IX.
Pastoria tervehtimässä.
"Siis on tosiaankin, arvoisa herra Wald, lähdön hetki tullut, ja te jätätte meidät vanhat, minut ja vaimoni, yksin tänne ikävöimään", sanoi mestari Wunderlich Georgille, joka, vanha reppu selässä ja vanha tukeva tammisauva oikeassa kädessä, seisoi hänen edessään. "Eipä ole helppo meidän tottua teidän poissa-oloonne. Minusta tuntuu, kuin rakas poika meiltä lähtisi kun te meistä erkanette."
"Ja minusta tuntuu, kuu minun pitäisi erota hyvästä isästä ja hellästä äidistä", vastasi Georg kyynelsilmin. "Kiitos, kunnon ihmiset, kaikesta hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette minulle osottaneet, enkäpä sitä koskaan unhota."
"Ei kannata kiittää!" huudahti mestari Wunderlich. "Minua saatte oikein häpeämään, herra Wald! Olette opetuksellanne ja esimerkillänne tuhatkertaisesti palkinneet sen ystävyyden minkä ehken olemme saattaneet teille osottaa. Onpa kristillinen nöyryytenne ja hurskautenne suorastaan minua uudeksi ihmiseksi tehnyt. Muistakaahan vain meitä vanhoja niinkuin me teitä varmaankin aina muistelemme."
Georg syleili rehellistä miestä ja hänen hyvää vaimoaan ja hyväili heitä kuin rakkaita omaisiaan ikään. Wunderlichin vaimo lähetti paljon terveistä sisarelleen ja Blumroden pastorille, ja niin lähti Georg vihdoin matkoihinsa. Muutamat ylioppilaat, jotka ulkona häntä odottivat, saattoivat häntä vähän matkaa. He olivat niitä harvoja ystäviä, jotka hän yksinäisessä, hiljaisessa menossaan oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan. Heistäkin erosi hän lopulta ja kulki nyt yksinäisenä ja miettiväisenä Blumrodeen vievää tietä.
Hän tuumaili mihin toimeen hänen olisi rupeaminen tästä puoleen. Hänen yliopistovuotensa olivat menneet, apurahoja ei enää maksettaisi ja hänen piti taas kotia päin lähteä. Pitikö hänen joutua äidilleen vaivaksi? Sitä hän ei halunnut. Hän päätti pastori Friedrichin, vanhan ystävänsä kanssa siitä neuvotella.
Auringon laskussa saapui hän Blumroden kylään ja suuntasi kulkunsa ystävänsä taloa kohti, jota hän lähes yhteen vuoteen ei ollut nähnyt. Veräjän takaa kurkistellen, tapasi hän hänet taas kukkien seurassa toimimassa, kuten oli tapansa. Noitten suosikkien hoidosta, joiksi hän kukkiaan sanoi, oli kunnon pastorille lepoa ja virkistystä hänen virkatoimien jälkeen ja hän ylpeili siitä että hänellä oli muka kauniimpia kukkalavoja kuin naapureilla.
"Hyvää iltaa, pastori!" huusi Georg veräjän takaa, joka erotti hänet ystävästään.
Pastori Friedrich katsahti ylös ja kasvonsa kirkastuivat, nuorukaisen nähdessään. "Salve! salve! amice! (Terve! terve, ystävä)", huusi hän ääneen ja kiirehti veräjää avaamaan ja tervetullutta vierasta sisään päästämään. "Terve, terve, sydämmellisesti tervetullut, rakas poikani!"
Herttainen syleily todisti niitä muuttumattomia ystävyyden tunteita, joita oli heillä kummallakin sydän täynnä. Puutarhaan sisään tultuaan, joutuivat pian innokkaaseen jutteluun, ja Georgin tuli vastata useaan kysymykseen, joihin hyvänsuopea kunnon pastori halusi vastausta. Georgin piti kertoa hänelle jokainen pieni seikka, joka oli kohdannut häntä heidän viime yhdessäolon jälkeen, ja hän sen tekikin lyhyin sanoin.
"Tänä viime vuonna", sanoi hän, "olen ollut entistä ahkerampi, koskapa tutkinto oli edessä. Usein istuin lampun himmeässä valossa yösydämmeen asti kirjoituspöytäni ääressä ja lueskelin hartaasti pyhäin miesten kirjoja, jotka meille palavalla innolla kristillisyyden sanomattoman ihanaa oppia julistavat. Joskin ruumis oli toisinaan väsynyt, pysyi henki toimivana ja ahkeruuteni tuli kerrassaan palkituksi. Olen tutkinnossa parhaimmat todistukset saanut."
"Sen kyllä arvasin", sanoi pastori Friedrich, ystävällinen hymy huulillaan ja taputteli Georgia herttaisesti olalle. "Jumala antaa aina ahkeralle palkintonsa, eikä oppi ojaan kaada, tieto tieltä sysää."
"Toivonkin että taivaallinen isä minua auttaa", jatkoi Georg, "sillä nyt, kun yliopistovuoteni ovat menneet, en osaa sanoa kuinka tästä puolen jaksan huolta pitää omastani ja äitini elatuksesta. Te sen tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että papiksi aikova toisinaan häätyy monta vuotta odottamaan ennenkuin hänelle vaikutusala suodaan, jossa hän Herran viinamäessä saa työskennellä ja palkkansa niittää. Mitä tehdä sillä aikaa, odottaessani? Vähäiset varani, joita säästellen olen koonnut, ovat pian lopussa."
Pastori Friedrich pani kätensä selän taa ja ajatteli mikä olisi sopivin menettely Georgin asemassa. "Kun lopetin opintoni", sanoi hän, "oli onni minulle suosiollinen, jotta sain opettajan viran erään kunnianarvoisan aatelismiehen perheessä, ja tämän aatelisen herran toimesta sain sitten nykyisen virkani. Enpä siis ole oppinut tuntemaan kovin ankaran köyhyyden painostavaa tunnetta ja luulenpa, että menettelet parhaimmin, Georg, jos seuraat esimerkkiäni ja samaten kotiopettajan tointa itsellesi hankit."
"Sen teen mielelläni", myönsi siihen Georg, "mutta ilman mahtavien suosiain avutta on vaikea perille päästä. Kuitenkin hyvä on toivossa elää ja Jumalan apuun luottaen pitää ryhtyä toimiin. Jollei hankkeeni onnistu, ei tule muu neuvoksi, kuin jumaluusopilliset opinnot heittää tuonnemmas ja antautua käsityöläiseksi, kunnes suotuisammat ajat koittavat. Se on katkera valinta, mutta se pitää kärsiä, jos niin on Jumalan tahto. Ero rakkaista kirjoista, innostuttavasta tieteestä, on vaikea; lohdutuksena on kuitenkin se ajatus, että tuo tapahtuu pakosta, että sillä saatan ilahuttaa sairasta ja heikkoa äitiäni hänen elämänsä ehtoona. Parempaa palkkaa en pyydä."
"Silloin olet oikeassa uskossa, rakas poikani!" huusi vanha Kristiina, astuen näkyviin muutaman pensaikon takaa, josta hän oli Georgin viime sanat kuullut. "Silloin olet oikeassa uskossa!" huusi hän vielä kerran ja lankesi lemmikkinsä kaulaan ja suuteli häntä sydämmellisesti. "Kunnioita äitiäsi, ja olet menestyvä maan päällä, ja hänen siunauksensa sinulle huonetta rakentaa. Mitä äidillesi teet, on Herra sinulle tuhatkertaisesti palkitseva!"
Georg vastasi vanhan rehellisen palvelian hyväilemisiin sydämmellisesti, niinkuin poika äidilleen, ja kiitti häntä hänen voimallisesta lohdutuksestaan. "Koska molemmat", sanoi hän hänelle ja pastorille, "hyväksytte aikomustani, niin olen ilomielin ryhtyvä käsityöhön. En ollut vain varma mielessäni sen suhteen olisiko minulle mitä hyötyä, papiksi aikomiseeni nähden, aivan maallisten asiain kanssa askaroimisesta. Olisiko tuosta häiriötä mitään eli hankaluutta jotain vasta? Entä unohdan kaikki tähänastiset opintoni?"
"Ole huoleti kerrassaan, veikkoseni", lohdutteli pastori Friedrich, "rehellinen työ, olkoon mikä hyvänsä, on aina Jumalalle otollinen."
"Olkoon sitten menneeksi, jollen kotiopettajaksi heti pääse, niin käsityöläiseksi rupean, puusepän oppiin menen ensinnä, sitte vasta papiksi jos Jumala suo", päätti Georg.
Tuon jälkeen menivät huoneeseen ja rupattelivat kaiken iltaa keskenään.