VII.
Sorvarimestari.
Aurinko paistoi heleästi ja linnut livertelivät kun Georg heräsi. Hän hypähti vuoteestaan ja meni akkunan luo. Hän loi katseensa alas puutarhaan, joka näytti erinomaisen hyvästi hoidetulta. Oli kuitenkin vielä varhainen aamu ja talossa oltiin vielä aivan hiljaa. Georg ei tahtonut häiritä ja vaipui mietteisiin. Ei koskaan ennen ollut hän huomannut tyytyväistä mieltä niin isoksi avuksi kuin tässä pikku kylässä, jonka olemisesta hän ei edes ollut tiennytkään. Friedrich pastorin hiljainen, levollinen armollisuus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja melkeinpä hän kadehti häneltä sitä siunausta, jota lempeä, uupumaton toimensa myötään hänen ympärilleen kylvi. "Jospa saattaisit olla hänen laisensa!" ajatteli hän ja päätti ainakin koettaa tuota määrää saavuttaa. Jo ennen eroa äidistä oli hän päättänyt valita jumaluusopin tutkinto-aineekseen ja tuttavuus Friedrich pastorin kanssa yhä vahvisti tuota aikomusta.
"Kallista mahtaa olla, elää ja toimia niinkuin te!" mutisi itsekseen jalo nuorukainen. "Mitä arvoa on maallisilla aarteilla ja rikkaudella niitten rinnalla, joita hän taivaaseen Korkeimman valtaistuimen eteen kokoo? Ja miksikä minä en voisi saavuttaa sitä minkä hän on saavuttanut? Hän oli ja on köyhä, niinkuin minä; minä tahdon hänen esimerkkiään seurata ja hänen jälissä kulkea niin kauan kuin Jumala minulle voimia ja terveyttä lainaa."
Oven narina ja miehen askeleet, jotka puutarhan puolelta kuuluivat, herätti Georgin hänen mietelmistään. Hän loi pikaisen silmäilyn tuonne alas ja näki pastorin, joka ihanaa, raitista kesäaamua näytti nauttivan. Kukkiensa keskellä vaeltaen, virvoitti hän itseään niiden tuoksulla ja kumartui väliin yhden, väliin toisen yli, hellästi niitä kädellään kosketellen. Georg tarkasti hetkisen tuota viatonta tointa; sitten heitti hän reppunsa selkään, tarttui sauvaansa ja meni portaita alas, kiittääkseen ystävällistä isäntäänsä ja jäähyväisiä hänelle sanoakseen. Hänellä oli vielä kolme peninkulmaa H:n kaupunkiin ja toivoi hyvään aikaan sinne saapuvansa, löytääkseen, jos mahdollista, siellä vielä hiljaista asuntoa kohtuhinnalla.
Herttaisella aamutervehdyksellä meni Friedrich pastori häntä vastaan, kun Georg astui puutarhaan.
"Ennenkuin minun jätät", sanoi hän, "pitää sinun minun kanssani varhaisen pikku aamiaisen syödä, maitoa ja leipää, semmoista jota maalla on tarjona."
Lempeällä pakolla sai hän Georgin jälleen reppunsa pois laskemaan. Kun nuorukainen heitti sen kivipenkille, kuuli hän hiljaisen kolinan ja äkkiä muistui rahakukkaro hänelle mieleen, jonka hän eilen illalla metsäpolulla oli löytänyt. Hän säikähtyi ilmeistä muistamattomuuttaan ja kaivoi kukkaron esille.
"Herra pastori", sanoi hän, "tämä raha, josta luulitte, että se oli minulta pudonnut, ei ole minun, keltä liekään hävinneet, ja minä jätän sen teidän käsiinne, että te, oikean omistajan ilmestyessä, sen hänelle takaisin antaisitte."
Friedrich pastori otti kukkaron, luki rahat, jotka hän piti käsissään ja sanoi: "Tuossa on kaksikymmentä louisdoria, paitsi muutamia hopearahoja. Sinun nähden tahdon tuon summan panna sinetillä sulettuun piiloon tallelle ja pitää huolta löydön kuulutuksesta."
Ja niin tapahtui, niinkuin pastori sanoi, ja pian sen jälkeen tulikin omistaja kukkaroaan perimään.
Päätetyn toimen perästä syötiin aamiainen ja vihdoin sanoi Georg jäähyväiset. Friedrich pastori pudisti ystävällisesti hänen kättään.
"Olen oppinut tuntemaan sinua kelpo nuorukaiseksi", sanoi hän, "ja se on minua sydämmellisesti ilahuttava, jos käyt minua tervehtimässä joka kerta kuu kuljet kylämme kautta. Lupaahan minulle, ettet käy taloni ohi, poikkeamatta sisään."
Georg lupasi sen ja vanha Kristiina tuli saapuville jättääkseen vieraalle tuon mainitun kirjeen.
"Viekää se nyt vaan oikein perille, rakas nuori herra", sanoi hän, pudistaen uskollisesti Georgia kädestä. "Sanokaa hyvin paljon terveisiä lankomiehelleni ja sisarelleni, ja kuulkaa, elkää unohtako mitä pastori on sanonut. Jos vaan kerrankaan menette talomme ohi, sisään poikkeamatta, silloin joudutte vanhan Kristiinan kanssa tekemisiin!"
Kunnon ihmisten sydämellisyydestä Georg heltyi kyyneleihin asti ja hyvin vaikealle hänestä tuntui heistä eroaminen. Vasta kun hän oli jättänyt pienen kylän kauas taakseen, herkesi kyyneleet juoksemasta.
Oli jo puolisen aika, kun Georg yliopistokaupunkiin saapui. Vakavia ajatuksia täynnä, käyskenteli hän sen kaupungin kaduilla, jossa hänen nyt piti oleilla moniaita vuosia, ja kaikenlaiset aavistukset tunkeilivat hänen mieleensä.
Ne olivat kuitenkin paremmin iloista kuin surullista laatua; olihan nyt toki halunsa päämäärä saavutettu: opinahjon ovet olivat hänelle auenneet ja hänen henkensä janosi opin jaloja, ihania hedelmiä. Vastukset, jotka hänen pyrintöjään saattaisivat ehkäistä, tahtoi hän kärsivällisyydellä ja mielen lujuudella tieltään karkoittaa.
Georg ensinnä alkoi etsiskellä sopivaa majapaikkaa. Nuo pari peninkulmaa, jotka hän oli vaeltanut, eivät olleet häntä väsyttäneet ja hän eteni kadulta toiselle, tarkastellen ilmoitustauluja, jotka ilmoittivat huoneita vuokrattaviksi. Hän haki ja löysi, mutta eipä liioin sopivia. Kaikki tarjolla olevat huoneet olivat liian kalliit ja kun ilta oli käsissä ja hän yhä vielä etsiskellen ympäri kaupunkia hapuili, alkoi häntä pelottaa. Silloin juohtui hänelle vihdoin mieleen vanhan Kristiinan lankomies, sorvarimestari Wunderlich, ja hän päätti hänen neuvoaan hyväkseen käyttää. Pian oli hän hänen asuntonsa löytänyt ja huomasi että se oli erittäin siisti ja miellyttävä. Hän kolkutti ovelle ja, noudattaen ystävällistä kehotusta käymään sisään, astui hän mestari Wunderlichin työpajaan.
Eräs vanhanpuoleinen mies, silmälasit nenällä, seisoi hyrisevän sorvauspenkin ääressä ahkerassa työssä. Ystävällisen näköinen eukko istui vähän matkaa hänestä rukin ääressä kehräämässä. Kun Georg kävi siistiin tupaan, pani mestari veistimen ja näverin syrjään ja katsoi tuliaa kysyvästi kasvoihin.
"Mestari Wunderlich", sanoi Georg, "minulla on teille kirje kälyltänne
Blumrodesta. Häneltä paljo terveisiä."
"Vai sisareltaniko?" huusi eukkonen, reippaasti seisoalleen hypähtäen; siihen asti oli hän levollisesti rukin ääressä istunut. "Istukaa toki, rakas herra, sillä aikaa katsokaamme mitä hyvä Kristiina on kirjoittanut."
Georg, jolle olo vanhan pariskunnan luona tuntui hyvin kodikkaalta, istuessaan tarkasteli molempia kun he siinä innokkaasti avattua kirjettä lukivat. Pian luku olikin suoritettu, sillä kirje oli aivan lyhyt ja selvä, eikä sisältänytkään muuta, kuu kehotuksen olemaan ystävällinen tämän kirjeen tuojalle, hänen ja pastorin rakkaalle ja arvokkaalle ystävälle. Mestari Wunderlich ei vitkastellut tuon pyynnön täyttämisessä ja kääntyi kohta Georgin puoleen pyynnöllä saada häntä palvella. "Jos vaan saatan neuvoa tahi auttaa teitä asioissanne", sanoi hän, "niin olen käskettävänänne."
Georg ilmoitti huolensa muitta mutkitta. "Jo pari tuntia", sanoi hän, "olen juossut kaupungissa yltympäri, hakeakseni kutakuinkin huokeaa asuntoa itselleni, mutta en ole, vaikka parastani olen koettanut, löytänyt sopivaa kortteeria. Jos minua saattaisitte neuvoa, mestari rakas, ilahuttaisi se minua."
Mestari Wunderlich katsoi vaimoonsa ja tämä nyökähytti päätään. "Kuulkaa, arvoisa herra Wald", sanoi hän herttaisesti hyrähtäen, "olisitte tuon vaivan voinut säästää itsellänne, jos olisitte paikalla tullut minun luokseni. Sillä nähkääs, minulla on talossani pieni yliskamari, joka sopii teille aivan hyvästi. Tulkaa ja arvostelkaa itse."
Vanhus otti avaimen, meni edellä ja Georg talon emännän kanssa seurasivat häntä. Portaat veivät tuonne yliskertaan. Mestari avasi oven ja kaikki kolme menivät pieneen, mutta erittäin hauskan näköiseen huoneeseen. Iloisena katseli Georg paperoittuja, somilla kuvilla ja peilillä varustettuja seiniä, vakavia, kauniita huonekaluja, mukavaa sohvaa, kirjoituspulpettia, joka oli sijoitettu muutaman akkunan viereen, josta oli näköala vilkkaalle kadulle. Georgin mieltymys ei jäänyt mestarilta huomaamatta ja hän hieroi tyytyväisenä käsiään.
"Katsokaa myös tänne, kunnioitettu herra Wald", sanoi hän, kapeaa ovea auki sysäten. "Katsokaa, tämä on makuuhuone. Se antaa puutarhaan päin ja siinä saattaa aivan makeasti ja häiritsemättä nukkua. Onko se teille mieleen?"
"On, onpa liiaksikin!" vastasi Georg hiljaisella huokauksella, koska hän jo edeltäpäin pelkäsi, että tuo ihmeen kaunis asunto olisi liian kallishintainen hänen varoihin nähden.
"No sitten, koska se teitä miellyttää, niin jääkää tänne", sanoi mestari Wunderlich. "Koteutukaa ja ruvetkaa asumaan muitta mutkitta."
Georg hymyili mestarin hyväluontoiselle vaatimukselle. "Olen köyhä ja minun täytyy panna suu säkkiä myöten", sanoi hän, ja hieno puna lensi hänen poskilleen. "Tuon sievän huoneen vuokraa en jaksa maksaa."
"No, mitä joutavia, arvoisa herra Wald!" sanoi mestari Wunderlich. "Vuokraa! Kuka on teiltä vuokraa vaatinutkaan? Te jäätte tänne ja vuokrasta sovimme sitten. Elkää vaan kursailko! Emme käytä huonetta, minä ja eukkoni, ja meitä se ilahuttaisi, jos se on teille mieleen."
Georg vitkasteli kuitenkin yhä. Mutta kuu mestarin vaimo tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja sanoi: "Mitä on sisareni ja herra pastori Friedrich meistä ajatteleva, jos me työnnämme teidät luotamme?" Silloin suostui hän jäämään ja pani reppunsa pois ja matkasauvansa nurkkaan.
"No, niin olemme siis yksimielisiä!" sanoi mestari Wunderlich arvoisalle herra Waldillensa, niin kuin hän häntä yhä eteenkinkäsin kutsui ja jonka kättä hän puristi. "Koteutukaa ja olostukaa vaan ja tulkaa sitten alas luoksemme ja pitäkää hyvänänne halpa ateria. Tahdotteko osottaa meille se kunnia?"
Georg myöntyi ja vanhukset iloisesti jutellen jättivät hänen. Mutta hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, jonka huolenpito oli niin isällisesti häntä johtanut.