KAHDEKSAS LUKU
Maya-soturi.
Vielä kaikui Tenangan tuskanhuuto ilmassa. Mutta sydämensä epätoivossakaan, joka oli sitä suurempi, koska hän ei ainoastaan kunnioittanut Pabloa muinaisten kuninkaitten jälkeläisenä, vaan todella vilpittömästi rakasti rohkeata, miehuullista nuorukaista, ei nuori maya unohtanut uudelleen ladata laukaistuja pyssyjä, puolustaakseen ammutun ruumista viimeiseen saakka.
Syvä huokaus sattui hänen korvaansa; hän kääntyi ja katsoi silmiin
Pabloa, joka kohotti päätään.
Tenanga kiljahti ilosta ja hypähti hänen luokseen:
"Oh, sinä elät, Hualpa, kuningas! Kaikkien jumalien kiitos!"
Hän polvistui haavoittuneen viereen, tuki tämän päätä, ja hänen kätensä tunnusteli varovasti sitä kohtaa, mistä veri vuoti tämän kyljestä.
"Hengitä syvään ja pitkään, herra."
Pablo teki niin; Tenanga tarkkasi pelokkaasti vaikutusta: haavoittunut hengitti säännöllisesti sisään ja ulos.
"Oi, kiitos näkymättömille — kiitos! Sinä paranet, herra, sinä paranet, haavasi ei ole kuolettava."
"Tarkasta, amigo", vastasi Pablo heikolla äänellä, "luoti osui selkääni, mutta se on varmaan luiskahtanut kylkeen päin; siihen koskee".
Varovasti maya paljasti kupeen ja huomasi suureksi ilokseen olevan, niinkuin Pablo arveli; häijyn zapotekin luoti oli luiskahtanut pitkin kylkiluuta loukkaamatta mitään arempia osia. Vauhdin ankaruus, jolla Pablo oli suistunut kiviä vasten, oli saanut hänet tainnoksiin.
Tenanga repäisi Pablon hienon paidan kahtia; pyssy kädessä, tähystellen rantoja haukan silmin hän juoksi portaita alas, kastoi vaatekaistaleen veteen ja riensi takaisin.
Huolellisesti hän viillytti haavaa, asetti märän vaatteen sen päälle, otti nahkavyön Pablon vyötäisiltä ja kiersi sen hänen rintansa ympärille, niin että side pysyi paikoillaan ehkäisten verenvuodon, joka ei ollut kovin runsas.
Jälleen hän tähysteli vihollisia. Heistä ei näkynyt merkkiäkään. Kenties he arvelivat Pablon kuollessa saavuttaneensa tarkoituksensa; kenties he olivat vetäytyneet pois siksi, että hänen luotinsa oli kaatanut heidän johtajansa Huntohin, tai siksi, että he pelkäsivät lähestyä helposti puolustettavaa tornia.
"Minä teen sinulle vuoteen, herra." Tenanga nousi tornin valtavilla kivillä katettuun yläosaan, missä oli kaksi huonetta, joiden ikkunat antoivat virralle päin; sitten hän palasi käytävään, joka ympäröi tätä tornin nelinurkkaista yläosaa. Siinä kasvoi ruohoa ja pensaita. Hän kokosi lehtiä ja kuivaa ruohoa, ja niin hän oli pian laittanut välttävän vuoteen.
"Tule, kuningas, nojaa minuun, minä tuen sinua."
Osoittaen intiaanin suurta kykyä kärsiä ääneti Pablo kesti tuskat, joita hänen haavansa tuotti joka liikahduksella, ja lepäsi pian rauhallisesti vuoteellaan. Tenanga otti Pablon lakin, riensi veden partaalle, täytti sen ja juotti janoista nuorukaista. Hän tiesi, että suuri haava aina tuottaa polttavan janon. Heti sen jälkeen Pablo vaipui uneen verenvuodon heikentämänä.
Tenanga istui aseet vieressään ylhäälle portaitten
pieleen, mistä hän suojassa saattoi nähdä virralle.
Kanootti oli alhaalla turvassa keinotekoisessa satamantapaisessa.
Suorakulmainen torni oli rakennettu jykevistä sementti-iskoksella liitetyistä kivijärkäleistä, jotka jo vuosisatoja olivat uhmailleet säitä ja tuulia; sen pitempi sivu oli virran suuntaan, ja heti sen alapuolella alkoivat pauhaavat putoukset. Tornin pystysuoria seiniä saattoi kiivetä vain korkeiden tikkaiden avulla; ainoan pääsytien sinne tarjosivat rintasuojuksella varustetut portaat. Joskin nuorukaiset siten olivat jossakin määrin hyökkäyksiltä suojassa, ei Pablon haavoittumisen takia pako ollut ajateltavissa. Tenangan ainoana pelkona oli ruokavarain puute. Tosin hänellä vielä oli vähän maissileipää ja muutamia palasia suklaata, mutta ne eväät olivat kylläkin niukat. Tenanga tiesi, ettei monen peninkulman alalla ollut ainoatakaan kylää; he olivat sankassa aarniometsässä, Guatemalan autioimmassa seudussa. Väsymättömän valppaasti tähystelivät tuon kuvapatsaana istuvan nuorukaisen silmät pitkin rantoja, havaitsematta kuitenkaan mitään epäilyttävää.
Tenanga päätti tutkia rannan heti pimeän tultua saadakseen selville, olivatko zapotekit jääneet vai lähteneet. Jos he vielä olivat siellä, he luultavasti virittäisivät nuotion ja siten ilmaisisivat itsensä; ei ollut ajateltavissakaan, että he siitä luopuisivat varoen tornissa olevia pakolaisia, joista toinen oli, jollei kuollut, niin ainakin pahasti haavoittunut. — Yö laskeutui maille.
Pablo nukkui yhä vielä, ja Tenanga päätti uskaltaa retken.
Kun oli aivan pimeä, hän astui kanoottiin ja souti vastavirtaan vasemman rannan puolta; päästäkseen eteenpäin kovassa virrassa hänen täytyi voimakkaasti käyttää airojaan, mutta niiden loiske hukkui putousten pauhuun.
Mielestään kyllin pitkälle soudettuaan hän viillätti kanoottinsa virran poikki ja hiipi mitä suurinta varovaisuutta noudattaen metsän läpi virran vartta alas, vaanien näkyisikö missään tulenhohdetta. Mutta hänen tutkiva silmänsä ei havainnut mitään. Samalla hän pääsi varmuuteen siitä, että zapotekien vene oli kadonnut; heidän oli siis täytynyt soutaa virtaa ylös. Silloin hän palasi kanootilleen, ja myötävirran viemänä hän oli pian taas tornissa. Pablo nukkui yhä vielä.
Tenanga ojentautui lepäämään porrasten juurelle voidakseen herätä, jos virralta kuuluisi vähintäkään epäilyttävää ääntä.
Yö kului rauhallisesti. Sen loputtua hän meni katsomaan Pabloa, joka oli valveilla ja pyysi vettä; hänellä oli kova haavakuume.
Tenanga, joka ei enää epäillyt sitä, että zapotekit olivat lähteneet tiehensä, päätti mennä jo ennen päivän valkenemista rannalle ruokaa hankkimaan. Hän ilmoitti aikeensa Pablolle, joka oli samaa mieltä.
Metsästyslaukussaan olevat vähäiset eväsvarat hän asetti haavoittuneen viereen.
Hän oli löytänyt rikkinäisen saviastian, jonka hän täytti vedellä ja asetti Pablon vuoteen ääreen. Sitten hän poistui luvaten palata niin pian kuin mahdollista.
Pablolla oli kuume, mutta hän oli tajuissaan eikä kärsinyt kovia tuskia. Hän söi hiukan kuivaa leipää, pureskeli kappaleen suklaata ja vaipui sitten uneen. Kun hän lyhyen uinahduksen jälkeen avasi silmänsä, oli jo päivä. Aurinko paistoi suoraan ovesta sisään, ja ikkuna-aukoista näkyi sininen taivas. Nyt vasta nuorukainen tarkasti turvapaikkaansa. Lattiana oli lujasti toisiinsa liitettyjä kiviä; seinissä näkyi vielä jäännöksiä korkokuvista, joissa esiintyi omituisen muotoisia ihmisiä ja eläimiä. Sitten hänen katseensa osui hyvin säilyneeseen mahtavaan kuvanveistokseen. Se esitti kookasta ihmisolentoa, jonka hiukset valuivat olkapäille kummallisen, kruunumaisen pääkoristeen alta, ruumista peitti jonkinlainen panssari ja hartioilla oli viitta. Kädet pitivät kilpeä ja miekkaa; sääret olivat paljaat mutta jaloissa oli sandaalit. Kuvaan oli kaiverrettu ihmeellisiä, salaperäisiä merkkejä. Se oli varmaan aikoinaan ollut maalattu, sillä nytkin vielä näkyi värien jälkiä syvennyksissä. Pablo ei koskaan ollut nähnyt sellaista kuvaa; mutta se muistutti suuresti piirroksia, joita hän oli nähnyt Meksikon ja Keski-Amerikan valloitusta käsittelevissä kirjoissa. Niissä kuvattiin samantapaisesti intiaanien ruhtinaita. Hän hätkähti: siinähän oli kuvakuninkaan tai -soturin rinnassa sama merkki, kuin hänelläkin oli omassa rinnassaan.
Hän katseli kauan kuvaa, jonka katse oli kuin elävä. Vähitellen hänestä tuntui, kuin olisi kuva saanut eloa, kuin se olisi hitaasti kohottanut silmänsä häneen. Sitten hänet taas valtasi sanomaton heikkous, ja hän sulki jälleen silmänsä.
Hän nukkui kauan.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, hän näki edessään omituisen olennon. Pablo ei tietänyt, valvoiko hän vai näkikö unta. Huoneessa istui ihmisolento, nähtävästi intiaani, jonka lumivalkoiset hapset riippuivat laihoille, ikivanhoille, kurttuisille kasvoille. Yläruumista peitti puumannahka, joka jätti laihat käsivarret paljaiksi. Yhtä laihoja sääriä peittivät nahkaiset säärystimet, ja lumivalkeilla hiuksilla oli kevyt nahkalakki, josta liehui kirjavia höyheniä. Käsissään tämä ihmeellinen olento piteli jousta ja nuolia.
Olisi saattanut luulla häntä kuvaksi, niin liikkumattomana hän istui.
Mutta nyt hän loi ystävällisen katseen Pabloon.
Kimeä, lapsimainen ääni kysyi mayankielellä: "Oletko palannut takaisin kauhujen kotiin? Oletko kaatunut teulesien miekkaan?"
Pablo ei ymmärtänyt hänen kysymystään. Hän tiesi kyllä, että alkuasukkaat olivat antaneet espanjalaisille, koska nämä käsittelivät heidän mielestään ukkosta ja salamaa, nimen jumalat, teules. Mutta mitä tarkoitti ihmeellinen mies, joka istui siinä kuin haudasta noussut?
"Olen haavoittunut pahasti ja etsin täältä suojaa."
"Tiedän, tiedän", vastasi kirkas ääni, ja sitten ukko nauroi kimeästi. "Heidän miekkansa tekevät hyvää työtä; täällä ei ole ainoatakaan kohtaa, joka ei olisi veren tahraama. He kuolivat kaikki, kaikki; miksi sinä palasit? Kuka sinä olit? Mitä haluat täällä kuninkaan tornissa?"
Koko tuon omituisen ihmisen käytös oli miltei kammottava.
"Ken olet sinä, nuorukainen, jonka kasvot ovat Nezualpillin?"
"Olen Pablo del Roca, maya", vastasi nuorukainen huomaamattaan espanjankielellä.
Miehen käytös muuttui kokonaan, ja selvällä espanjankielellä hän sanoi puhuen aivan toiseen sävyyn kuin äsken: "Sano minulle, kuinka jouduit tänne?"
"Olen riistetty pois kodistani ja kuolemanvaarassa. Pakenin rohkean ystävän kanssa, ja täällä sattui minuun luoti."
"Kuka sinua vainoaa?"
Pablo oli vaiti; hän ei tietänyt, olisiko viisasta ilmaista vihollisen nimeä, joka kenties oli ihmeellisen intiaanivanhuksen ystävä.
"Valkoihoisetko sinua takaa ajavat?"
"Ei, mahtava intiaani."
Vanhus purskahti taas kimeään nauruun.
"Intiaani, intiaani? Hihihii! Mayako? Eikö hän pelkää jumalia? Miksi hän sinua vainoo? Mitä olet hänelle tehnyt?"
Pablo ei tahtonut ilmaista sukuperäänsäkään ja vastasi siis: "Olen kasvanut espanjalaisten parissa enkä tiedä, millä olen herättänyt mahtavan miehen vihan."
Vanhuksen säkenöivät silmät tuijottivat häneen.
"Olet kasvanut espanjalaisten parissa. Niin minäkin — niin minäkin", sanoi hän hiljaa, melkein arasti; "he tahtoivat tehdä minusta papin; minä kasvoin seminaarissa, kuuntelin kristittyjen laulua ja rukouksia, luin kirkkoisäin kirjoja. Mutta minä kaipasin vanhoja jumalia. Kuningasten varjot väikkyivät ympärilläni, hiljaisina ja surullisina; he ja kaikki soturit, jotka olivat kaatuneet espanjalaisten miekkaan, katselivat minua ylenkatseellisina. Silloin minä karkasin valkoisten luota metsään vanhojen kuninkaitten kotiin. He puhuvat minulle, minä kuulen heidän äänensä; minä olen onnellinen, onnellinen. Tyhmät sanovat minua metsien hupsuksi, mutta minä olen onnellinen, onnellinen."
Pablo ymmärsi nyt, että kummallinen vanhus oli mielisairas, raukka, jonka järki ei ollut kestänyt vanhan uskonnon ja kristittyjen uuden opin välistä ristiriitaa.
Hetken äänettömyyden jälkeen ukko sanoi taas aivan eri äänellä: "Sinä olet haavoittunut, nuorukainen? Salli minun tutkia haavaasi. Minä osaan niitä käsitellä!" Ja ennenkuin Pablo ehti häntä estää, koetteli vanhus hellin käsin ja huolellisesti haavoittunutta paikkaa.
"Pikku seikka vain, paranee pian; ole huoleti, minä tuon sinulle parantavia yrttejä. Mutta missä on ystäväsi, josta puhuit?"
"Hän lähti metsään ampumaan jotakin syötävää meille."
"Hupsu poika, miksi ei hän tullut minun luokseni? Kutka sinua takaa ajoivat, nuorukainen, mayatko?"
"Ei, zapotekit."
"Oi, oi, ja te olette heidät karkoittaneet?"
"Niin, he pakenivat tappavia luotejamme."
Taaskin vanhus nauroi kimeästi: "Hihihii! Tahtoivatko orjat koetella voimiaan vapaiden mayojen kanssa? Hihihii! Mainiota, mainiota!"
Hetkisen kuluttua hän alkoi puhua levollisesti ja yksinkertaisesti: "Et voi jäädä tänne, sinun täytyy tulla minun kotiini; siellä voin sinut hoitaa terveeksi."
"Asutteko lähellä?"
"Virran rannalla."
Vanhus puhui nyt niin järkevästi, että Pablo luuli erehtyneensä arvellessaan häntä mielipuoleksi.
"Minun täytyy odottaa toveriani, sitten käytän mielelläni hyväkseni vieraanvaraisuuttanne. Mutta kenties teille koituu vahinkoa siitä, että minua autatte", hän jatkoi, "kerroinhan teille jo, että minua ajaa takaa verivihollinen".
Taaskin vanhus nauroi.
"Vahinkoa? Minulle? Temppelin hupsulle? Kaikki välttävät minua. Et ole missään paremmassa turvassa kuin minun luonani, poika. Sinä olet jalosukuinen, minä tahdon sinua auttaa."
Äkkiä hän osoitti isoa korkokuvaa, jota Pablo oli ihmetellyt.
"Tiedätkö, kuka tuo on?"
"En, señor."
"Hihihii! Ei kukaan sitä tiedä, paitsi Tanub, seminaarin entinen kasvatti, jota espanjalaiset sanovat Franciscoksi. Ei kukaan." Salaperäisesti hän kuiskasi: "Se on Axopilin, kuninkaan, kuva; hän on rakentanut tämän tornin satoja vuosia sitten. Osaatko lukea mayojen merkkejä?"
Pablo vastasi kieltävästi.
Taaskin ukko nauroi kammottavaa nauruaan. "Hihihii! Muukalaisia tulee, amerikkalaisia, englantilaisia, saksalaisia; he tutkivat mayojen vanhoja rakennuksia saadakseen selkoa mayojen entisyydestä; mutta mayojen kivet eivät ilmaise salaisuuksiaan, ei kukaan muu kuin Tanub osaa lukea kuninkaitten tarinoita. Täällä on muuan saksalainen, oppinut mies; hän tietää paljon isiemme historiasta ja koettaa selittää kirjoituksia, jotka puhuvat kansamme ikivanhasta menneisyydestä, mutta turhaan. Hän on hyvä mies ja on tullut tänne merien takaa katsomaan kuninkaanpalatseja, sinä näet hänet kyllä vielä."
Pablo kuunteli hämmästyneenä miehen puheita ja alkoi taas epäillä hänen ymmärrystään. Samassa astui Tenanga kevein askelin sisään pyssy kädessä. Hän katseli kysyvästi valkohapsiseen, kurttuiseen äijään.
"Tenanga, sinäkö?"
"Minä näin rannalle tultuani veneen, jossa oli kaksi ihmistä. Silloin riensin takaisin."
"Onko tämä ystäväsi, nuorukainen?" kysyi vanhus.
"Hän on Tenanga, Azualin poika."
"Azualin poika?" Ukko loi säkenöivät silmänsä Tenangaan.
"Niin olen. Oletko ehkä tuntenut isäni?"
"Vieläkö hän elää?"
"Hän on astunut hautaan."
"Entä Chamulpo, ketchien kazike?"
"Hän elää."
Pieni mies kohottautui kiveltä, jolla oli istunut, ja kiersi kyyryssä, mutta nopeasti Tenangaa, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa tätä huolellisesti joka puolelta. Viimein hän pysähtyi tämän eteen ja kysyi tavallisesta puhetavastaan poiketen juhlallisesti: "Uskotko sinä, Tenanga, Azualin poika, että hyvien ihmisten sielut asuvat valossa?"
"Uskon."
Hän kääntyi Pablon puoleen. "Entä sinä, nuorukainen, Pablo del Roca, uskotko sinäkin niin?"
Pablosta ei kysymys sotinut kristinoppia vastaan, ja hän vastasi myöntävästi.
"Pimeydessä, ikuisessa pimeydessä lepää Azual", huusi vanhus kimeästi, "hän on kohottanut kätensä kuningasta vastaan, Nezualpillin viimeistä jälkeläistä vastaan".
Tenanga vavahti.
"Mutta", jatkoi ukko, "hänen tähtensä ei vielä ole sammunut, se säteilee yhä taivaalla. Tanub näkee sen; hän saapuu, kuningas, Tanub tietää sen, hän lukee sen tähdistä."
"Ja jos kuningas elää", sanoi Tenanga vapisevalla äänellä, "ja antaa
Azualille anteeksi, kohoaako tämän sielu silloin aurinkoon, isä?"
"Jos Hualpa antaa hänelle anteeksi", sanoi ukko vienolla äänellä, "on hän asuva valossa".
Syvä huokaus oli Tenangan vastaus.
Pablo, joka jännittyneenä oli kuunnellut molempain keskustelua, sanoi nyt: "Vanha herra on tarjoutunut ottamaan meidät kotiinsa, ystävä, voidakseen parantaa minut. Mitä arvelet?"
"Kunhan ei meidän siellä vain tarvitsisi pelätä vihollisiamme?" vastasi Tenanga epäröiden.
"Ei lainkaan, ei lainkaan; saastaiset zapotekitkin välttävät temppelinvartijan taloa. Tulkaa vain. Azualin poika on myös tervetullut."
"Etkö nähnyt vihollisia, Tenanga?"
"En."
"Pyh, zapotekit juoksevat, kun maya-pyssyt paukkuvat. Tulkaa rauhassa. He pelkäävät minua kaikki, kaikki. Hihihii."
"Lähtekäämme siis, herra."
Ukko vihelsi, ja voimakas intiaani astui huoneeseen.
"Auta kantamaan tätä haavoittunutta veneeseen, hän lähtee mukaamme."
Minkäänlaista hämmästystä osoittamatta intiaani läheni Pabloa ja nosti tämän Tenangan avulla varovasti maasta. He kantoivat hänet portaita alas ja laskivat vanhuksen kanoottiin nahoista valmistetulle vuoteelle. Tenanga kantoi aseet omaan kanoottiinsa.
Ukon veneessä oli vielä keskenkasvuinen poika. Tämä ja vahva intiaani tarttuivat airoihin ja soutivat vastavirtaan. Tenanga seurasi toisessa veneessä. Ääneti he soutivat synkkien rantojen ohi, kunnes saapuivat kapeaan sivuhaaraan, joka oli tiheän kaislikon peitossa. Heti sen jälkeen he laskivat maihin matalaan hiekkarantaan. Nuorukaiset näkivät köynnöskasvien peittämän kivimuurin, jonka vierustalla kasvoi banaaneja ja maissivainio.
Pablo nostettiin veneestä ja kannettiin raunioille. Niiden sisäpuolella oli kammioita, jotka olivat asuttavassa kunnossa ja kummallisin kuvin koristetut. Pablo kannettiin vuoteeseen. Vanha intiaanivaimo astui sisään, ja ukko käski hänen tuoda lihaa ja kahvia. Sitten hän tutki Pablon suonta.
"Oi, kuume ei ole korkea, sinä paranet pian, poika, Tanubin talossa.
Täällä olet turvassa."