III.
Maalaajan kuolema.
Kolme päivää sen perästä, kun tuo onnellinen kuvakauppa oli tapahtunut, levitti ja murheen enkeli mustat siipensä onnettoman maalaajaperheen yli. Oli yö. Ahdasta, köyhää huonetta vaan heikosti valaisi roihuvan tuohuksen surullinen välkkynä. Raskaasti hengittäen makasi isä vuoteessaan, vieressä polvistuivat huolellinen vaimo ja onneton Georg. He itkivät katkeraan, sillä eivät salanneet toisiltaan, että pitkällinen eronhetki oli tullut. Maalaajan valoon pyrkivä sielu taisteli voimakkaasti vapautuakseen ruumiillisesta, kuolemasta verhostaan. Sairaan riutunut käsi kostui lohduttoman vaimon kuumista kyynelistä. Wald mutisi hiljaa äänettömän rukouksen.
Äkkiä kääntyi hän rakkaittensa puoleen ja puhui ihmeellisen voimakkaalla äänellä. "Elkää itkekö, sillä minä olen näkevä Herran!"
Äiti ja poika vavahtivat ja salasivat kyyneleensä, jotka vielä yhä kostuttivat heidän kasvojaan. Huoneessa oli hyvin rauhallista ja hiljaa. Polvistuneet huolissaan kuuntelivat kuolevan vanhuksen hengenvetoja. Hän makasi siinä silmät ummessa, kalpeana, liikkumatonna. Ainoastaan rintansa hiljainen nousu ja lasku ilmaisi, että elävä henki asui vielä ruumiillisessa kuoressaan. Hyvinkin puoli tuntia makasi hän näin. Sitten loi hän silmänsä auki, katsoi rakkaalla silmäyksellä Georgiin ja sanoi leppeästi: "Georg, elä jätä äitiäsi ja muista kuinka suuresti sinun kohtalosi häntä huolettaa."
Georg kohotti silmät ja kädet taivasta kohti hiljaiseen lupaukseen.
Hänen isänsä ymmärsi eleitten mykkää kieltä ja hymyili rauhoitettuna.
Kääntyi vaimonsa puoleen ja likisti viime voimillaan kuumeen polttamaa
kättään.
"Kiitän sinua, Johanna", sanoi hän, puhtaimman rakkauden säteen loistaessa hänen silmistään; "kiitän sinua uskollisuudestasi, huolenpidostasi, uhraavaisesta, loppumattomasta hyvyydestäsi. Olit minulle aina hellä puoliso ja Jumala on sinun siitä palkitseva. Elä itke minun tähteni ja pidä huolet kaukana sielustasi. Muistele minua siinä autuaallisessa toivossa, että kerran tapaamme toinen toisemme siellä, jossa ei koskaan erota enää. Jumala sinua siunatkoon, sinä hyvä, rakastettu, kelpo vaimo."
Ponnistuksistaan uuvuksissa ummisti hän silmänsä uudelleen ja rukoili hiljaa. Muutama minuutti kului. Viime kerran loi hän katseensa ylös ja huusi kovalla äänellä: "Herra, sinä olet huutanut, minä tulen." Sitten murtui hänen silmänsä, ja hän oli kuollut.
Tuskan huuto pääsi orvoksi jääneiden suusta, ja puistuttavasti itkien vaipui äiti mielenliikutuksesta vapisevan Georgin syliin. Kauvan syleilivät he toisiaan ja saivatkin runsaista kyyneleistä surulleen lievitystä. Lempeällä pakolla vei Georg vihdoin äitinsä istumaan ja pyysi häntä hetken lepoa nauttimaan. Hän lohdutti häntä lempein, hellin sanoin, pyyhki kyyneleet hänen silmistään eikä jättänyt häntä, ennenkuin äiti oli väsyneet silmänsä levolliseen uneen ummistanut. Sitten meni hän huoneeseen takaisin, istuutui autuaallisen isänsä hengettömän ruumiin viereen, eikä enää pidättänyt tuskan tunteitaan, jotka olivat hänen rintansa särkeä. Isän yli kallistuneena, itki ja valitti hän hiljaa ja rukoili Jumalalta lohdutusta ja apua siinä kovassa surussa, joka oli häntä ja äitiä kohdannut.