VIII.
Kahden vuoden perästä.
"Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!"
Tuo vanha ylioppilaslaulu, jonka eräs iloinen ylioppilaslauma raikkain äänin lauloi, kaikui H:n yliopistokaupungin kaduilla. Ylioppilaat kirjavine lakkineen, neulomisilla ja kullalla reunustettuine jakkuineen, kannus saappaineen, raskaine miekkoineen, jotka heidän sivullaan kalisivat, pitkine tupakkipiippuineen, joista he sakeita sauhujaan vetivät, muodosti elävän, nuorekkaasti raittiin kuvan. Adelbert von Wildström kulki joukon etupäässä. Äänensä kaikui kovimmasti, miekkaansa hän heilutti rohkeimmin ja uljas haikaran sulka heilui hänen samettilakissaan. Hän johti joukkoa iloisiin kemuihin komeaan asuntoonsa.
Adelbert oli, kuten olemme jo oppineet häntä tuntemaan, hyvälahjainen ja jalosydämminen nuorukainen. Jos voimakas ja viisas käsi olisi hänen kasvatustaan ohjannut, olisi hänestä voinut tulla kelpo mies, oikea kansanmies, sillä hän polveutui muutamasta maan rikkaammasta ja jaloimmasta perheestä, ja hänen esi-isänsä olivat aina lähinnä valtaistuinta seisoneet. Kuitenkin vanha kreivi, hänen isänsä, joka oli oikullinen ja kopea herra, turmeli poikansa hyvää luontoa. Hän istutti häneen ylpeyttä, täytti hänen mielensä niillä luuloilla, että muka aatelinen syntyperä ja onnen lahjat ovat kuolevaisten ihmisten kadehdittavimpia lahjoja ja sysäsi hänet ulos maailmaan, panematta hänelle mukaan viisasta opasta vapaan ja vallattoman yliopistoelämän liukkaalle polulle. Nuoren kreivin n.s. "hovimestari" eli holhooja oli kevytmielinen ja tunnoton ihminen, joka enemmän yllytti häntä hulluihin tekoihin kuin varoitti niitä jatkamasta, arvellen muka Adelbertin olevan siksi rikkaan, ettei oppia tarvinnutkaan. Adelbert syöksyi toisesta nautinnosta toiseen ja yhä uusiin huveihin. Kirjansa makasivat eräässä pölyisessä romuhuoneen nurkassa, eikä hänen mieleensä enää juolahtanutkaan, että niiden oikea paikka oli hänen työpöydällään. Alussa tosin hän joskus joutui siitä tunnonvaivoihin; mutta hovimestarin liukkaat sanat, isän varotukset tekemästä työtä liiaksi muka ja erittäinkin mieltymys vapaaseen ja vallattomaan elämään esti hänet voimalla ja vakavuudella henkeänsä kehittämästä ja tietojansa kartuttamasta. Hän eli hauskasti päivästä toiseen ja nautti rikkauttaan, jota hän, huonoja neuvoja varteen ottaen, pian oppi pitämään elämän suurimpana hyvänä.
Tuon meluavan ja uljaan ylioppilasjoukkueen katua alas kulkiessa, kulki samaa katua ylöspäin eräs yksinäinen, sarkatakkinen ylioppilas. Hän kantoi kirjalaukkua kainalossa ja oli menossa kuulemaan erään mainion jumaluusopin professorin luentoa. Hiljaa kulki hän huonerivejä pitkin ja käänsi kasvonsa poispäin tuosta kirjavasta melskeestä, joka häntä vastaan hyökyi. Hän koki päästä varkain sivu. Eräät terävät silmät olivat kumminkin hänet tunteneet ja huomanneet.
"Wald!" huusi iloinen ääni. "Wald, tulehan mukaan!"
Georg — hän se oli tuo huudettu — kääntyi ja tervehti, kumminkaan aikomatta kutsua noudattaa, joka vaan näytti jouduttavan hänen askeleitaan. Mutta kreivi Adelbert kiirehti hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarresta ja näytti varmasti päättäneen olla Georgia laskematta käsistään. "Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Wald", sanoi hän. "Tiedänhän että sinulla on vähän huvitusta täällä, ja että sinun täytyy säästellen elää. Minun on sinua sääli, poika parka. Tule, käy mukaan, ole kerta iloinen iloisten kanssa."
Tumma puna nousi Georgin kasvoille ja hän oli siksi ylpeä, että häntä pisteli mokoma sääliminen. "Jätä minut rauhaan, Wildström!" sanoi hän hieman kiivaasti. "Huvituksia en kaipaa. Minun täytyy mennä luennolle."
Tämän vähäsanaisen ja sukkelan puhelun aikana olivat Adelbertin toverit kokoontuneet hänen ja Georgin ympäri ja yhtyivät puheluun. "Tule mukaan, Wald!" huusivat he. "Yksi kerta ei ole mikään kerta! Pitää sinunkin olla joskus iloinen. Hyi, kuka viitsisi iän kaiken istua kyyryllänsä vanhojen kirjojen ääressä! Lähde! Jollet lähde, niin etpä ole kunnon toveri!"
Puoleksi vedettynä, sysättynä ja tuupittuna täytyi Georgin vastarinnastaan luopua ja yhtyi, vaikka vastenmielisesti, meluavaan ylioppilasjoukkueeseen. Hän kulki äänetönnä tuon ääneen laulavan lauman kanssa ja pahoili sydämmessään että oli heitä tavannut.
Tultiin Adelbertin asunnolle ja kemut alkoivat. Myöhään yöhön pitivät nuoret ylioppilaat juominkejaan, lauloivat, riemuitsivat ja olivat iloisia poikia. Varsinkin varoi Georg nauttimasta liiaksi. Vaikka hän ei tahtonutkaan toisia tuomita heidän pauhaavasta ilostaan, niin oli hänelle kuitenkin vastenmielinen koko meno. Heti kun hän huomaamatta saattoi poistua, teki hän sen kenenkään näkemättä, meni kotia ja istuutui rakkaitten kirjojensa ääreen. Niistä ammensi hän viisautta ja puhtainta, viattominta iloa.
Seuraavana aamuna, kun Georg oli jo useita tuntia ollut työssä, kuului töminää portailta ja Adelbert astui, Georgin suureksi hämmästykseksi, huoneeseen. Nuori kreivi näki Georgin kummastuneet kasvot ja sanoi naurahtaen: "Ihmettelet, Wald, nähdessäsi minut sinun luonasi, mutta tulen sinua moittimaan. Minkä vuoksi et jäänyt minun luokseni? Oletko kenties minuun suuttunut?"
"En suinkaan!" vastasi Georg levollisesti. "Mutta tunsin, etten sopinut seuraanne ja poistuin etten häiritsisi huvituksianne. Toivon, ettet sinä ole siitä minulle suuttunut?"
"En, kun vaan syysi on tiedossa", vastasi Adelbert. "Mutta sano minulle, minkä tähden kartat minua, kun jo olet mahtanut kauvan sitten huomata, että toivoin pääseväni lähempään tuttavuuteen? Jo monesti olen pyytänyt sinua osalliseksi pikku iltamiini ja aina olet halveksinut kutsua. Suoraan sanon sinulle Wald, että kylmäkiskoisuutesi minua vähän pistelee, kun kumminkin hyvää olen tarkoittanut."
"Ja mistä syystä rikkaan kreivin on sääli köyhää poikaa, semmoista kuin minua?" kysyi Georg, jonka kalpeilla poskilla hieno puna rusotti.
Adelbert antoi hänelle kättä ja vastasi: "Syystä että sinua arvostan, Wald. Syystä kun tiedän, että olet parempi kuin kaikki ne iloiset toverit, jotka sanovat itseään ystävikseni, ja" — lisäsi hän hiljemmin "koska tiedän, ettei sinulla ole varoja hankkia itsellesi huvituksia. Elä oudoksu, että koen päästä ystäväksesi! Niistä ajoista asti kun sinä kerran tutkinnossa pääsit minun edelle, tunnen vastustamattoman vetovoiman sinuun."
Georg kääntyi poispäin ja nojausi miettiväisenä akkunaa kohti. Mutta pian välähti lempeä katse hänen silmistään ja hän puristi lujasti ja sydämmellisesti nuoren kreivin kättä. "Olet jalo ihminen, Adelbert", sanoi hän tunteellisesti "ja vahinko on, että … no, yhtä kaikki, tahdon sinulle puhua luottamuksella, ja sitten saat itse lausua mielesi minusta. Kuulehan!"
Hän mietti muutaman sekunnin ja istui sitten vastapäätä kreiviä, joka oli istunut sohvaan.
"Lähtiessäni kaksi vuotta sitten yliopistoon, ei ollut minulla muuta tavaraa kuin kaksikymmentä taalaria ja lupa saada vuosittain viisikymmentä taalaria apurahaa. Kotiin jätin äidin, jonka piti kovin ahkeraan työtä tehdä toimeen tullakseen. Huolimatta vähistä varoistani, olin hyvällä mielellä ja luotin Jumalan apuun. Se tulikin. Tulin tähän taloon, löysin armahtavia ihmisiä, ja alussa minun kävi hyvin hyvästi, apurahani riittivät ruokaan ja asunnon vuokraan ja muut vähäiset menoni suoritin sillä rahalla, mikä lähti yksityisopetuksesta, puhtaaksikirjoituksesta, korehtuurinluvusta j.m.s. Vaivaa oli yltä kyllin, palkka vähäinen; kuitenkin olin iloinen ja onnellinen ja lohdutin itseäni kärsimyksen hetkinä ajatellessa onnellisempaa vastaisuutta. Köyhyyteni ei raskauttanut mieltäni, sillä sen kauhuja en ollut vielä tuntenut.
"Mutta sairastuipa arvaamatta äitini. Lääkäri antoi minulle siitä sanan ja kutsui minua hätään. Kokoilin vähäiset säästöni, kiiruhdin kotiin, hoidin uskollisesti sairasta äitiäni enkä poistunut hänen vuoteensa äärestä, ennenkuin hän taas oli jalkeilla. Kuoleman kovista kourista hän pääsi, mutta käsistään oli halvattu ja siksi jäi; hän ei enää työhön pystynyt. Silloin ensi kerran huomasin kuinka perin raskas on köyhyys ja olin miltei maahan masentua sen kuormani alle. Olin itse oppinut puutetta näkemään, mutta nähdä äitini puutteessa se se koski kipeästi sydämmeeni. Melkeinpä epätoivoon olin joutua kunnes lopulta aloin rauhaa Jumalalta rukoilla ja silloin lepoa sainkin. Jumala johdatti mieleeni ajatuksen, joka näytti minulle keinon millä pääsin hädästä. Sain toistamiseen lukujen jatkamista varten apurahoja, viisikymmentä taalaria, annoin ne äidilleni ja palasin tänne yhtä pennitönnä kuin ennen. Nykyinen isäntäni on muuan käsityöläinen, puuseppä näet. Hänelle kerroin tilani ja aikomukseni. Hän hyväksyi hankkeeni, vieläpä oli minulle avullisena ja opetti minulle ammattinsa. Olinkin ahkera. Aamulla lueskelin, iltapuolella, lähemmäs yösydäntä seisoin sorvauspenkin ääressä ja sorvasin. Jumala palkitsi ahkeruuteni, eikä aikaakaan, niin jo sain käsistäni varsin siistiä ja somia kaluja. Mestarini kiitti minua, julisti minut ammattinsa sälliksi ja pääsin hyväpalkkaiseen työhön kaupungin rikkaimman sorvarimestarin verstaaseen. Aamulla olen ylioppilas, iltapuolella sorvarisälli eikä kukaan tiedä siitä, paitsi kunnon ystäväni Wunderlich, mestari, jonka tykönä teen työtä, ja minä itse. En edes äidilleni kertonut tästä asiasta, koska en tahtonut hänelle lisätä huolta. Hän olisi minua nuhdellut, ottanut kuormakseen yhä suurempia kieltäymyksiä ja minua niin kauan ahdistanut, kunnes olisin suostunut lopettamaan hyväpalkkaisen työni. Tulot siitä riittävät äidilleni huoletonta elämää ja minulle keinoja jatkuviin opintoihin hankkimaan. Niin, olenpa vielä pienen pääomankin itselleni säästänyt hädän ja murheen päivien varalta."
Georg vaikeni. Mutta Adelbert, jonka sydämmeen hänen puheensa oli hellästi koskenut, hypähti seisaalleen ja huusi: "Veikkonen, kuinka noita surkeita olosuhteita saatatkaan sietää!"
Georg naurahti: "Enpä siedä ainoastaan, tunnen itseni onnelliseksi sen ohessa. Teenhän työtä minulle rakkahimman olennon hyväksi, oman äitini hyväksi, koetan häntä tukea ja ilahuttaa hänen viimmeisinä elonpäivinään; ja siitä olen sanomattoman onnellinen. En tahtoisi sitä onneani vaihtaa kaiken maailman iloihin ja nautinnoihin."
"Mutta et saa minua estää sinulle antamasta rikkaudestani osaa", sanoi Adelbert jalossa innossaan. "Tule ystäväkseni, tule luokseni, minua koskaan enää jättämättä! Tulethan, Wald!"
Ja rajusti syleili hän nuorukaista, jonka ylevää mieltä ja hiljaista kuntoa hän osasi arvostaa.
Georg ei ollut Adelbertin herttaisuudelle kylmäkiskoinen. Sydämmellisellä silmäyksellä kiitti hän häntä ja irtautui lempeästi hänen syleilystään.
"Luuletko", kysyi hän, vakavasti häntä silmiin katsoen, "luuletko, että koskaan olisin sinulle elämäni vaiheet kertonut, jollen olisi edeltäpäin päättänyt kaikki avun tarjoukset hylätä! Jos minua arvostat, niin ole puhumatta, Adelbert! Köyhäkin on ylpeä, ylpeys on köyhyyttä suurempi. Sanon sinulle, että onnellinen olen, minulla ei ole hätää mitään; äitini on turvattu ja opettajani eivät minua moiti. Mitä enempää pyydät? Pitäisikö minun vaihtaa kohtaloa sinun kanssasi? Arveletko että luulen sinua onnellisemmaksi kuin itseäni? En suinkaan kadehdi sinua, veikkonen, ja kenties tulee joskus sekin aika, jolloin sinua surkuttelen, vaikka olet muka rikas. Tätä nykyäkään, tässä silmänräpäyksessä, et ole kyllä oikein onnellinen, Adelbert. Eikö totta? Myönnäthän tuon, että löytyy jotakin jalompaa kuin maallinen tavara ja onni! Myönnät, että kullalla ja hopealla ei saa ostetuksi sitä jaloa nautintoa, jota henkisesti rikas mieli kykenee ammentamaan joka kukasta, joka ruohonkorresta. Myönnät, että hengen aarteet ovat kurjaa metallia paljoa jalommat!"
Adelbert oli pahoillaan hyvänsuopain ehdotustensa jyrkästä hylkäämisestä. Mielenkuohunsa kuitenkin pian asettui, kun hänen piti itselleen tunnustaa, että hän Georgin siassa tuskin toisin olisi menetellyt.
"Hyvä", sanoi hän hetken mietittyään. "Puolustat vapauttasi, etkä halua muka kellekään uskoa leipähuoliasi. Olkoon niin, enpä sinua siitä moitikaan. Mutta rikkauden halveksiminen on hullua, kun et ole kokenut sitä nautintoa, minkä se pystyy antamaan. Koetahan muutama kuukausikaan oppia nautintojen suloutta tuntemaan. Jätä tämä talo, muutahan minun asuntooni ja pidä hyvänäsi minun tavaroitani ja päätä vasta sitte, kumpi on meistä onnellisempi."
"Ei", vastasi Georg, "sellaista koetusta en lähde tekemään, koskapa sen loppu on minulla jo tiedossa. Anna minun rauhassa kulkea omaa tietäni. Sillä tiellä onpa kylläkin vastuksia ja vaivoja, olkoon, vaan sen varrella kasvaa monta tuoksuvaa kukkaakin."
Adelbert oivalsi, että kaikki koetukset muuttaa Georgin lujaa mieltä olisivat turhia. Hän nousi ja antoi Georgille kättä.
"Jää hyvästi", sanoi hän. "Arvostan ja rakastan sinua, sen saat uskoa. Jos kävisi sinulle kohtalosi joskus liian raskaaksi, niin muistahan minua. Olen milloin hyvänsä aulis sinua auttamaan. Kenties olet joskus huomaava, että vaikka hengenlahjat ovat kylläkin arvolliset ja kunnialliset, rikkauden valtaa eivät kuitenkaan mitkään muut vallat voita. Jolla on rahaa, sillä on kaikki; sillä kaikki on hänellä tarjona, kaikki taipuu tuon ihmeen viehättävän, keltaisen metallin alamaisiksi. Rahalla saa vaikka mitä."
"Saako rauhaakin?" kysyi Georg. "Saako autuuttakin, todellista autuutta, joka on siveellisen ja jumalisen elämän kalliin kukka?" Adelbert säpsähti ja Georg huusi: "Ei koskaan, eipä koskaan tule se rikkaitten osalle, ja joskus se sinulle selviää, joskin nyt epäilet sanojani. Jos ruumis hekumassa elää, niin henki nääntyy; mutta parempi on, että ruumis hukkuu kuin sielu. Ethän silti ole onnellinen, Adelbert, joskin käsissäsi on kaikki rahavalta; mutta minä olen onnellinen, vaikka olen köyhä ja puutteitten kanssa taistelen. Kadehdit minua, vaikka et sitä itsellesi tahdo myöntää muka."
"Vai eikö sinun mielestäsi siis yksikään rikas saattaisi olla onnellinen?" naurahti Adelbert, heittäytyen uskottomaksi.
"Eipä vainkaan", vastasi Georg lujasti; "joka vain maallisia aarteita pitää hengen aarteita parempina."
Adelbert vaikeni hetkeksi. Totuus oli häneen koskenut. Sitten pudisti hän Georgin kättä jäähyväisiksi ja sanoi: "Voi hyvin! Joka elää näkee kumpi meistä on oikeassa!"
"Olkoon menneeksi!" suostui Georg ja Adelbert meni.