ja ajatteli, että mahdollisesti voisi kuningas kiertoteillään Saksassa tulla hänenkin pää-kaupunkinsa kautta. Hän oli sentähden käskenyt prikaati-päällikkönsä Ragg'in, joka oli ruotsalainen ja siis maa-miehemme, tarkasti pitämään silmällä kaikkia läpi-matkustavaisia vieraita, ja kohta ilmoittamaan, jos kuningas ehkä matkustaisi tuntemattomana Kassel'in kautta. Juuri sama Ragg oli ravintolassa, kun Kaarle astui alas hevoisen selästä, syödäksensä päivällistä ravintolassa. Me söimme kaikin samassa pöydässä, ja Ragg alkoi monesta syystä ruveta epäilemään, että eiköhän "kapteini Frisk" olekkin vain itse kuningas. Vielä enemmin vakaantui hän luulossaan, kun ei kuningas juonut pöydässä yhtään viiniä, ja se tiettiin melkein koko maailmassa, ett'ei kuningas tuskin milloinkaan juonut viiniä.
"Oletteko oppineet kuninkaastanne vain juomaan vettä?" kysyi Ragg äkkiä pöydän yli.
Kaarle huomasi vaaran, otti kohta ensimäisen viini-lasin, jonka hän tapasi, joi sen pohjaan ja sanoi: "maljanne! Kuka teille on sanonut, ett'en minä juo viiniä?" Mutta salavihkaa viittasi hän minulle, että pitäisin hevoisista huolen, ja kohta kun hevoiset olivat oven edessä, nousi hän pöydästä, kumarsi prikaati-päällikölle ja sanoi:
"Nyt hyvä Ragg, hyvästi ja terveisiä Maakreiville minulta." Ennenkuin Ragg oli kerjinnyt tointua hämmästyksestänsä, istuimme me jo satulassa ja sanoimme ystävällisesti jää-hyväiset ja ratsastimme täyttä laukkaa pitkin katuja ja ulos kaupungin portista.
Monessa muussa sellaisessa pienessä seikkailussa olimme, kunnes viimein neljäntoista päivän perästä saavuimme 12 p. Marraskuuta 1715 puolen yön aikaan Stralsund'in muurien edustalle. Neljätoista päivää oli riittänyt meille, ratsastaa koko Saksan läpitse. 286 saksalaista penikulmaa olimme me kulkeneet 336:ssa tunnissa, siis päivittäisin kaksikymmentä penikulmaa. Se oli ajoa, jota ei Jumal'avita, moni pysty tekemään, eikä kuningas ollut kuitenkaan siitä hirmuisesta ajosta uupunut. Hänellä oli ruumis ikäänkuin raudasta ja teräksestä rakettu: niin vähän huoli hän vaikeuksista. Viimeinkin olimme me siis nyt Stralsund'in muurien edustalla, ja kuningas huusi korkealla äänellä vartija-sotamiehelle, että hän aukaiseisi portit.
"Avaimet ovat linnan-päälliköllä," kuului ylpeä vastaus. "Rauhoittukaa, ystäväni! Huomen-aamulla laskemme teidät kaikista ensimäisenä sisälle."
"Mene, mies!" ärjäsi kuningas. "Herätä päällikkö ja tuo avain!"
"Kyllä minä siitä siipeni varon!" vastasi vartija. "Kyllä minun siitä huonosti kävisi."
"Joll'et sinä kohta mene," karjui kuningas kiivastuneena, "niin käy sinun vieläkin huonommin. Pian nyt vain!"
Ääni, jolla kuningas puhui, vaikutti mieheen. Hän meni ja toi ala-upsierin. "Kyllä ihmeellistä," sanoi kuningas meille sillä ajalla. "Tässä seison minä oman linnani edustalla, enkä pääse sisälle. Huomenna pitää sen oleman toisin."
Ala-upsieri tuli ja kysyi: "Mikä herra se on, joka sydän-yöllä pyrkii päästä sisälle?"
"Kuriiri Turkista," vastasi Kaarle lyhyesti.
"Mitä hänellä on asioita?"
"Kuninkaallisia käskyjä! joll'en minä pääse kohta sisälle, niin hirteen huomenna joka vartija-sotamies!"
Kuninkaan kopea puhe taisi vaikuttaa kersanttiin, vai olisiko hän aavistanut, että kuningas itse vaatei päästä sisälle; lyhykäisesti: kersantti piti parhaimpana mennä noutamaan avaimia ja herättämään linnan-päällikköä. Kohta porasi linnan portit, me ratsastimme sisään ja olimme kaupungissa. Viipymättä meni kuningas kenraali Düker'in tykö, joka oli juuri herännyt, eikä ollut vielä liki-mainkaan oikein valveillansa. Täydesti luullen, että hänellä oli kuriirin kanssa tekemistä, kysyi hän sentähden kuninkaalta: "no, mitä uutisia te tuotte hänen Majesteetiltänsä?"
"Minä olen siis," sanoi Kaarle, "ainakin tullut peräti oudoksi omille alamaisilleni!"
Nyt avautuivat kenraalin silmät. "Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne!" huudahti hän hämmästyneenä, heittäysi kuninkaan jalkain juureen ja itki ilonkyyneleitä.
"Kuningas, kuningas!" kaikui kaikkialla, ja keskellä yötä levisi iloinen sanoma kautta kaupungin. "Kuningas on tullut!" kuuluivat huudot kaduilla; kaikki kiirehtivät vuoteistansa, pukivat itsensä pikaisesti ja kokoontuivat kaduilla. "Onko se totta?" — "On; hän on todellakin tullut!" — "Jumalan kiitos! Nyt ajatkin taas muuttuvat! Eläköön kuningas!" — Niin kuuluivat kysymykset ja vastaukset, toivotukset, huuto ja hälinä kadulta kadulle; ihmiset syleilivät toisiansa iloissansa, ja sinä yönä taidettiin todellakin nähdä, kuinka suuresti alamaiset kunnioittivat kuningastansa, kuinka hellästi ja sydämellisesti he häntä rakastivat. Sotamiehet samoilivat ulos kasarmeistansa ja maja-taloistaan ja piirittivät huonetta, jossa kuningas oli. "Onko totta? Onko ainakin se totta?" huusivat he ja kova riemastuksen huuto kajahti taas, kun he kuulivat vastauksen: "On; kyllä se on totta! Minä olen itse nähnyt hänet, meidän kuninkaamme!"
Kohta sen jälkeen riensi kansa soittamaan kelloilla, ja antoi niiden kupari-kielten ilmoittaa ilon-sanomaa; kanuunat valleilla paukkuivat ja jyristen saattoivat odottamatonta uutista yli maan ja meren; kaikki kadut valaistiin ilo-tulilla ja riemu-valkeita poltettiin katujen kulmissa ja toreilla, ja ilo oli niin suuri, ett'ei yksikään ihminen ajatellut enään nukkua tai vuoteelle mennä sinä yönä.
Mutta me, Jumal'avita, sitä vastoin ajattelimme lepoa, ja unta me todellakin tarvitsimme. Kansan parhaittaan peuhatessa veimme me ensin kuninkaan vuoteelle. Sillä kuuteentoista päivään oli hän tuskin ollenkaan maannut eli saanut rauhallista lepoa. Hänen jalkansa olivat niin ajettuneet lakkaamattomasta ja hirveästä ajosta, että saappaat saimme me leikata halki, saadaksemme ne riisutuiksi; vetämällä ei ollut yrittämistäkään, puhtaat liina-vaatteet annettiin hänelle myöskin, sillä ne kuin hänellä olivat päällänsä, olivat mitä kurjimmassa tilassa. Sitten viskausi kuningas vuoteellensa ja nukkui niin sikeästi, kuin olisi hän ollut kuollut, Düring ja minä paneusimme hänen jalkoihinsa parille patjalle, jotka olivat meitä varten levitetyt lattialle, ja sitten me kaikki kolme kuorsasimme kilpaa; ja ensikerran pitkistä ajoista vartioi ovemme edessä taas todellinen ruotsalainen vartija.
"Uni maistui suloiselta, saatatte ymmärtää! Vahinko vain, ett'ei sitä suloutta kestänyt kylläksi kauvan. Muutaman tunnin perästä nousi nimittäin kuningas ja herätti meidätkin, vaikka me olisimme mielellämme nukkuneet koko päivän. Mutta eihän Kaarlella ollut rauhaa. Hän käsketti vanhan kenraali Düker'in luoksensa ja tarkasti hänen kanssansa linnan vartijaston, linnoitukset, ja käski kohta siekailematta alkaa sodan uudestansa uusilla voimilla. Kuriirit kiirehtivät ulos kaikista kaupungin porteista. Ruotsalaisten piti kohta huomata, että heidän kuninkaansa aivan entisellään, muuttumattomana oli tullut takaisin maahansa."
Vältvääpeli pysähtyi tässä nyt kertomuksessansa hetkeksi ja tirkisteli suruisella katseella, vallan aatteisiinsa vaipuneena, valkeaan, joka yhä kirkkaana heloitti pimeään yöhön. Vasta Uolevi Sparre'n häntä puhutellessa, heräsi hän unelmistansa.
"No, vanha ystävämme, miks'ette jatka kertomustanne?" kysyi Uolevi. "Me istumme ja odotamme suurimmalla uteliaisuudella, ja yökin kiirehtii kulussansa. Minä pyydän teitä kertomaan kertomuksenne loppuun."
"Kyllä; kyllä minä sen teen, vaikka vaikeaksi käy kertoakseni kertoelman surullista loppua," vastasi vältvääpeli, ikäänkuin heräten jostain ilkeästä unesta. "Suokaa anteeksi, lapsukaiseni, että olen viivytellyt vähän tarpeettomasti niistä hetkistä kertoissani, jotka olivat kuninkaamme viimeiset iloiset hetket. Mutta sinulla on oikein, Uolevi, kertomus pitää lopetettaman."
Siis enemmin. Kansan ilo hänen takaisin-tulostansa, iloitti häntä paljon, enkä ole minä nähnyt häntä milloinkaan iloisempana ja hilpeämpänä, kuin niinä ensimäisinä päivinä, joina olimme taas koti-maassamme. Mutta nepä olivatkin viimeiset auringon-säteet, jotka valaisivat hänen elonsa-juoksua. Uhkaavat ukkos-pilvet kohoilivat jo kaikkialta ilman alla, ja monen salaman niistä pilvistä piti polttavasti kerran sattuman hänen sydämeensä.
Ei viipynyt kauvan, kun jo jokajalla taas sodan melskeet piirittivät meitä. Preussi, Tanska, Sachseni ja Venäjä olivat aseissa vastassamme, ja vaikka kuinkakin miehukkaasti Kaarle puollusti itseään, niin ei voinut hän kuitenkaan pitempää aikaa kestää niin suurta yli-voimaa vastaan. Kolmekymmentä ja kuusi tuhatta miestä marssei Stralsund'ia vastaan, jossa Kaarlella oli vain yhdeksän tuhatta miestä. Mutta Kaarle johti itse joukkojansa, eivätkä liittoutuneet viholliset olisi iki-päivinä valloittaneet linnaa, ell'ei meille onneton sattuma olisi ollut heille avullisena.
Översti-luutnantti von Köppen, Preussin kuninkaan ajutantti, oli nuoruudessaan ollut Stralsund'issa ja uinut usein Itä-meressä. Siitä ajasta muisti hän, että juuri sillä paikalla, jossa Ruotsalaisten linnoitukset loppuivat, oli meri vain kolmen tahi neljän jalan syvä. Hän esitteli siis kuninkaallensa, että juuri sillä paikalla piti vihollisia ahdistaa. Esitys otettiin kuulevaan korvaan, ja 6,000 jalka- ja 2,000 ratsumiestä käskettiin sentähden kahlaamaan, kuin hylkeet, ylitse osoitetusta paikasta meressä. Köppen johti itse etu-joukkoja ja meni miekka kädessä mereen edellä. Kello yksi yöllä astuivat he mereen ja kahlasivat puolen tuntia vedessä, vyötäisiin saakka. Samaan aikaan tekivät he hyökkäyksen linnaa vastaan etu-puolelta kääntääksensä huomiomme väärään, ja tosiaankin me petyimme, sillä emme olleet ajatelleet preussiläisten kaloina toki uivan kimppuumme. Sillä tavalla tuli Köppen joukkonensa aina etu-varustuksiimme saakka. Sotamiehet astuivat hiljaa ylös vedestä ja ennenkuin arvasimme aavistaakkaan, niin olivat he jo keskessämme, juuri kuin pilvistä pudonneina. Sillä tavalla valloitettuja varustuksia emme voineet puollustaa: meidän täytyi vetäytyä linnan sisimpään, ja kadotimme siinä kahakassa viisi-kolmatta kanuunaa ja neljäsataa vankia.
Se oli kova kolahdus, mutta vielä kovemmat tulivat kohta perästä.
Niin kauvan kuin Rügen'in saari ei ollut liittoutuneitten vihollisten vallassa, niin eivät he voineet olla varsin varmat Stralsund'in valloittamisesta. Heidän täytyi siis ensin valloittaa mainittu saari, ennen-kuin taisivat kaupunkia piirittää sekä maan että meren puolelta, ja Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold, jota tavallisesti nimitettiin vain vanhaksi Dessau'ilaiseksi, — hän tarjousi valloittamaan saarta meiltä. Se oli kova koetus, mutta Leopold olikin juuri se mies, joka taisi ottaa hartioillensa mokoman työn. Sopivana päivänä saapui hän 400:lla laivalla ja 15,000:lla miehellä saareen. Kaarle taisi asettaa vain 2,000 miestä yli-voimaa vastaan. Stresov-nimisen kylän luona laski Leopold maalle, ja ensi-työksensä varusti hän kylän etu-varustuksilla. Hän kaivatti syvän valli-haudan ja asetti siihen espanjalaisia ratsu-miehiä. Niin varustettuna odotti hän meidän kuninkaamme tuloa, joka ei kauvan odotuttanutkaan itseänsä. Kaarle oli Stralsund'issa ja oli tuskin saanut kuulla vihollisten saareen tulosta, kuin hän jo kohta lähti purjehtimaan ja saapui saarelle kello yhdeksän iltaisella. Hän ei tahtonut sallia vihollisten saada vakaata jalan-sijaa ja toivoipa päästä heidän kimppuunsa vielä väkeä maalle laskiessa. Mutta siihen ei hän kuitenkaan kerjinnyt, vaan yhtä-hyvin marssitutti hän joukkonsa yön aikana Stresov'in kylää vastaan, karkoittaakseen kohta viholliset sieltä pois. Kello kaksi aamuisella seisoi hän vastatuksin preussiläisten kanssa. Niin hiljaa oli hän tullut, ett'eivät preussiläiset huomanneet häntä ennenkuin hän käski hiljaisella äänellä: "lyökää maahan espanjalaiset ratsu-miehet!" — Eräs preussiläinen vartija kuuli sen ja kiire meteli syntyi kohta. Pian karkoitimme me espanjalaiset ratsu-miehet, mutta hämmästyimme, kun näimme edessämme leveän ja syvän valli-haudan.
"Onko se mahdollista?" huudahti kuningas, kun hän näki haudan. "Sitä en ollut luullut. Mutta ei se mitään. Rivakasti eteen-päin vain!"
Kehoitus rohkaisi meitä: kuin leijonat syöksyimme me hautaan. Espanjalaiset ratsu-miehet, multa-vallit, puun-rungot, oksat, kaatuneet sotamiehet, ja kaikki mitä nopeasti käsiin saatiin, käytettiin haudan täytteeksi. Kuningas, kenraalit, upsierit ja sotamiehet astuivat toistensa olkapäille ja niin tulimme me viimein ylös haudasta ja seisoimme liittoutuneitten vihollisten leirin vastassa. Ensimäinen hyökkäyksemme saattoi kohta preussiläiset ja tanskalaiset häiriöön, mutta ruhtinas Leopold oli uljas sota-herra: hän kokosi jälleen hajoitetut joukkonsa ja karkoitti meidät neljäsosa-tunnin ajan kestäneen verisen tappelun jälkeen takaisin leiristä ja yli haudan jälleen. Jopa ajoi hän meitä lakealle kentällekin jäljistä. Kuninkaalta ammuttiin hevoinen ja hän oli juuri joutumaisillaan vangiksi. Eräs tanskalainen upsieri tunsi hänen, kävi hänen käsi-varteensa ja huusi: "antaukaa, Teidän Majesteettinne, tahi olette hukassa!" Mutta Kaarle ei antautunut. Hänellä oli pistooli pistettynä vyöhönsä, sen tempaisi hän ja lävisti sillä upsierin pään. Sitten otti hän kaadetun upsierin hevoisen ja jatkoi tappelua. Hän tuli jälleen ympärinsä saarretuksi ja jopa sai luodin raapaisemankin juuri rintansa alle, mutta hän tunkeusi piirittäjäinsä läpitse ja kehoitti meitä, Jumalan tähden, olemaan rohkeita. Ah, me teimme kyllä tehtävämme, mutta onni ei ollut enään puolellamme. Viisisataa uljasta toveria jätimme kuolleina jäljillemme taistelu-kentälle ja niiden joukossa myöskin kuninkaan rakkaimmat kenraalit Grothusen'in ja Daldorf'in. Kaarle itse sai kiittää kreivi Poniatovski'a hengestänsä. Kreivi tempaisi hänet nimittäin pois tappelusta ja kiirehti hänen kanssansa meren rannalle, jossa laiva oli häntä odottamassa, viedäkseen häntä Stralsund'iin. Minä olisin mielelläni auttanut häntä, mutta luoti rinnassani makasin minä maassa kelvotonna. Toverini taljasivat minut "Alte Fehr'in" linnoitukseen, jossa nyt turvaa etseimme. Niin pääsin minä hengissä siitä metelistä, mutta parin päivän perästä täytyi meidän antautua vangeiksi ja Rügen joutui niin vihollisten valtaan.
Kuninkaan näin minä sitten ensi-kerran vasta kolmen vuoden kuluttua, vähän ennen sitä onnetonta laukausta, joka tempaisi hänet pois hänen elonsa keski-ijässä. Kuitenkin oli kuningas nyt piiritettynä Stralsund'issa, ja oli kadottanut melkein kaikki muut, paitsi rohkeata miehuuttansa. Eräs toveristani kertoi minulle sitten Fredrikshall'in tykönä esimerkin siitä. Kun kuningas istui kerran ja saneli jotain kirjettä, niin tuli tuli-kuula katon kautta huoneesen ja laukesi sivu-huoneessa sellaisella julmalla paukahduksella, että koko huoneen luultiin hajonneen. Kuninkaan kirjoittaja pudotti kynän peljästyksissänsä, mutta kuningas kysyi aivan rauhallisesti: "no, miks'ette kirjoita?" — "Ah, tuli-kuula, Teidän Majesteettinne!" vastasi kirjoittaja vavisten. "No, mitä tuli-kuulalla on kirjeen kanssa tekemistä? Kirjoittakaa vain!" sanoi kuningas ja saneli taas rauhallisesti, ilman vähintäkään häiriötä.
Sellaisia todistuksia pelvottomuudestansa osoitti hän usein, mutta nyt ei auttanut enään kaikkein suurinkaan miehuus, pelastaa Stralsund'in linnaa, kun Rügen oli kerran vihollisten vallassa. Kaarlen täytyi paeta. Yöllä 11:sta päivää vastaan Joulukuussa 1715 astui hän venheesen ja purjehti onnellisesti Rügen'in ohitse, vaikka saaresta ankarasti ammuttiin hänen alustansa; tapasi Itämeressä erään sota-laivoistansa ja tuli eheänä Trelleborg'iin. Joku aika sen jälkeen antautui Stralsund vihollisille.
Itse silmin-näkijänä en voi sitten seuraavasta kolmesta vuodesta kertoa mitään, sillä minä olin preussiläisessa vankeudessa ja makasin sairaana haavoistani. Kuitenkin sain minä kuulla kylläksi, taitaakseni surra. Sanomattomilla ponnistuksilla sai kuningas kokoon armeijan keskellä talvea ja johti sitä Tanskaa vastaan. Hän aikoi mennä jäätä myöten Juutin-rauman ylitse, mutta suoja ilma pakoitti hänen palajamaan takaisin ja marssimaan Norjaa vastaan, hätyyttääkseen Tanskaa sen maa-kunnissa. Mutta ei hän saanut paljon aikaan sielläkään, ja hänen täytyi pian palaita takaisin Ruotsin puolelle; ja palatessansa hukkasi hän melkein kolmannen osan miehistänsä.
Sitten oli hän hetken rauhassa ja varusteli uudestaan itseänsä. Tulipa vuosi 1718. Nyt oli hänellä 36,000 miehinen armeija aseissa, ja siihen olikin hän pannut kaikki voimansa. Tämän armeijan jakoi hän kahteen osastoon; toisen osaston lähetti hän kenraali Armfeldt'in johdolla pohjois-Norjaan; toista osastoa johdatti hän itse etelä-Norjaan ja tuli Fredrikshall'in linnan edustalle; Fredrikshall'in olivat tanskalaiset jälleen sillä ajalla varustaneet.
Kenraali Armfeldt'in kävi huonosti. Hän ei voinut valloittaa
Trondhjem'iä, jota hän piiritti, ja paluu-matkalla kuoli melkein koko
hänen joukkonsa nälkään ja kauheaan, äkkiä tulleesen tammi-pakkaiseen.
Tuskin viittä-sataa palasi hänen tuhansistansa jälleen koti-maahansa.
Samaan aikaan kun Armfeldt'in kävi niin pahoin pohjoisessa, ei Kaarlellakaan ollut etelässä juuri paljon parempaa onnea. Kun minä tapasin kuninkaan kolmen vuoden perästä — minä pakenin preussiläisesta vankeudesta ja suurella vaivalla saavuin Kaarlen luokse Fredrikshall'in edustalla — niin tapasin minä hänet valli-haudassa kovassa pakkaisessa. Huolimatta pakkaisesta ja jäätyneestä maasta oli hän luotattanut valli-hautoja, päästäksensä siten likemmäksi linnaa. Hän tarkasti töitä ja kulki erään ranskalaisen rakennus-mestarin, översti Sicre'n kanssa; sama Sicre oli työn johtajana. Sen miehen muotoa en voinut kärsiä: raiskattu ja himojen kuluttama oli hänen kasvojensa muoto. Kaarle nuhteli häntä, että valli-haudat valmistuivat hitaasti, Sicre kuunteli häntä rauhallisesti ja puhdisteli puoliansa sillä, että kauhea kylmä oli kovettanut maan vallan kiveksi. Kuningas kohoitti olka-päitänsä ja kääntyi häneen selin. Samassa huomasi hän minut ja tunsi minut kohta.
"Roos!" huudahti hän ja ojensi minulle kätensä, johonka minä kohta tartuin syvästi liikutettuna, suutelin sitä ja kumarsin polvilleni. "Mikä, Jumalan nimessä, on sinut tänne tuonut? Jo kauvan sitten pidin sinua kuolleena!"
"En ole kuollut. Teidän Majesteettinne," vastasin minä. "Vielä minä elän ja vereni on teidän. Minä toivon, että Teidän Majesteettinne suopi minun taistella vieressänsä, kuni entisinä aikoina!"
"Sinä olet terve-tullut Roos," sanoi hän ja nosti minut jaloilleni. "Översti Sicre, tässä näette yhden niistä harvoista, jotka tuntevat Pultavan ja Bender'in, vanhan ystävän, översti Roosin. Luonnollisesti jäät sinä, Roos, luokseni. Seuraa minua! Menemme katselemaan vähän linnan ympärystöä."
Minun tuloni ei näyttänyt erittäin miellyttävän ranskalaista, mutta minä en huolinut hänestä, sillä ymmärsin, että olin vielä kuninkaan suosiossa, ja vieläpä niin suuressa, että minun piti asua hänen laheisyydessänsä ja melkein alin-omaa olla hänen seurassansa.
Kuningas oli täällä kuin kaikkiallakin aina sama. Kahdeksantoista-vuotinen karkaiseminen oli tehnyt hänet vallan raudaksi ja teräkseksi. Kovimmalla pakkaisella makasi hän vain oljilla lattialla, ilman muuta peitettä paitsi levättiänsä. Hänen terveyttänsä ei näyttänyt mikään voivan runnella. Monta sotamiestä paleltui kuoliaaksi vartiossansa, mutta ei kukaan uskaltanut valittaa, koska itse kuningas kärsei yhdessä heidän kanssansa. Kun kuningas oli kerran huonon-vointinen, niin viiteen vuorokauteen ei maistanut hän palaistakaan ruokaa, teki sitten useamman penikulman pitkän ratsastuksen, ja söi sitten taas vatsansa täyteen. Siinä oli hänen rohtonsa.
Piiritys edistyi kuitenkin vitkallisesti. Marraskuun 30:nä päivänä aamuisella menin minä kuninkaan luokse, löysin siellä Sicre'n ja hänen maalaisensa Maigret'in. Kaarle torui heitä ankarasti piiritys-töiden pitkällisestä valmistumisesta. Sicre vannoi kalliisti, että kahdeksan päivän sisälle antaupi linna. Kuningas vihaisena, huolimatta tästä valasta, käski hänen mennä; ja kun hän oli mennyt, niin uskalsin minä varoittaa kuningasta siitä miehestä. Mutta kuningas keskeytti minut ja sanoi: "minä tiedän, mitä sinä, Roos, ai'ot sanoa, mutta minä en ai'o nyt kuulla. Pane mieleesi, ett'et puhu koskaan mitään pahaa kenestäkään ihmisestä, koska puhut kuninkaasi kanssa!"
Minä tahdoin puollustaa itseäni, mutta hän keskeytti minut taaskin ja sanoi: "Anna sen nyt olla! Kyllähän minä sinut tunnen! Et sinä ajattele mitään pahaa; sinä olet uskollinen palvelijani. Mutta ei sanaakaan enään tästä asiasta. Tule nyt, niin menemme Jumalan-palvelukseen!"
Oli ensimäinen sunnuntai Adventissa, piiritys-työt olivat lakkautetut ja me kuuntelimme hartaina sekä aamu- että ehtoo-saarnat. Myöhään ehtoolla sai kuningas päähänsä sen, että hänen piti mennä vielä valli-hautoihin ja katsella piiritys-töitä kuun valossa. Hän lähti. Minä ja useampia muita henkilöitä, niiden joukossa myöskin Maigret ja Sicre, seurasi häntä. Suojautuneena rinta-varustusta vastaan katseli kuningas Fredrikshall'in valleja. Yht'äkkiä kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: "mene, Roos, minun telttaani ja tuo sieltä kauko-putkeni; se on siellä pöydällä."
Minä olin aikeessa totella, mutta samassa tuli minuun synkkä aavistus, ja minä sanoin sentähden: "nyt on kovin kylmä. Teidän Majesteettinne! Ettekö tahtoisi ehkä huomenna — — —"
"En, ystäväni!" keskeytti hän minua. "Mene nyt vain kiireesti!"
Vasten tahtoani täytyi minun lähteä. Kun minä menin, niin kuulin minä vielä, miten kuningas taaskin torui översti Sicre'ä siitä, että kaikki kävi niin vitkallensa. Minä koetin kiirehtiä, ollakseni pian takaisin, sillä sinä iltana en tahtonut jättää kuningasta: selittämätön, sisällinen aavistus jostain suuresta onnettomuudesta ahdisti minua lakkaamatta. Kun minä kiirehdin takaisin, niin tapasin minä översti Sicre'n valli-haudassa. "Missä kuningas?" huusin minä hänelle.
"Peli on loppunut," vastasi hän. "Kuula, linnasta ammuttuna on tavannut häneen."
Raivoissani riensin minä hänen ohitsensa. Ah, se oli surkea totuus! Kuningas makasi kuollunna kokoon lytistyneenä ja nojautuen rinta-varustusta vastaan. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi rinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan.
"Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin kulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää salassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista hänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa vuoksi. Minä ja moni muu emme uskoneet, että kuolettava luoti oli tullut vihollisten puolelta, vaan että sankari-kuninkaamme oli kaatunut kavalan salamurhan kautta. Vielä tänä-pänä uskon minä, että joku ranskalaisista oli hänen murhaajansa! Antakoon Jumala minulle anteeksi epä-luuloni, jos se on väärä! — Kuitenkin: Kaarle oli kuollut ja hänen kanssansa kuolivat kaikki minunkin eloni halaukset ja toivomukset; sillä vaikka kuinkakin raskaita seurauksia hän itse-päisyydellänsä kokosi itse päällensä, niin minulle oli hän ollut aina hyvä ja armollinen kuningas."
Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna vanhain aikain muistoilla ja kyynel kostutti hänen harmaita silmä-karvojansa. Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän ajan hänen kuulijoissansa.
"Rauha hänen tomullensa ja lepo hänen sydämellensä, joka niin rauhattomasti sykkieli, koska se vielä tykytti hänen sankari-rinnassa!" sanoi vieras viimein ja ojensi kätensä vanhalle vältvääpelille. "Ja mitä tuli teistä, översti, hänen kuolemansa jälkeen?"
"Minusta?" vastasi vanhus ikään-kuin unesta heränneenä. "Oh, minusta ei paljon pidetty lukua sitten enään, kun kerran suojelijani oli kuollut. Tukholmassa ei milloinkaan myönnetty vaatimuksiani ja överstiksi nimittämistäni. Minä sain tyytyä siihen, että viimein armosta sain tämän vartija-paikan tässä valo-tornissa. Tässä olen sitten elänyt jo monia vuosia minun muistoissani. Mutta elkäämme puhuko siitä! Kukapa toki ajatteleisi omaa pientä onnettomuuttansa, kun on nähnyt kerran niin suuria onnettomuuksia tapahtuvan ympärillänsä. Minulla on kuitenkin jotakin, jota pidän kaikkea kultaa ja kunniaa kalliimpana: tämä pieni rukouskirja, pyhä muinais-kaluni, jonka löysin kuninkaan taskusta hänen kuolemansa jälkeen, ja vakuutus siitä, että Kaarle oli minulle armollinen viimeiseen hengen-vetoonsa asti. Se vakuutukseni auttaa minua monessa vastoin-käymisessäni. — Mutta puoli-yö on jo aikaa sitten ohitse, myrsky on tau'onnut ja meri tyyntynyt, enkä minä enään tarvitse teitä. Jättäkäät siis, ystäväni, minut ja unhoittakaa, että olette nähneet vanhan miehen vuodattavan kyyneliä kuninkaansa kovan-onnen vuoksi."
Sekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa, sillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin muistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen kättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen korvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua hämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja Richard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä. Hän ei sittemmin häntä nähnyt enään.
Neljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä aamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat sotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös valo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän tulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.
"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?" kysyi hän. "Jotain hyvää se mahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne."
"Me tuomme," vastasi översti Sparre hilpeästi, "uskollisuuden hedelmän, joka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt sydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa tässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa nimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle Kahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin ansainneenne."
"Jumalani!" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se mahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi myöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat vanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet."
"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt tähän eläke-kirjan," jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä toisen paperin. "Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina kuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte."
"Jumalani! Mikä onni, mikä armo!" lausui översti Roos liikutettuna. "Ja kenelle olen kiitollisuuden velassa kaikesta tästä? Kuka on minua muistanut nyt, joka olen ollut monia vuosia häpiällä sivuun sysätty! Kuka, översti Sparre? Sanokaa pian, ketä tästä kiitän?"
"Erästä korkeaa herraa, joka kävi luonanne sinä kauheana yönä, jolloin valppaudellanne pelastitte laiva 'Torstenson'in'-haaksi-rikosta," vastasi översti Sparre. "Muistatteko sitä, ystäväni? Te kerroitte hänelle Kaarle kuninkaasta ja uskollisuudestanne hänelle."
"Ja se vieras, jonka kyllä muistan, ken oli hän?" kysyi Roos.
"Holsteinin herttua Adolf Fredrik. Kahdennentoista Kaarlen jumaloitsia, ja kuten tiedätte, likeinen sukulainen meidän kuninkaalliselle suvullemme. Teidän uskollisuutenne liikutti häntä, teidän valppautenne pelasti hänen ehkä hengen vaarasta; hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttansa, ja tässä näette hedelmän siitä, että hän on puhunut hyvää puolestanne. Vihdoinkin on oikeus tapahtunut teille, ystäväni, ja me kaikki iloitsemme siitä."
"Siis häntä tulee minun kiittää tästä ihmeellisestä asiasta," sanoi översti Roos liikutettuna. "Taivas häntä siitä siunatkohon! Mutta siunatkoon hän myös kuningastani Kaarlea, joka vielä haudan tuolta puolelta osoittaa armonsa minulle. Ah, hän oli aina, niin kauvan kuin hän eli, armollinen herra uskollisille palvelijoillensa, ja varmaan oli se hän, joka lähetti herttuan luokseni, että minä vielä vanhoilla päivilläni olisin saanut nähdä tämän ison ilon. Ah, sydämeni pohjasta rakastan minä Kaarle-kuningasta! Jumalan armo ja rauha levätköön hänen tomunsa yli!"
"Aamen!" sanoi översti Sparre, ja puristi syvästi liikutetun vanhuksen kättä. "Hän usein rikkoi eläissänsä, mutta kuitenkin oli hän hurskas, jalo herra ja suuri kuningas, semmoista harvoin maailma on nähnyt. Sanon kanssanne: Levätköön hänen tomunsa rauhassa! Armo ja kunnia hänen muistollensa."