XI.
Jumalan siunaus.
Kello soi juuri yhdeksän pääkaupungin korkeimmasta tornista, kun Friedrich iloisesti "hyvää huomenta" toivottaen astui siihen huoneeseen, jossa Georg jo tunnin toista oli ahkerasti piirrustellut.
"No", kysyi hän luottavaisesti? "kuinka on asian? Autatko minua tänäänkin?"
"Totta kai, ystävä rakas", vastasi Georg. "Olenhan sen sinulle luvannut."
Hän pani lyijykynän syrjään ja istui Friedrichin kanssa tämän työpöydän ääreen. Pian olivat molemmat työssään, toinen kysyi, toinen vastasi, toinen neuvoi, toinen otti neuvosta vaarin, ja niin innokkaasti olivat siihen työhön käsiksi ryhtyneet, että eivät huomanneetkaan oven hiljaista narinaa, joka varovasti avattiin, tahi eivät siitä huolineet, vaan aivan levollisesti ja vapaasti sitä tointaan jatkoivat. Ennenkuin tunti oli loppunut, oli Friedrich lukunsa päättänyt ja löi tyytyväisenä kirjan kiinni. "Kuule, Georg", sanoi hän, "niin loistavasti kuin eilen opin läksyni, isän minua kuulustellessa, en ole vielä koskaan osannut. Olisin suonut, että olisit ollut siellä näkemässä kuinka hän minua palkitsi."
"Kerrohan kuitenkin", kehotti Georg.
"No, kerron sen kyllä piankin", rupatteli poika. "Ensiksi suuteli hän minua, sitten kiitti hän, että olen hyvä poika muka, ja lopulta lupasi antaa minulle pikku hevosen, jos vielä kahdeksan päivää olisin yhtä ahkerana kuin eilen."
"No, sepä on hyvä!" sanoi Georg. "Sitten pitää meidän aika tavalla työskennellä; sillä hevosta haluat kaiketi omaksesi, vai kuin?"
"Se, se vasta hauska olisi!" huusi Friedrich; "osaan jo vähän ratsastaa, ja, jos minulla vain on oma hevoseni, opin kyllin ratsastamaankin."
"Ja minkäpätähden et oppisi?" kysyi Georg.
"No, sinä et halua joka päivä auttaa minua ja omin neuvoin en ole suoriutuva luvuissani, joskin ponnistaisin voimien takaa", pahoili poika.
"Kuinka saatat uskoa, etten sinua auttaa tahtoisi!" lohdutteli Georg.
"Teen sen aivan mielelläni."
"Tahdotko todella?" riemuitsi Friedrich ja alkoi hyppiä aivan haltioissaan. "Silloin on hevonen jo käteeni käymässä. Oletpa oikein hyvä ja kyllä sinusta isälleni olen puhuva ja sinua kiittävä jotta hänkin sinuun mieltyy. Tuossa paikassa menen hänen luokse."
Jo teki lähtöä, mutta ei ehtinyt varsin ovelle asti. Ovi aukeni näet ja
Friedrichin isä tuli sisään.
"Siinä hän on isäni itse!" huusi Friedrich riemuissaan Georgille, joka heti nousi seisoalleen ja teki syvän, kunnioittavaisen kumarruksen.
"Istukaahan vain paikallanne, hyvä herra", kehotti Friedrichin isä ystävällisesti. "Istun viereenne, sillä minulla on jotain teille sanottavaa. Olenko teille tuttu?"
Georg kielsi: "enpä muista teitä ennen nähneeni."
"Yhdentekevä", sanoi Friedrichin isä. "Mutta meistä ehkä tulee tuttavia. Friedrich" — hän käski poikaansa — "menepä toiseen huoneesen; hetken päästä saat palata."
Poika nyykäyttäen Georgille ystävällisesti päätään poistui ja hänen isänsä istahti tämän viereen.
"Häädyn ensinnäkin teille tunnustamaan", sanoi hän, "että olen jo hetken aikaa toiseen huoneesen kuullut keskusteluanne poikani kanssa ja että olen vallan ihmeissäni, huomatessani käsityöläisen niin oppineeksi mieheksi. Vastatkaahan kysymykseeni: ettekö ole muuta kuin sorvarinsälli?"
Georg oli vähän aikaa ääneti, ujostellen. Häntä arvelutti aivan oudolle ihmiselle ruveta selvittämään niitä omituisia asioitaan. Friedrichin isä huomasi Georgin epäröivän mielen ja hän koitti rohkaista häntä puhumaan.
"Kertokaa minulle vain suoraan ajatuksenne", kehotteli hän niin yhtaikaa herttaisella ja arvokkaalla tavalla, että Georg heti rohkasi mielensä. "Uskokaa minulle kaikki. En vilpistele, sen saatte uskoa, enkä ole väärinkäyttävä luottamustanne."
Georgin ujous hävisi nyt kerrassaan ja hän alkoi selvittää kuinka jumaluusoppia oli ollut tutkimassa, mutta köyhän ja sairaan äitinsä tähden heittänyt luvut kesken, ryhtyäkseen höylään ja sahaan.
Tuo vieras mies teki yhä uusia kysymyksiä niin taitavasti että Georgin elämä oli ykskaks hänellä selvänä. Georgin jaloa luonnetta hän jäi kovasti ihmettelemään.
"Koht'siltään saatte enempää kuulla minusta", sanoi hän noustessaan ja pudisti sydämmellisesti Georgin kättä. "En tällä kertaa tahdo teitä viivyttää."
Hän katosi ovesta keveällä päännyykäyksellä. Mutta Georg jäi hyvin omituiseen mielentilaan. Hän oli vallan hämmästyksissään tietämättä mitä ajatella tästä kaikesta. Se vain oli hänestä selvä, että kukaties hänestä on tuleva Friedrichin opettaja. Se ajatus riemastutti häntä ja hänen oli vaikea levollisin mielin piirrustustyötään jatkaa.
Monta päivää meni. Joka aamu hän Friedrichiä neuvoi eikä hän ollenkaan aavistanutkaan, että noilla lukutunneilla pojan isä heitä näki ja kuuli. Vihdoinkin tuli sunnuntai, minkä päivän hän tavan takaa oli äitinsä seurassa. Nytkin istui hän aamupuolella päivää äitiään vastapäätä ja luki hänelle ääneen muutamaa saarnaa parasta-aikaa, kun muuan komeapukuinen, kuninkaallinen palvelia tuli ovesta sisään, suuri kirje kädessä.
"Vastausta en jää odottamaan", sanoi hän, jättäen Georgille kirjeen, ja poistui.
Mutta Georg oli kauan epäilevällä mielellä, tietämättä hyvää vai pahaako sanomaa oli siinä kirjeessä, mikä oli hänen käteen laskettu. Lopulta hän särki sinetin kovin uteliaana ja aukasi kuoren. Siinä oli iso, laskettu paperi ja paperin sisässä kauniisti kirjoitettu kirje. Viimemainittuun hän tarttui, luki sen nopeasti, kalpeni ja heittäysi tuolille melkeinpä varattomaksi.
"Herran tähden, mikä sinulle tuli, onko paha sanoma?" hätäili äiti.
"Eipä vainkaan, äiti rakas", vastasi Georg, joka oli jo tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään ja jonka silmistä loisti riemullinen mieli. "Polvistukaamme ja kiittäkäämme Jumalaa, joka suuressa armossaan meitä on muistanut."
Aivan haltioissaan hän halaili äitiään ja purskahti isoon itkuun. Vaan ne oli ilon kyyneleitä, joita hän vuodatti.
Kun mielenkuohu oli asettunut, hän ryhtyi kirjeen lukemiseen äidille.
Se kuului näinikään:
"Arvoisa herra Wald.
Tietämättänne olen ollut saapuvilla teidän opettaessanne poikaani ja huomannut, että olette oivallinen opettaja ja kasvattaja. Olen hankkinut teistä tarkkoja tietoja ja huomaan nyt että minkä olette minulle elämänvaiheistanne kertoneet on kaikki totta; sitä vain pahoilen, että suuren ujoutenne vuoksi en heti päässyt tietämään koko kuntoanne. Joka on pitänyt niin uskollisesti kuin te huolta köyhästä ja sairaasta äidistään on varmaankin tuleva pojalleni uskolliseksi ystäväksi ja kelpo opettajaksi. Pyydän siis teitä rupeamaan prinssi Friedrichin kotiopettajan virkaan. Tässä on valtakirja.
Teille suosiollinen
Ruhtinas Hermann."
Riemuhuuto pääsi Waldin rouvan suusta ja uudestaan hän tarttui poikaansa syliksi.
"Jumala sinua palkitsee, näet sen, poikani rakas. Hän kostaa sinulle sitä hyvää minkä olet tehnyt minulle, niinkuin rakas isä ainakin. Kiitos Jumalalle korkeudessa."
"Aamen!" sanoi Georg; ja molemmat polvilleen lankesivat, hiljaisessa rukouksessa kaikkivaltiasta kiittääkseen hänen siunauksestaan.
Kun oli asettunut heidän mielikuohunsa, Georg otti käsiinsä ruhtinaan lähettämän valtakirjan ja huomasi, että hän oli kuudeksi vuodeksi nimitetty prinssi Friedrichin kotiopettajaksi eli "hovimestariksi" ja että hänelle oli palkaksi myönnetty tuhat taalaria.
Kyllä arvaa noitten kelpo ihmisten iloa; äsken olivat olleet perin köyhiä; nyt oli heitä nostettu maallisen onnen korkeimmille kukkuloille. Heidän iloaan en kertoa osaa.