YHDEKSÄS LUKU
Kuninkaan talo.
Pablon haava parani pian. Kummallinen vanhus, joka nyt oli tavallisessa ihmisen puvussa, hoiti häntä huolellisesti ja keskusteli usein hänen kanssaan. Vaikka ukko olikin niin ihmeellinen ja aika ajoin sekapäinenkin, oli hän kuitenkin tavallaan oppinut mies. Hän oli todellakin saanut kasvatuksensa Guatemalan pappisseminaarissa. Nyt hän eleli rauhassa ja vaatimattomasti muutamien uskollisten palvelijain seurassa viljellen maata ja kasvattaen hedelmäpuita.
Pablo oli kertonut hänelle lapsuudestaan señor d'Iralan luona ja haaksirikosta, joka oli heittänyt hänet kasvatusvanhempainsa huostaan. Mutta hän salasi sukuperänsä ja oli ankarasti kieltänyt Tenangaa ilmaisemasta mitään hänen suhteestaan Chamulpoon.
Vuoteella maatessaan hän usein hellää rakkautta tuntien muisteli valkoista sisartaan ja kiitollisena kartanonomistajaa ja tämän lempeää puolisoa. Hän halusi kiihkeästi päästä kenraali Aranan luo saadakseen vihdoinkin selvyyttä tulevasta kohtalostaan, joka yhä vielä oli epävarma. Jos hän oli oikein ymmärtänyt, oli hänen isänsä jättänyt jälkeensä omaisuuden, joka tekisi hänet muista riippumattomaksi.
Hän ei tahtonut näyttää kummalliselle Tanubille rinnassaan olevaa merkkiä; ukon omituinen käytös ja ihmeelliset puheet kammoksuttivat häntä. Pabloa, joka oli saanut hurskaan katolisen kasvatuksen, oudostutti ukon läpeensä pakanallinen käsitys uskonnon asioissa; mayojen vanhat jumalat herättivät hänessä tosin mielenkiintoa, koska hänen esi-isänsä olivat niihin uskoneet, mutta heidän jumalmaailmansa oli hänelle vieras.
Usein Pablo muisteli vihamielisesti kavalaa Chamulpoa, joka niin julmasti oli janonnut hänen kuolemaansa.
Maassa raivoavasta kansalaissodasta ei Tanubin hiljaisessa sopukassa tiedetty mitään. Eräänä päivänä istui Pablo, joka jo sai olla jalkeilla, tuuhean algarobe-puun varjossa muistellen del Rocaa. Tenanga oli lähtenyt metsälle. Silloin astui Tanub hiljaa nuorukaisen luo, ja hänen tummat silmänsä loistivat ystävällisesti.
"Tahtooko maya-kansan lapsi nähdä kuninkaiden talon? Tänään on sopiva päivä", hän sanoi.
Pablo ei tosin ymmärtänyt, mitä vanhus tarkoitti, mutta hän vastasi: "Mielelläni." Tanub kuukki sauvaansa nojaten kyyryselkäisenä edeltä metsän halki. Kun he olivat kulkeneet puoli tuntia äänettöminä, hän sanoi: "Ylennä sielusi, lapsi, tuolla on kuninkaiden palatsi."
He astuivat viidakosta puiden ympäröimälle aukeamalle, ja Pablo huudahti hämmästyksestä. Hiljaisessa aarniometsässä kohosi heidän eteensä kuninkaanlinna, jonka vertaista hän ei ollut kuvissakaan nähnyt. Kolmikymmenportaiselta korokkeelta kohosi mahtavan rakennuksen vielä hyvin säilynyt päätyseinä; kymmenen pimeää käytävää johti pengermältä sisään. Sataviisikymmentä jalkaa pitkä julkisivu oli runsaasti koristettu korkokuvin ja ornamentein. Tuo kuninkaallinen rakennus keskellä hiljaista metsää vaikutti valtavasti Pablon mieleen. Raunioinakin vielä ihana linna oli kerran ollut hänen esi-isäinsä asuinpaikka, täällä he olivat hallinneet mahtavina. Poissa olivat nyt maya-ruhtinaat ja kurja heidän kansansa; köyhänä ja voimattomana seisoi nyt vanhan kuningassuvun viimeinen jäsen palatsin edustalla.
Ääneti seisoi vanhus sauvaansa nojautuen; ääneti liikuttunut nuorukainen, jonka poskille hitaasti vierähti kyynel. Kauan he seisoivat siinä kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena.
Viimein Tanub sanoi: "Tule."
Hän astui kivisiä, rappeutuneita portaita ylös pääkäytävälle. Arasti Pablo seurasi häntä. He astuivat kuninkaiden taloon, kulkivat kilpikonnankuorilla sirosti koristeltuja kivilaattoja myöten, joita esi-isäin jalat vuosisatoja sitten olivat polkeneet. He saapuivat saleihin ja kammioihin. Muutamissa oli vielä katto, toisista näkyi taivaan sini. Seinillä oli kuninkaitten, pappien ja sotilaiden kuvia. Tuon tuostakin näkyi seinillä sama punainen käsi, joka osoitti itää kohti.
Eräällä seinällä näkyi suuri risti.
Hiljaa sanoi Pablo: "Vapahtajan risti."
Vasta hetken kuluttua Tanub vastasi: "Se on lempeän sateenjumalan merkki."
"Joka hedelmöittää maan, kuten Vapahtaja ihmissielut", ajatteli Pablo.
He astuivat saliin, jonka seinät olivat täynnä kummallisia kuvia. Pablo arvasi niiden esittävän vanhoja kuninkaita, sillä jokaisen rinnassa oli samanlainen kiemurainen merkki kuin hänelläkin. Sitäpaitsi oli seiniin ylhäältä alas asti kaiverrettu salaperäisiä merkkejä, joiden kaltaisia Pablo ei vielä koskaan ollut nähnyt.
"Tämä on kirjoitusten sali", kuiskasi vanhus. "Nämä merkit esittävät meidän historiaamme ennen valloitusta alkaen niistä ajoista, jolloin meidän täytyi paeta aztekilaisia sotilaita etelään, jossa perustimme uuden ja maineikkaan valtakunnan. Se oli vaiherikas aika, kenties vaiherikkain kansamme elämässä. Jos haluat, poikani, kerron sinulle joskus esi-isäimme urotöistä. Seitsemäntoista kuninkaan kuvan näet näillä seinillä, ja jokaisen elämänvaiheet on merkitty viereen. Tanub yksin osaa ne kaikki vielä lukea."
Kunnioituksen sekainen kammo valtasi Pablon, ja ääneti hän astui ukon jäljessä.
Rakennuksen pihalla kasvoi ruohoa ja puita. Palatsin takana kohosi valtava pyramidinmuotoinen rakennus.
"Se on jumalille vihitty temppeli", sanoi vanhus.
Hetkisen kuluttua he olivat taas metsässä. Kaikkialla näkyi kiviraunioita; omituisia, kuvilla koristettuja pylväitä kohosi tien varrella. Siellä täällä oli toisten temppelien jäännöksiä. Katujen urat tuntuivat vielä selvästi; ne olivat leveät ja ulottuivat kauas; nähtävästi oli täällä metsän syvyydessä ennen muinoin kohonnut suuri kaupunki. Tanub johti Pablon muurille, joka epäilemättä oli aikoinaan suojellut kaupunkia. Nyt kasvoi sen mahtavilla raunioilla vain pensaita ja puita, joiden varjossa vallitsi puolihämärä.
Tanub istuutui tien vallitukselle. "Täällä kaatuivat mayat viimeiseen mieheen. Tuossa seisoi Nezualpilli", hän viittasi erääseen paikkaan, "kun Alvarado tuli rautapukuisine sotureineen; tuolta hän tuli tänne. Hänen tiensä kulki ruumiitten yli. Kuningas itse heilutti miekkaa pahimmassa melskeessä. Oi, kuinka he taistelivat, taistelivat ja kuolivat, suojaten ruumiillaan kuningastaan viimeiseen hengenvetoon asti! Kuningas kaatui Alvaradon miekkaan, ja kaikki seurasivat häntä kuolemaan. Kuuletko, kuinka he voihkivat? Näetkö heitä? Nyt he tulevat hitaasti liihotellen, nuo kaatuneitten henget; tuolla, tuolla on Nezualpilli, katso, katso —"
Kolkosti valittaen vanhus kätki kasvot laihoihin käsiinsä.
Pablo seisoi syvästi liikuttuneena hänen vieressään; tuntui, kuin olisi hän omin silmin nähnyt kansansa viimeisen taistelun.
Hitaasti Tanub laski kädet silmiltään ja sanoi levollisemmin: "Ihmiset luulevat minua mielipuoleksi sen vuoksi, että näen enemmän kuin he. Mitä minä sille voin, että muinaisuus näyttäytyy sieluni silmille. Tule, maya-heimon lapsi, sinä olet polkenut maata, jota viimeisten kuninkaitten veri on kostuttanut. Ikuinen aurinko paistaa uusille suvuille; mutta niin kauan kuin minä hengitän, käyn täällä vartioimassa kuninkaiden hautoja."
Hitaasti hän lähti kulkemaan sauvaansa nojautuen kuin entisaikojen haamu.
Kun Pablo seuraavana aamuna heräsi myöhään, kuuli hän miesäänen sujuvalla, vaikka murteellisella espanjankielellä lausuvan: "Tässä nyt taas olemme, kunnioitettava metsien henki, vanhojen kuningashautojen vartija, ja toivottavasti olemme tervetulleet, don Francisco."
Isännän ääni vastasi: "Olet tervetullut, don Carlos. Iloitsen siitä, että tutkit muinaisajan kaupunkeja, vaikka en tahdokaan ilmaista sinulle kirjoitusten salaisuuksia."
"Yhdentekevää, ukkoseni, tulemme toimeen ilman sitäkin. Kun kerran olemme selittäneet egyptiläisten hieroglyfejä, niin pääsemme kyllä vielä maya-merkeistäkin selville. Olen tuonut sinulle muutamia sikareja, don Francisco eli señor Tanub; tiedänhän, että olet hyvän tupakan ystävä."
Pablo nousi vuoteeltaan ja kurkisti pienestä ikkuna-aukosta ulos. Hän näki kookkaan nuoren miehen, jolla oli vaalea tukka ja kullankeltainen parta. Hän oli pukeutunut vaaleaan kesäpukuun ja leveälieriseen panamahattuun. Kauempana piteli yhtä vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli pyssy olalla, kahta muulia. Pari muuta muulia ja niiden punaihoiset ajajat täydensivät kuvan, joka aukeni Pablon eteen.
"Mil gracias, don Carlos. Oikeat sikarit ovat tosiaankin harvinaista tavaraa yksinäisissä metsissämme. Majani ja kaikki, mitä siinä on, on omasi; vallitse siinä, miten haluat."
Vaalea muukalainen kiitti ja viittasi seuralaistaan riisumaan muulit.
Samassa astui Pablokin pihalle.
"Oh", sanoi vieras, "onko perheesi lisääntynyt, don Francisco?"
Vanhus esitteli Pablon kuin maailmanmies konsanaan: "Don Pablo del
Roca." Nuorukainen kumarsi hänelle ominaisen luontevasti. "Don Carlos
Sadelar, oppinut mies saksalaisten maasta."
Tohtori Sattler — se oli hänen nimensä, vaikka vanhan mayan kieli ei taipunut sitä oikein lausumaan — katseli Pabloa mieltyneenä ja sanoi kohteliaasti tervehdittyään: "Oh, señorito, oletteko tekin don Franciscon luona harjoittamassa historiallisia tutkimuksia?"
"En, señor, olen täällä vain sattumalta."
"Te olette vuori-maya?"
"Olen kasvanut Tyynen valtameren rannalla, señor."
Pablon sivistynyt puhetapa ja hieno käytös hämmästyttivät saksalaista oppinutta.
"Oletteko käynyt lyseota?"
"En, olen vain nauttinut yksityisopetusta, señor, ja opettajani syy ei suinkaan ole, jos minulla ei ole kyllin tietoja."
"Iloitsen siitä, että olen tutustunut teihin, don Pablo. Oletteko jo käynyt katsomassa raunioita?"
"Vasta eilen sain tiedon niiden olemassaolosta."
"Ne ovat suurenmoiset, eikö totta? Olen aivan hämmästynyt nähdessäni niin paljon itsenäistä sivistystä tässä erämaassa."
"Olen iloinen kuullessani, että vieras osoittaa niin suurta harrastusta esi-isäini entisyyteen."
"Olen tullut Keski-Amerikkaan varta vasten tutkiakseni näitä muinaisjäännöksiä."
"Ja mitä olet löytänyt Yucatanissa, señor tohtori?" kysyi Tanub.
"Oi, don Francisco, minä olen käynyt Palenquessa ja Uxmalissa, suurissa rauniokaupungeissa; ne ovat ihanat, suurenmoiset; Meksikon muinaisjäännökset eivät voi likimainkaan vetää niille vertoja."
"Pyh, ne ovat tylsäpäisten azekien rakentamat, jotka jäljittelivät meitä. Me olemme mayoja, don Carlos, meidän esi-isämme olivat tämän maan ruskeista lapsista korkeimmalla sivistyskannalla."
"Olenpa melkein samaa mieltä, don Francisco; toivottavasti kertovat kirjoitukset meille siitä enemmän."
"Hihihii", nauroi Tanub.
Tohtori Sattler, joka nähtävästi tunsi ukon omituisuuden, käänsi äkkiä puheen toisaalle. "Tulin heittämään sinulle hyvästi, don Francisco, lähden pian kotiin."
"Oi, lähdetkö pois?" huudahti Tanub.
"Olen matkalla rannikolle. Sain kirjeitä, joissa kerrotaan kapinan raivoavan Guatemalassa, enkä tahdo joutua sodan jalkoihin."
"Onko Teillä lähempiä tietoja sodasta, señor?"
"Tiedän vain, että kapinalliset ovat valloittaneet pääkaupungin ja ajaneet hallituksen joukot etelärannikolle."
Pabloa alkoi huolestuttaa sisarensa kohtalo, ja hän päätti niin pian kuin mahdollista jatkaa matkaansa pohjoista kohti kenraali Aranan luo ja sitten palata del Rocaan.
Myöhemmin päivällä samoilivat Pablo ja tohtori Sattler yhdessä kuninkaan palatsin avaria saleja. He seisahtuivat niin sanottuun kirjoitusten saliin.
"Voitteko selittää minulle näitä merkkejä, tohtori Sattler?" kysyi
Pablo.
"Ne ovat Nimaquiché-nimisen suvun kuninkaanmerkkejä. Tämä suku hallitsi täällä muinoin ja oli sangen mahtava. Tämä hävinnyt kaupunki, jonka raunioilla nyt seisomme, oli heidän pääkaupunkinsa. Espanjalaiset saivat omien kertomustensa mukaan taistella kiivaasti, ennenkuin onnistuivat murtamaan heidän vastarintansa."
"Eikö kukaan maya enää osaa näitä merkkejä lukea?"
"Vanha ystävämme Tanub luulee osaavansa; mutta kuten kai olette huomannut, pettää mielikuvitus hänet, niin pian kuin hän alkaa puhua kansansa muinaisuudesta. Todellisuudessa hän ei osaa näitä merkkejä lainkaan selittää."
"Luuletteko, että hän on mielisairas?"
"Kyllä, niin pian kuin hän alkaa puhua vanhoista ajoista. Silloin muuttuu ystävällinen, viisas ukko kokonaan. Hänen ajatuksensa sekaantuvat, ja hän pukeutuu intiaanisoturin tapaan. Olette ehkä nähnyt hänet tässä asussa?"
Pablo muisti nyt, että Tanub oli ollut omituisesti pukeutunut eläinten nahkoihin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli tämän nähnyt.
Samassa kuului heidän takaansa kiireisiä askelia, ja Tenanga, joka oli kaksi päivää samoillut metsissä, seisoi pyssy kädessä heidän edessään.
"Mikä on, ystävä?" kysyi Pablo.
"Zapoteki on lähettyvillä", vastasi Tenanga lyhyesti.
"Meidän jäljillämme?"
"Hän hiipii Tanubin huoneen ympärillä, minä näin hänen jälkensä metsissä."
"Hän ei siis kaatunutkaan luodistamme?"
"Hän on parantunut haavastaan."
"Sepä paha, minä haluan jo pois täältä."
"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, mutta metsä elää ympärillämme. Olen tavannut matkallani suuria aseistettuja miesparvia."
"Mayojako?"
"En voinut nähdä, olin siksi pitkän matkan päässä heistä. Kiirehdin kertomaan sinulle näkemiäni."
"Oletko ilmoittanut tästä Tanubille?"
"Olen, herra."
"Entä hän?"
"Hän sanoo, ettei tarvitse pelätä, ja lähetti minut tänne sinua tapaamaan."
Pablo kääntyi saksalaisen puoleen ja sanoi: "Suokaa anteeksi, señor tohtori, että keskustelemme teille vieraalla kielellä, mutta ystäväni Tenanga toi minulle tärkeitä sanomia."
"Toivottavasti ne olivat hyviä."
"Ei. Minulla on mahtava vihollinen. Tuskin olen päässyt hänen käsistään, kun jo vaara uudelleen uhkaa. Minun täytyy rientää Tanubin kanssa neuvottelemaan. On ehkä parasta, että ette palaa meidän seurassamme, se voisi olla teille vaarallista."
"En ole pelkuri", vastasi saksalainen hymyillen. "On parempi, että kuljemme kolmisin. Onko henkenne vaarassa?"
"Kuolemanviesti on juuri kulkenut ohitseni."
Pablo kääntyi Tenangan puoleen. "Opasta meidät kotiin."
Nuori maya, joka näytti tuntevan rauniot, johti heidät pensaitten peittämän uloskäytävän kautta metsään ja hiipi maata tutkien, pyssy kädessä, heidän edellään.
Ääneti seurasivat häntä Pablo ja tohtori.
Varovasti he lähenivät vanhuksen mökkiä ja tapasivat ukon samassa kummallisessa puvussa, joka hänellä oli ollut yllään, kun Pablo hänet ensi kerran näki.
"Ahaa", sanoi tohtori, "arvoisa ystävämme on taas muinaisajan soturi, silloin ei hänestä ole paljon apua".
"Olitko kuninkaitten talossa, poika?" kysyi Tanub mayankielellä
Pablolta. "Näitkö Nezualpillin verisen haamun?"
"Olin kuninkaitten talossa, Tanub, mutta näin vain hallitsijain kuvat."
"Niin, niin", mutisi ukko. "Häntä eivät näe muut kuin minä."
"Ystäväni Tenanga kertoo, että zapotekit taas liikkuvat näillä mailla."
"He ovat roistoja!" huusi vanhus kimeällä äänellä.
"Meidän täytyy olla varuillamme, Tanub, etteivät he hyökkää kimppuumme."
"He eivät uskalla käydä käsiksi Tanubiin, joka puhuu näkymättömien kanssa."
Koska Tanub taas silminnähtävästi oli aivan sekaisin, sanoi Pablo tohtori Sattlerille: "Zapotekit vainoavat minua ja ystävääni. He haavoittivat jo kerran minua, mutta Tanubin luona olen saanut turvaa ja hoitoa. Pelkään nyt, että vihollisemme uudistavat hyökkäyksensä. Teille ja vanhukselle he eivät aio mitään pahaa, on siis parasta, että minä ja ystäväni lähdemme pois täältä metsään."
"Mitä sanot?" yhtyi Tanub puheeseen espanjankielellä. "Mitä sanot? Eivätkö näkymättömät muka suojele sinua? Unohdatko kuninkaitten talon? Tanub tuntee siellä joka sopen. He saavat hakea sinua kauan kuninkaitten talosta. Hihihii!" Hiljaa kuiskasi hän sitten: "Tanub tuntee kuninkaitten haudatkin, joista ei kukaan muu tiedä."
"Mitä arvelet, Tenanga?"
"On vaarallista kulkea nyt metsän halki, herra. Kuninkaitten talossa saat varman turvapaikan, kunnes uskallamme lähteä pohjoista kohti. Epäilemättä zapotekit tietävät sinun olevan täällä, mutta he eivät uskalla ahdistaa sinua muukalaisten läsnäollessa. He väijyvät sinua metsissä."
"Turvaudun siis kuninkaitten taloon", sanoi Pablo, "suojelkoon se minua".
Hänestä oli mieluista etsiä suojaa esi-isäinsä palatsista.
"Kuninkaat suojelevat sinua, lapsi, he suojelevat kaikkia mayoja", kuiskasi vanhus. "Minäkin sain siellä pakopaikan silloin, kun sota raivosi maassa."
"Palvelijani ja minä olemme varustautuneet mainioilla pyssyillä ja osaamme niitä käyttää", sanoi tohtori Sattler. "Me tulemme mukaan raunioille; uskon varmaan, että saatte siellä turvapaikan; tunnen ne hyvin ja olen utelias näkemään kuninkaitten haudat, joista don Francisco puhuu. En ole ennen niistä mitään tietänyt."
Päätettiin siis lähteä raunioille. Tanubin asunnossa saattoi helposti jokin väijyksistä ammuttu luoti ikkunan kautta surmata Pablon. Sattlerin palvelija, reipas, väkevä poika, joka oli aikoinaan ollut saksalainen sotilas, kutsuttiin saapuville.
"Ovatko pyssyt kunnossa, August?"
"Varmasti, herra tohtori."
"Me lähdemme saattamaan tätä nuorta ruskeata herraa raunioille.
Jotkut lurjukset vaanivat hänen henkeään, ja hänen täytyy piiloutua.
Arvelenpa, että pyssymme pitävät heidät loitolla."
"Kuten herra tohtori suvaitsee", vastasi August rauhallisesti.
"Anna minulle tumma viittani ja kiväärini."
Hetken kuluttua kaikki olivat lähtövalmiit. Pablo otti kaksipiippuisen mukaansa, ja Tenanga oli sillä aikaa vanhan intiaaninaisen keittiössä täyttänyt reppunsa eväillä.
Päivä oli jo mailleen menemässä. Pieni, laiha ukko juoksenteli edestakaisin etsien joustaan, nuolia ja viintään.
"Seuratkaa minua", sanoi hän sitten. Hän astui rakennuksen sisimpään, toiset kulkivat jäljessä. Muuratun käytävän kautta he saapuivat oviaukolle, joka johti suoraan metsään. Tähän ukko pysähtyi.
"Mene tähystelemään, Tenanga", hän kuiskasi, "sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun".
Tenanga totteli.
Ääneti odottivat toiset hänen takaisin tuloaan.
Pian hän palasi ilmoittaen, ettei ollut huomannut mitään epäilyttävää.
"Nyt minun jälkeeni, minä olen vanha mayasoturi", sanoi Tanub ja hypähti vikkelästi aukosta ulos.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.
Hiiskahtamatta he liikkuivat ukon johdolla. Tanub hiiviskeli jousi kädessä kuin vaaniva soturi synkän metsän halki suunnaten kulkunsa suoraan raunioita kohti. Pensaikon peittämän portin kautta he astuivat sisälle palatsiin. Käytävässä, jonne he sitten joutuivat, oli pilkkoisen pimeä, mutta ukko näytti täälläkin tuntevan joka sopukan.
Hiljainen ääni sai Tenangan säpsähtämään, ja hän tarttui macheteensa. Äkkiä leimahti tuli, Tanub oli sytyttänyt tulitikun saadakseen tulta päreeseen.
Välähtävän tulen valossa Tenanga näki muutaman askelen päässä itsestään muuriin nojautuneen zapoteki Huntohin, jonka silmät hehkuivat kuin villin pedon.
Maya päästi kimeän kirkunan, ja notkeasti kuin kuguaari hän syöksyi machete kourassa zapotekin kimppuun.
Samassa tuli sammui.
Tästä salamannopeasta kohtauksesta hämmästyneinä seisoivat muut hievahtamatta, jäykkinä.
Kuului vain kahden voimakkaan miehen painiskelu, heidän raskas hengityksensä.
"Valoa!" huusi Pablo hädänkauhussa ystävänsä puolesta, jota ei kukaan voinut pimeässä auttaa. Hän oli nähnyt Tenangan painivan zapotekin kanssa, mutta nyt hän ei enää erottanut mitään.
"Valoa!"
Ukon kimeä nauru oli ainoa vastaus.
Yhä kesti painiskelua.
Äkkiä välähti taas valo, päre paloi. Sen punaisessa valossa huomasivat läsnäolijat molempain intiaanien ottelevan voimainsa takaa, kummankin koettaessa tavoittaa toistaan machetella. Zapoteki oli väkevä ja notkea, mutta Tenanga oli hänen vertaisensa.
Pablo oli juuri syöksymässä apuun, kun zapoteki tehdessään äkkiä käännöksen joutui Augustin lähelle. Tämä tarttui miehen pitkiin, liehuviin hiuksiin ja kiskaisi hänet yhdellä ainoalla voimakkaalla tempauksella maahan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Tenanga oli hänen päällään.
"Ei saa tappaa", huusi Pablo.
"Tapa, tapa", kirkui ukko ja kohotti pärettä korkealle.
Nyt Pablokin heittäytyi zapotekin päälle, väänsi aseen hänen kädestään ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Samassa tuokiossa Tenanga oli tempaissut nahkahihnan taskustaan, ja Pablon avulla sidottuna zapoteki makasi pian selällään avuttomana maassa.
Raskaasti hengittäen kiivaan ottelun jälkeen Tenanga nousi pystyyn.
Pablo katseli miehen synkkiin kasvoihin, jotka ilmaisivat vain vihaa, mutta ei pelkoa.
"Tapa, tapa", kirkui Tanub ja läheni vangittua veitsi kädessä. Mutta käskevällä äänellä sanoi Pablo: "Takaisin! Täällä määrään minä." Ääni hämmästytti ukkoa niin, että hän heti väistyi ja loi aran silmäyksen nuorukaiseen.
Pablo tunsi itsensä tällä paikalla niiden jälkeläiseksi, jotka kerran olivat täällä hallinneet.
"Missä ovat kumppanisi, zapoteki?" kysyi hän sitten. Miehen silmät olivat järkähtämättä luodut Pablon kasvoihin, joiden ilme oli lujan tarmokas, mutta hän ei vastannut.
"Sinä et vastaa. Et sinä eivätkä he voi välttää kohtaloaan. Sido hänen jalkansa, Tenanga."
Tohtori Sattler katseli ihaillen nuorukaista, joka niin käskevästi jakeli määräyksiään.
Sitten Tenanga tutki ympäristöä, mutta ei löytänyt jälkeäkään muista vihollisista.
Kun tämä kaikki oli tehty, sanoi Pablo: "Vie meidät nyt kuninkaitten haudoille, Tanub."
Ukko hätkähti ja lähti tottelevaisesti kulkemaan päreen valaisemaa käytävää pitkin. Toiset seurasivat häntä.
Mutta Tenanga, jota ukon kummallinen käytös epäilytti, otti varovaisuuden vuoksi hänen taskustaan lisää päreitä ja sytytti yhden ottaen tulta Tanubin soihdusta.
He kulkivat sitten niiden valossa sokkeloisia käytäviä myöten.
Viimein vanhus pysähtyi.
Umpinaiselta näyttävä muuri sulki heidän tiensä.
"Vain yksi saa minua seurata", puhui vanhus kimeällä äänellään, joka tässä ahtaassa paikassa kuului melkein aavemaiselta. "Hän yksin, joka osaa käskeä, ei kukaan muu; kuolema vaanii tuolla sisällä. Tule, sinä, joka käsket."
Yksinpä saksalaisiinkin vaikutti ukon kummallinen käytös ja salaperäinen paikka kaameasti. He jäivät Tenangan kanssa rauhallisesti paikoilleen, kun Tanub viittasi Pablolle.
Uloskäytävä oli niin taitavasti kätketty, että se tuli näkyviin vasta aivan silmien edessä. Ukko horjui edellä, palava päre kädessään; Pablo seurasi.
Kuljettuaan kappaleen matkaa kapeata, muurattua käytävää he saapuivat suureen holviin, jota päreen punertava valo vain osaksi valaisi.
"Tässä nukkuvat hallitsijat", kuiskasi ukko.
"Missä?" kuului yhtä hiljaa Pablon huulilta.
"Noissa komeroissa he lepäsivät kuninkaallisissa puvuissaan. Silloin tulivat ahneet espanjalaiset, häpäisivät kuolleitten asunnon, riistivät kullat ja jalokivet haudoista ja heittivät kuolleitten luut — kojoottien [= preeriasusi] eteen." Pablo otti vanhuksen kädestä päresoihdun ja tutki seiniä sen valossa. Siinä olivat muuratut komerot, joissa mayaruhtinaat muinoin olivat levänneet; tyhjinä ja autioina ne nyt ammottivat jälkeläistä vastaan; hän ei edes osannut lukea hautojen merkkejä. Siellä täällä näkyi vielä jokin vaateriekale tai vihreä jadeiittikoru, muuta ei mitään; tyhjät olivat kuningashaudat, poissa heidän luunsa samoin kuin heidän muinainen valtarisakin.
Mykkänä, syvästi liikuttuneena tämän lepopaikan synkästä ylevyydestä
Pablo kulki hitaasti holvissa.
Ukko, joka kyyrysillään istui sisäänkäytävän lähellä olevassa nurkassa, seurasi häntä katseillaan.
"Kuninkaat ovat kuolleet", hän kuiskasi, "kaikki, kaikki — viimeinenkin kuoli".
Samassa kajahti kuninkaitten lepopaikkaan kumeasti sekavaa hälinää, Tenangan kimeä varoitushuuto, saksalaisten vihaiset äänet; sitten oli kaikki hiljaa.
Vavisten kuunteli vanhus ääniä.
Nopeasti astui Pablo uloskäytävälle, mutta samassa syöksyi parvi miehiä sisään, yksi heistä kantoi soihtua, ja samassa tuokiossa heitettiin nuorukaisen pään yli tumma vaate, häneltä riistettiin ase, kädet sidottiin ja kapula pistettiin suuhun, ennenkuin hän ennätti toipua hämmästyksestään.
Voimakkaat käsivarret kuljettivat häntä. Puoleksi huumauksissa hän seurasi haukkoen ilmaa paksun vaatteen alla.
Hän tunsi, miten hänet työnnettiin ulkoilmaan. Peitteen läpi tunkeutui valoa, ja hän kuuli suuren ihmisjoukon puheenhälinää.
Eteenpäin, yhä eteenpäin häntä vietiin. Viimein hänet jätettiin seisomaan. Peite otettiin hänen päänsä päältä, ja rajattomaksi ihmetyksekseen hän näki seisovansa temppelipyramidin juurella. Se oli valaistu lukemattomilla tulilla aina huippuun asti, ja satoja kukilla seppelöityjä miehiä oli koolla sen juurella. Kaikkialla leimusi nuotioita, niin että vanha kuninkaanlinna oli valaistu kuin keskipäivällä.
Voimakas ääni ilmoitti, että näkymättömät olivat lähettäneet heille viisi ihmisuhria.
Yksiääninen voimakas huuto kajahti väkijoukon kurkusta vastaukseksi.
Pablo oli niin ihmeissään kaikesta siitä, mikä äkkiä kohtasi hänen silmiään, ettei hän muistanut pelästyäkään.
Menneisyys tuntui äkkiä kohonneen haudastaan.
Hän katseli temppelin läheisyydessä tungeskelevia joukkoja, joiden kiihkeästi leimuavat silmät tuijottivat vankeihin. Sitten hän kääntyi katsomaan heitä.
Hänen lähellään seisoi zapoteki synkeänä, hänen toisella puolellaan Tenanga, jonka silmät olivat tuskaisina luodut Pabloon, sitten molemmat valkoihoiset, kaikki sidottuina kuten hän itsekin ja kapula suussa. Sitten hän kuuli Tanub-vanhuksen kaameata naurua; kummallisessa puvussaan tämä kiihkeästi juoksenteli edestakaisin, niin että kirjavat sulat hänen lakissaan liehuivat sinne tänne. Hän ei ollut sidottu. Nyt ukko, joka näytti tavattoman kiihottuneelta, lähestyi Pabloa.
"Mitä nyt arvelet, nuorukainen?" puhutteli hän tätä mayankielellä. "Katso ympärillesi; näkymättömät elävät vielä, ei heidän valtansa vielä ole lopussa. Onnellinen sinä, joka olet valittu kuolemaan, ikuisessa ilossa saat sinä asua auringossa. Oi, minua ei pidetty kyllin arvokkaana uhriksi alttarille."
Pian hän kuitenkin unohti surunsa ja purskahti taas kimeään nauruun: "Katso näitä sotureita; he ovat maya-sotilaita; niiden henget, jotka ovat kaatuneet, elävät yhä heissä, he odottavat uhria. Tänään on kolmannentoista päivän juhla, sitä vietetään vain joka kahdessadasviideskymmenes vuosi — minä olin aivan unohtanut sen — mutta papit laskevat tarkasti, he tietävät, milloin aika on käsissä."
Mitä oli tekeillä? Kun mielipuoli ukko puhui siitä, että hänet uhrattaisiin, värisi Pablon ruumis kauhusta. Hän muisti kuvauksia, joita oli lukenut esi-isäinsä verisistä ihmisuhreista. Tuo kauhistuttava taikausko — sellaiselta tuntui se isä Bernardon kasvattamasta — ei siis vielä ollut hävinnyt. Siltä melkein näytti. Kuinka saattoi se olla mahdollista? Valaistu temppeli, koristettu ihmisjoukko, jossa ei näkynyt ainoatakaan naista, osoitti kyllin selvästi, että tässä valmistauduttiin jumalia palvelemaan erityisin juhlamenoin.
Ihmisuhria? Aikana, jolloin kristinusko vallitsi maassa?
Pitkä, syvä ääni, jollainen lähtee näkinkenkätorvesta tai muusta samantapaisesta soittimesta, keskeytti kiihtyneen nuorukaisen mietiskelyn. Ilmoille kajahti laulu, yksitoikkoinen, villi kuten ne kurkut, joista se lähti.
Temppelipyramidin alapäässä olevasta kammiosta astui esiin jono miehiä.
He olivat pukeutuneet pitkiin, valkoisiin pukuihin, hiuksissa oli kummallisia koristuksia, ja kulkiessaan he heiluttivat pannuja, joissa paloi väkevältä tuoksuvaa suitsutusta.
He suuntasivat kulkunsa pyramidin huippuun johtaville portaille ja astuivat niitä ylös. Heitä seurasi joukko samalla tavoin pukeutuneita miehiä, jotka lauloivat ilmoja tärisyttävää, villiä laulua. Heitä oli noin neljäkymmentä. Heidän jäljessään kulki laahaavaan, mustaan kaapuun puettu mies, jonka pitkä tukka liehui vapaana tuulessa.
Hitaasti, juhlallisesti kulkue liikkui ylöspäin, kiertäen korkeata pyramidia useita kertoja ylös astuessaan, ja yhä kaikui yksitoikkoinen kaamea laulu, jota kumeat rummunlyönnit säestivät.
Syvä hiljaisuus vallitsi yhteen sulloutuneessa ihmisjoukossa, jonka silmät oli kiinnitetty kulkueeseen.
Laulu vaikeni.
Pyramidin huipulla palveltiin kai jumalia juhlallisin menoin; mutta
Pablo ei voinut nähdä, mitä laatua ne olivat.
Sitten kuului ylhäältä sama syvä ääni, jonka he jo kerran ennen olivat kuulleet: "Tuokaa uhrit, jotka meille ovat lähetetyt, tänne ylös!"
Jokaisen vangin vieressä oli koko ajan seisonut kaksi aseellista vartijaa. Käskyn kuultuaan he heittivät taas tummat peitteet vankiensa pään yli ja alkoivat taluttaa näitä samaa tietä, jota papit olivat kulkeneet pyramidia ylös.
Viimeisellä pengermällä otettiin peitteet taas pois.
Näky, joka täällä ylhäällä avautui Pablon silmiin, sai hänet unohtamaan hetken kauhutkin.
Pengermillä palavat tulet valaisivat kirkkaasti pyramidia, ja niiden valossa kuvastuivat valkopukuisten miesten hahmot räikeästi rakennuksen synkkää, raunioitunutta kiviseinää vasten. Ylimmäisellä huipulla paloi myöskin tulia, mutta niiden valossa näkyi vain tummapukuinen mies ja pari kolme muuta olentoa. Nyt alkoi tummapukuinen laulaa ja kiersi alttaria veitsi kädessä.
Pablo ei ymmärtänyt ikivanhan laulun säkeitä, mutta se oli arvattavasti rukouslaulu maya-jumalille.
Nuorukainen katseli tovereitaan.
Molemmat saksalaiset olivat hyvin kalpeita, he olivat äkkiarvaamatta ja rajusti joutuneet tähän kauheaan seikkailuun. Sillä että nuo uskonkiihkoiset intiaanit aikoivat panna täytäntöön julman toimituksensa täydellä todella, siitä ei ollut epäilystäkään. Sitäpaitsi vihasivat kaikki intiaanit, jotka kuuluivat salaperäiseen nagualiliittoon, kiihkeästi valkoihoisia.
Heidän uskonsa mukaan lähettivät jumalat itse heille tulevat uhrit temppeliin, ja tällä kertaa oli niiden luku uskonkiihkoilijain suureksi iloksi runsas.
Uhkamielisenä ja levollisena seisoi zapoteki paikallaan, synkeänä odotellen kohtaloaan. Tenangan silmät, jotka yhä olivat luodut Pabloon, ilmaisivat syvää tuskaa. Häntä suretti nuorukaisen kohtalo paljon enemmän kuin oma onnettomuutensa.
Papin laulu vaikeni. Syvä hiljaisuus vallitsi suuressa temppelissä, äänettömänä seisoi odottava ihmisjoukko.
Tummapukuisen miehen viittauksesta tarttuivat vartijat zapotekiin, irroittivat hänen siteensä ja veivät hänet alttarin luo. Zapoteki koetti riistäytyä irti, silloin heitettiin hänen ylitseen taas tumma vaate, ja hetkisen kuluttua oli papin veitsi surmannut hänet.
Kauhistuneina seisoivat saksalaiset ja Tenanga. Pablo yksin oli jäätävän levollinen, vaikkakin hän arvasi pian joutuvansa saman kohtalon omaksi kuin zapotekikin. Hän kohotti silmänsä ylöspäin ja heitti tähtitaivaalle äänettömän kysymyksen: Näinkö elämäni päättyy, taivaan Isä, hirvittävän taikauskon uhrina?
Nyt vartijat tarttuivat Pabloon viedäkseen hänet alttarin ääreen. He irroittivat hänen siteensä. Tenangan epätoivo oli rajaton; hän aikoi syöksyä Pabloa kohti, mutta vartijat pitelivät häntä; hän tahtoi huutaa jotakin, mutta kapula hänen suussaan esti. Silloin astui Pablo vartijainsa suureksi ihmeeksi pää pystyssä nopeasti portaita ylös. Hänen tarmokkaita kasvojaan leimasi rauhallinen ylpeys, kun hän astui pyramidin huipulle pappien eteen.
"Murhatkaa minut, orjat, vuodattakaa viimeisen kuninkaanne veri."
Mutta mielenliikutuksensa vallassa hän huomaamattaan käytti espanjankieltä, jolla hän oli oppinut ajattelemaan jo vuosikausia. Papit hätkähtivät, kun nuorukainen niin uljaasti ja pelkäämättä astui heidän luokseen, mutta vain hetkeksi. Sitten ylipappi viittasi. Kaksi miestä tarttui hänen käsiinsä, kolmas repäisi hänen paitansa auki, niin että nuorukaisen paljas rinta hohti tulenvalossa.
Mies säpsähti ja huudahti kauhusta. Vavisten hän osoitti Pablon rinnassa näkyviä sinisiä viivoja.
"Kuningas!" äänsivät hänen värisevät huulensa.
Ylipappi ja toiset harjatasanteella seisovat syöksyivät Pablon luo.
Kaikki tuijottivat kiemuraisiin viivoihin.
Sanan "kuningas" oli Tenangakin kuullut, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. "Ken olet sinä?" kysyi tummapukuinen mies. "Nezualpillin jälkeläinen, Jungunan poika", vastasi Pablo koko olentonsa ylpeydellä. Tällä kertaa hän käytti mayankieltä.
Mykkinä, vapisevina seisoivat nyt siinä äsken vielä peloittavat ihmiset. "Kuninkaitten jälkeläinen", mutisi ylipappi. "Jumalat ovat hänet lähettäneet, ihme on tapahtunut, Jungunan poika on palannut."
Hän polvistui nuorukaisen eteen ja taivutti päätään maata kohti; kaikki toisetkin lähellä olevat polvistuivat hänen viereensä kuiskaten: "Kuningas, Nezualpillin jälkeläinen."
Hämmästyksen kumea kohina kuului alhaalla seisovan kansan suusta. Pää pystyssä seisoi nuorukainen, hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen, papit kumarsivat häntä nöyrinä. Mitä se merkitsi? Sitten kohosi tummapukuinen pystyyn, ja voimakkaana kaikui hänen äänensä, kun hän huusi alas kansalle: "Maya-kansan lapset, ihme on tapahtunut: Jungunan poika on palannut, maya-kansa on saanut taas kuninkaan."
Silloin lankesivat kaikki polvilleen mykkinä kunnioituksesta. Ja sitten puhkesi riemumyrsky tuhatlukuisen kansanjoukon huulilta, niin valtava, että metsä ylt'ympärillä vavahti. "Kuningas! Kuningas! Jungunan poika! Näkymättömät olkoot hänen kanssaan!"
Kun raikuva riemuhuuto oli vaiennut, kääntyi ylipappi nöyrästi Pablon puoleen: "Käske, hallitsija. Tahdotko, että jatkamme uhritoimitusta?"
Pablon silmistä leimahti halveksiva katse. "Luuletko miellyttäväsi
Kaikkihyvää raa'alla pyövelintyöllä? Häntä, joka itse on rakkaus?
Lopeta!"
Hän laskeutui portaita alas ja astui vankien luo, jotka toiveikkaina katsoivat häneen. Hänen käskevästä viittauksestaan poistettiin kapula heidän suustaan. "Nämä ovat minun ystäviäni." Riemuhuudoin vaipui Tenanga hänen jalkainsa juureen: "Oi, kuningas, kuningas, oi Hualpa, näkymättömät olivat taaskin kanssasi!"
Iloisena, sanaakaan sanomatta katseli saksalainen Pabloa.
Unohtunut oli nyt verinen uhritoimitus; kansa iloitsi vain siitä, että sen kuningassuvun viimeinen jälkeläinen seisoi ilmielävänä sen keskellä. Ihmiset uskoivat varmasti vanhojen jumalien lähettäneen hänet oman kansansa luokse.
"Kansa tahtoo nähdä sinut, Nezualpillin jälkeläinen", sanoi ylipappi, "salli minun näyttää sinut heille."
Pablo taivutti päätään suostumukseksi.
Neljä valkopukuista miestä kohotti hänet olkapäilleen ja kantoi hänet kansanjoukon saattamana pengermältä toiselle. Viimein he laskivat hänet palatsin pääportaille, ja silloin kansa polvistui laulaen kuningaslaulua.
Pablo kohotti kätensä.
Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
"Maya-kansan miehet", aloitti nuorukainen ryhdikkäänä ja kuninkaallisena, "kova kohtalo on jo varhain riistänyt minut, Jungunan pojan, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, keskuudestanne. Iankaikkisen tahto on johtanut minut takaisin luoksenne. Minä olen teidän heimoanne, teidän vertanne, ja olen syvästi liikuttunut tuntiessani, kuinka uskollisesti maya-kansa on kiintynyt niihin, joiden suonissa virtaa muinaisten hallitsijainne verta. Olen nuori, ja vähän olen vielä kokenut; mutta minä olen maya ja koetan uhrata kaikki voimani kansani hyväksi. Kiitän teitä rakkaudesta, jota olette osoittaneet Jungunan pojalle."
Taaskin kajahti jyrisevä riemuhuuto. Pablon kaunis olento, hänen ylevä hallitsijanryhtinsä, jota ei halpa pukukaan voinut peittää, ihastutti kaikkia.
Sitten istuutui iloinen kansanjoukko sytytettyjen nuotioiden ääreen ja alkoi maistella mukanaan tuomiaan eväitä. Papit olivat vaihtaneet virkavaippansa tavallisiin yksinkertaisiin pukuihinsa. Vanhemmat miehet tulivat Pablon luo ja tervehtivät häntä. He pyysivät häntä kertomaan elämästään ja kysyivät, aikoiko hän asettua isänsä maatilalle asumaan.
Pablo kertoi lyhyesti vaiheistaan, mainitsematta mitään Chamulposta tai hänen kavaluudestaan, ja vastasi, että hän ei vielä voinut päättää mitään tulevaisuudestaan, ennenkuin oli saanut neuvotella isänsä ystävän, kenraali Aranan kanssa. Tuotiin ruokaa ja juomaa. Pablo istui vanhempien miesten mukana piiriin; kunnioittavan iloisina kuuntelivat vanhukset hänen puhettaan. Monet heistä olivat tunteneet hänen isänsä.
Tanub tuli kummallisessa puvussaan heidän luokseen ja tervehti kaunopuheisella sanatulvalla kuninkaitten jälkeläistä, joka näkymättömien armosta nyt oleskeli esi-isäinsä entisillä hallitussijoilla.
Pablo lupasi niille, jotka istuivat hänen ympärillään — heidän joukossaan oli muutamia, jotka asuivat lähellä hänen isänsä kartanoa —, saapua heidän luokseen neuvottelemaan, miten parhaillaan raivoavan kansalaissodan suhteen olisi viisainta menetellä.
Sitten astui ylipappi, joka oli johtanut uhritoimitusta, Pablon luo. Hän oli totinen, synkännäköinen mies, ja Pablo hätkähti ehdottomasti hänet nähdessään. Mutta mies, joka nyt esiintyi vain yksinkertaisessa ponchossaan, sanoi levollisesti: "Me iloitsemme kaikki, ettei kuninkaittemme suku vielä ole sammunut, Hualpa, Jungunan poika, ja jokainen maya on ilolla antava henkensä puolestasi. Minä tiedän, että sinä, joka olet kasvanut valkoisten joukossa, et voi tuntea ja ajatella kuten me, et ainakaan vielä; mutta sinä opit sen kyllä, kun tulet tuntemaan kansasi. Minä ja monet noista olemme kotoisin Tierra de guerrasta [= täysin tuntematon, vaikeapääsyinen vuoriseutu, missä alkuasukkaat yhä elävät esi-isiensä tapaan], jonne ei kukaan valkoihoinen vielä milloinkaan ole jalallaan astunut sitä hengellään maksamatta. Me yksin olemme enää vapaita ja itsenäisiä ja elämme esi-isäimme tapoja noudattaen. Tule luoksemme, kuningas, jos espanjalaiset tekevät sinulle pahaa. Me kunnioitamme sinua. Meidän täytyy nyt lähteä palatsista, hallitsija; nouseva aurinko ei saa nähdä meitä täällä. Näyttäydy vielä kerran kansallesi."
Pablo nyökkäsi suostumukseksi.
Torven kumea ääni sai kaikki läsnäolijat nousemaan.
"Maya-kansa, näkymättömät ovat johtaneet kuninkaasi jälleen luoksesi, tässä seisoo Hualpa, Jungunan poika, hän on meidän. Jokainen meistä on valmis antamaan elämänsä kuninkaitten jälkeläisen puolesta saadakseen kerran asua ikuisessa valossa."
"Niin, niin —", kajahti tuhatääninen huuto vastaukseksi.
"Jumalien pyhä yö on pian kulunut; hajaantukaa, jotta nouseva päivä näkisi meidät kaukana niiden jumalien temppelistä, jotka ovat antaneet meille takaisin Nezualpillin jälkeläisen. Menkää."
Kaikki kumarsivat Pablolle, ja silmänräpäyksessä hajaantuivat he pyhältä paikalta eri suunnille häviten kuin varjot pimeään.
"Olen jättänyt sinulle muutamia miehiä, jotka turvallisesti vievät sinut Aranan luo, Hualpa. Tule pian luoksemme."
Kuin näky oli kadonnut kaikki, mitä yö oli helmassaan tuonut, ja Pablo oli Tenangan, Tanubin ja molempien saksalaisten kanssa yksin pengermällä. Miehet, jotka ylipappi oli jättänyt Pabloa varten, odottivat metsässä palavat päreet käsissään. Niiden valossa ja Tanubin opastamina he astuivat metsän läpi Tanubin kotiin. Pablo laskeutui levolle, mutta kauan pakeni uni hänen silmiänsä.