KYMMENES LUKU.
Koti.
Muutamia päiviä oli kulunut tuosta vaiherikkaasta yöstä. Otettuaan sydämelliset jäähyväiset Tanubilta lähti Pablo Tenangan ja saattajiksi määrättyjen alkuasukkaitten seurassa matkalle kenraali Aranan luo.
Onnellisesti hän saapui suureen maakartanoon, joka sijaitsi Rio San Indron rannalla. Se oli kenraali Aranan maatila. Ilokseen Pablo kuuli kenraalin olevan kotona.
Hän lähetti yhden seuralaisistaan ilmoittamaan tulostaan ennakolta ja ratsasti kohta sen jälkeen itse kartanon pihaan.
Lasiovesta astui Arana parvekkeelle ja loi silmänsä Pabloon. "Jungunan piirteet. Ole tervetullut, lapsi, ystäväni poika, sinä olet kotona." Sydämellisesti hän sulki nuorukaisen syliinsä.
"Sinä olet kotona, kauan kaivattu lapsiraukkani; lepää nyt, sinä olet ystävän luona, jonka sylissä lepäsit silloin, kun et vielä osannut puhuakaan."
Vanhan, arvokkaan ja hienotapaisen miehen sydämellinen vastaanotto liikutti syvästi Pabloa kaikkien kärsimysten jälkeen, joita hän oli kokenut.
Arana soitti kelloa, ja sisään astui palvelija. "Seuraa häntä, lapsi, ja pudista vaatteistasi matkatomut, tule sitten takaisin luokseni."
Pablo vietiin kylpyyn ja hänelle annettiin toiset vaatteet, jotka olivat olleet kenraalin pojan omat ja onneksi sopivat hänelle. Vaihdettuaan näihin villin ja pahoin kuluneen metsästyspukunsa hän näytti aivan toiselta ihmiseltä. Hän lähti sitten kenraalin luo, joka käyskenteli parvekkeella edestakaisin.
"Oh", sanoi tämä ja hymyili nähdessään muuttuneen nuorukaisen, "toukasta on tullut perhonen. Vielä kerran, vielä kerran sydämellisesti tervetullut."
Ja nyt Pablon täytyi kertoa. Hän kuvaili kunnianarvoisalle miehelle, isänsä ystävälle, nuoren elämänsä vaiheita ja kertoi seikkailuistaan siitä lähtien, kuin hänet oli ryöstetty del Rocasta. Kenraalia suututti yhtä paljon Chamulpon kavaluus kuin kammottava tapaus pyramidin laella.
Hän ilmoitti nuorukaiselle, että maan lakien mukaan hänen, kuten hänen esi-isänsä jo sukupolvia olivat tehneet, tuli kantaa nimeä Reynador [= Hallitsija]. Hänen nimensä oli siis Diego Reynador, Pedro Reynadorin poika, ja hän omisti Guatemalassa ja Yucatanissa laajoja tiluksia, joita kenraali Arana kadonneen perillisen holhoojana ja kummina oli hoitanut niin tunnollisesti, että melkoinen summa oli sijoitettuna hänen nimelleen Meridan pankkiin.
Hän puhui sitten nuorukaiselle kansalaissodasta ja maan tilasta, kertoi, miten kunnianhimoinen Chamulpo koetti uudistaa mayojen valtaa Guatemalassa ja Yucatanissa, voidakseen miehenä, jonka suonissa virtasi muka kuninkaanverta, näytellä tärkeätä osaa Guatemalan kohtaloissa. Pablolla oli siis pian selvä kuva isänmaansa tilasta.
Myöhemmin Arana esitti Pablon vaimolleen sekä tyttärelleen, jotka vastaanottivat nuorukaisen sydämellisesti.
Outoa oli Pablosta nähdä tätä hienoa, miellyttävää kotia, jonka jäsenet kuuluivat hänen heimoonsa. Hän viihtyikin heidän piirissään erinomaisesti, varsinkin viime aikain tapahtumain jälkeen.
Iloinen hän oli siitäkin, että nyt äkkiä tiesi olevansa rikas ja vaikutusvaltainen henkilö. Ja vietettyään hauskan päivän perheen keskuudessa, kuninkaitten jälkeläinen laskeutui tyytyväisenä levolle. Kun hän aamulla onnellisena ja iloisena heräsi, oli Maria ensimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän istuutui siis kirjoituspöydän ääreen ja kuvaili pitkässä kirjeessä tälle kaikki vaiheensa. Myös don Antoniolle hän kirjoitti kiittäen tätä kaikesta hyvästä, mitä hänen kodissaan oli orvon osaksi tullut.
Lopetettuaan kirjeensä hän pyysi kenraali Aranaa toimittamaan kirjeen niin pian kuin mahdollista del Rocaan, jotta Maria pian pääsisi huolehtimasta hänen puolestaan. Kenraali lupasikin heti lähettää taitavimman ja luotettavimman vaqueronsa, joka tunsi kaikki tiet, viemään kirjettä perille.
Aamiaisen jälkeen kenraali sanoi Pablolle: "Nyt aion näyttää sinulle oman kotisi, poikani. Mutta miksi tulee meidän nyt sanoa sinua, Pabloksi vai Diegoksi?"
"Pabloksi, kallis padrino, jos suvaitset; sillä nimellä on pikku sisareni jo vuosikausia minua maininnut."
"Hyvä, Pablo, lähtekäämme siis matkaan."
Hevoset oli jo tuotu pihalle, ja riemumielin Pablo nousi tulisen oriin selkään saatuaan ensin kannukset, jotka eräs peoni kiinnitti hänen jalkoihinsa. Tenangan ja muutamien palvelijoiden seurassa he sitten ratsastivat pitkin joen rantaa.
Seutu oli kaunista ja hyvin viljeltyä. Pian he saapuivat suurelle, hyvin hoidetulle maatilalle. Se oli Pablon perintötila, hänen kotipaikkansa. He ratsastivat varjoisaan herraskartanoon, jossa palvelijat ja alustalaiset vastaanottivat hänet niin suurella riemulla ja rakkaudella, että nuorukaisen silmät vettyivät.
Kuninkaitten jälkeläinen, joka niin kauan oli harhaillut koditonna, oli vihdoinkin kotona, nuori kotka oli palannut pesäänsä. Seuraavana päivänä kenraali vei hänet vuorille, missä puhdasverisiä mayoja asui tiheissä ryhmissä. Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Jungunan poika oli palannut kansansa luo, ja kaikkialla vastaanotettiin Pablo suurella riemulla.
Hänen koko olentonsa, arvokas, ylhäinen ryhtinsä ja vaatimaton esiintymisensä voittivat kaikkien sydämet. Kaikki vakuuttivat hänelle, että milloin tahansa hän heidät kutsui aseisiin, he olivat valmiit häntä empimättä seuraamaan. Tämä vuorilla asuva paimen- ja metsästäjäheimo oli yhä vielä säilyttänyt itsenäisyytensä ja erosi monessa suhteessa edukseen, kuten Pablo ilokseen huomasi, niistä alkuasukkaista, jotka vuosisatoja olivat eläneet espanjalaisten orjuudessa. Hän näki täällä vapaita, voimakkaita miehiä, jotka kaikki olivat aseissa. Monet näistä miehistä olivat olleet temppelijuhlassa, ja he tervehtivät nuorta kuningastaan kunnioittavalla ilolla. Kaukaa tulvi väkeä häntä katsomaan. Kaikkien maya-heimojen luo, aina Yucataniin asti, levisi sanoma: Hualpa, nuori kotka, on saapunut.
Näin oli kulunut kaksi viikkoa, ja Diego Reynador, jota hänen pikku sisarensa sanoi Pabloksi ja mayakansa Hualpaksi, oli oppinut ymmärtämään, että hänelläkin oli sanomista maan nykyisessä sekasorron tilassa; hän tiesi nyt, että hänen heimolaistensa rakkaus ja kunnioitus tekivät hänestä miehen, joka ei valtionkaan silmissä ollut mitätön. Tämä tietoisuus kohotti nuorukaisen ylpeyttä ja itsetuntoa.
Eräänä päivänä Pablo seisoi kenraali Aranan talon parvekkeella ajatellen del Rocaa. Silloin pihalle ratsasti väsyneen hevosen selässä vaquero, jonka Arana oli lähettänyt viemään Pablon kirjeitä Marialle ja don Antoniolle.
"Joudu", huudahti iloisena Pablo, joka tunsi hänet, "minkä viestin tuot?"
Mies, joka oli intiaani, laskeutui hevosen selästä ja astui hitaasti portaita ylös.
"Onko sinulla kirjeitä? Puhu."
"Minulla ei ole kirjeitä", lausui intiaani, "ja tässä saat omasi takaisin". Vaqueron ääni oli miltei synkkä.
"Kirjeet takaisin?" Jonkin hirveän onnettomuuden aavistus valtasi nuorukaisen.
"Miksi?"
"En voinut antaa niitä kenellekään. Del Roca on tuhkaläjänä. Señor on sodassa, señora jossakin rannikolla, señorita on kuollut, liekit ovat hänet surmanneet."
Nuorukainen seisoi kangistuneena, katse tuijotti elotonna tyhjään ilmaan, sydän lakkasi lyömästä, kasvot olivat kalmankalpeat. Vaquero säikähti nähdessään hänen tuskansa.
Viimein palautui nuorukaisen piirteisiin eloa, hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta ei ainoatakaan kyyneltä vierähtänyt silmistä. Hiljaa vain sopersivat huulet: "Sisareni, rakas pikku siskoni!"
Hetkisen kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi: "Hukkunut liekkeihin?"
"Niin ihmiset siellä sanoivat. Herraskartano syttyi yöllä tuleen; señora pelastui, señoritasta ei ole löydetty jälkeäkään sen koommin, hän on palanut tuhkaksi."
"Ei, ei!" huusi nuorukainen äkkiä. "Ei, Jumala ei sellaista koskaan sallisi — ei, ei!"
Ponnistaen kaikki voimansa hän hillitsi suunnattoman tuskansa ja sanoi jäätävän levollisesti: "Kiitän sinua. — Tenanga!"
Tenanga, joka uskollisen koiran tavoin aina oli Pablon lähellä, riensi paikalle.
"Käske satuloimaan parhaat hevoset matkaa varten. Me lähdemme del Rocaan. Pian!" Osoittamatta vähääkään ihmettelyä Tenanga riensi paikalla noutamaan hevoset. Pablo, joka yhä oli miltei kammottavan tyyni, meni huoneeseensa, pukeutui metsästyspukuun, heitti viitan ylleen, otti rahaa ja pyssynsä ja riensi alas.
Pihalla hän tapasi kenraalin, joka juuri oli palannut vainioitaan tarkastamasta ja vaquerolta kuullut, mitä del Rocassa oli tapahtunut.
"Pablo!"
"Minun täytyy lähteä matkalle, padrino, kutsua kuolleita eloon."
"Tiedän sen; sinä näet, etten valita. Hän oli maan päällä ainoa olento, joka minua rakasti; minä tahdon etsiä hänen tuhkansa ja haudata sen siunattuun maahan. Niin kauan kuin minä hengitän, elää hän minun sydämessäni."
"Sinä joudut sodan jalkoihin."
"Minä en pelkää."
"Ota seuralaisia mukaasi."
"Ei, matkustan varmemmin Tenangan kanssa."
"Pablo, sinulla on muitakin velvollisuuksia."
"Ei yhtään pyhempää. Ei, padrino, älä minua nyt pidätä, minä kuolisin, jos minua estäisit."
"Lähde, poikani, ja kaitselmus sinua suojelkoon. Onko sinulla kuninkaitten tähti mukanasi?"
"On."
Pablo kantoi povellaan, siitä päivin kuin hän oli tullut kenraali Aranan kotiin, pientä kultaista tähteä, joka oli samanmuotoinen kuin hänen rintaansa kaiverrettu merkki. Hänen esi-isänsä olivat aikaisemmin sitä käyttäneet, ja se ilmoitti oikeille mayoille, kenen kanssa he olivat tekemisissä.
"Tervehdi perhettäsi, padrino."
"Jumala sinua suojelkoon ja saattakoon sinut pian takaisin luoksemme."
Tenanga toi hevoset, hänkin oli aseissa ja matkatamineissa. He heittäytyivät satulaan ja ratsastivat pois.
Vakavana katsoi Arana heidän jälkeensä.