IV.
Georg napisee.
Useita viikkoja kului. Isän kuolevat jäännökset olivat jo aikoja sitten maahan kätketyt, ja jälkeen jääneiden äänekäs huoli oli muuttunut hiljaiseksi, nöyräksi surumielisyydeksi, rauhalliseksi, hurskaaksi murheeksi. He saattoivat jälleen ajatella vastaisuutta ja miten tästä puoleen oli meneteltävä.
Georg istui eräänä aamuna alakuloisena pöydän ääressä, miettiväinen pää kätten varassa, ja katseli pienistä akkunaruuduista avaraan mailmaan. Kaikki sykähti, kaikki eli, kaikki kukoisti. Linnut lauloivat oksilla, perhoset liitelivät kukasta kukkaan, mutta Georg ei huomannut luonnon vireää tointa; hän ei tarkastellut lintusia, perhosia, kuoriaisia, kukkasia ja niiden kukoistusta, hän ajatteli kohtaloansa ja tuijotti tyhjin silmin siniseen avaruuteen. Moni tuskallinen huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja vähä väliä pudisti hän hyvin surullisena ja alakuloisena murheellista päätään. Äiti, joka oli hiljaa astunut sisään, herätti hänet mietelmistään ja laski hiljaa kätensä hänen olalleen.
"Oletko alakuloinen, Georg rakas?" kysyi hän äidin sydämmellisellä hellyydellä.
"Olen yhtaikaa mureissani ja suutuksissani, äiti", vastasi nuorukainen. "Ajattelin juuri sitä, kuinka ihmeellisesti onnen lahjat on ihmisten kesken jaettu. Kurjat, typeränsekaiset ihmiset, jotka ovat tunnottomat ja tyhjät yhtaikaa, häijyt miehet, joutavat naiset, kevytmieliset nuorukaiset elävät ylellisesti rikkaudessa, mutta parhaimmat ja jaloimmat häälyvät taistelemaan köyhyyden, puutteen ja nöyrtymisen kanssa. Luokaa silmäys rikkaitten palatseihin! Kuinka harvoin nuo äveriäät ansaitsevatkaan noita Jumalan lahjoja, kuinka harvoin käyttävät he niitä Jumalalle otollisiin tarkoituksiin! Rikas aina vaan rientää nautinnosta nautintoon, huveista huveihin! Useasti hän silmänräpäyksessä tuhlaa hyödyttömästi tuhansia markkoja, jotka kenties olisivat saattaneet onnellisiksi tehdä kymmenen perhettä kaikeksi iäksi. Hän työntää nöyrää, apua pyytävää köyhää luotaan, hän nauraa kurjuutta, pilkkaa niitten ponnistuksia ja taisteluja, jotka, vaikka ovat syntyneet suuremmassa köyhyydessä ja varattomuudessa, korkeammalle pyrkivät. Sano minulle, äiti, mitä hyvää rikas on tehnyt saadakseen seisoa niin korkealla yli ihmiskunnan joukon? Onko Jumala antanut hänelle onnenlahjoja, jotta hän tyydyttäisi himojaan, tahi antoiko hän ne hänelle sitä varten, että hän puolestaan jakelisi siunaustaan niille, joilta niitä puuttuu?
"Ja luokaa sitten silmäys köyhien majoihin. Katsokaa heidän kurjuuttaan, heidän turhia ponnistuksiaan, kohotakseen kurjasta, surkuteltavasta tilastaan. Katsokaa, kuinka nerokkaat sortuvat, kuinka kyvykkäämmät nääntyvät. kuinka jaloimmat, ylevimmät menehtyvät, ainoastaan siitä syystä, että heiltä puuttuu tuo kurja, kuollut metalli, minkä toinen ihminen toisen vahingoksi maan syvyydestä kaivaa. Minkätähden ei taivas suo hyvyyttään niille, jotka sen ansaitsevat, minkätähden aina vaan sellaisille, jotka eivät arvaa, eivät osaa sitä oikein käyttää? Sanokaa minulla tuo, äiti."
Äiti parka katsoa tuijotti kummissaan poikaansa ja hiljainen surun ilme synkistytti hänen otsaansa.
"Herjaat Jumalaa, Georg", sanoi hän, tarttuen hänen käteensä, jota kiivaasti puristi. "Kuinka minua huolestutat sanoillasi! Puhu, kuinka tuli sydämmeesi tuo polttava katkeruus, joka niin kiivaissa, niin pahoissa mietteissä ilmenee. Sinua on kohdannut jotakin tuskallista! En tunne sinua enää! Sinä, joka olet muutoin niin sävysä, niin lempeä, niin tyytyvä Jumalan viisaaseen sallimukseen, sinä, Georg, parjaat lähimmäisiäsi ja napiset Jumalan tutkimatonta viisautta vastaan? Oi, rakas poikani, tunnusta erehdyksesi, kadu sitä ja rukoile Jumalaa, että hän epäilyksesi hänen hyvyyteensä ja vanhurskauteensa anteeksi antaisi!"
Georg käänsi kasvonsa poispäin ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Äiti näki kyllä liiankin hyvin, että häntä ehkä joku raskas suru mahtoi painaa, eikä rauhoittunut, ennenkuin hän hänelle koko sydämmensä oli avannut. Hellällä osanotolla kuunteli äiti poikansa puhetta.
"Äiti", sanoi nuorukainen, "tiedät, mikä vähäinen summa rahoistamme on enää jälellä, maksettuamme kaikki laskut ja maksut, jotka isän pitkällinen sairaus ja kuolema sai aikaan. Se ei riitä, ei edes puoleksi, lukuvuoteni menoja korvaamaan, ja nyt, seisoessani yliopiston kynnyksellä, kun viisauden ovet minulle avautuvat, joiden perille pääsemiseksi olen pitkät vuodet vaivalla ponnistellut ja taistellut, — nyt tie minulta salvataan puutteen, köyhyyden takia, ja kaikki vaivannäköni on ollut turhaa. Menin koulun rehtorin puheelle, näytin hänelle todistukseni, selitin hänelle ahdistetun ja huolellisen tilani, pyysin häneltä vähäistä apua, stipendiota, jatkaakseni lukujani, enkä saavuttanut muuta, kuin kylmän kiellon. Kaikki stipendiot ovat jo jaetut, sanoi hän. Koska et voi omilla varoillasi lukea, niin saatathan kernaammin käsityötä tahi muutoin jotakin ammattia oppia. Lukevia on muuten liiankin paljon, ja valtio ei lopulta saata pitää huolta kaikista yliopistoon pyrkivistä. Turhaan huomautin hyvistä todistuksistani, joitten nojalla minulle kyllä olisi sopinut apua antaa. — Niitä tuskin katseltiinkaan, ja ilman lohdutusta, ilman toivoa piti minun palata kotiin. Elä sen vuoksi tuon enempää kummeksu, äiti rakas, jos luon vertailevan silmäyksen rikkauden sulouteen ja köyhyyden kurjaan tilaan, ja joskin sellaisesta vertauksesta karvaaksi tuleekin mieleni. Mitä minun nyt on yrittäminen? Mitä tehdä? Mitä toimia? Uudestaan ja yhä uudestaan tulevat nuo kysymykset eteeni ja turhaan koen minä tuumia ja miettiä niille vastausta."
"Usko sinä tiesi ja sydämmesi huolet uskollisen Isän huomaan, joka koko maanpiirin ohjaa", vastasi lauhkeasti äiti, huolellisen poikansa lohduttomaan kertomukseen. "Jumala osaa auttaa, kun heikko ihmissydän ei enää mitään keinoa näe. Jos se on hänen tahtonsa, on hän toiveesi täyttäjä; jollei, niin elä valita ja anna itsesi luottamuksella hänen armolliseen johtoonsa. Kunnon, rehellinen käsityöläinen on Jumalan silmissä saman arvoinen kuin oppinein viisas, ja sinä et tule hiuskarvaakaan huonommaksi, jos kynän asemesta höylää tahi vasaraa käytät. Ole rauhassa, rakas Georg, ja suo minulle pari päivää mietintö-aikaa. Kenties löydän keinot ja neuvot toiveittesi täyttämiseksi, huolimatta kaikista esteistä, ja, jollen niitä löydä, niin koetan kumminkin koko rakkauteni tarmolla saada sinua tyytymään osaasi."
Hän puhui vielä kauvan ja paljon ja osasi pian poikansa synkistynyttä otsaa kirkastaa ja hänen mieltänsä iloisemmaksi saattaa. Ystävällisesti nousi hän ylös, ojensi äidilleen kättään ja sanoi liikutettuna: "Jota Jumala rakastaa, sille antaa hän hellän, ymmärtäväisen, hurskaan äidin. En koskaan tahdo häntä vastaan napista!"
Hän haki keppinsä ja hattunsa ja meni ulos, täydellisesti viihdyttääkseen mielensä myrskyt. Erään metsän siimekkäässä varjossa kulki hän ja mietti rikkautta ja köyhyyttä. Hän unohti pian surulliset ajatuksensa, jotka painoivat hänen mieltään, ja kuunteli pian mielihyvällä satakielen helkyntää ja mustarastaan huiluntapaisia ääniä; häntä huvitti nähdä keveästi liiteleviä perhosia, jotka jalokivien lailla ilmassa leijailivat, arkoja metsäkauriita, jotka tien poikki loikkivat, komeaa hirveä, joka pensaikosta yksinäistä vaeltajaa katseli. Taivas kohosi niin sinisenä hänen päänsä yli, aurinko loisti niin kultaisena ja loi niin ihania valon heijastuksia korkearunkoisten puitten viheriöitten lehvien lomitse, ilma lehahti hyviä höysteitä ja tuoksua; — Georg tunsi mielensä ihmeellisesti rauhoittuneeksi, ei koskaan vielä ollut Jumalan suuruus ja pyhyys niin elävästi hänen sieluansa täyttänyt, kun juuri nyt, jolloin luonnon ihmeellinen kauneus lievittävänä ja sieluansa parantavana häntä ympäröi. Kaikki katkeruus katosi hänen sielustaan, ja täynnä luottamusta katsoi hän taas salaperäistä tulevaisuutta kohti. Vasta kun ilta oli tulossa, ja aurinko loi vinoja säteitään puitten oksien ja lehvien lomitse, kun varjot kasvoivat jättiläismuotoisiksi, vasta silloin ohjasi Georg askeleensa hiljaista kotiaan kohti.