X.
Eräs poika.
Georg tuli kotiinsa. Noina ensi päivinä tulonsa jälkeen hän antautui kokonaan seurusteluun rakkaan äitinsä kanssa, mutta sitten hän alkoi kuulustella miellyttävää kotiopettajan virkaa. Hän kolkutti monelle ovelle ja moni ovi avattiinkin hänelle, mutta ei kukaan ottanut hänen anomustaan varteen. Vanha salaneuvos Wedel, ainoa, jonka suosiollinen puoltosana oli ollut hänelle hyödyksi, oli äskettäin kuollut ja ne oudot ihmiset, joita Georg puhutteli, syöttivät häntä tyhjillä puheilla ja korulauseilla. Hänen vähäiset varansa loppuivat ja täytymys pakotti hänet antaa kirjain levätä ja ryhtyä jo tuttuun puusepän ammattiin.
Syvissä ja haikeissa mietteissään istui hän iltahämärässä äitinsä vieressä, ajatellen millä tavoin ilmoittaisi hänelle niin varovasti kuin suinkin olevansa pakotettu rupeamaan jonkun kaupungin puuseppämestarin sälliksi. Se oli mitä karvainta nieltävää, sillä hän pelkäsi, että äiti muka kovasti tuota paheksisi. Kauvan riitelivät ajatukset keskenään hänen aivoissaan; kymmenesti häneltä puuttui mielestään sopivia sanoja, kunnes äiti itse lopulta vaati häntä syyn ilmeiseen mielenkuohuun julkilausumaan. Nyt hän häätyi pakostakin ilmoittamaan oikea tilansa, turhat ponnistuksensa sitä parantaa ja viimeinen keino millä suojella itseänsä ja äitiänsä nälän ja kurjuuden kauhuilta. Hänen äänensä värähti ja kaikui onttona; silmänsä oli hän luonut maahan eikä hän uskaltanut äitiään kasvoihin katsoa pelosta että niissä mielipaha näkyisi. Lopulta kuitenkin katsoi arasti ylös ja näki äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän tarttui äitinsä käsiin ja puristi niitä katkerimman surun vallassa.
"Elähän itke, äiti", lohdutteli hän. Kuumat kyyneleesi polttavat sydäntäni, kun en kyennyt huojentamaan huoliasi."
"Huolianiko, rakas, kallis poikani?" vastasi äiti. "Vai luulet, että itken huolesta. Enpä suinkaan! Ilon, ihastuksen kyyneliä silmäni vuodattavat, autuaallisia kyyneliä siitä onnestani, että saan sanoa sinua, Georg, pojakseni! Oi, Georg, tuon teet todellakin äitisi tähden. Kättesi työllä tahdot auttaa äitiäsi, olla hänelle tukena hänen elämänsä iltahetkenä, Jumala siunatkoon sinua siitä, rakas, hyvä lapsi!"
Hän syleili häntä ja siveli laihtuneella kädellään hellästi Georgin poskia. Tämä hengitti huokeammin.
"Jumalalle kiitos!" huusi hän. "pelkäsin surettaa sinua kovasti ja näen nyt ilokseni, että olet voimakkaampi ja lujempi kuin minä. Nyt on kaikki hyvä. Ilomielin teen työtä ja sinun tyytyväisyydestäsi olen saava runsaimman palkintoni. Jo huomispäivänä lähden työpaikkaani."
"Ethän toki aio kokonaan minusta erota?" hätäili Georgin äiti. "Se olisi liian raskasta."
"En", vastasi Georg. "Joka ilta olemme yhdessä. Tässä isossa kotikaupungissani löydän kaiketikin semmoisen työpaikan, ettei minun tarvitse olla yötä mestarin talossa. Kun on jokukaan joutohetki, tulen luoksesi nauttimaan sinun seuraasi. Saatpa nähdä, äiti kulta, että yhdessäolomme on tuleva varsin hupaiseksi ja onnelliseksi."
"Varmaankin, aivan varmaan", äiti vakuutteli hyvällä mielin. "Ja Jumala on uskollisen äidinrakkautesi palkitseva, ennenkuin sen arvaatkaan. Jumala on armollinen ja vanhurskas ja rakastavainen isä; hän tuntee sydämmesi ja kaikki ajatuksesi; hänen kätensä on sinua ohjaava ja puhtaimpaan onneen sinua johtava, sinun sitä aavistamattakaan."
"Äiti", vastasi Georg, "olen onnellinen, jahka olet sinä tyytyväinen. Jos sinä onnelliseksi itseäsi tunnet, olen minäkin onnellinen. Sinun hymysi, sinun ystävällinen katseesi on ihanin palkintoni."
Aamu ehti tuskin valjeta seuraavana päivänä, ennenkuin Georg suoriutui matkaan ja lähti kaupungin kuuluisimman sorvarimestarin puheille, jolla oli kaiken vuotta useampia kuin kahtakymmentä sälliä työssä. Hän tarjoutui työhön, eiköhän mestari David näyttänyt vastahakoiseltakaan; olipa kylläkin halukas avaamaan hänelle työpajansa. "Minun pitäisi kuitenkin nähdä näyte työkyvystänne", sanoi hän, vieden Georgia sorvauspenkkinsä ääreen. "Tuossa, tehkääpä tästä norsunluupalasta sakkinapelo. Jatketaan sitte puhetta."
Georg meni suoraan työhön ja käytteli työkaluja erinomaisen taitavasti. Muutaman minuutin perästä oli hänen käsistään lähtenyt hyvin soma ja sievä mestariteos, niin että mestari David oli vallan ihmeissään.
"Taitonne kyllä toteutuu!" huusi hän iloissaan, Georgia ystävällisesti olalle taputtaen. "Teidän kykyistä miestä olen kauvan kaivannut ja luulenpa, että meistä tulee hyvät ystävät."
Hän tarjosi Georgille jotenkin ison viikkopalkan ja Georg siihen suostui sillä ehdolla että joka ilta, työn päätettyä, saisi mennä äitinsä luo ja siellä olla yötä. Mestari David ei pannut vastaan; ja oli siis tullut jumaluusopinylioppilaasta sorvarin sälli.
Vuosi kului eikä minkäänlaisia muutoksia tapahtunut Georgin oloihin, paitsi että hänen mestarinsa päivä päivältä enemmän häneen mieltyi ja että Georg puolestaan suostui hänkin mielellään olemaan vastakin sorvarina. Jouto-illat äidin luona olivat hänelle hupaisena korvauksena toisinaan kylläkin raskaasta päivätyöstä, ja olipa myös moni hetki, erittäin sunnuntaipäivinä, jolloin hän saattoi vapaasti antautua mieluisten kirjain lukemiseen.
Eräänä päivänä mestari David hyvin iloisen näköisenä tuli hänen luokseen ja pyysi puhutella häntä kahden kesken.
"Rakas Wald", sanoi hän, "ruhtinas Hermann, kuninkaamme veli, aikoo muuatta linnansa huonetta koristaa kaikellaisilla hienoilla ja siroilla veistoksilla, ja oli jo aamulla varhain kutsuttanut minut luokseen, antaakseen minulle asianomaisia käskyjään. Mutta voidakseni hänen tilauksiaan vastaanottaa täytyy minulla olla moniaita piirrustuksia, joita ruhtinaan ei käy muualla tekeminen kuin linnassa. Siihen kuluu paljo aikaa, enkä saata sen vuoksi itse tuohon työhön ryhtyä, muita tehtäviäni kokonaan laiminlyömättä. Siis kysyn teiltä, luuletteko olevanne tarpeeksi taitava noitten piirrustusten tekoon? Työstänne maksetaan kylläkin hyvä palkka."
Georg mietti tarkkaan, ennenkuin vastasi ja huomasikin pian siihen pystyvänsä. Tyytyväisenä kertoi hän aatteitaan mestarille, joka ihastui ikihyväksi.
"Te olette siihen työhön aivan omiaan!" huusi hän hyvällä mielin. "Ryhtykää siihen jo huomenna varhain, ja elkää orjailko ruhtinasta, jos hän, niinkuin luultava onkin, työtänne hieman katselee. Hän on vallan ystävällinen ja armollinen herra, joka suopi hyvää kaikille."
Huomenna lähti Georg ruhtinaan linnaan. Hän käytettiin isoon huoneeseen, jossa oli työ toimitettava. Katsomatta paljon ympärilleen, alotti hän paikalla työtään ja piirrusteli hyvin uutterasti. Hän lie jo piirrustellut parisen tuntia, kun muutamasta ovesta pienoinen poika, noin kahdentoista vuotias, tuli huoneeseen ja pysähtyi Georgin työtä katsomaan. Hän kyseli niitä näitä, teki muutamia varsin teräviä huomautuksia ja käyttäytyi yleensä niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että Georg mieltyi häneen ja rupesi hänen kanssaan iloiseen pakinaan. Tuo mukava ja kaunis poika, ja hän oli todellakin niin kaunis kuin Amor, kävi yhä vilkkaammaksi ja tuttavallisemmaksi ja näytti hyvin Georgiin suostuvan. Mutta äkkiä heitti hän juttelemisen kesken, sanoen: "Nyt on tarpeeksi pakinoittu; täytyy ruveta läksyjäni lukemaan, jotta en saisi nuhteita isältäni."
Hän juoksi muutaman kaunistekoisen kirjoituspöydän luo ja alkoi hartaasti lukea, Georgin sillaikaa levollisesti piirrustellessa. Hän luuli poikaa ruhtinaan palvelian pojaksi.
Puoli tuutia oltiin ääneti. Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin huomio kääntyi häneen uudelleen.
"Mikä nyt, koska noin huokaat, poikaseni?" kysyi hän rakkaasti.
Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt vaivaan aivojani, saamatta asioita selville. Taas saan isältä toruja."
"Missä on kotiopettajasi, poikaseni?" kysyi Georg. "Eikö hän palaakkaan?"
"Ei, hän on lähtenyt myötyriksi ja minun pitää saada uusi opettaja", vastasi poika. "Isä ei ole kuitenkaan vielä ketään löytänyt. Onpa ikävä asia! Kuka tietää, kuinka kauvan pitää näin yksin tuskitella."
Alakuloista poikaa kävi Georgin sääli ja hän kysyi häneltä ystävällisesti: "Entäpä minä sinua autan?"
"Kiitos, jospa vaan auttaisit!" huusi pikku veijari, iloisesti tuoliltaan hypähtäen. "Olisinpa sinulle siitä kovin kiitollinen."
"No katsokaamme ensinnä, mikä paikka kangertaa", sanoi Georg ja meni kirjoituspöydän ääreen. "Hetkisen saatan olla jouten, jahka sen jälkeen olen sitä uutterampi."
Hän istui pojan viereen ja auttoikin häntä läksynsä vaikeudet voittamaan, mutta ei silti ruvennut suorastaan oikomaan hänen vääriä käsityksiään. Panihan vain pojan ajattelemaan ja parastaan koittamaan. Eikä poika tylsä ollutkaan. Jahka Georg oli ehtinyt tekemään moniaita kysymyksiä, ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut oikealle tolalle.
"Sinä et auta minua sillä tavalla kuin entinen opettajani", naurahti poika, "ja kumminkin ymmärrän minä nyt läksyni paremmin kuu ennen. Mistä se tulee?"
"Aivan luonnollisesta syystä", vastasi Georg. "Sinun pitää vain ajatella opittavasi, niin kaikki selviää; kuta enemmän aivosi ajattelevat, sitä pikemmin pääset asian perille."
"Hyvä, että sen tiedän!" arveli poika. "Kun saan taas uuden opettajan, sanonpa hänelle heti, että hänen tulee opettaa sillä tavalla kuin sinä, sitten opin varmaan sangen paljo asioita ja isäni on siitä hyvillään."
"Rakastatko isääsi oikein sydämmestä?" kysyi Georg.
"Tietystikin rakastan!" vastasi poika innokkaasti. "Etpä osaa arvatakaan kuinka hyvä hän on! Kerrassaan hyvä ja varsinkin kun olen oikein ahkera. Silloin lahjoittaa hän minulle aina tuhannen laatuisia kaluja ja puhuttelee minua niin rakkaasti. Kuulisit vain!"
"No, koska hän siitä on mielissään, että olet ahkerana, niin ryhtykäämme taas paikalla työhön", kehotteli Georg ja rupesi uudelleen kirjoihin käsiksi.
Poika kuunteli hänen opetuksiaan, innosta ja tyytyväisestä mielestä loistavin silmin, ja niin sukkelaan sujui asiat, hänen varteen ottaessaan Georgin opetuksia, että työnsä kaikki oli suoritettu ennenkuin varsin tuntikaan oli mennyt.
"Tuleepa isä oikein hyvälle tuulelle, kun hän tänä päivänä kuulustaa läksyäni", sanoi hän kovin tyytyväisenä. "Siitä saan sinua kiittää ja tahdon sinua siitä syystä oikein rakkaana pitääkin. Mutta mikä on oikeastaan nimesi? Enhän sinua vielä tunnekaan, vaikka niin ystävällinen olet."
"Sano minua Georgiksi ja minä sanon sinua Friedrichiksi", vastasi Wald.
"Olen nimesi nähnyt kirjoistasi."
"Niin, Friedrichiksi olen kastettu, isoisäni kaimaksi", sanoi poika. "Siis nimesi on Georg? Se on sangen kaunis nimi ja minua ilahuttaa, ettet ole Junnuja etkä Jusseja."
Georg naurahti, hyväili lapsellista ystäväänsä ja ryhtyi taas piirrustustyöhönsä.
"Ka, eihän ole minulla lupa sinua viivytellä", hoksasi pikku Friedrich, pannen kirjansa syrjään. "Nyt pitääkin minun mennä isäni luo, enkä sinua enää tapaakaan tänä päivänä. Mutta huomenna varhain, Georg! Eikö totta, tulet kaiketikin takaisin tänne! Autathan minua silloin taas?"
"Autan vainkin, lapsikulta!" lupaili Georg, "joskin minun pitäisi sen jälkeen hetken kauvemmin olla omassa työssäni, ole huoleti."
Poika juoksi pois ja Georg jäi piirrustelemistaan ahkerasti jatkamaan. Kuitenkin teki hän tänä päivänä monta virhettä ja piti usein tarttua pyyhegummiin, poistaakseen väärin vedettyjä viivoja ja piiruja paperista, tehdäkseen taas uusia. Tuo ajatus: "jospa voisit tulla tuon pojan opettajaksi!" jäi hänen mieleensä ja teki hänet hajamieliseksi.
"Isä!" sanoi pikku Friedrich tyytyväisenä, "tänä päivänä olen saanut uuden, kelpo tuttavan."
"Kenen olet tuntemaan oppinut, poikaseni?" kysyi rakkaasti eräs komea mies, jonka ryhti oli kerrassaan jalo ja arvollinen.
"Erään sorvarinsällin, nimeltä Georg", vastasi poika.
"Sorvarinsällinkö? Sepä kumma. Kuinka olet hänen kanssaan niin pian tuttavuutta tehnyt?"
"Hän oli ystävällinen ja auttoi minua lukutyössäni", sanoi Friedrich.
"Sorvariko sinua luvuissasi neuvonut?" kummaili isä.
"Niin, niin, sorvarinsälli tosiaankin, se, joka tekee piirrustukset uusiin veistoksiin", vakuutti pienokainen. "Ja olisitpa vaan nähnyt, kuinka taitavasti hän osasi minulle kaikki asiat niin selväksi tehdä! Olisit mennyt vallan kummiisi. Olen yhdessä tunnissa hänen johdollaan enemmän oppinut kuin entisen opettajani edessä kahdeksassa päivässä."
Isä kävi tarkkaavaksi ja käski poikansa juurta jaksain kertoa mitä kaikkea hän Georgin kanssa oli puhunut.
"Tuleeko tuo nuori mies huomenna takaisin?" kysyi hän.
"Tulee, ainakin on hän luvannut minua vielä auttaa", vastasi poika.
"Kaiketi on hänellä lupa siihen, isä?"
"Kyllä, kyllä. Se on oleva minulle hyvin mieluista, jos hän sen tekee."
Poika juoksi pois ja keskustelu loppui.