I.

Adelbert von Wildström.

Erään suuren pääkaupungin leveimmän, vilkkaimman ja kauneimman kadun varrella oli muitten rakennusten rinnalla eräs komea linna, joka harvoin oli kiinnittämättä ohikulkevien huomiota. Marmorista rakennettu, jaloilla, solakoilla pylväillä ja veistokuvilla koristettu, isoilla suippokaariakkunoilla varustettu, muistutti se Kreikan ihania rakennuksia. Rikas ja upea kreivi von Wildström asui siinä perheineen, vaimonsa ja poikansa Adelbertin kanssa.

Kreivi istui työhuoneessaan taitavasti veistetyn, sievillä koristuksilla kaunistetun mahonkipöydän ääressä ja tarkasteli tutkivin silmin kaksi isoa öljymaalausta, jotka hänelle oli tarjottu ostettavaksi. Hän oli ne pöydälle asettanut sopivaan valoon ja hänen silmänsä tarkistuivat vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tauluun. Hän mutisi itsekseen tajuamattomia sanoja ja näytti epävarmalta kummalleko taululle antaisi etusian.

Siinä vielä epäröivänä tutkiessaan ja verratessaan, kuului nopeita askeleita eteishuoueesta; ovi aukeni ja iloista laulua hyräillen astui nuori kreivi Adelbert kamariin.

"No, isä, näenpä teitä taas entisissä mieliharrastuksissanne!" virkkoi hän naurusuin. "Kuinka paljo rahaa aiottekaan vielä uhrata maalauksiin! Minun täytyy tosiaankin otaksua, että kamarinne ja salinne ovat riittävästi kuvilla varustetut."

Näin sanoen loi hän ivallisen katseen seiniin yltympäri, jotka olivat melkein peitetyt kaikellaisilla maalauksilla komeine kultakehyksineen. Vanha kreivi huomasi katseen ja harmistui.

"Rakas poika", sanoi hän, "näyt yhä vielä unohtavan, että rikkaitten ja mahtavien velvollisuus ei ole ainoastaan suojella taidetta, vaan että se on luettava heille erityiseksi kunniaksi, jos sen tekevät taiteellisella aistilla ja huolella. Mihinkä taiteilia raukat joutuisivatkaan kaiken neronsa kanssa, jolleivät saisi tuoda henkensä luomia kaupaksi? Täytyy kannattaa taidetta, poikani."

"Hyvä, hyvä, isä rakas", virkahti Adelbert, joka ei halunnut kuulla pitkää esitelmää maalaus- ja kuvanveistotaiteesta. "Se teitä tyydyttää ostaa maalauksia, ja minun ei sovi tehdä muistutuksia mieliharrastuksistanne. Ostakaa yhä eteenkinkäsin semmoisia, onhan teillä varoja siihen. Mutta unhottaa en saa asiatani: tässä ovat opettajain ja professorein minulle antamat todistukset. Minua on tunnustettu varttuneeksi yliopistoon. Katsohan näitä."

Jotenkin välinpitämättömästi lykkäsi vanha kreivi paperit syrjään.

"Jälestäpäin saatamme siitä enemmän puhua", sanoi hän. "Auta minua nyt valikoimaan. Nämä taulut on tarjottu minulle ostettavaksi. Tämä tässä, Helena Trojan muureilla, on professori H:n maalaama, jonka tunnet. Tuo metsäpaikka tuossa on jotenkin tuntemattoman taiteilian tekoa, hänen nimensä on David Wald."

"Waldko? Wald — niinkö, onko se maalaajan nimi?" kysäsi Adelbert uteliaammin. "Omituinen sattuma! Kuka on tuo mies? Missä asuu hän?"

"Hän on lähin naapurimme", jatkoi kreivi. "Tuo mies näkyy olevan vähissä varoissa. Hänen vaimonsa toi minulle taulun. Huolet ja puute kuvastuivat hänen kasvoissaan, minun kävi häntä sääli. Kuva ei ole huonosti maalattu, se on tosi; mutta hinta, viisikymmentä louisdoria, on kuitenkin kovin suuri."

"Ja mitä tuo Helena taulu mahtaa maksaa?" kysyi Adelbert.

"Kaksisataa louisdoria; polkuhinta!" huudahti kreivi. "Ajattele toki, eräs professori H:n maalaama Helena ainoastaan kahdellasadalla louisdorilla. Kaunis taulu se on, se on varma."

"Ja tuo toinen?" kysyi Adelbert.

"Se täytyy minun tosiaankin takaisin antaa. En löydä todellakaan paikkaa sille."

"Juuri kuin ei tuon metsämaiseman jokainoasta puusta paistaisi enemmän neroa, kuin koko Helenasta ja mainion professorin kaikista tauluista yhteensä", sanoi Adelbert hienolla ivalla.

"No niin, en saata sanoa, että aivan väärässäkään olisit, poikani rakas", vastasi kreivi; "mutta muista toki, miehellä ei ole kuulusaa nimeä, ei mainetta mitään! Minusta on todella hävytöntä, että hän pyytää viisikymmentä louisdoria taulustaan. Jospa nyt ripustaisin taulun seinään ja vieraani kyselisivät minulta: Kuka on tuon maalannut? Mitä olette siitä maksanut? Pitäisihän minun hävetä, mainitessani silloin noin tuntemattoman taiteilian nimeä. Älyäthän tuon?"

"Kyllä, rakas isä", jatkoi Adelbert kylmästi. "Näen, että te ainoastaan nimiä eikä kuvia tavottelette ostamaan. Te kannatatte taidekykyä, kun se on yleisesti tunnettu; maineettomien, tuntemattomien kykyjen annatte riutua. Yhtä kaikki! Pyydän teitä ostamaan tuon metsämaiseman. Tehkää se rakkaudesta minuun; alanpa mieltyä kuviin, ja tuo erittäin on tullut minulle mieluisaksi. Isä kulta, ostakaa se!"

"No mielellä hyvällä sen teen, jos haluat sen omaksesi", sanoi kreivi.
"Tuossa, vie se pois, lahjoitan sen sinulle."

"Kiitoksia, isä", huusi Adelbert vilkkaasti. "Kumminkin pitää teidän hyvyytenne määrän täydelliseksi tehdä ja tuolle köyhälle rouvalle, joka asuu vastapäätä meidän taloa, paikalla ostohinnan lähettää. Varmaankin on hän rahan tarpeessa."

Ja Adelbert meni, isänsä vastausta odottamatta, helisyttämään soitinkelloa. Muuan palvelia tuli sisään. Kreivi antoi hänelle käteen viisikymmentä louisdoria ja käski hänen viedä rahat maalari Waldille.

"No nyt, poikani, mitenkä olet kokeesi kestänyt?"

Adelbert otti todistukset, jotka vielä huomaamattomina pöydällä venyivät ja ojensi ne isälleen. "Lukekaa itse", pyysi hän.

Kreivi luki ja hymähti hyvin ystävällisesti. "Aivan niin, kuin odotinkin", puhui hän ystävällisesti päätään nyökkien ja poikaansa olalle taputtaen. "Opettajillesi olen maksanut sievoset summat ja eipä olisi kumma, jos olisit ollut muita tutkittavia etevämpi. Arvasin sen edeltäpäin."

"Ja kuitenkin oli minua yksi etevämpi, joka minut voitti", sanoi
Adelbert.

"Mitä sanot, poikani!" huusi kreivi ihmeissään. "Eihän toki nuori kreivi Welden? Tahi parooni Linden! Tahi herra von Romstein?

"Ei yksikään heistä", vastasi Adelbert hymysuin; "vaan eräs tuntematon, köyhä, nuori ihminen, jolla ei ole rikkautta muuta kuin suunnaton ahkeruutensa ja väsymätön kestävyytensä."

"Mitä!" huusi kreivi Wildström; "eihän toki joku alhaissukuinen, joku rahvaanmies?"

"Juuri sellainen", sanoi levollisesti Adelbert. "Eräs varaton, rahaton nuorukainen, mutta hengen ja luonteen lahjoista rikas, mahdottoman rikas. Hänen nimensä on Wald, Georg Wald, isänsä on köyhä, mutta kyvykäs maalaaja. Tuo kuva", hän osotti metsämaisemaa, "on hänen taitavasta kädestä lähtöisin!"

"Ja tuota kuvaa houkuttelit sinä minua ostamaan?" puhkesi kummissaan kreivi Wildström sanomaan. "Tuota kuvaa, jota kilpailiasi, voittajasi isä on maalannut? Oi, poikani, luulin sinua korkearientoiseksi, kunnianhimoiseksi, ja näen nyt, että olet siihen määrään siivo ja heikko, ettet edes tunne kateutta voittajaasi kohtaan — ja olet antanut voiton alhaissukuiselle, tuntemattomalle rahvaanmiehelle! Sinä kunniakkaitten esi-isien jälkeläinen, pääkaupungin mainioimman ja kalliimman opettajan kasvatti! Sitä en käsitä!"

"Rakas isä, opettajat ja jalo sukuperä eivät tee viisaaksi, jollei oppilas ole ahkera ja lahjakas. Paljon aikaa olen hukannut seuroihin ja huveihin, pitipä niin tehdä teidän omasta tahdostanne. Ne hetket, jotka menetin tyhjiin huveihin, käytti tuo nuori mies tietojensa laajentamiseen, henkensä kehittämiseen. Elkää sentähden ihmetelkö, jos hän oli minua etevämpi. Kuitenkin lupaan teille yliopistossa korjata mikä ennen on jäänyt tekemättä."

"Mutta elä liiaksi rasita itseäsi, poikani", huolehti kreivi Wildström. "Elä unhota, että olet sukusi viime vesa, että kaikki toiveeni kohdistuvat sinuun. Sillä lopulta, mihinkä hyödyttää sinua laajat tiedot? Olinpa tyhmä että kiivastuin. Anna alhaisesta kansasta lähteneitten nousukkaitten ylpeillä. Olethan rikas, niin, poikani, kovasti rikas. Tiedot ovat sinulle vaan miellyttävä, loistava koriste, jota et välttämättä tarvitse, kuten nuo köyhät raukat, jotka niillä kurjaa oloansa ylläpitävät. Elä vaan rasita itseäsi liiallisella työllä, kuuletko?"

Adelbert hymähti. "Mutta, isä rakas", sanoi hän, "kuinka saatan tietoja hankkia, jollen ankaralla ahkeruudella tee työtä? Tahdotte, että tulisin mainioksi; se on ylpeytenne kuulla poikaanne kehuttavan opin ja tietoisuuden esikuvana, ja kuitenkin salpaatte minulta tien, tuota suuresti haluttua määrää saavuttaakseni. Kuinka pitää minun ja kuinka saatan minä kaikki toiveenne täyttää?"

"Se on sinun asiasi", sanoi kreivi lyhyesti, puhetta keskeyttäen, kun ei kyennyt muulla lailla pulasta selvitä. "Olen vakuutettu siitä, että käännyt oikealle uralle minun mielihyväkseni. Kuitenkin, mitä tieteen haaraa aiot ruveta tutkimaan?"

"En ole vielä päättänyt mihinkään päin", vastasi Adelbert. "Rikkautenne, isäni, vapauttaa minut tarpeellisuudesta ruveta koskaan erityistä tieteen alaa viljelemään, ja ajattelen, että parasta on koetella ja sitten valita mieluisinta ja edullisinta."

"Samaa mieltä minäkin!" sanoi kreivi. "Milloinka lähdet yliopistoon?"

"Jo huomenna, jos se on teille otollista", kuului vastaus.

"Niin, tapahtukoon se ylihuomenna", määräsi kreivi. "Huomenna tahdomme ensinnä viettää pienen lähtöjuhlan ja kohta äidin kanssa sopia asiasta. Seuraa minua joutuun hänen luokse, poikani."

Nopeasti edellä käyden meni kreivi läpi pitkän sarjan komeasti somistettuja huoneita ja kertoi vaimolleen Adelbertin tuumat. Kreivitär vaati poikansa siirtämään lähtöpäivää tuonnemmaksi; mutta Adelbert pysyi päätöksessään, ja heikko äiti peräysi, kun huomasi nuorukaisen päätöksen järkähtämättömäksi.

Päivä kului tarpeellisten tointen toimittamisessa, jotka huomispäivän lähtöjuhla ja nuoren kreivin läheinen matka aikaansaivat.

Seuraavana iltana välkkyivät kreivillisen linnan salit loistavassa komeudessaan. Pääkaupungin ylhäiset liikkuivat niissä edes takaisin. Adelbert oli keskellä heitä. Hänen kättään puristettiin, surkuteltiin että hänestä piti luopua pitemmäksi ajaksi, hänelle tehtiin ylenmäärin lupauksia järkähtämättömästä rakkaudesta, ja Adelbert mietti: "Ei ole näen mä vaikea asia, kun on rikkaat vanhemmat, päästä ihmisten ystävyyteen."

Pöydässä istuessa paukkuivat samppanjapullot, vanhat koreakylkiset pullot heruttivat anteliaasti tuoksuvia nesteitään, ja lasien kilinässä, soiton pauhatessa, onnentoivotusten keskellä, joita esiintuotiin nuorelle, rikkaalle kreiville, viihtyi Adelbert erinomaisen hyvin, ja yö kului kuni silmänräpäys.

Seuraavana aamuna, hellät jäähyväiset sanottuaan vanhemmilleen, nousi hän kasvattajansa kanssa mukaviin, loistaviin matkavaunuihin, joitten ovet olivat kreivillisellä vaakunalla koristetut. Neljä rivakkaa postihevosta, joita iloisesti torveensa toitottava kyytimies pakotti nopeaan juoksuun, oli valjaissa, ja vaunut rämisivät katukivityksellä. Ajaessaan huomasi hän toisella puolella katua erään kelmeän, löyhästi vaatetetun nuoren miehen, joka kulki vaatimattomasti jalan tietään. Kreivi Adelbert tervehti ystävällisesti nuorukaista. Se oli hänen kilpailiansa, joka oli tutkinnossa ensimmäisen palkinnon saanut.