XII.
Loppu.
Georg oli siis saanut palkinnon uupumattomasta uutteruudestaan ja äitinsä hellästä huolenpidosta. Ruhtinas Hermann oli kerrassaan jalomielinen ja hyväsydämminen eikä hän kohdellutkaan poikansa opettajaa niinkuin palkollista kohdellaan, joka vain rahasta työnsä tekee, vaan todellisena ystävänä; hyvissä väleissä ne sen vuoksi olivat keskenään. Kuta tarkemmin hän tuli Georgia tuntemaan, sitä enemmän hän häneen mieltyi ja sitä suurempaa suosiota ja kunniaa hän hänelle osotti. Prinssi Friedrich puolestaan oli yhä sanomattoman ihastunut kelpo opettajaansa ja edistyi ihmeen nopeasti kaikissa tieteenhaaroissa, jotta opettajalla ei ollut kuin sulaa iloa oppilaastaan.
Kuitenkin Georg pysyi nöyränä. ylpeyttä, kopeutta, toisten halveksimista ja heidän vikojensa suurentelemista, — semmoisia ja muita vikoja, jotka helposti ihmisen sydäntä valloittavat onnen ollessa myötäisenä — hän Jumalan avulla karkoitti kauas luotaan eikä milloinkaan unohtanut kiittää kaiken hyvän antajaa siitä hyvästä minkä nautti ja, Jumalan jälkeen, ruhtinas Hermannia. Kiitollisuuttaan hän koetti osottaa sillä tavoin että yhä isommalla huolella ja rakkaudella toimitti kallista opettajanvirkaansa. Sille viralleen hän antautui kaikin voimin, sitä varten hän lueskeli ahkerasti hyvää kirjallisuutta, kyetäkseen näet yhä paremmasti opettamaan oppilastaan, ja rukouksesta taivaalliseen isään haki hän joka päivä siihen uutta voimaa ja uutta intoa.
Georgilla kun nyt oli isonlainen rahapalkka ja hänelle kun ystävät ja suosiat sen lisäksi antoivat yllin kyllin arvokkaita anteja, niin olisi hänellä ollut tilaisuutta kaikkiin rikkaan miehen nautintoihinkin, vaan hänestä oli parempi pysyä entisessä kohtuudessa ja kieltämyksessä. Suurin nautinto oli hänellä velvollisuutensa täyttäminen, tieteelliset opinnot ja tutkimiset sekä oppineitten kanssa seurustelu. Suuren maailman rauhattomuus ja touhu ei häntä ensinkään miellyttänyt, vaikka hänen täytyi toisinaan siinäkin olla osallisena ruhtinas Hermannin tahtoa noudattaakseen. Tuo maailma oli hänestä kovin tyhjä, vaikka päältäpäin kaunis; pian hän kyllästyi siihen joutavaan loistoon palatakseen tavallisiin, jokapäiväisiin askareihinsa ja niihin ryhtyäkseen uudella innolla jälleen.
Varojaan käytti hän mitä jaloimmalla tavalla. Toisen puolen palkastaan hän antoi rakkaalle äidilleen. Mikä jälelle jäi, kun hän ensinnä oli omat, vähäiset menonsa suorittanut, sen hän taitavasti säästellen köyhille jakeli, joitten tiesi hädässä olevan, mutta jotka olivat siksi häveliäät etteivät kerjätä kehdanneet.
Sillä lailla hän levitti siunausta ympärilleen ja oli onnellinen.
Joku vuosi ehkä oli mennyt vasta kerrotuista tapauksista, niin ruhtinas Hermann kutsui Georgin muutamiin loistaviin pitoihin, joita hän aikoi pitää veljensä, silloisen kuninkaan kunniaksi. Georgin piti tietysti kutsua noudattaa ja hän saapuikin määräaikaan komeasti valaistuun juhlahuoneustoon. Noissa isoissa saleissa kulki edestakaisin juhlapukuisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja herroja, soitto raikui ja itsekukin tuli juhlaan tyytyväisen näköisenä toisten kanssa seurustellakseen miellyttävimmällä tavalla. Nuo ylhäiset useatkin ystävällisesti tervehtivät Georgia ja heidän kätensä, joitten sormissa oli kalliita sormuksia helmineen, puristivat hänen kättään. Nöyrästi hän vastasi tervehdyksiin, kumartaen vasemmalle ja oikealle, ja peräytyi johonkin hiljaiseen loukkoon, saadakseen olla huomaamatonna. Mietteissään ollen hän ei isosti välittänyt vilkkaasta touhusta hänen ympärillään; arvaamatta tunsi hän että takaa kosketeltiin hänen hartioitaan. Kääntyessään hän hämmästyi nähdessään nuoren kreivin Adelbert von Wildströmin, joka tervehti häntä sydämmellisellä syleilyllä.
"Kreivi Wildström! Tekö?" ihmetteli Georg. "Vai te täällä? Luulin teidän olevan kaukana täältä, ihanassa Italiassa."
"Tänään vasta koteuduin sieltä", selvitti Adelbert. "Mutta, Wald rakas, miksi minua teitittelet? Olemmehan ystäviä ja koulutovereita."
Georg pisti kätensä tarjottuun kreivin käteen ja katsoi häntä kauan ja pitkään.
Adelbert oli hyvin muuttunut. Verevästä, komeasta nuorukaisesta oli tullut kalpeakasvoinen, kyyryselkäinen ukko. Silmän säihkyvä, leimahtava tuli oli sammunut ja surkea hymy oli hänen ohueilla, ummistuneilla huulillaan. Georgin tuli häntä kovasti sääli ja kreivi Adelbert kyllä arvasi hänen ajatuksiaan.
"Olenko mielestäsi hyvin muuttunut?" ilvehti hän, heittäytyen iloisemmaksi kuin olikaan. "Olen paljo kokenut, ja tosihan on, että vaivainen kaikki kokee. Eikä siis kummakaan, jos olisin vähä vanhentunut. Mutta ei ole kaikki hukassa sentään vielä. Onhan minulla kultaa ja kunniaa kylläksi; entäpä ne palauttavat punan poskilleni."
Georgin sydämmeen tuo ilvehtiminen koski kipeästi. "Adelbert!" nuhteli hän, ystävänsä kättä puristaen, "huomaan sen tapahtuneeksi minkä olen varonut; sinun on käynyt huonosti. Älä luule minua pettäväsi; näen selvästi, että onnellinen et ole."
Nuoren kreivin käsi vavahteli ja hänen kasvonsa menivät surkean näköisiksi. Vaan kohta hän siitä tointui ja alkoi kehua: "Erehdyt, ystäväni. Olen onnellinen, sillä menen toisesta nautinnosta toiseen, toisesta huvista toiseen. Mailma on iloa täynnä."
"Semmoinenko elämä sinua tyydyttäisi?" ihmetteli Georg. "Sinuako, jolla aina ennen oli jaloja ja yleviä pyrintöjä? Sinua, joka terävällä älylläsi huomasit turhaksi ja joutavaksi työttömyyden ja huvittelemisen? Mielesi on tyytymätön, kyllästynyt, sairas etkä ole ruumiiltasikaan terve enää. Olet onneton ja hyvin tiedät onnettoman olevasi, mutta olet liian ylpeä sitä tunnustaaksesi. Adelbert rakas, nöyrry jo, avaa ystävällesi sydämmesi ja varmaankin olet tunteva helpotusta. Rakastan sinua, Adelbert, rakastan sinua koko sydämmestäni, koskapa tiedän että olet jalomielinen, kunnon toveri. Luota minuun ja purkaa minulle huolesi, joita rintasi on täynnä."
Adelbertin mieli oli kuohuksissa.
"En rupea täällä sinulle puhumaan asioistani", kielsi hän ja äänensä vapisi, "en täällä; ei kellään muulla paitsi sinulla ole lupa katsoa sydämmeni sopukkaan, he minua pilkkaisivat. Mutta huomenna tulen asuntoosi, huomenna!"
"Älä huomenna, vaan heti paikalla, tässä hetkessä juuri", kiivasteli
Georg, "menkäämme kamariini, siellä saamme olla kahden."
Melkeinpä pakosta Adelbert seurasi ystäväänsä ja hetken päästä olivat isoäänisistä pidoista poistuneet Georgin hiljaiseen ja rauhalliseen kamariin.
"Täällä on hyvä olla", kiitteli Adelbert, ystäväänsä syleillen, "ja täällä, rinnatusten, sylitysten myönnän että olet oikeassa, että olen kauan ollut ereyksissä, että onneton olen, vieläpä senkin, että en enää toivokaan onneani löytävän. Et perättömiä jaaritellut, arvellessasi: Ei kukaan rikas ole onnellinen, joka maallisia tavaroita paremmiksi arvostaa kuin sielun aarteita."
"Vaan yhtä totta on sekin, että ei ole milloinkaan liian myöhäistä väärältä tieltä poiketa ja oikealle palata", Georg väitti, nuorta kreiviä kädestä tarttuen. "Heitä sikseen huolesi, Adelbert. Vielä olet nuori ja parhaassa iässä. On helppo uusille tavoille ruveta ja rauhaan päistä."
"Jumala suokoon, että puhut totta niinkuin viimmeksi toisiamme tavatessa", Adelbert arveli, Georgin viereen istuutuen. "Vaan kuitenkin kuule minua. Elämäni vaiheet on pian kerrottu, josta näet mielentilani."
Georg kuunteli tarkkaan hänen kertomustaan.
"Puoli vuotta aikaisemmin kuin sinä jätin hyvästit yliopistolle", Adelbert kertoili, "ja niille nuorukaisille, joita ystäviksi sanoin. Olin opista köyhempi kotiin palatessani kuin kotoa lähtiessäni. Isäni ei välittänyt siitä mitenkä olin aikaani käyttänyt. Olihan vain siitä mielissään, että osasin hyvästi käyttäytyä ylhäisten keskuudessa, että hänen ystävänsä minua kiittelivät hienosti sivistyneeksi muka ja että näytti siltä kuin olisin ison kaupungin lukemattomissa huveissa hyvin viihtynyt. Toisesta seurasta kiirehdin toiseen, kävin tansseissa, teaatereissa, konserteissa; kaikkialla minua siedettiin ja hyvänä pidettiin. Eikä minulta rahaa puuttunut milloinkaan, kauniita hevosia ja koiria minulla oli, isälläni oli kaikista komeimmat kekkerit. Siinä huvitusten virrassa uiskentelin myötään ja siinä luulossa muka että olen onnellinen."
"Mutta kohtapa alkoi tuo kaikki minua kyllästyttää", Adelbert huokaili, "sanomaton tyhjyys raskautti mieltäni ja kosti minulle joka nautinnon. Olin niin typerä, että en syyttänyt siitä itseäni, vaan niitä ihmisiä, joitten kanssa olin tekemisessä, ja arvelin muka, että jahka toiseen kaupunkiin pääsen, niin viriää elämänhalu uudelleen. Kulin kaupungista toiseen, toisesta maakunnasta toiseen, kävin Pariisit, Lontoot, Wienit, Napolit, mutta vaikka syöksyin huvitusten ja nautintojen vuolaimpaan virtaan, en milloinkaan päässyt siitä tyhjyydestä erilleni, joka oli minua epätoivoon saattaa. Veneziassa houkuteltiin minua peliin antautumaan. Voitin pelissä paljon. Se huvitti minua muutaman viikon; mutta sitten käännyin pelisaleille selin enkä enää kortteihin tarttunut. Ratsastelin, olin miekkasilla, kävin tansseissa, istuin yökaudet hilpeäin toverein kanssa pikarein ääressä; mutta en löytänyt mielenrauhaa, en milloinkaan sydämmessäni tuntenut lämpimän onnellisuuden tuntoa; aina vain samaa kaipuuta ja tyytymättömyyttä. Lopulta sairastuin ja päätin lähteä kotiin, luopua kaikesta, mitä 'onneksi' sanottiin, ja loput ikääni elää, samoin kuin tuhannet ennen minua, kyllästyksissä ja välinpitämättömyydessä. Tässä nyt näet minua, Georg, onnettomana ja sinua kadehtivana; sillä sinä" — huokaili hän — "olet onnellinen."
"Joka sinuakin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehdä haluan", Georg huusi, silmännurkassa kirkas kyynel.
Adelbert huokaillen sohvan nurkkaan painui. Mutta Georg yhä rakkaammasti alkoi häntä puhutella: "Olet itse kokenut kuinka vähä rikkaus voipi sinua tyydyttää, vaikka se antaa sinulle vallan korkeinta onnea saavuttaa jos viisaasti osaat sitä käyttää. Näet, Adelbert, onnellinen olin jo köyhyyden kanssa otellessa; sillä löysin sielulleni rauhaa velvollisuuteni täyttämisestä. Koetahan sinäkin täyttää velvollisuutesi. Tee työtä, kokoile hengenaarteita ja ihmisiä onnelliseksi tekemään rupea. Olet rikas ja ylhäistä sukua, vieläpä on Jumala sinulle antanut hyvän sydämmen ja jaloja hengenlahjoja. Koetapa ja yritä semmoiseen virkaan, missä sinulla on paras tilaisuus hyvän siemeniä kylvää ympärillesi. Ei ole sinulle mahdoton päästä kuninkaan valtaistuimen läheisyyteen. Kun tarmokkaan työsi ja taistelusi hedelmiä olet nauttimassa ja muille hyvyyttäsi jakelemassa, silloin tulen luoksesi kysymään vieläkö onneton olet ja epätyytyväinen. Mitä silloin vastaat?"
"Että olen onnellinen ja että siitä saan kiittää sinua", Adelbert huusi ja heittäysi innoissaan ystävänsä syliin. "Niin, sinua seurata haluan, sillä puheesi on tosi. Oikeata onnea ei käy rahalla ostaminen, sillä se kasvaa tuoksuvana kukkana vain pyrkimisestä jalon ja hyvän perään, vakaisesta työstä ja uutterasta voimain ponnistuksesta."
Adelbert piti sanansa ja Georgin ennustus toteutui. Mahtavan kuninkaan ministerinä hän levitti siunausta suuren kansan keskuuteen, ja Georg oli hänen apulaisena, uskollisena ja rakkaana ystävänä. Ylioppilaasta, entisestä kotiopettajasta ruhtinas Hermannin hovissa on tullut piispa ja kaikki kansa rakastaa ja arvostaa häntä. Hänen äitinsä on aikoja sitten kuollut ja hän muistaa häntä vielä kaipuulla ja surulla. Mutta muuan kelpo mies, kuninkaan hovisaarnaajaksi päässyt, entinen Blumroden pastori Friedrich, on hänen ystävänään, jolle hän saa sydämmensä huolet uskoa, sekä myös Kristiina, joka yhä on pastorin talossa uskollisena palveliana ja herttaisilla rupattelemisillaan häntä lohduttaa. Vaan kaikki ovat onnellisia, sillä heillä on kallis aarre sydämmissään: rauha Jumalan kanssa, joka on heitä isällisesti holhonnut ja johtanut elämän kaitaisella tiellä.