II.
Georg Wald.
Samaan aikaan kuin Adelbert astui isänsä työhuoneeseen, avasi Georg Wald pienessä naapuritalossa vastapäätä oven vanhempainsa köyhään huoneeseen ja hiipi hiljaa sisään vuoteen viereen, joka anasti yhden osan huonetta. Hän kumartui vuoteen yli ja kuunteli.
"Isä nukkuu", jupisi hän. "Tahdon odottaa kunnes hän herää."
Ja hiljaa istui hän akkunan ääreen ja katseli miettiväisenä ulos puutarhoihin, vihannoiviin puihin ja tuoksuviin kukkiin tuolla ulkona.
Georg oli kaunis nuorukainen. Korkea otsansa, jota tummankellertävät hiukset varjostivat, tummansiniset silmänsä, solakka, korkea vartalonsa tekivät aina miellyttävän vaikutuksen. Mutta vaikka hän oli nuori, oli jo kalvavat huolet vieneet punat hänen poskiltaan ja nuorille kasvoilleen oli surunvoittoinen vakavuus ilmaunut. Lapsuudesta pitäen oli hän saanut puutteen kanssa taistella. Vanhempansa olivat köyhät. Isänsä, taitava taidemaalari, oli jo vuosikausia ollut vuoteen omana ja oli nyt niin huonona, että Georg odotti jo piankin kuoleman tulevan. Äitinsä, kelpo, hurskas nainen, teki työtä yötä päivää hankkiaksensa tarpeellisemmat elintarpeet ja Georg auttoi häntä, käyttäen siihen ne harvat lomahetket, jotka hänelle jäi rasittavilta opinnoiltaan, antamalla yksityisopetusta. Näin oli tämä köyhä perhe kokenut aherrella aina nykyhetkeen asti, jolloin pojan piti mennä yliopistoon.
Ovi aukeni hiljaa ja Georg havahti mietelmistään. Hänen äitinsä astui köyhään suojaan. Varpain hiipi hän kelpo poikansa luo ja laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.
"Oletko kokeesi kestänyt, lapseni?" kuiskasi hän.
Ilon säde välähti Georgin silmistä ja hän nyökähytti päätään myöntyvästi. "Niin, äiti rakas, Jumala on minua auttanut. Sain parhaimman todistuksen."
Taivaallista isää kiittäen, nosti äiti kätensä ylös ja laski ne siunaten poikansa pään päälle. "Olet hyvä, ahkera lapsi", sanoi hän. "Olet lohdutukseni, tukeni tässä kurjuuden laaksossa! Jumala sinua siunatkoon!"
"Georg!" huusi eräs raukea ihmisääni.
Nuorukainen hypähti ylös ja tuli sairaan maalarin vuoteen ääreen. "Haluatteko jotakin, isäni?" kysyi hän leppeästi: "Täällä olen." Hän tarttui ukon laihtuneeseen käteen ja puristi sitä hiljaa.
Vaivalla kääntyi sairas vuoteessaan ja tarkasti hetkisen Georgin kelmeitä, huolestuneita kasvoja. Vihdoin sanoi hän. "Kuulin puhelusi äitisi kanssa. Taivaan palsamin lailla vuodattivat sanasi lohtua sieluuni, ja tunsin itseni onnelliseksi siitä, että väsymätön uutteruutesi on palkittu parhaimmalla menestyksellä. Levollisempana lähenen nyt kuolemaa, tietäessäni että sinusta, poikani, tulee äitisi turva, johon hän saattaa turvautua vastaisina ahdistuksen päivinä. Lue minulle todistuksesi, silmäni ovat himmeät, en saata omin neuvoin lukea."
Georg pakotti kyyneleensä pysähtymään, jotka kuumina ja polttavina nousivat hänelle silmiin. Väräjävällä suulla otti hän paperit taskusta esille ja luki, alussa murtuneella äänellä, pian kuitenkin levollisemmin ja vakaammin niitä kiitoslauseita, joita opettajat olivat hänelle runsain määrin antaneet. Vanhemmat kuuntelivat jännitetyin mielin ja tarkkaavaisina, kunnes Georg oli päättänyt ja paperinsa taas laski kokoon. Äiti syleili häntä vielä kerran, isä, lamautuneitten ja riutuneitten voimiensa takaa, puristi hänen kättään. Suloinen, ilonsekainen hurmaus valtasi heidät, niin että unhottivat surkeat olonsa. Mutta kohtapa tuli taas painava nykyisyys puheeksi.
"Mitä nyt tulee tehdä?" huokaili tuskissaan isä. "Kuinka saatan hankkia tarvittavat varat yliopistovuosien kalliita kustannuksia varten?"
Georg ummisti huulensa eikä rohjennut vastata, sillä juuri tämä suru oli raskaana hänen sydämmellään. Äiti katsoi miettiväisesti eteensä, silmät maahan luotuina. "Jumala on auttava", sanoi hän. "Häneen luotan, häneen turvaan. Herra tietää, mikä meitä hyödyttää, ja hän johtaa meitä onneemme. Kuulkaa, mitä olen tehnyt.
"Aamulla varhain menin yliskamariin, rukoillakseni hiljaisuudessa ja hartaasti meidän kaikkien puolesta Jumalaa. Lankesin polvilleni ja loin täynnä luottamusta silmäni korkeutta kohti. Rukoilin sinun puolestasi, mies rakas, rukoilin Georgin puolesta. Rukoilin Jumalaa meitä kaitsemaan ja panin täynnä luottamusta kaikki huoleni hänen käsiinsä. Mainitsin kaikki ne huolet, jotka meitä painavat, ja myöskin huolen Georgin tulevaisuudesta. Pyysin häntä keventämään sydäntäni ja lohdutusta sieluuni vuodattamaan. Ja katsokaa, kun minä, rukoiltuani, levollisempana ja rohkaistuneena nousin ylös, kohtasi silmäni maalausta, rakas mieheni, tuota metsämaisemaa, joka jo niin monta vuotta on riippunut yliskamarin seinällä, ostajaa löytämättä. Se kiinnitti huomioni; lähenin sitä ja puhdistin kuvan tomusta. Se ei ollut koskaan ennen ollut minusta niin kaunis kun sinä hetkenä, ja ikäänkuin Jumalan kehotuksesta juolahti minulle ajatas mieleen viedä se rikkaalle kreivi von Wildströmille tuonne vastapäätä ja tarjota se hänelle kaupaksi. Kauvan miettimättä otin sen naulalta alas, puhdistin puitteet oikein kauniiksi, kirkkaiksi ja loistaviksi ja pujahdin, taulu vaipan alla, tuota pikaa kadun poikki. Tultuani isoon, komeaan palatsiin, kävin hyvin levottomaksi ja raskaaksi mieleltäni, ja olipa vähällä että olisin kääntynyt takaisin, kreiviä puhuttelematta. Mutta luottamus Jumalaan, muistaessani sinua, Georg, antoi minulle uutta rohkeutta ja päättäväisenä nousin leveitä marmoriportaita ylös ylikertaan ja kolkutin, joskin vapisevalla kädellä, ensimmäiselle eteen sattuvalle ovelle. Se avattiin sisältäpäin ja kreivi itse seisoi kynnyksellä. Hänen ystävällinen tervehdyksensä, kohtelias käytöksensä rohkaisi minua kerrassaan ja kun hän pyysi minua sisään kamariinsa, lausuin pyyntöni ilman sanottavaa levottomuutta. Kreivi otti minulta tauluni, asetti sen kalliille mahonkipuupöydälle ja tarkasti sitä monta minuuttia hyvin tarkkaavasti. Silmäni kiintyivät hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisin tahtonut arvata hänen sisimmät ajatuksensa. Hän jupisi myöntyvästi, pudisti päätään tuontuostakin, ja näytti olevan hyvin mielistynyt kuvaan. 'Kuka on sen maalannut?' kysäsi hän minulta. 'Vaivainen, sairas mieheni', vastasin ujosti ja toivoin, että hän sanoisi minulle muutamia kiitoksen ja rohkaisun sanoja. Mutta hän tähysteli minua vaan kiireestä kantapäähän ja kääntyi taas kuvaan päin. Seisoin ikäänkuin hehkuvilla hiilillä ja tunsin valtasuoneni tulisesti sykkivän ja sydämmeni levottomasti tykkivän. 'Mitä kuva maksaa?' kysäsi hän minulta. En tiedä mistä sain rohkeutta vaatia noin isoa summaa, mutta melkein tahdottomana vastasin minä: 'Viisikymmentä louisdoria.' Kreivi katsoi kummissaan minuun ja rohkeuteni oli jo niin masennuksissa, että vapisin ja koko ruumiini vavahteli. Kreivi näkyi säälivän minua ja hän sanoi aivan sävyisästi: 'No, hyvä rouva, se on suuri summa, mutta tahdon asiata miettiä. Tahdotteko jättää minulle taulun päivälliseen asti?' 'Aivan mielelläni!' vastasin ja sanoin jäähyväiseni syvästi kumartaen. Kuinka taas kotia saavuin, tiedän töin tuskin. Päätäni huimasi ja sydäntäni sykki miltei kuultavasti. Vasta yliskamarissamme toinnuin entiselleni ja rauhoituin täydellisesti, Olinhan jo luottamuksella rukoillut rakasta Jumalaa. Sen perästä tein kotitehtäväni, ompelin, kudoin ja istuin lopulta aivan hiljaa viereesi, rakas mieheni. Päätin ensinnä olla teille asiasta mitään puhumatta, mutta koska juuri tässä niin tulevaisuudesta huolehdimme, en voinut enää pitää salaisuutta sydämmelläni. Varmaan, ihan varmaan kreivi pitää taulua omanaan ja meille paljo rahaa lähettää! Etkö niin luule?"
Sairas maalaaja pudisti synkästi hymyten päätään. "En toivo mitään sinun mielijohteistasi", sanoi hän. "Tuota metsämaisemaa olen jo varhemmin useat kerrat kaupitellut, enkä koskaan, en edes parin louisdorin ostajaa ole tavannut. Kuinka kreivi nyt sellaisen korkean summan maksaisi! Ei, ei, äitiseni, turha on toivosi."
"Mutta taulu on kuitenkin niin kaunis", sanoi äiti innokkaasti. "Monta, monta maalausta olen nähnyt, jotka eivät puoleksikaan olleet näin onnistuneet ja kuitenkin niistä on maksettu paljoa suuremmat summat!"
"Niin, rakas vaimo", vastasi sairas katkeruudella, "niin, jos ansio aina palkittaisiin, silloin minäkin saattaisin toivossa elää. Mutta et tunne maailmaa. Ja kuitenkin, varmaan, kuva on hyvä — en ole koskaan parempaa maalannut. Jos taivas soisi siunauksensa, jos se kreivin sydäntä ohjaisi — kuinka onnellinen olisin, kuinka levollisena katsoisin kuolemaa kasvoihin! Mutta ne ovat kaikki vain tyhjiä toiveita!"
Ja maalaaja vaikeni ja kätki kalpeat, riutuneet kasvonsa sairasvuoteensa tyynyihin. Georg kääntyi toivotonna poispäin, salataksensa kyyneleitään, jotka kuumina vierivät hänen poskilleen. Mutta äiti, järkähtämättömässä luottamuksessa jumalalliseen kaitselmukseen, katsoi hiljaa korkeutta kohti ja sanoi: "Niinkuin Jumala ohjaa, niin on hyvä. Toivoni hänen isälliseen apuunsa ei horju; hän on meitä auttava!"
Ja tuskin oli hän viime sanat lausunut, niin kolkutettiin ovelle ja kultareunuksilla koristettu livreepukuinen palvelia tuli huoneesen.
"Terveisiä kreiviltä", sanoi hän, "ja tässä on rahat herra Waldin taulusta!"
Ilohuuto kajahti onnellisen äidin suusta, ja suopealla voittoriemulla katsoi hän miestään ja poikaansa silmiin. Nämä eivät olleet uskoa korviaan ja olivat hämmästyksestä aivan ällistyneet, kun palvelia laski kasan kultarahoja pöydälle ja sen perästä kohta poistui, aivan iloissaan kelpo ihmisten onnesta.
Äiti hajotti kultakasan keskeltä ja kiiltävät rahat tipahtelivat kalisten ja säihkyen valkoiselle honkapöydälle, joka ei elinaikanansa vielä koskaan ollut sellaista rahan paljoutta nähnyt. Georg astui lähemmäksi ja loi riemullisen katseen isäänsä. Onnellinen hymyily valaisi hänen kalpeita kasvojaan, ja ikäänkuin uuteen eloon elpynyt, kurotti hän vaimolleen laihtuneen kätensä: "Vaimoni rakas!" änkytti hän, "kuinka autuaaksi tunnen itseni, kuinka vapaana ja levollisena huoahtaa rintani!"
Arvaamattomasta onnesta hyvillään laskeusi vaimo miehensä vuoteen viereen ja itki. Kauvalle aikaa hän ei ollut kuin huolta ja katkerinta surua tuntenut; nyt hän vuodatti kyyneleitä puhtaimmasta ihastuksesta. Nythän kaikki oli hyvä. Nyt saatti Georg jatkaa lukujaan; nyt kyettiin sairaalle miehelle hankkimaan monta pientä mukavuutta; nyt tulisi hän varmaan pian, aivan pian taas terveeksi, ja alakuloisuuden pitkä yö haihtui sen iloauringon säteistä, joka virvoittavana ja autuaaksi tehden nousi tuon huolestuneen, köyhän perheen taivaalle.
"Kiittäkäämme Jumalaa hänen armostaan!" sanoi äiti, kun ensimmäinen innostus onnellisesta tapahtumasta oli hiljennyt. "Kiittäkäämme Isää, joka kuuli rukoukseni ja avun lähetti, kun lyhytnäköinen, inhimillinen silmä ei enää toivon kipinää nähnyt. Kiittäkäämme häntä sydämmemme syvyydestä!"
Ja sairas maalaaja pani kätensä ristiin, Georg laskeutui polvilleen vuoteen viereen äitinsä rinnalle, ja kaikki kolme loi silmänsä ylös korkeuteen syvimmässä kiitollisuudessa ja lauloivat maailmojen herralle ylistyslaulua riemuitsevin sydämmin. Äänetöinnä polvistuivat he, äänetöinnä rukoilivat he. Mutta taivaallinen isä katsoi syvälle heidän sydämmiinsä ja kuuli ylistyslaulun, ja hänen säteilevä maailman silmänsä lepäsi isällisenä ja rakkaana lastensa, hänen luomien kiitollisten olentojen ylitse.