VI.
Pastori Friedrich.
Aamuhämärässä kulki rivakkain askelin eräs nuori mies pääkaupungin portista ja suuntasi kulkunsa kymmenen peninkulman päässä olevaan yliopistokaupunkiin. Raitis tuuli puhalti häntä vastaan ja punasi hänen yönvalvonnasta ja liikaluvuista kalpeaksi käyneitä poskiaan. Silmäripsensä olivat vielä kosteat vuodatetuista kyynelistä, joita ero rakkaasta äidistä oli pusertanut. Tunnemmehan jo tuon nuorukaisen; se oli Georg Wald.
Keveä reppu selässä, tukeva tammisauva kädessä, kiiruhti hän määräpaikkaansa kohti. Eräälle kukkulalle, josta synnyinkaupunkinsa eteni hänen allensa koko laajuudessaan, jäi hän seisomaan ja loi silmänsä edessään laajenevien huonekatoksien yli.
"Jää hyvästi, äiti!" kuiskasi hän hiljaa. "Kohta kai taas tapaamme toisemme!"
Vielä loi hän silmäyksen nousevan auringon hehkussa välkkyvän kaupungin yli, sitten kääntyi hän reippaasti ja kiiruhti edemmäksi, pyyhkien kyyneleen silmänurkasta. Nouseva aurinko, leivon iloinen laulu, ihanat maisemat, jotka vaihtelevina levisivät hänen eteensä, ilahuttivat pian hänen mieltään. Vapaana liiti katseensa yltympäri, ja salatun tulevaisuuden suloiset kuvat pitivät mielikuvituksen vireillä. Kun ilta läheni, oli hän jo lähes seitsemän penikulmaa kävellyt ja läheni pientä kylää, jonka punaiset huonekatot rauhallisina ja puoleensa vetävinä puutarhojen ja pensastojen lomitse pilkistivät.
"Tuolla tahdon olla yötä", puhui hän itsekseen, hymyilevänä ja mieltyneenä kylää tarkastaen. "Siellä olen yötä. Kenties löytyy joku säälivä sielu, joka korjaa minut, antaa ruokaa ja majaa Jumalan ja rakkaan Vapahtajan nimen tähden."
Ja pirteämmin askelin kiiruhti hän yhä eteenpäin. Äkkiä näkyviin uloneva metsikkö otti hänet varjosaan suojaansa. Metsän viileys ja raittius, puitten hiljainen kohina, pikku lintusten viserrykset, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle, vieläpä erinäiset auringon säteet, jotka välkkyen tien poikki loistivat, vaivuttivat häntä miellyttävään uinailutunnelmaan. Ja näin tässä mielentilassa kulkiessaan ei hän pitänyt vaaria tiestä ja monista kapeista poluista, jotka risteilivät joka suunnalle metsikköön, ja, ennenkuin hairauksensa huomasi, oli hän eksynyt suoralta kylään vievältä tieltä ja eteni siitä yhä loitomma, kun olisi päin vastoin pitänyt lähetä sitä. Eräs syvälle painunut puun oksa repi häneltä keveän myssyn päästä ja herätti hänet uinailusta, niin että hän katsahti ylös.
"Kas, mihinkä olen joutunut!" huudahti hän hieman harmistuneena älyttömyydestään. "Luulenpa, ettei pikku kylästäni ole enää rahtuakaan näkyvissä."
Hän katsoi ympärilleen ja kapusi muutamaan puuhun; hänen silmänsä eivät huomanneet muuta, kuin loppumattoman, viheriän lehtipeitteen, ja siellä täällä jonkun ikivanhan metsävanhuksen yksinäisen latvan, joka nuorempien toveriensa rinnalla korkealle kohosi.
Päätään pudistaen laskeusi Georg taas alas puusta ja sanoi puoliääneen: "Ei minulla ole nyt muu neuvona, kuin hakea yösiani pehmeällä sammalvuoteella jonkun vanhan tammi- tahi pyökkipuun humisevien lehvien ja oksien alla. Väsynyt olen, tieltä olen eksynyt, aurinko on jo mennyt mailleen, puolen tunnin perästä on jo yö ehtinyt — haen täältä jostain miellyttävän paikan."
Heti katseli hän ympärilleen ja huomasi erään suunnattoman suuren plataanipuun, jonka laajalle levinneet, lehtevät ja isot oksat suojaavan katoksen muodostivat. Hän läheni sitä, löysi sen varjossa pehmeää sammalta, lyhyttä, tiheää ja hienoa ruohoa, ja heittäytyi miettimättä alas rungon juureen. Reppunsa pani hän päänalukseksi, peittoa hän ei kaivannut tuossa lauhassa ilmassa, joka hyviä lemuja täynnä ja lämpöisenä hiljaa humisutti lehviä.
"Jaakobin päänalus, kun hän näki unta tikapuista, oli kuitenkin kovempi kuin minun", sanoi hän puoliääneen. "Jos patriarkka saattoi nukkua nurmikivellä, niin saatan minäkin silmäni ummistaa reppuni päällä, jollei rakas Jumala minulle niin autuaita unia lähetäkään, kuin hurskaalle suosikilleen."
Ja yhä kuunnellen lintujen laulua ja entisiin unelmiinsa vaipuen, oli hän pian unohtanut pienen kylän ja harhaan menonsa.
Mutta arvaamatta kuului reippaita askeleita, jotka sai häntä hereille. Hän kohosi sammalvuoteeltaan, katseli ympärilleen, ja tuijotti hämärään, joka nyt yhä synkempänä ja varjosampana metsää verhosi, josta mustiin puettu mies suoraan hänen leposijaansa läheni. Hän kavahti seisoalleen ja odotti vierasta. Tämä huomasi hänet, pysähtyi hänen viereensä ja katsoi häntä hymysuin.
"Aiot viettää yösi taivasalla?" kysyi hän Georgilta.
"En oikeastaan aikonut", vastasi Georg naurahtaen, kuten uusi ystävänsä, "mutta minun täytyy. Sattumoilta olen tähän metsään joutunut, ja turhaan olen katsellut ja taivaalle pyrkiviin puihin kavunnut, löytääkseni tämän metsän synkästä perukasta vievän polun."
"Ja mikä on oikeastaan matkasi määrä?" kysyi vieras.
"Lähinnä eräs ystävällisen näköinen pieni kylä, joka hyvin herttaisena ja viehättävänä hedelmäpuitten ja tarhojen lomitse piiloutui. Siellä aioin yöni viettää ja aamulla varhain taas matkasauvaani tarttua, saapuakseni H:n yliopistokaupunkiin; sillä tämä on matkani viime määrä."
"Olet siis ylioppilas?" kysyi vieras.
"En vielä", kuului vastaus, "mutta siksi tulemaisillani."
"No sitten, käy minun seuraani", pyysi vieras. "Olen sen pikku kylän sielunpaimen, joka näytti sinusta niin miellyttävältä, ja olempa hyvilläni, jos tahdot levätä yön majani suojassa. Tule! Olemme tuskin puolen tunnin matkan päässä kylästä, eikä olekaan sinne pitkä matka."
Georg hyväksyi kursastelematta ystävällistä kutsua. Hän heitti reppunsa taas selkään, otti tukevan tammisauvansa käteen ja seurasi rivakkain askelin ystävällistä isäntäänsä, joka, millekään polulle rupeamatta, suoraan metsän halki kulki.
Oli jo pimeä, kun vaeltajat, pensaikosta ulos astuen, leveää ruohopolkua seurasivat, joka kohtisuoraan kylään päin johti. Valot tuikkivat sieltä päin, ja kuului jo yön hiljaisuudessa valppaitten koirien haukunta, jotka jo olivat vainuneet lähestyviä miehiä. —
"Kohta olemme perille", sanoi pastori Friedrich, kiiruhtaen lähemmä
Georgia ja tarjoten hänelle käsivartensa tukeeksi.
Samassa Georgin jalka koski johonkin kalisevaan esineeseen hänen tiellään ja pastori huusi. "Seis! sinulta on tietenkin jotain pudonnut!"
Georg kumartui ja nosti maasta raskaan kukkaron, joka näytti olevan täynnä kultarahoja.
Arvaamatta juolahti tuo ajatus hänen mieleensä: "Jospa pastorin jättäisit siihen uskoon, että löydetty kukkaro onkin omasi? — sinä ja äitisi olisitte ainiaaksi autetut." Mutta seuraavassa silmännäpäyksessä karkoitti hän tuon ajatuksen kauas luotaan, pisti kukkaron levollisena reppuunsa ja seurasi edellä kulkevaa reipasta pastoria hyvällä mielin.
Pian tulivat he hänen asunnolleen ja lievän kolkutuksen perästä avattiin ovi sisältä päin. Vanha emännöitsiä vastaanotti heitä ja näytti olevan hyvin mielissään nähdessään jälleen isäntänsä.
"Hyvä on, herra pastori, kun tulitte kotiin! Jo kaksi tuntia olen teitä odotellut, ja olipa minulta koko hanhipaisti kärventyä. Liian kauan metsissä kiertelette ja sellaisia hyödyttömiä esineitä sieppaatte kiinni kuin koppiaisia ja perhosia. No, menkäähän vaan kamariinne! Tulen kohta perästä lamppua sytyttämään, mutta ensinnä täytyy minun kerta vielä katsoa hanhipaistiani!"
Ja muitta mutkitta jätti toruileva emännöitsiä pastorin ja vieraansa seisomaan ja meni kyökkiin. Friedrich pastori sanoi lempeällä äänellä Georgille: "Oletpa tässä kuullut pienen kotiripityksen, josta pyydän sinua olemaan pahaa ajattelematta. Vanha Kristiinani soittaa suutaan kuin äkäpussi ainakin, mutta lempeä ja rakas hän on silti; hän on joutusa torumaan, mutta myös järkähtämättömän uskollinen."
Näin sanoen, johti Friedrich pastori vieraansa hiljaiseen ja pieneen lukukammioon, pyysi häntä istumaan ja sytytti lampun. Sen valossa oli Georgilla tilaisuus vasta saatua ystäväänsä lähemmin tarkastaa, ja odottamattomalla mielihyvällä kiintyi hänen silmänsä tuon hengen miehen kasvoihin. Niin lempeitä ja herttaisia kasvoja, täynnänsä ylevää rauhaa ja ystävällisyyttä, oli hän harvoin, jos koskaan, nähnyt. Vieno kelmeys lepäsi pastorin rauhallisilla kasvoilla; mutta se ei ollut kivulloisuuden kellahtava kalpeus, vaan tuollainen kirkas, läpikuultava valkeus, joka kovia, mutta voitokkaasti kestetyitä sieluntaisteluita ilmaisee.
Friedrich pastori oli vanha mies. Hänen ennen kullankarvaiset hiuksensa nyt hopealle hohtivat, mutta hänen vaaleanruskeat silmänsä säihkyivät vielä puhtaina ja kirkkaina ja nuorekkaina korkean otsan alta. Kamarinsa oli koristelemattomasti kalustettu. Kova sohva, pari tuolia, pöytä, vanha kirjoituspulpetti, muutamia vaskipiirroksia seinillä, siinä oli koko kalusto. Mutta kaikki oli siistiä ja kiiltävää. Ei missään tomuhitustakaan, ei missään likaa tahi muuta epäsiisteyttä. Itse huoneen petäjäinen lattia loisti puhtaana ja valkoisena.
Ennenkuin Georg vielä oli huomionsa loppuun selvittänyt, astui vanha Kristiina huoneeseen ja olisi taas mielellään torunut, kun hän näki ja lampun sytytetyksi. Kuitenkin hillitsi hän kieltään, nähtävästi vieraan vuoksi, heitti vaan isäntäänsä nuhtelevan silmäyksen ja kiiruhti toimiinsa, kattaen pöytää puhtaalla peitteellä ja asettaen siihen lautasia, salveeteja, veitsejä ja kahveleita. Kaikki kävi nopeasti ja mukavasti hänen tottuneissa käsissään.
"Nyt tulee pää-asia!" sanoi hän ja meni ulos noutamaan tuota oivallista hanhenpaistiaan. Ylpeällä katseella asetti hän sen keskelle pöytää ja pyysi isäntäänsä siihen käsiä käymään. Itse aikoi hän hiljaa taas poistua.
"Malta, Kristiina!" huusi pastori. "Aterioimme joka päivä kahden emmekä tee nyt yhtään poikkeusta kun sallimus on tuonut meille tervetulleen vieraan. Istuhan entiselle siallesi."
Vanha Kristiina kieltäytyi. Kun kuitenkin Georg pyynnöllään yhtyi pastorin kutsuun, suostui hän vihdoin ystävällisellä hymyllä ja suoriutui muitta mutkitta hanhenpaistia taitavalla kädellä palasiksi leikkaamaan. Georg sai runsaan osansa ja se maistui erinomaisen hyvälle. Koko päivänä ei hän ollut nauttinut muuta kuin palasen kuivaa leipää ja juonut raikasta vettä. Vanha Kristiina oli aika hyvillään, nähdessään, että ateria niin hyvin nuorelle herralle maistui.
"Niin", sanoi hän, "paistettu hanhi on hyvä asia, josta sopii hyvinkin iloita; ja kun koko viikon on laihemmalla ravinnolla kokenut toimeen tulla, maistuu herkkupala sunnuntai-iltana sitä paremmalta. Elkää toki luulko, nuori herra, että meillä eletään näin ylellisesti kaiken vuotta. Jumala varjelkoon! Silloinhan ihminen paisuisi hyvin ylimieliseksi ja unohtaisi kaikkien lahjain antajaa. Eikö tosi, pastori, se on harvinaista, että meillä on näin hyvästi kuin tänään? Meidän kylämme on pieni, tulot ovat vähäiset, lisätulot ovat harvinaiset ja niin saa auttaa itseänsä. Mutta tyytyväisiä olemme kuitenkin aina! Hyvä omatunto ei anna surullisten ajatusten kasvaa ja versoa, sen saatte uskoa, rakas nuori herra."
Georg katsoi naapuriinsa, pastoriin, päin. Tämä hymyili vanhan uskollisen palveliattaren innosta, mutta ei antanut lavertelunsa häiritä itseään. Kristiina yhä rupatteli.
"Ystävällinenhän se Martti kuitenkin oli", sanoi hän, "kun ei unohtanut olla kiitollisena. Kun te, pastori, hänen sairautensa aikana häntä Jumalan sanalla lohdutitte ja ravitsitte, sanoi hän minulle, että kun hän tervehtyi entiselleen, hän oli teitä muistava. Mutta ajattelin: no, tuo nyt on ihmisten tavallista pakisemista! Kun heille huonosti käy, niin tekevät hyviä päätöksiä, vaan jos heille taas käy hyvästi, niin ovat hyvät päätöksensä unhottaneet! Mutta minulla oli väärä käsitys vanhasta Martista. Hätinä jaksoi hän ulkona liikkua ja tehdä työtä, kun alkoi koota ja säästää, eikä levännyt, ennenkuin oli hanhen saanut ostetuksi. Sitä on hän nyt ahkerasti syöttänyt, sille parhaat palat antanut ja on sen lopulta pastorille tuonut, kun se ensinnä oli oikein lihavaksi syötetty. Tuossa se nyt on! No niin, onpa pastori sen myös runsaasti ansainnutkin. Olenpa omin silmin nähnyt, kuinka hän kiiltäviä taalaria hänelle…"
"Kristiina!" sanoi pastori leppeästi, mutta nuhtelevasti.
Vanha palveliatar oli säikähtyvinään ja rupesi itseään muka torumaan. "No, kieleni on taaskin pyörinyt sydämmen pakosta", sanoi hän. "Mutta olenpa vaiti! Vaieta tahdon! Joskus, olipa se sitten vasta tuomiopäivänä, pitää kuitenkin tulla tiedoksi, mitä pastori niin huolellisesti salaa, kuten suurinta syntiä. Aika on tuleva, kärsivällisyyttä vaan! kärsivällisyyttä vaan!"
Ja hän vaikeni, jolla aikaa Friedrich pastori puheli nuoren vieraansa kanssa, kunnes porstuan vanha seinäkello soi kymmenen. Silloin nousi pastori, kopisti tuhan piipustaan ja käski vanhaa Kristiinaa saattamaan nuorta vierasta lepokamariinsa.
Samassa joku kolkutti ulkoapäin ovelle. Vanha Kristiina kuunteli ja sanoi: "Joku sairas varmaan, joka haluaa taivaallista lohdutusta. Menen vaan heti kuulustelemaan, kuinka ja missä."
Ja kiireesti riensi hän kartanolle. Georg kuuli hänen puhelevan siellä sillaikaa kun Friedrich pastori arvattavastikin lähtöön valmistihe. Vanha Kristiina tuli huoneeseen jälleen.
"On, niinkuin ajattelin", sanoi hän. "Pehtori Wilhelm lähettää pyytämään pastoria Jumalan tähden tulemaan hänen luoksensa, sillä hänen tyttärensä on kuolemaisillaan."
Jalo pappismies kiiruhti kutsua noudattamaan. Kristiinan avulla puki hän päälleen hengellisen virkapukunsa, otti raamatun, kirjojen kirjan, käteensä ja pyysi Georgia, jäähyväisiä sanoessa, olemaan rauhassa ja pitkän, väsyttävän päivämarssin perästä yölepoa nauttimaan.
"Saattaa olla myöhäistä, ennenkuin palaan", sanoi hän. "Elä sen vuoksi odota tuloani."
Vilpittömästi pudisti hän vieraansa kättä ja lähti sitten kiireen kautta. Georg jäi miettiväisenä paikalle. Koko nukkumisen halu oli kuin pois puhallettu.
"No, nuori herra", sanoi vanha Kristiina, "kuinka on, ettekö aio seurata pastorin neuvoa? Tulkaa, vuoteenne on hyvästi hajotettu ja ravisteltu, ja väsynyt mahdatte ollakin."
Georg pudisti päätään. "En ole vielä unissani", vastasi hän, "ja sillaikaa kun te odotatte pastoria, niin jutelkaamme vielä vähän."
Vanha palveliatar näytti tuohon ehdotukseen olevan kovasti mieltynyt ja asetti lampun, johonka jo oli tarttunut, valaistakseen nuorta vierasta makuukumariin, taas paikalleen. Hän istui tuolille pöydän viereen ja osasi taas pian kääntää puhetta isäntäänsä, jota hän näkyi todellakin vilpittömästi rakastavan.
"Saattepa sen uskoa, rakas herra", sanoi hän Georgille, joka tarkkaavasti hänen sanojaan kuunteli, "saattepa uskoa, sellaista isäntää, kuin minun isäntäni on, ette enää tapaa läheltä eikä kaukaa. Hän on totinen Jumalan lapsi. Luuletteko minun koskaan tarvitsevan kuulla kovaa sanaa hänen suustaan? Ei milloinkaan, se on totinen tosi. Aina lempeämielinen, aina kärsivällinen, aina anteeksi antava vanhalle Kristiinalle. Ja niinkuin hän minua kohtelee, niin hän kohtelee kaikkia kyläläisiä. Katsokaahan, rakas herra, kun hän tuli tänne, siitä on jo hyvinkin kolmekymmentä vuotta, silloin oli kylä, joka nyt niin sievältä ja siistiltä näyttää, likainen, kurja, rappeutunut pesä, ja talonpojat olivat laiskoja, jumalattomia ja röyhkeitä. Ei heissä ollut vähääkään hyvää. Olisipa teidän pitänyt nähdä, kuinka pastori sorrettua seurakuntaansa otti haltuunsa. Hän kulki talosta taloon, antoi ihmisille, jotka useinkin röyhkeästi suutaan soittivat, hyviä sanoja ja hyviä neuvoja, auttoi, missä osasi, lohdutti, missä apu ei riittänyt, puhdisti ja karsi ihmisten sydämmet ja sitten myös koko kylän kaikesta loasta ja pahasta. Ensimmäisenä ja toisena vuonna hän ei niittänyt minkäänlaista kiitosta siitä ja saarnasi kuuroille korville. Mutta ajanoloon kävi paremmin ja kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että pastori ei ainoastaan sanoillaan, vaan myös teoillaan toimitti virkaansa, että hän palkastaan runsaalla osalla heikkoja ja sairaita auttoi, silloin alkoivat kaikki häntä rakastaa. Ja missä ensinnä rakkautta löytyy, siihen tulee päälliseksi luottamus ja kuuliaisuus ja kaikki muu ikäänkuin itsestään. Kun pastori huomasi, että hän oli noitten ennen paatuneitten ihmisten sydämmiä sulattanut, työskenteli hän yhä suuremmalla halulla ja rakkaudella rippilastensa parannukseksi. Väsymättömästi piti hän huolta heistä, ajatteli ja näki vaivaa heidän tähtensä, opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja hänen ainoata poikaansa, Jesusta Kristusta, oikein tuntemaan, ja sai heitä syntiä ja paheita vihaamaan niinkuin kuolemaa. Niin kävi kaikki hyväksi ja vuoden perästä ei enää saattanut tuntea entistä kylää ja ihmisiä siinä. Ja luulettekohan, nuori herra, että tuo jalo mies olisi maallisen palkinnon vuoksi tuon tehnyt? Ei toki! Hänen kirkkoherravirkansa ei vieläkään tuota, ei yhtenäkään vuonna, sataakaan taalaria, ja sen hän kumminkin jakaa köyhien kanssa, apuatarvitsevien ja sairaitten kanssa, jotka makaavat tautivuoteellaan eivätkä kykene työhön. Kuinka monta kertaa on hän viime roponsa antanut eikä tiennyt, mistä itse huomenna eläisi. Kun hänelle sanoin: 'pastori, te menette liian pitkälle, oma suu on lähempänä kun kontin suu; pitää tehdä hyvää, mutta ei itseään silti unhottua' — silloin katseli hän minua suurilla ruskeilla silmillään, aina yhä hiljaisena ja levollisena ja minä häpesin. No eipä meiltä ole koskaan vielä puuttunut jokapäiväistä leipää ja kun ei meillä parempaa ollut, niin söimme perunamme suolan kanssa ja olimme sangen iloiset silti! Uskokaa minua, nuori herra, köyhyys ei ole niin paha, kunhan vain on hyvä omatunto ja kunhan rehellisesti velvollisuutensa tekee. En saattaisi olla lainkaan rikas, sillä luulenpa, etten osaisi ikäpäivänäni siihen mukaantua. Tilaisuus tekee varkaan, sanoo sananlasku, ja kun on paljo rahaa ja tavaraa, on myös joka hetki tilaisuus tehdä syntiä. Olen osaani tyytyväinen!"
"Ja siinä teette oikein!" vastasi Georg. "Hyvää yötä nyt kuitenkin!
Minun pitää huomenna varhain lähteä matkalle taas, ehtiäkseni ajoissa
H:n yliopistokaupunkiin."
"Aiotte siis H:iin?" kysyi vanha Kristiina osaaottavasti. "Lukemaan kaiketikin, niinkuin muutkin nuoret herrat, jotka tämän kylän kautta kulkevat?"
"Niin, eukkoseni, lukemaan lähden", vastasi Georg.
"No, kuulkaa". sanoi vilpittömällä suoruudella palveliatar, "silloin voisin kenties olla teille hyödyksi. H:n kaupungissa asuu muuan sisareni. Hänen miehensä on sorvarimestari. Hän on vaan halpa käsityöläinen, mutta hän tietää neuvoa monessa asiassa ja antaa kyllä neuvoa, jollette vaan ole liian ylpeä häneltä neuvoa pyytämään."
"Ylpeydestä ei ole puhettakaan", naurahti Georg. "Kun leipäkori niin korkealla riippuu kuin minulla, ei saa neuvoa eikä apua ylenkatsoa, ja kyllä käyn lankomiehenne luona, hyvä Kristiina."
"Vai olette tekin köyhä, rakas nuori herraseni?" kysyi Kristiina osaa-ottavasti. "No, sitten vasta minua oikein ilahuttaa, että sallimus teidän kulkunne on meidän taloomme ohjannut. Mutta menkäähän jo levolle. Teidän nukkuessa kirjoitan kirjeen lankomiehelleni, että te olette minun suosiossani. Mutta joutukaa, joutukaa, kello mahtaa paikalla olla yksitoista ja pastori saattaa minä hetkenä tahansa palata. Jos hän näkee teidät vielä valveilla, hän tapansa mukaan minua taas nuhtelee. Tunnen jo nuo asiat! Se koskee kipeämmästi kuin kaikki kovat sanat!"
Georg ei vitkastellut sen enempää, ja pian painoi virvoittava uni hänen silmänsä umpeen.